Betula pubescens, osa 79
Kapteeni Suomas käänsi pihlajan oksaa näkökenttänsä edestä. Hän oli johtamassa pientä partiota, joka etsi ruokatarvikkeita netronovalaisten pääjoukolle. He olivat löytäneet jo sieniä ja mehiläispesän, josta oli saatu kerättyä hyvä määrä hunajaa. Partion mukana olleet Nils Tammen seuraajat olivat myös löytäneet tarvittavia ainesosia eliksiirin tekoa varten ja palanneet sitten takaisin pääosaston luokse. Kapteeni Suomas oli lähettänyt myös aiemmin löydetyt ruuat pääosastolle ja jäänyt lopun partion kanssa vielä etsimään uusia ruoka-apajia.
Nyt he olivat yhyttäneet peuran.
Partio oli saartanut peuran ja partion parhaan ampujan oli kohta tarkoitus yrittää peuran kaatamista. Myös muilla partion jäsenillä oli jouset ampumavalmiina sitä varten, että ampuja ei osuisi. Kapteeni Suomas oli melko varma, että muiden varautuminen oli melko turhaa, sillä ampujana oli Katrin Beorcen. Beorcen oli yksi kapteenin luottosotilaista ja hänen mielestään myös yksi armeijan parhaita ampujia.
Kaikki Suomasin alaiset eivät pitäneet siitä, että kapteeni piti Beorcenia niin korkeassa arvossa. Kapteeni Suomas ei kuitenkaan välittänyt muiden ajatuksista. Hänelle merkitystä oli sillä, mitä sotilaat tekivät. Hyvä sotilas oli hyvä sotilas. Muulla Suomasille ei ollut merkitystä.
Lehdet kahahtivat jossakin kapteeni Suomasin takana ja hän käänsi katseensa sinne. Lähetti lähestyi puiden lomasta ja Suomas näytti tälle, että täytyi olla hiljaa ja odottaa. Lähetti yritti silti lähestyä, mutta Suomas viittoi tälle vihaisemmin ja lopulta lähetti uskoi ja jäi puun juurelle istumaan.
Kapteeni Suomas käänsi taas huomionsa kohti peuraa. Pian hän kuuli, kun Beorcen viritti jousensa. Ja sitten nuoli osui peuraan ja peura kaatui kolmen epätahtisen hypyn jälkeen kuolleena maahan. Suomas ryntäsi kuolleen eläimen luokse.
”Laskekaa veret johonkin sellaiseen paikkaan, jossa ne on helppo peittää. Sitten voimme aloittaa eläimen paloittelun. Lähetti saapui juuri, joten voimme pyytää lisävoimia peuran kuljettamiseksi pääosaston luokse”, Solkar sanoi.
”Selvä, herra kapteeni”, Katrin sanoi.
Suomas käveli takaisin sinne, missä oli ollut tarkkailemassa peurankaatoa. Lähetti odotti edelleen puun juurella.
”Onko sinulla viestiä?” Solkar kysyi.
”Kyllä, herra kapteeni. Kenraali haluaa tavata sinut”, lähetti sanoi.
”Vai niin”, Solkar sanoi.
Kapteeni nosti reppunsa, jonka oli jättänyt puun juurelle, takaisin selkäänsä. Sitten hän viittoi lähetin seuraamaan perässään peuran luokse.
”Mitä asiaa kenraalilla on?” Solkar kysyi.
”Herra kapteeni, kenraali ei kertonut asiaansa”, lähetti vastasi.
Suomas hymähti.
”Eipä tietenkään”, Solkar sanoi.
Kapteeni ja lähetti astuivat peuran luokse.
”Oletko ennen nähnyt tällaista peuraa?” Solkar kysyi.
”En, herra kapteeni”, lähetti vastasi.
”Toivottavasti tulet jatkossa näkemään. Elävät tarvitsevat ruokaa”, Solkar sanoi.
torstai 26. syyskuuta 2019
torstai 19. syyskuuta 2019
Tie etelään VIII
Betula pubescens, osa 78
Upseerit nyökkäilivät. Ainoastaan kapteeni Kallas näytti enää pohtivan jotakin.
”Onko sinulla vielä jotakin mielessäsi, kapteeni Kallas?” Edkar kysyi.
”Kyllä, herra kenraali. Luulen, meidän olisi varmaan hyvä koittaa harhauttaa Suuren keisarikunnan armeijaa”, Venir sanoi.
”Sillä saisimme varmasti lisää aikaa varustautumiseen”, Edkar sanoi.
Kapteeni Kallas nyökkäsi. Kenraali piti lyhyen tauon miettiäkseen.
”Onko sinulla ehdotuksia?” Edkar kysyi.
”Ei mitään riskitöntä. Sopiva pienehkö osasto voisi käydä liikkumassa jossakin toisessa suunnassa kuin missä pääosasto liikkuu ja samalla ryöstellä varusteita”, Venir sanoi.
”Ei todellakaan mitään riskitöntä, mutta ehkä harkitsemisen arvoista. Meidän täytyy kartoittaa sopivia kohteita. Jotta olisi mahdollista, että tieto ryöstelystä kulkeutuisi keisarikunnan armeijalle, täytyisi osaston kulkea pitkä matka tiheämmin asutetuille seuduille”, Edkar sanoi.
”Mutta pääosasto voisi kulkea suhteellisen rauhassa, kun vihollinen etsisi sitä täysin väärästä paikasta”, Venir sanoi.
”Huonossa tapauksessa pieni osasto saattaisi tuhoutua, jos Suuren keisarikunnan armeija saisi osaston kiinni. Siihen ei välttämättä tarvittaisi suurtakaan joukkoa, koska osaston olisi oltava pieni. Toki keisarikuntalaiset eivät välttämättä uskaltaisi lähettää tuhoamistehtävään kovin pientä osastoa, koska he ehkä olettaisivat meidän pääjoukon olevan lähistöllä ja onnistuimme juuri tuhoamaan yhden kokonaisen armeija, joskin pienen ja täysin yllätetyn sellaisen”, Edkar sanoi.
”Pieneen osastoon lähtijöiden täytyisi olla vapaaehtoisia ja riskistä tietoisia”, Solkar sanoi.
”Tietenkin. Ei ketään pidä lähettää sellaiselle tehtävälle tietämättömänä”, Venir sanoi.
”Kuka tätä tehtävää haluaisi sitten lähteä johtamaan?” Edkar kysyi.
Kapteenit hiljenivät. Kukaan ei varmastikaan ollut vapaaehtoinen tällaisen tehtävän johtoon. Ei ainakaan tässä tilanteessa, missä he nyt olivat. Toisaalta kaikki ymmärsivät harhautuksen tarpeen ja tärkeyden.
Kapteen Kallas koki, että koska hän oli ehdottanut operaatiota, hänen oli lähdettävä itse johtamaan sitä. Kun, kuten jo ennalta oli ollut arvattavissa, kukaan ei ollut ilmaissut halukkuuttaan johtaa tehtävää, Kallas päätti astua esiin ja vapaaehtoiseksi. Hän ei kuitenkaan ehtinyt.
Kapteeni Cranfot astui kenraali Netronovan luokse.
”Minä voin lähteä. Muut ovat kokeneet kovempia, mutta minä olen hyvin levännyt. Tiedän myös joukon luottosotilaita, jotka ovat varmasti innokkaita lähtemään mukaani tehtävää suorittamaan”, Tom sanoi.
Edkar nyökkäili ja vilkaisi kapteeni Kallasta, joka yllättyneenä tuijotti kapteeni Cranfotia.
”Olette varmasti parhaassa kunnossa tämän tehtävän hoitamiseksi. Kapteenit Kallas ja Suomas puolestaan voivat johtaa tarvikkeiden keruuta ja valmistusta ja minä pääosaston etenemistä kohti etelää. Kaikille riittää kyllä tehtävää” Edkar sanoi.
Käskynjaon jälkeen kapteeni Kallas meni kapteeni Cranfotin luokse.
”Kiitos, kun lähdet johtamaan harhautusosastoa”, Venir sanoi.
”Ilo on minun puolellani. Ei teille Solkarin kanssa voi antaa kaikkea kunniaa”, Tom sanoi.
Kapteeni Kallas nyökkäsi.
”Jos tarvitse jotakin, niin kysy. Tuosta tehtävästä tulee varmasti vaikea”, Venir sanoi.
”Kysyn, jos tulee tarvetta”, Tom sanoi.
Upseerit nyökkäilivät. Ainoastaan kapteeni Kallas näytti enää pohtivan jotakin.
”Onko sinulla vielä jotakin mielessäsi, kapteeni Kallas?” Edkar kysyi.
”Kyllä, herra kenraali. Luulen, meidän olisi varmaan hyvä koittaa harhauttaa Suuren keisarikunnan armeijaa”, Venir sanoi.
”Sillä saisimme varmasti lisää aikaa varustautumiseen”, Edkar sanoi.
Kapteeni Kallas nyökkäsi. Kenraali piti lyhyen tauon miettiäkseen.
”Onko sinulla ehdotuksia?” Edkar kysyi.
”Ei mitään riskitöntä. Sopiva pienehkö osasto voisi käydä liikkumassa jossakin toisessa suunnassa kuin missä pääosasto liikkuu ja samalla ryöstellä varusteita”, Venir sanoi.
”Ei todellakaan mitään riskitöntä, mutta ehkä harkitsemisen arvoista. Meidän täytyy kartoittaa sopivia kohteita. Jotta olisi mahdollista, että tieto ryöstelystä kulkeutuisi keisarikunnan armeijalle, täytyisi osaston kulkea pitkä matka tiheämmin asutetuille seuduille”, Edkar sanoi.
”Mutta pääosasto voisi kulkea suhteellisen rauhassa, kun vihollinen etsisi sitä täysin väärästä paikasta”, Venir sanoi.
”Huonossa tapauksessa pieni osasto saattaisi tuhoutua, jos Suuren keisarikunnan armeija saisi osaston kiinni. Siihen ei välttämättä tarvittaisi suurtakaan joukkoa, koska osaston olisi oltava pieni. Toki keisarikuntalaiset eivät välttämättä uskaltaisi lähettää tuhoamistehtävään kovin pientä osastoa, koska he ehkä olettaisivat meidän pääjoukon olevan lähistöllä ja onnistuimme juuri tuhoamaan yhden kokonaisen armeija, joskin pienen ja täysin yllätetyn sellaisen”, Edkar sanoi.
”Pieneen osastoon lähtijöiden täytyisi olla vapaaehtoisia ja riskistä tietoisia”, Solkar sanoi.
”Tietenkin. Ei ketään pidä lähettää sellaiselle tehtävälle tietämättömänä”, Venir sanoi.
”Kuka tätä tehtävää haluaisi sitten lähteä johtamaan?” Edkar kysyi.
Kapteenit hiljenivät. Kukaan ei varmastikaan ollut vapaaehtoinen tällaisen tehtävän johtoon. Ei ainakaan tässä tilanteessa, missä he nyt olivat. Toisaalta kaikki ymmärsivät harhautuksen tarpeen ja tärkeyden.
Kapteen Kallas koki, että koska hän oli ehdottanut operaatiota, hänen oli lähdettävä itse johtamaan sitä. Kun, kuten jo ennalta oli ollut arvattavissa, kukaan ei ollut ilmaissut halukkuuttaan johtaa tehtävää, Kallas päätti astua esiin ja vapaaehtoiseksi. Hän ei kuitenkaan ehtinyt.
Kapteeni Cranfot astui kenraali Netronovan luokse.
”Minä voin lähteä. Muut ovat kokeneet kovempia, mutta minä olen hyvin levännyt. Tiedän myös joukon luottosotilaita, jotka ovat varmasti innokkaita lähtemään mukaani tehtävää suorittamaan”, Tom sanoi.
Edkar nyökkäili ja vilkaisi kapteeni Kallasta, joka yllättyneenä tuijotti kapteeni Cranfotia.
”Olette varmasti parhaassa kunnossa tämän tehtävän hoitamiseksi. Kapteenit Kallas ja Suomas puolestaan voivat johtaa tarvikkeiden keruuta ja valmistusta ja minä pääosaston etenemistä kohti etelää. Kaikille riittää kyllä tehtävää” Edkar sanoi.
Käskynjaon jälkeen kapteeni Kallas meni kapteeni Cranfotin luokse.
”Kiitos, kun lähdet johtamaan harhautusosastoa”, Venir sanoi.
”Ilo on minun puolellani. Ei teille Solkarin kanssa voi antaa kaikkea kunniaa”, Tom sanoi.
Kapteeni Kallas nyökkäsi.
”Jos tarvitse jotakin, niin kysy. Tuosta tehtävästä tulee varmasti vaikea”, Venir sanoi.
”Kysyn, jos tulee tarvetta”, Tom sanoi.
torstai 12. syyskuuta 2019
Tie etelään VII
Betula pubescens, osa 77
Edkarin johtama osasto löysi huoltojoukkonsa väliaikaisen leirin ennen puoltapäivää. Hieman hitaammin heidän perässään seurasi pieni ryhmä, joka peitti osaston jälkiä ja viritti ansoja Suuren keisarikunnan tiedustelijoita ja joukkoja varten. Iltapäivän aikana myös jälkijoukko saavutti leirin ja heitä odotellessa haavoittuneet olivat jo saaneet hoitoa.
Aliupseeri Kafenpoika jatkoi haavoittuneiden hoidon johtoa myös huoltojoukkojen leirissä, koska hän oli hyvin perillä siitä millä eri tavoin kukakin oli haavoittunut. Kafenpoika tuli myös hyvin toimeen huoltojoukkojen kanssa vaikka olikin itse taisteluosastosta.
Alkuillasta Edkar kokosi upseerinsa pohtimaan jatkoa tiellä kohti etelää ja kotia.
”Nyt meidän täytyy päättää seuraavasta askeleesta”, Edkar sanoi.
” Gyllenburhiin on vielä paljon matkaa, herra kenraali”, Tom sanoi.
”Niin on ja kaupunki ei taidakaan olla vielä seuraava huolemme”, Edkar sanoi.
”Herra kenraali, kiireellisemmin meidän täytyy varmistaa ruuan ja muiden tarvikkeiden riittävyys. Tämän hetken varustuksella emme pääse kauaksikaan. hyvä jos toivumme tämän hetken haavoistamme”, Solkar sanoi.
”Voinemme myös olettaa, että alue meidän ja Gyllenburhin välillä on vartioitu ja linnoitettu paljon tiiviimmin nyt kuin mitä se oli meidän tullessa pohjoiseen. Meidän täytyy siis edetä varovaisesti metsiä pitkin, mikä on hidasta”, Venir sanoi.
”Jos rakennustyöt ovat jättäneet jäljelle sellaisia metsiä, joissa voimme kulkea turvallisesti”, Solkar sanoi.
”Suunta on selvä. Kuljemme kohti etelään, tuli mitä tahansa eteemme. Meidän täytyy kuitenkin keskittää enemmän voimia ruuan ja varusteiden hankintaan ja tekoon”, Edkar sanoi.
”Herra kenraali, taidamme joutua tyytymään luonnon antimiin, sillä täällä erämaan reunalla ei ole paljoa mitä ryöstää”, Solkar sanoi.
”Sitten tyydymme siihen, mitä luonnolla on meille tarjota”, Edkar sanoi.
”Herra kenraali, se vie paljon aikaa ja Suuren keisarikunnan armeija on ennemmin tai myöhemmin kintereillämme”, Tom sanoi.
”Minä tiedän, mutta meillä ei taida paljoakaan olla vaihtoehtoja. Jos jollakulla on parempia ehdotuksia mielessään, niin sanokoon niitä ääneen”, Edkar sanoi.
Edkar katsoi upseerejaan, jotka seisoskelivat hänen edessään vaitonaisina.
”Sitten ryhdymme keräämään sitä, mitä tämän seudun luonnolla on meille tarjota. Samalla kuljemme kohti etelää kaikkien jumaluuksien salliessa pääsemme Gyllenburhiin saakka”, Edkar sanoi.
Edkarin johtama osasto löysi huoltojoukkonsa väliaikaisen leirin ennen puoltapäivää. Hieman hitaammin heidän perässään seurasi pieni ryhmä, joka peitti osaston jälkiä ja viritti ansoja Suuren keisarikunnan tiedustelijoita ja joukkoja varten. Iltapäivän aikana myös jälkijoukko saavutti leirin ja heitä odotellessa haavoittuneet olivat jo saaneet hoitoa.
Aliupseeri Kafenpoika jatkoi haavoittuneiden hoidon johtoa myös huoltojoukkojen leirissä, koska hän oli hyvin perillä siitä millä eri tavoin kukakin oli haavoittunut. Kafenpoika tuli myös hyvin toimeen huoltojoukkojen kanssa vaikka olikin itse taisteluosastosta.
Alkuillasta Edkar kokosi upseerinsa pohtimaan jatkoa tiellä kohti etelää ja kotia.
”Nyt meidän täytyy päättää seuraavasta askeleesta”, Edkar sanoi.
” Gyllenburhiin on vielä paljon matkaa, herra kenraali”, Tom sanoi.
”Niin on ja kaupunki ei taidakaan olla vielä seuraava huolemme”, Edkar sanoi.
”Herra kenraali, kiireellisemmin meidän täytyy varmistaa ruuan ja muiden tarvikkeiden riittävyys. Tämän hetken varustuksella emme pääse kauaksikaan. hyvä jos toivumme tämän hetken haavoistamme”, Solkar sanoi.
”Voinemme myös olettaa, että alue meidän ja Gyllenburhin välillä on vartioitu ja linnoitettu paljon tiiviimmin nyt kuin mitä se oli meidän tullessa pohjoiseen. Meidän täytyy siis edetä varovaisesti metsiä pitkin, mikä on hidasta”, Venir sanoi.
”Jos rakennustyöt ovat jättäneet jäljelle sellaisia metsiä, joissa voimme kulkea turvallisesti”, Solkar sanoi.
”Suunta on selvä. Kuljemme kohti etelään, tuli mitä tahansa eteemme. Meidän täytyy kuitenkin keskittää enemmän voimia ruuan ja varusteiden hankintaan ja tekoon”, Edkar sanoi.
”Herra kenraali, taidamme joutua tyytymään luonnon antimiin, sillä täällä erämaan reunalla ei ole paljoa mitä ryöstää”, Solkar sanoi.
”Sitten tyydymme siihen, mitä luonnolla on meille tarjota”, Edkar sanoi.
”Herra kenraali, se vie paljon aikaa ja Suuren keisarikunnan armeija on ennemmin tai myöhemmin kintereillämme”, Tom sanoi.
”Minä tiedän, mutta meillä ei taida paljoakaan olla vaihtoehtoja. Jos jollakulla on parempia ehdotuksia mielessään, niin sanokoon niitä ääneen”, Edkar sanoi.
Edkar katsoi upseerejaan, jotka seisoskelivat hänen edessään vaitonaisina.
”Sitten ryhdymme keräämään sitä, mitä tämän seudun luonnolla on meille tarjota. Samalla kuljemme kohti etelää kaikkien jumaluuksien salliessa pääsemme Gyllenburhiin saakka”, Edkar sanoi.
torstai 5. syyskuuta 2019
Tie etelään VI
Betula pubescens, osa 76
Kun Edkar heräsi, ilta oli jo kääntynyt yöksi. Ympärillä oli hiljaista ja valoa oli vähän, kun kukaan ei uskaltanut sytyttää nuotioita. Kaikki pelkäsivät valon houkuttelevan vihollisen paikalle. Nukkuakseen paremmin jotkut sotilaat olivat rakentaneet kevyitä esteitä ja ansoja mahdollisien hyökkääjien varalle. Suurin osa kuitenkin luotti joukon tuomaan turvaan. Osa taas oli niin väsyneitä, etteivät he olleet ehtineet enää edes ajatella vihollista ennen nukahtamistaan.
Edkar huomasi, että kapteeni Suomas oli noussut ylös ja seisoskeli vähän matkan päässä puulta. Myls Edkar nousi ylös ja meni kapteenin luokse.
”Onko illan ja yön aikana tapahtunut mitään?” Edkar kysyi.
”Ei mitään mainittavaa, herra kenraali. Kaikissa suunnissa on hiljaista. Taisimme tulla Suuren keisarikunnan leireille niin suurena yllätyksenä, ettei meidän peräänkään osata lähteä”, Solkar sanoi.
”Sitä yllätystä tuskin kestää montakaan päivää. Kun tieto kiirii keisarikunnan armeijan keskusleiriin, niin sieltä tulee varmasti uudet ohjeet siihen, miten tulee toimia. Vihollisina he meitä kuitenkin suoraan pitivät”, Edkar sanoi.
”Taistelun alussa oli pientä epäröintiä, mutta lopulta meidän kai todettiin olevan väärässä paikassa liittolaisiksi. Mekään emme tosin ehkä käyttäytyneet mitenkään liittolaismaisesti”, Solkar sanoi.
”Eipä meidän täällä pitäisikään olla”, Edkar sanoi.
Edkar huokaisi ja katseli metsään. Nukkuvia sotilaita näkyi niin pitkälle kuin hänen katseensa vain kantoi.
”Herra kenraali?” Solkar kysyi.
”Toivon vain, että pääsisimme täältä jo pois”, Edkar sanoi.
”Niin. Me kaikki toivomme sitä. Levätkää vielä, herra kenraali”, Solkar sanoi.
”Koitan levätä. Hankkikaa te sillä välin tietoa, missä tukijoukot ovat. Voitte myös auttaa Kafenpoikaa ensiavun järjestämisessä”, Edkar sanoi.
”Selvä, herra kenraali”, Solkar sanoi.
Edkar meni takaisin puun juurelle lepäämään. Kapteeni Kallas nukkui edelleen sikeästi.
Aamulla kapteeni Suomaksella oli hyviä uutisia. Tukijoukot olivat löytyneet ja näiden pystyttämä leiri oli lyhyen matkan päässä. Sinne ehdittäisiin aamupäivän aikana. Aliupseeri Kafenpojan ensiaputoimet olivat myös sujuneet hyvin. Pahiten haavoittuneet oli löydetty ja heitä oli jo lähdetty kantamaan kohti tukijoukkojen leiriä, missä parempaa hoitoa oli tarjolla.
”Lähdetään sitten liikkeelle. Kukaan tuskin haluaa odotella täällä yhtään pidempään”, Edkar sanoi.
Osasto lähti liikkeelle heti, kun käsky saatiin välitettyä kaikille.
Kun Edkar heräsi, ilta oli jo kääntynyt yöksi. Ympärillä oli hiljaista ja valoa oli vähän, kun kukaan ei uskaltanut sytyttää nuotioita. Kaikki pelkäsivät valon houkuttelevan vihollisen paikalle. Nukkuakseen paremmin jotkut sotilaat olivat rakentaneet kevyitä esteitä ja ansoja mahdollisien hyökkääjien varalle. Suurin osa kuitenkin luotti joukon tuomaan turvaan. Osa taas oli niin väsyneitä, etteivät he olleet ehtineet enää edes ajatella vihollista ennen nukahtamistaan.
Edkar huomasi, että kapteeni Suomas oli noussut ylös ja seisoskeli vähän matkan päässä puulta. Myls Edkar nousi ylös ja meni kapteenin luokse.
”Onko illan ja yön aikana tapahtunut mitään?” Edkar kysyi.
”Ei mitään mainittavaa, herra kenraali. Kaikissa suunnissa on hiljaista. Taisimme tulla Suuren keisarikunnan leireille niin suurena yllätyksenä, ettei meidän peräänkään osata lähteä”, Solkar sanoi.
”Sitä yllätystä tuskin kestää montakaan päivää. Kun tieto kiirii keisarikunnan armeijan keskusleiriin, niin sieltä tulee varmasti uudet ohjeet siihen, miten tulee toimia. Vihollisina he meitä kuitenkin suoraan pitivät”, Edkar sanoi.
”Taistelun alussa oli pientä epäröintiä, mutta lopulta meidän kai todettiin olevan väärässä paikassa liittolaisiksi. Mekään emme tosin ehkä käyttäytyneet mitenkään liittolaismaisesti”, Solkar sanoi.
”Eipä meidän täällä pitäisikään olla”, Edkar sanoi.
Edkar huokaisi ja katseli metsään. Nukkuvia sotilaita näkyi niin pitkälle kuin hänen katseensa vain kantoi.
”Herra kenraali?” Solkar kysyi.
”Toivon vain, että pääsisimme täältä jo pois”, Edkar sanoi.
”Niin. Me kaikki toivomme sitä. Levätkää vielä, herra kenraali”, Solkar sanoi.
”Koitan levätä. Hankkikaa te sillä välin tietoa, missä tukijoukot ovat. Voitte myös auttaa Kafenpoikaa ensiavun järjestämisessä”, Edkar sanoi.
”Selvä, herra kenraali”, Solkar sanoi.
Edkar meni takaisin puun juurelle lepäämään. Kapteeni Kallas nukkui edelleen sikeästi.
Aamulla kapteeni Suomaksella oli hyviä uutisia. Tukijoukot olivat löytyneet ja näiden pystyttämä leiri oli lyhyen matkan päässä. Sinne ehdittäisiin aamupäivän aikana. Aliupseeri Kafenpojan ensiaputoimet olivat myös sujuneet hyvin. Pahiten haavoittuneet oli löydetty ja heitä oli jo lähdetty kantamaan kohti tukijoukkojen leiriä, missä parempaa hoitoa oli tarjolla.
”Lähdetään sitten liikkeelle. Kukaan tuskin haluaa odotella täällä yhtään pidempään”, Edkar sanoi.
Osasto lähti liikkeelle heti, kun käsky saatiin välitettyä kaikille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)