Sanahaaste

Aikaisemmin tässä kuussa sisareni Saila (jonka blogi löytyy tästä) ehdotti blogihaastetta. Haaste olisi kirjoittaa kahdesta sanasta, joista toinen on siskoni valitsema ja toinen minun valitsema, molemmista sanoista tulee omat tekstit (tekstin tyylille ja laajuudelle emme asettaneet rajoituksia) ja molemmat tekstit julkaistaan kumpikin omassa blogissamme nyt kuun viimeisenä päivänä. Sailan kirjoitus löytyy tästä.

Tämä ensimmäinen haaste kirjoitetaan sanoista sateenkaari ja tuho. Sateenkaari on siskoni sana ja tuho minun sana.

Itsellä molemmista sanoista tuli lyhyitä novelleja. Sateenkaari on vähän pidempi ja Tuholla on mittaa vain 145 sanaa. Molemmat kuulostavat pidemmästä tekstistä poimitulta lukunäytteeltä.

Sateenkaari

”Et kai sinä oikeasti kuvittele, että sateenkaaren päästä löytää säkillisen kultaa? Se on vain loru, jolla aikuiset huijaavat lapsia”, Niina sanoi.
 ”Jos Jumalakin kerran on olemassa, niin miksei sateenkaaren päästä löytyisi myös kultaa?” Matti kysyi.
 Kaksikko kulki lehtipuiden suojissa kulkevaa polkua pitkin välillä oksia ja heiniä tieltä ohjaten. Sateenkaari kaartui puiden yläpuolella ja se laskeutui metri metriltä alemmaksi.
 ”Minun enoni sanoo, että Jumalaa ei ole olemassa”, Niina sanoi.
 ”Sinun enosi onkin sekaisin”, Matti huomautti.
 ”Eikä ole. Itse olet”, Niina sanoi
 ”Ihan miten haluat. Katso, sateenkaari loppuu”, Matti sanoi.
 Niina siirtyi Matin vierelle. Sateenkaari todellakin loppui hieman metsän reunan tuolla puolen. Sateenkaaren näkyvä osa kulki suoraan maata kohti. Aluskasvillisuus kuitenkin peitti sateenkaarenpään.
 Matti ei kuitenkaan rynnännyt suoraan aluskasvillisuuden läpi vaan jäi tuijottamaan sateenkaaren näkyvää pätkää kuin olisi nähnyt sateenkaaren ensimmäistä kertaa. Matin pysähdys oli niin äkkinäinen, että Niina törmäsi hänen selkäänsä.
 ”Jos pysähdyt, niin varoita”, Niina sanoi ja astui Matin ohi.
 Matti ei reagoinut Niinan sanomiseen mitenkään vaan jatkoi sateenkaaren tuijottamista.
 ”Siihenkö meinasit jäädä?” Niina kysyi Matilta.
 ”Entä jos aikuisten tarinat ovatkin vain lorua?” Matti kysyi siirtämättä katsetta sateenkaaresta.
 ”Mene katsomaan niin tiedät”, Niina sanoi.
 ”Entä jos en tahdo tietää?” Matti kysyi.
 ”Siksihän me olemme täällä, kun sinä haluat tietää”, Niina huomautti.
 ”Mutta…”, Matti aloitti.
 ”Ei mitään mutinoita. Nyt mennään”, Niina sanoi ja lähti rämpimään aluskasvillisuuden läpi.
 Matti seurasi hieman epäröiden, mutta seurasi kuitenkin.
 Aluskasvillisuuden takaa paljastui jyrkkärantainen lampi, jonka vastakkaisella rannalle sateenkaari päättyi. Sateenkaaren päätöspiste hohti niin kirkkaana, ettei Niina saanut selvää mitä siellä oli.
 ”Siellä on siis kultaa. Tiedämme sen nyt ja voimme kääntyä pois”, Matti sanoi kurkistaessaan Niinan selän takaa.
 ”Kyllä me nyt mennään katsomaan lähempää, kun tänne asti olemme tulleet”, Niina sanoi jämäkästi ja lähti kiertämään lampea.
 Matti ei voinut muuta kuin seurata.
 Lammen toinen laita oli Niinalle ja Matille pettymys. Toiselta puolen kirkkaasti kiiltävältä näyttänyt kohta oli vain nurmikkoa, joka kimmelsi auringossa. Kimmellyksen keskellä nurmikolla oli kuitenkin kolo, johon he molemmat sopivat menemään.
 ”Ei täällä olekkaan mitään”, Matti sanoi pettyneenä ja oli jo lähdössä pois.
 ”Täällä on tunneli. Mennään katsomaan”, Niina sanoi ja tutki kuopasta lähtevän tunnelin alkupäätä.
 ”Se voi olla vaarallista”, Matti sanoi.
 ”Eikö sinulla ole ollenkaan seikkailuhalua?” Niina kysyi.
 Matti katsoi tunnelin päätä pelokkaasti, mutta nieli lopulta pelkonsa.
 ”Hyvä on, mennään”, Matti sanoi ja kaksikko katosi tunneliin.

Tuho

Jack tuijotti suojapukunsa visiirin läpi hävitystä. Tällä paikalla oli ennen sijainnut miljoonakaupunki. Nyt sen asukasluvun pystyi laskemaan kahden käden sormin. Heidän ryhmässään oli seitsemän jäsentä. Siinä olivat kaikki seudun elävät ihmiset.
 Tietysti mukaan laskettiin vain ne, jotka vielä olivat ihmisiä. Suurin osa kaupungin asukkaista oli kuollut. Osasta kaupungin asukkaista oli kuitenkin tullut jotakin aivan muuta. Pelkkä ajatus sai korkea kirkaisun kuulumaan Jackin mielessä. Kirkaisu sai pelon leviämään Jackin mielessä, joten hän ravisteli muiston pois mielestään.
 Suojapuvun radio räsähti.
 ”Jack, meidän pitää mennä”, Linda sanoi Jackille radion välityksellä.
 Jack huomasi Lindan viittovan hänelle parinkymmen metrin päässä.
 ”Selvä”, Jack vastasi omalla kylmällä tavallaan lyhyesti.
 ”Muisteletko taas menneitä?” Linda kysyi, kun kaksikko käveli hitaasti kohti leiriä geigermittarit rätisten.
 ”Ainahan minä. Minä näin, kun tämä kaupunki tuhoutui. Minä näin sen tuhon”, Jack vastasi.
 ”Ei se ollut sinun vikasi”, Linda sanoi.
 ”Oli se. Se oli meidän kaikkien vika”, Jack sanoi.