Sanahaaste V

Sanahaasteessa ideana on, että molemmat haasteen osalliset sanovat kuukauden ensimmäisenä päivänä yhden sanan ja molemmat kirjoittavat näistä molemmista sanoista. Tällä kertaa sanoiksi tulivat menninkäinen ja miekka, joista menninkäinen on Sailan sana ja miekka minun sanani. Sailan kirjoitukset löytyvät tästä: [linkki].

Molemmista tuli pitkiä ja hieman satumaisia tarinoita. Menninkäinen kertoo yllättävästi menninkäisestä ja Miekka on jälleen yksi miekka kivessä -tarina. Montako minä olen niitäkin jo kirjoittanut? No, nyt ainakin yhden lisää.

Lue myös Sanahaaste I, Sanahaaste II, Sanahaaste III ja Sanahaaste IV.

Menninkäinen

Salaiset vuoret seisoivat paikoillaan jyrkkinä, harmaina ja uhkaavina. Vuoret olivat olleet paikoillaan maailman synnystä saakka ja tulisivat olemaan paikoillaan maailman loppuun saakka. Sellaisia olivat salaiset vuoret. Vaarallisia kiivetä ja rinteetkin ovat epämieluisia paikkoja asua.

Tuolla salaisten vuorten välisessä laakso oli tumma korpi. Korven yllä seisoi sumu ja ummehtunut ilma. Korvessa oli vain vähän elämää. Jotakin elämää siellä kuitenkin oli. Tuolla korvessa erään vanhan kelottuneen kuusen ukkosen repimän kannon alla eleli menninkäinen.

Tuonne kannon alle menninkäinen oli rakentanut komean kotinsa. Seiniin hän oli ensin taivutellut ja asetellut kuusen juuret jo silloin, kun kuusi oli nuori. Vuosien aikana juuriseinät tiivistyivät ja tihentyivät lopulta niin, että ne olivat lähes umpipuuta. Huonekalut kaikki menninkäinen oli itse veistänyt puusta vuosien saatossa. Oli sänkyä, kirstua ja kiikkustuolia, kaikki mitä vain menninkäinen voi elämiseensä tarvita.

Menninkäinen eli kuitenkin yksin. Alkuun se ei menninkäistä haitannut, sillä paremmin sai aikaan ja pystyi tekemään oman päänsä mukaan, kun ei ollut toinen jaloissa pyörimässä. Ennen pitkää, kun talo kannon alla alkoi olla viimeisiä piirtojaan myöten valmis, menninkäinen kuitenkin tunsi olonsa yksinäiseksi.

Aluksi yksinäisyys näkyi vain häilyvänä ajatuksen varjona, joka vain silloin tällöin kävi menninkäisen mielessä eikä menninkäinen vielä tunnistanut koko asiaa. Asia alkoi kuitenkin kalvaa enemmän ja enemmän menninkäisen mieltä kunnes lopulta hän päätti vuolla itselleen puusta seuralaisen, kun muunkaan laista seuraa ei salaisten vuorten välisestä solasta löytyvästä tummasta korvesta löytynyt.

Seuralaisen vuoleminen alkoi suuren puupökkelön etsimisellä. Menninkäinen halusi seuralaisen olevan kestävä ja pitkäikäinen, joten hän etsi sitä varten parasta puuta mitä korvesta löytyi. Tehtävään valikoitui vanhan ja ylpeän koivun keskirunko. Puu oli kovaa ja kestävää sekä tietysti ensiluokkaista. Siitä menninkäisen kova vuoluu-urakka alkoi.

Ensin menninkäinen muotoili pääpiirteet, pään, kädet, keskivartalon ja jalat. Sitten menninkäinen alkoi muotoilla seuralaistaan tarkemmin. Menninkäinen teki tarkkaa työtä ja vuoli jokaisen hiuksen, kynnen ja ihon rypyn tarkasti. Lopulta menninkäisen seuralainen oli niin elävän näköinen, että se olisi voinut liikahtaa ja alkaa puhumaan milloin tahansa. Seuralainen oli kuitenkin puuta eikä se liikkunut eikä puhunut.

Jonkin aikaa menninkäinen oli tyytyväinen vuolemaansa seuralaiseen. Yksinpuhelu alkoi kuitenkin jossakin vaiheessa tympiä. Puisen seuralaisen pukeminen vaatteisiinkaan ei auttanut. Niinpä menninkäinen päätti, että seuralainen tarvitsisi hengen. Menninkäinen ei kuitenkaan tiennyt, mistä hän sellaisen hengen löytäisi, joten hän lähti etsimään jotakuta, joka asiasta tietäisi enemmän.

Menninkäinen vaelsi pitkään ja kauas. Hän kiersi ensin salaisten vuorten laakso ja sitten suuntasi vuoriston ulkopuolelle. Aina hän joutui pettymään, mutta aina hän palasi kannon alla olevaan asuntoonsa seuralaisensa luokse ja kertoi tälle matkastaan ja vannoi löytävänsä tälle hengen.

Lopulta vuosien etsimien jälkeen menninkäisenkin tahto alkoi murentua, kun ketään, joka olisi tietänyt kuinka puiseen seuralaiseen saisi hengen, ei löytynyt. Menninkäinen oli jo heittämässä kirvestä kaivoon, kun hän tapasi keijun, joka kertoi osaavansa antaa menninkäisen seuralaiselle hengen. Lisäksi keiju oli vielä suostuvainen lähtemään menninkäisen mukaan ja antamaan tämän seuralaiselle hengen. Niinpä menninkäinen matkusti takaisin asunnolleen keijun kanssa rinta toivosta uhkuen.

Menninkäinen saapui keijun kanssa menninkäisen asunnolle ja menninkäinen esitteli keijulle seuralaisensa. Keiju oli lumoutunut menninkäisen veistotyön tarkkuudesta. Hetken puista hahmota katseltuaan keijua päätti aloittaa hengen kutsumisen. Kutsuminen kesti viisi päivää ja viisi yötä ja keiju oli työn jälkeen uupunut. Kutsuminen oli kuitenkin valmis ja enää ei tarvinnut muuta kuin puhaltaa seuralainen eloon. Keiju antoi kunnian menninkäiselle ja menninkäinen puhalsi puisen seuralaisensa suuhun.

Keiju oli kuitenkin ollut kiero ja sen sijaan, että puisesta veistoksesta olisi tullut toinen menninkäinen vaan veistos hajosi pieniksi murusiksi ja murusien seasta nousi ylös toinen keiju. Keiju oli tehnyt menninkäisen seuralaisesta itselleen seuralaisen, sillä keijukin oli yksinäinen. Tajutessaan keijun tekemän kierouden menninkäinen oli raivoissaan. Keijut olivat kuitenkin paljon menninkäistä nopeampia ja ne pääsivät menninkäistä pakoon.

Niin menninkäinen jäi yksin itkemään kohtaloaan ja elelee vieläkin yksinään salaisten vuorten välisessä laaksossa olevan tumman korven keskellä olevan kelottuneen kuusen ukkosen polttaman kannon alla. Sen menninkäinen oli kuitenkin oppinut, ettei seuralaista saanut puusta vuolemalla eikä keijuihin kannattanut luottaa.

Miekka

Vehreällä nurmikentällä kahden vanhan puun välissä lepäsi harmaa kivi. Kivi oli ikiaikainen ja pyhä. Pyhä se oli sen takia, että kivi oli kuninkaiden valitsija. Kiveen oli nimittäin jälleen kerran upotettu miekka, kuninkaan miekka. Vanha kuningas oli miekkansa kiveen työntänyt takaisin, kun oli tuntenut aikansa oleva pian koittava. Nyt kuningas oli jo lähtenyt ja seilannut alas tuonelan virtaa. Oli siis aika valita uusi kuningas ja kuninkaaksi valikoitui se, joka kykeni tuon miekan vetämään pois kivestä.

Vaati kuitenkin rohkeutta, että uskalsi edes mennä kokeilemaan miekan kivestä vetämistä. Niinpä miekka lepäsi rauhassa auringonpaisteessa. Väkeä alkoi kuitenkin pikkuhiljaa kerääntyä nurmikentälle odottamaan uutta kuningasta. Niinpä silloin tällöin joku humalassaan yltiöpäiseksi yltynyt mies kävi yrittämässä miekan vetämistä kivestä. Kukaan heistä ei kuitenkaan ollut riittävän voimakas kuninkaaksi. Väkeä kuitenkin kertyi vain lisää ja lisää ja lopulta näytti siltä, että kiven ympärille olisi syntynyt kokonainen kaupunki.

Miekka kuitenkin odotti edelleen ottajaansa. Niinpä vanhan kuninkaan neuvonantaja astui kiven luokse ja pyysi valtakunnan kuninkaaksi tai kuningattareksi mieliviä miehiä ja naisia asettumaan jonoon kiven eteen. Jonosta muodostui pitkä ja se kiersi pitkin nurmikenttää ja monta kertaa sen ympärikin. Tästä jonosta ryhdyttiin järjestyksessä kokeilemaan, että kenestä tulisi valtakunnan seuraava hallitsija.

Aluksi kaikki kokeilijat olivat suuria lihaskimppuja, jotka yrittivät pelkällä raa’alla voimalla saada miekkaa irti kivestä. Kuun raaka voima ei tuottanut tulosta tulivat seuraavaksi vuoroon ne, jotka yrittivät mitä kummallisimmilla tempuilla saada miekkaa irti. Yksi yrittäjä yritti jopa räjäyttää miekan kivestä ruudilla. Räjähdys oli komea, mutta kiveen tai miekkaan ei tullut siitä edes mustaa länttiä. Näiden ja muutamien muiden yrittäjien jälkeen alkoi miekan ääreen virrata tavallisia kansalaisia. Osa rukoili jumalia avuksi ja osa kävi vain kokeilemassa lähtisikö miekka kevyesti irti. Miekka kuitenkin pysyi sitkeästi paikoillaan.

Lopulta yrittäjät alkoivat loppua, mutta miekka oli edelleen tiukasti kiinni kivessä. Tämä sai levottomuuden leviämään leirissä ja puheen siitä, että olisi parempi valita kuningas jollakin muulla keinolla kuin miekan avulla. Tällainen puhe kiersi erityisesti nuoremman väen keskuudessa. Vanhempi väki kuitenkin kunnioitti miekkaa niin paljon, ettei muunlaisiin valintoihin ryhdytty.

Näinä päivinä pieni tyttö leikki pikkuveljensä kanssa hippaa ympäri leiriä.

”Katja odota, sinä olet liian nopea”, tytön pikkuveli Kai huusi siskonsa perään.

”Yrität taas vain puijata minua”, Katja huusi takaisin ja livahti telttojen väliselle kujalle.

Kai virnisti ja seurasi siskoaan.

Hippa jatkui pitkin päivää kunnes molemmat olivat väsyneitä ja nälkäisiä. He sattuivat pysähtymään miekan ja kiven luokse lepäämään.

”Eikö olisikin hassua jos minä saisin miekan vedettyä kivestä?” Kai kysyi.

”Ethän sinä jaksa edes nostaa koko miekkaa”, Katja sanoi.

”Jaksatko sitten itse?” Kai epäili.

”Tietysti jaksan”, Katja vakuutti.

”Näytä minulle”, Kai sanoi.

”Hyvä on”, Katja sanoi ja nousi kivelle.

Katja tarttui miekkaan vaikka tiesi sen olevan pyhä ja heitä oli kielletty leikkimästä edes koko kiven lähettyvillä. Ympärillä olevat ihmiset eivät kuitenkaan näyttäneet välittävän siitä, että lapset kokeilivat miekan vetoa. Sen sijaan asia tuntui huvittavan heitä kovasti.

”Etkö jaksakaan nostaa sitä?” Kai kysyi.

”En ole vielä edes yrittänyt”, Katja vastasi.

Sitten Katja nykäisi miekkaa ja se irtosi kivestä sulavasti. Ympärillä seisoskelevat ihmiset eivät halunneet uskoa silmiään, mutta totta se oli. Katja, pieni maanviljelijän tytär, oli vetänyt kuninkaan miekan kivestä ja näin hän oli valtakunnan laillinen hallitsija. Pienen epäröinnin jälkeen ihmiset alkoivat polvistua Katjan eteen, joka ei osannut tehdä muuta kuin seisoa kivellä miekka kädessään.