Sanahaaste V

Sanahaasteessa ideana on, että molemmat haasteen osalliset sanovat kuukauden ensimmäisenä päivänä yhden sanan ja molemmat kirjoittavat näistä molemmista sanoista. Tällä kertaa sanoiksi tulivat menninkäinen ja miekka, joista menninkäinen on Sailan sana ja miekka minun sanani. Sailan kirjoitukset löytyvät tästä: [linkki].

Molemmista tuli pitkiä ja hieman satumaisia tarinoita. Menninkäinen kertoo yllättävästi menninkäisestä ja Miekka on jälleen yksi miekka kivessä -tarina. Montako minä olen niitäkin jo kirjoittanut? No, nyt ainakin yhden lisää.

Lue myös Sanahaaste I, Sanahaaste II, Sanahaaste III ja Sanahaaste IV.

Menninkäinen

Salaiset vuoret seisoivat paikoillaan jyrkkinä, harmaina ja uhkaavina. Vuoret olivat olleet paikoillaan maailman synnystä saakka ja tulisivat olemaan paikoillaan maailman loppuun saakka. Sellaisia olivat salaiset vuoret. Vaarallisia kiivetä ja rinteetkin ovat epämieluisia paikkoja asua.

Tuolla salaisten vuorten välisessä laakso oli tumma korpi. Korven yllä seisoi sumu ja ummehtunut ilma. Korvessa oli vain vähän elämää. Jotakin elämää siellä kuitenkin oli. Tuolla korvessa erään vanhan kelottuneen kuusen ukkosen repimän kannon alla eleli menninkäinen.

Tuonne kannon alle menninkäinen oli rakentanut komean kotinsa. Seiniin hän oli ensin taivutellut ja asetellut kuusen juuret jo silloin, kun kuusi oli nuori. Vuosien aikana juuriseinät tiivistyivät ja tihentyivät lopulta niin, että ne olivat lähes umpipuuta. Huonekalut kaikki menninkäinen oli itse veistänyt puusta vuosien saatossa. Oli sänkyä, kirstua ja kiikkustuolia, kaikki mitä vain menninkäinen voi elämiseensä tarvita.

Menninkäinen eli kuitenkin yksin. Alkuun se ei menninkäistä haitannut, sillä paremmin sai aikaan ja pystyi tekemään oman päänsä mukaan, kun ei ollut toinen jaloissa pyörimässä. Ennen pitkää, kun talo kannon alla alkoi olla viimeisiä piirtojaan myöten valmis, menninkäinen kuitenkin tunsi olonsa yksinäiseksi.

Aluksi yksinäisyys näkyi vain häilyvänä ajatuksen varjona, joka vain silloin tällöin kävi menninkäisen mielessä eikä menninkäinen vielä tunnistanut koko asiaa. Asia alkoi kuitenkin kalvaa enemmän ja enemmän menninkäisen mieltä kunnes lopulta hän päätti vuolla itselleen puusta seuralaisen, kun muunkaan laista seuraa ei salaisten vuorten välisestä solasta löytyvästä tummasta korvesta löytynyt.

Seuralaisen vuoleminen alkoi suuren puupökkelön etsimisellä. Menninkäinen halusi seuralaisen olevan kestävä ja pitkäikäinen, joten hän etsi sitä varten parasta puuta mitä korvesta löytyi. Tehtävään valikoitui vanhan ja ylpeän koivun keskirunko. Puu oli kovaa ja kestävää sekä tietysti ensiluokkaista. Siitä menninkäisen kova vuoluu-urakka alkoi.

Ensin menninkäinen muotoili pääpiirteet, pään, kädet, keskivartalon ja jalat. Sitten menninkäinen alkoi muotoilla seuralaistaan tarkemmin. Menninkäinen teki tarkkaa työtä ja vuoli jokaisen hiuksen, kynnen ja ihon rypyn tarkasti. Lopulta menninkäisen seuralainen oli niin elävän näköinen, että se olisi voinut liikahtaa ja alkaa puhumaan milloin tahansa. Seuralainen oli kuitenkin puuta eikä se liikkunut eikä puhunut.

Jonkin aikaa menninkäinen oli tyytyväinen vuolemaansa seuralaiseen. Yksinpuhelu alkoi kuitenkin jossakin vaiheessa tympiä. Puisen seuralaisen pukeminen vaatteisiinkaan ei auttanut. Niinpä menninkäinen päätti, että seuralainen tarvitsisi hengen. Menninkäinen ei kuitenkaan tiennyt, mistä hän sellaisen hengen löytäisi, joten hän lähti etsimään jotakuta, joka asiasta tietäisi enemmän.

Menninkäinen vaelsi pitkään ja kauas. Hän kiersi ensin salaisten vuorten laakso ja sitten suuntasi vuoriston ulkopuolelle. Aina hän joutui pettymään, mutta aina hän palasi kannon alla olevaan asuntoonsa seuralaisensa luokse ja kertoi tälle matkastaan ja vannoi löytävänsä tälle hengen.

Lopulta vuosien etsimien jälkeen menninkäisenkin tahto alkoi murentua, kun ketään, joka olisi tietänyt kuinka puiseen seuralaiseen saisi hengen, ei löytynyt. Menninkäinen oli jo heittämässä kirvestä kaivoon, kun hän tapasi keijun, joka kertoi osaavansa antaa menninkäisen seuralaiselle hengen. Lisäksi keiju oli vielä suostuvainen lähtemään menninkäisen mukaan ja antamaan tämän seuralaiselle hengen. Niinpä menninkäinen matkusti takaisin asunnolleen keijun kanssa rinta toivosta uhkuen.

Menninkäinen saapui keijun kanssa menninkäisen asunnolle ja menninkäinen esitteli keijulle seuralaisensa. Keiju oli lumoutunut menninkäisen veistotyön tarkkuudesta. Hetken puista hahmota katseltuaan keijua päätti aloittaa hengen kutsumisen. Kutsuminen kesti viisi päivää ja viisi yötä ja keiju oli työn jälkeen uupunut. Kutsuminen oli kuitenkin valmis ja enää ei tarvinnut muuta kuin puhaltaa seuralainen eloon. Keiju antoi kunnian menninkäiselle ja menninkäinen puhalsi puisen seuralaisensa suuhun.

Keiju oli kuitenkin ollut kiero ja sen sijaan, että puisesta veistoksesta olisi tullut toinen menninkäinen vaan veistos hajosi pieniksi murusiksi ja murusien seasta nousi ylös toinen keiju. Keiju oli tehnyt menninkäisen seuralaisesta itselleen seuralaisen, sillä keijukin oli yksinäinen. Tajutessaan keijun tekemän kierouden menninkäinen oli raivoissaan. Keijut olivat kuitenkin paljon menninkäistä nopeampia ja ne pääsivät menninkäistä pakoon.

Niin menninkäinen jäi yksin itkemään kohtaloaan ja elelee vieläkin yksinään salaisten vuorten välisessä laaksossa olevan tumman korven keskellä olevan kelottuneen kuusen ukkosen polttaman kannon alla. Sen menninkäinen oli kuitenkin oppinut, ettei seuralaista saanut puusta vuolemalla eikä keijuihin kannattanut luottaa.

Miekka

Vehreällä nurmikentällä kahden vanhan puun välissä lepäsi harmaa kivi. Kivi oli ikiaikainen ja pyhä. Pyhä se oli sen takia, että kivi oli kuninkaiden valitsija. Kiveen oli nimittäin jälleen kerran upotettu miekka, kuninkaan miekka. Vanha kuningas oli miekkansa kiveen työntänyt takaisin, kun oli tuntenut aikansa oleva pian koittava. Nyt kuningas oli jo lähtenyt ja seilannut alas tuonelan virtaa. Oli siis aika valita uusi kuningas ja kuninkaaksi valikoitui se, joka kykeni tuon miekan vetämään pois kivestä.

Vaati kuitenkin rohkeutta, että uskalsi edes mennä kokeilemaan miekan kivestä vetämistä. Niinpä miekka lepäsi rauhassa auringonpaisteessa. Väkeä alkoi kuitenkin pikkuhiljaa kerääntyä nurmikentälle odottamaan uutta kuningasta. Niinpä silloin tällöin joku humalassaan yltiöpäiseksi yltynyt mies kävi yrittämässä miekan vetämistä kivestä. Kukaan heistä ei kuitenkaan ollut riittävän voimakas kuninkaaksi. Väkeä kuitenkin kertyi vain lisää ja lisää ja lopulta näytti siltä, että kiven ympärille olisi syntynyt kokonainen kaupunki.

Miekka kuitenkin odotti edelleen ottajaansa. Niinpä vanhan kuninkaan neuvonantaja astui kiven luokse ja pyysi valtakunnan kuninkaaksi tai kuningattareksi mieliviä miehiä ja naisia asettumaan jonoon kiven eteen. Jonosta muodostui pitkä ja se kiersi pitkin nurmikenttää ja monta kertaa sen ympärikin. Tästä jonosta ryhdyttiin järjestyksessä kokeilemaan, että kenestä tulisi valtakunnan seuraava hallitsija.

Aluksi kaikki kokeilijat olivat suuria lihaskimppuja, jotka yrittivät pelkällä raa’alla voimalla saada miekkaa irti kivestä. Kuun raaka voima ei tuottanut tulosta tulivat seuraavaksi vuoroon ne, jotka yrittivät mitä kummallisimmilla tempuilla saada miekkaa irti. Yksi yrittäjä yritti jopa räjäyttää miekan kivestä ruudilla. Räjähdys oli komea, mutta kiveen tai miekkaan ei tullut siitä edes mustaa länttiä. Näiden ja muutamien muiden yrittäjien jälkeen alkoi miekan ääreen virrata tavallisia kansalaisia. Osa rukoili jumalia avuksi ja osa kävi vain kokeilemassa lähtisikö miekka kevyesti irti. Miekka kuitenkin pysyi sitkeästi paikoillaan.

Lopulta yrittäjät alkoivat loppua, mutta miekka oli edelleen tiukasti kiinni kivessä. Tämä sai levottomuuden leviämään leirissä ja puheen siitä, että olisi parempi valita kuningas jollakin muulla keinolla kuin miekan avulla. Tällainen puhe kiersi erityisesti nuoremman väen keskuudessa. Vanhempi väki kuitenkin kunnioitti miekkaa niin paljon, ettei muunlaisiin valintoihin ryhdytty.

Näinä päivinä pieni tyttö leikki pikkuveljensä kanssa hippaa ympäri leiriä.

”Katja odota, sinä olet liian nopea”, tytön pikkuveli Kai huusi siskonsa perään.

”Yrität taas vain puijata minua”, Katja huusi takaisin ja livahti telttojen väliselle kujalle.

Kai virnisti ja seurasi siskoaan.

Hippa jatkui pitkin päivää kunnes molemmat olivat väsyneitä ja nälkäisiä. He sattuivat pysähtymään miekan ja kiven luokse lepäämään.

”Eikö olisikin hassua jos minä saisin miekan vedettyä kivestä?” Kai kysyi.

”Ethän sinä jaksa edes nostaa koko miekkaa”, Katja sanoi.

”Jaksatko sitten itse?” Kai epäili.

”Tietysti jaksan”, Katja vakuutti.

”Näytä minulle”, Kai sanoi.

”Hyvä on”, Katja sanoi ja nousi kivelle.

Katja tarttui miekkaan vaikka tiesi sen olevan pyhä ja heitä oli kielletty leikkimästä edes koko kiven lähettyvillä. Ympärillä olevat ihmiset eivät kuitenkaan näyttäneet välittävän siitä, että lapset kokeilivat miekan vetoa. Sen sijaan asia tuntui huvittavan heitä kovasti.

”Etkö jaksakaan nostaa sitä?” Kai kysyi.

”En ole vielä edes yrittänyt”, Katja vastasi.

Sitten Katja nykäisi miekkaa ja se irtosi kivestä sulavasti. Ympärillä seisoskelevat ihmiset eivät halunneet uskoa silmiään, mutta totta se oli. Katja, pieni maanviljelijän tytär, oli vetänyt kuninkaan miekan kivestä ja näin hän oli valtakunnan laillinen hallitsija. Pienen epäröinnin jälkeen ihmiset alkoivat polvistua Katjan eteen, joka ei osannut tehdä muuta kuin seisoa kivellä miekka kädessään.

Ankaraa harjoittelua

Betula nana, osa 76

Emilyn harjoittelu alkoi talven pimeyden takia hyvin pitkälle mielikuvaharjoittelulla ja sillä, että hän oppisi tuntemaan puunkirouksen. Tuntemisella tarkoittaen sitä, että Emily oppisi tuntemaan puunkirouksen teoriassa ja tuntemaan fyysisesti aisteillaan. Nav, Nev ja Niv neuvoivat Emilylle mitä hänen piti tehdä ja hän teki parhaansa mukaan. Sija piti Emilylle parhaansa mukaan seuraa ja piti huolta, että Emily muisti pitää taukoja harjoittelun ohessa. Vaikka Emily harjoitteli enemmän kuin oli ehkä tervettä, Nav kuitenkin syytti Emilyä monesti harjoittelusta luistamisesta. Nev oli kuitenkin maltillisempi ja lähti selittämään Emilylle harjoittelun ideaa toisesta näkökulmasta.

Alkuperäinen lähestymistapa mielikuvaharjoittelun, joka oli pohjautunut Navin ajatuksiin, oli suoraviivainen. Emilyn piti ajatella vasemman kätensä puunkirousta niin paljon kuin hän pystyi ja hänen olisi pitänyt pystyä jossakin vaiheessa hallitsemaan kirousta. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut kahden viikon aikana vaikka Emily kuinka yritti keskittää ajatuksiaan.

Nev kuitenkin selitti Emilylle, ettei kirousta kannattanut väkisin ajattelemalla saada liikkeelle. Aluksi kannattaisi yrittää päästä tietoiseen yhteyteen puunkirouksen kanssa. Sitä kautta puunkirousta olisi helpompi saada tottelemaan käskyjä. Niinpä Emily alkoi keskittyä enemmän siihen, että saisi yhteyttä itse puunkiroukseen. Kaksi viikkoa Emily yritti turhaan ja Nav alkoi jälleen kerran kyllästyä.

Eräänä myöhäisenä iltana auringonpäivän jälkeen, kun muut olivat menneet jo nukkumaan, Emily tunsi puunkirouksen eri tavalla kuin aikaisemmin. Aikaisemmin hän oli tuntenut puunkirouksen vain ihonsa kautta, kun kirouksen nyt jo vanhoilta juurilta näyttävät versot painoivat hänen ihoaan vasten. Nyt hän kuitenkin tunsi versot itsessään. Versojen tunteminen tuntui Emilystä hyvin oudolta, sillä versot tuntuivat aivan erilaisilta kuin hänen oma ihonsa.

Aluksi Emily oli niin ihmeissään siitä, että tunsi puunkirouksen versot, ettei hän edes muistanut että hänen piti yrittää liikuttaa niitä. Versojen liikuttaminen osoittautui kuitenkin vaikeammaksi kuin Emily oli uskonut ja kun hän keskittyi versojen liikuttamiseen, hän menetti yhteytensä versoihin kokonaan. Samana iltana Emily ei enää saanut versojen tuntemista takaisin. Seuraavana iltana hän kuitenkin onnistui siinä ja sai pidettyä tunnon pidempään.

Kun Emily kertoi Neville, että oli tuntenut versot, tämä sanoi, että Emilyn kannattaisi keskittyä aluksi saamaan versojen tuntu pysyväksi. Vasta tämän jälkeen hänen kannattaisi yrittää liikuttaa versoja. Seuraavat viikot Emily keskittyi siihen, että tuntisi versot pysyvästi niin kuin hän tunsi muutkin kehonsa osat. Kahden viikon jälkeen Emily sai tunnon pysymään valveilla ollessaan. Nukkuessa tunnon ylläpito osoittautui vaikeaksi. Versojen tunto kulutti kuitenkin niin paljon energiaa, että jos hän olisi nukkuessa ylläpitänyt tuntoa, hän olisi ollut niin väsynyt, ettei olisi jaksanut tehdä mitään muuta. Nav kuitenkin halusi, että Emily alkaisi liikuttaa puunkirouksen versoja mahdollisimman pian.

Näinpä Emily vaihtoi harjoittelualuetta. Hän kuitenkin ylläpiti versojen tuntoa aina hereillä ollessaan riippumatta siitä kuinka väsynyt hän oli muusta harjoittelusta. Lisäksi Rafael sanoi, että Emilynkin piti harjoitella oman alansa taikuutta. Tämän Rafael teki tietämättä Emilyn puunkiroukseen liittyvästä harjoittelusta ja kun Emily ei tätä asiaa halunnut Rafaelille paljasta hänen oli aloitettava jää- ja ilmataikojen harjoitteleminen. Rafael valvoi Mihailin harjoittelun ohessa myös Emilyn harjoittelua, mutta ei onneksi ottanut itselleen kovinkaan tärkeäksi asiaksi Emilyn kehittymistä. Näin Emily saattoi harjoitella tasaisesti sekä puunkirouksen kanssa, että muun taikuutensa kanssa.

Opintotukihaaste: Neljäs viikko ja lopetus

Näin tiistain kunniaksi teksti, joka piti kirjoitta ja julkaista jo neljä viikkoa sitten. Nyt kävi näin. Joskus tekstiin on yllättävän vaikea tarttua vaikka se olisikin vain muutaman klikkauksen päässä.

Lue haasteeseen liittyvät aikaisemmin kirjoittamani tekstit: Lähtö, Viikko 1, Viikko 2 ja Viikko 3.

Ensimmäisenä täytyy mainita, että pääsin haasteeni tavoitteiseen eli sain elettyä/kituutettua koko kuukauden pelkällä opintotuella. Yllätyksekseni myös huomasin, että painoni oli hieman noussut tuon haastekuukauden aikana. Asiaan saattaa liittyä se, että huonommalla ruualla energiataso ei pysynyt niin korkealla ja lenkillä käynti pääsi sitä kautta jäämään useammin välistä. Toki jos lenkille olisi vain vääntäytynyt, niin energiataso olisi silläkin varmasti pysynyt parempana koko kuukauden ajan. Aina voi tietysti miettiä, että kumpi johtui kummasta. Ehkä se meni hieman molemmin päin.

Nimittäin huonontamalla päivittäisen ruokani tasoa minä selvisin kuukaudesta pelkällä opintotuella. En olisi uskonut kuinka paljon ruuan taso vaikuttaa elämiseen ja sen laatuun, mutta kyllä se vain kummasti vaikuttaa. En tosin normaalistikaan syö mitään huipputason ruokaa vaan käyn kaupassa varsin hintatietoisesti. Kukkaron nyörien kiristäminen näkyi nyt kuitenkin ensimmäisenä nimenomaan siinä ruokakorin sisällössä. Jälkikäteen ajateltuna olisi tietysti voinut kiristää vaikka niistä muutamista illoista viihteellä kuin ruokakorista.

Siitäkin huolimatta, että juuri ruuasta säästin eniten, siihen myös kului ylivoimaisesti eniten rahaa. Tietysti suuresta menoerästä on helpompi säästää kuin pienestä. Huomasin kuukauden aikana myös sen, että millekään hankinnoille ei ollut todellakaan sijaa. Tämän takia pidemmässä juoksussa pelkällä opintotuella eläminen olisi käynyt huomattavasti vaikeammaksi kuin mitä se oli yhden kuukauden aikana. Lisäksi se seikka, että itselläni ei ole mitään hintavia harrastuksia, joissa olisi säännöllisiä maksuja, auttoi minua pääsemään kuukaudesta ylitse. Yksikin harrastus johon kuluisi esimerkiksi parikymppiä viikossa olisi tehnyt haasteeni melko lailla mahdottomaksi.

Loppupäätelmäksi voin siis sanoa, että pelkällä opintotuella voi elää jos asut opiskelija-asunnossa ja sinulla ei ole mitään rahaa kuluttavia harrastuksia eikä sinun tarvitse tehdä mitään suuria (tarkoittaen yli sadan euron arvoisia) hankintoja. Jos kuitenkin joku näistä kolmesta edeltävästä ehdosta ei toteudu, ei opintotuella pärjää. Kyse ei ole edes siitä osaako pitää talouttaan kunnossa, rahat eivät yksinkertaisesti riitä vaikka niitä kuinka laskisi.

Tällaista tänään. Jatkossa taas ehkä hieman aktiivisempaa menoa täällä blogissa, nyt kun kuukausi on taas ollut enemmän ja vähemmän hiljaiseloa.

Talvi pohjoisessa

Betula nana, osa 75

Aika kului nopeasti sekä Mihaililla että Emilyllä, kun molemmilla oli runsain mitoin uutta opittavaa ja opitun harjoittelemista käytännössä. Emilyä tosin rasitti se, että hän teki kaiken harjoittelun salassa. Hänen mielestään muiden ei tarvinnut tietää puunkirouksesta yhtään enempää kuin he tiesivät jo valmiiksi.

Näin Auringonpäivä saapui eikä Rafael ollut valehdellut sanoessaan, että auringonpäivän aikaan ikkunoista tuskin näkisi enää ulos. Ikkunoista oli paljaana enää kymmenisen senttimeriä niiden ylälaidasta. Tämäkin tila peittyi kahden viikon kuluessa ja sen jälkeen piti mennä ulos katsomaan päivänvaloa.

Pohjoisessa päivänvaloa oli kuitenkin hyvin vähän. Auringonpäivän aikaan valoa oli vain vähän. Aurinko kävi taivaanrannan yläpuolella vain vajaan tunnin ajan. Rafael kertoi näinä aikoina muutamasta keskitalvisesta matkastaan vuorten pohjoispuolelle, jolloin siellä oli pimeää vuorokauden ympäri.

Auringonpäivän jälkeen päivät alkoivat hitaasti pidentyä, mutta kun eron alkoi selvästi huomata, lumikerros peitti Rafaelin mökin jo lähes kokonaan. Hirsiseinä oli näkyvissä vain talon sillä puolella, mikä ei ollut paikan vallitsevaa tuulensuuntaa vastassa. Toinen puoli sen sijaan oli kokonaan lumenpeitossa ja talon erotti vain jyrkkänä kumpuna lumen keskellä.

Päivät alkoivat kuitenkin pidentyä ja pian aurinko paistoi iloisesti pitkät valoisat tunnit. Kuukausiin auringon lämpö ei kuitenkaan ollut niin kuuma, että se olisi sulattanut lunta. Lopulta sekin kuitenkin tapahtui ja lumikerros alkoi ohentua nopeasti.

Emilyn oli vaikea uskoa kuinka nopeasti metrien lumikerros oli maahan satanut, mutta vielä uskomattomampaa oli se kuinka nopeasti tuo lumikerros suli pois. Lopulta jäljellä oli vain muutamia lumilaikkuja siellä täällä, joita Rafael kutsui kesälumiksi. Tässä vaiheessa vuosi oli jo pitkällä ja kun viimeiset lumet sulivat pois, oli yötönyö jo alkanut.

Puunkirous III

Betula nana, osa 74

”Olette palveluksessani?” Emily kysyi epäilevällä äänellä.

”Kyllä”, Nev vastasi.

”Miksi ihmeessä?” Emily ihmetteli.

”Koska me olemme syntyneet sitä varten, että palvelemme uutta valittua, eli siis sinua”, Nev vastasi.

”Mistä tiedätte, että olen jokin valittu ja mitä se tarkoittaa?” Emily kysyi.

”Tuo kädessäsi oleva puunkirous osoittaa sen, että olet valittu ja valittuna oleminen voi tarkoittaa monia asioita. Sinun kohdallasi se luultavasti tarkoittaa, että olet mukana ratkaisemassa tämän maailman kohtaloa sen yhdellä kohtalonhetkellä”, Nev vastasi.

”Tiedättekö te kaksi edes mitä erikoista sinun puunkirouksessasi on?” Nav kysyi Emilyltä ja Sijalta.

Molemmat pyörittivät päätä vastaukseksi.

”Puunkirous iskee aina mieheen. Tai niin asia on mennyt tähän saakka. Olet ensimmäinen nainen, joka on koskaan saanut puunkirouksen”, Nav sanoi.

”Sekö tekee minusta valitun?” Emily kysyi.

”Ei varsinaisesti. Meille jumalat, sinä taidat kutsua heitä puisiksi jumaliksi, kertoivat, että ’puunkirouksen saava nainen on meidän valitsema ja te olette syntyneet palvelemaan häntä’”, Nev vastasi.

Emily nyökkäsi vaikka ei ollut asiasta edelleenkään aivan varma.

”Mennäänkö sitten asiaan?” Nav kysyi.

”Ole hyvä vain, velikulta”, Nev vastasi.

”Ensimmäisenä meidän pitää tarkastaa, että kirouksesi on terve ja ettei sitä ole kukaan yrittänyt väärinkäyttää”, Nav sanoi Emilylle.

”Ystäväni yrittivät poistaa sitä, kun sain sen”, Emily sanoi.

”Se ei haittaa, kirous on luultavasti ehtinyt jo toipua siitä”, Nav sanoi.

”Entä harjoittelu? Kuinka opin hallitsemaan kirousta tai hyödyntämään sitä edes jotenkin?” Emily kysyi.

”Se on seuraava vaihe. Harjoittelu tulee olemaan pitkä ja sinulle kivulias, mutta yritämme parhaamme mukaan auttaa sinua”, Nav sanoi.

”Osaatteko auttaa kivun kanssa?” Emily ihmetteli.

”Tiedämme paljon asioita, mitä ihmisten parantajat eivät ole vielä oppineet”, Nev vastasi.

”Harjoitteluvaiheen aikana ja erityisesti loppupuolella ja myös harjoittelun jälkeen meidän on lisäksi varmistettava, että kirouksesi ei leviä. Sinun kohdallasi se ei mahdollisesti ole ongelma, mutta tarkkailemme asiaa varmuuden vuoksi”, Nav sanoi.

”Luulen, että varovaisuus on hyväksi. En halua muuttua puuksi”, Emily sanoi.

”Mekään emme halua sitä”, Nav sanoi.

”Mikä on minun roolini?” Sija kysyi.

”Sinä toimit apuna ja Emilyn seuralaisena”, Nev sanoi.

Nav näytti kuitenkin siltä, että olisi mieluiten hätistänyt Sijan matkoihinsa.

”On kaikkien kannalta parasta, että joku on Emilyn seurana koko ajan ja tulee ilmoittamaan meille jos jotakin yhtäkkistä tapahtuu”, Nev sanoi enemmän Naville kuin Sijalle.

”Aloitetaanko sitten ensimmäinen vaihe eli tarkastus?” Nav kysyi.

Emily nyökkäsi ja alkoi riisua takkiaan, jotta puunkirous näkyisi kokonaisuudessaan. Emilyllä ja hänen lintuystävillään meni päivän loppu valoisa aika puunkirouksen tarkistuksessa ja Nav halusi vielä tehdä seuraavana päivänä toisen nopeamman tarkistuksen. Nav epäili, että jokin pimeä olisi yrittänyt koskettaa kirousta. Kun Emily kertoi Rafaelin käteen kosketuksesta tulleista palovammoista, Nev epäili, että pimeänaavistus, minkä Nav tunsi, johtui tästä kosketuksesta. Rafaelin aura oli niin voimakas, että variskolikko sanoi tuntevansa sen mökistä metsään saakka.

”Kun tutkii mökin auroja, tuntuu kuin siellä olisi vain suuri pohjaton kaivo”, Nev kuvasi tunnetta.

Kun tarvittavat tarkastukset oli tehty ja kirous todettu Navinkin puolesta hyväkuntoiseksi saattoi Emilyn harjoittelu alkaa.