Sara

Mikael istui aurinkotuolissa. Iltapäivän aurinko paistoi kirkkaana ja häikäisi Mikaelin silmiä, vaikka hänellä oli tummat aurinkolasit päässään. Mikael makasi niin raskaana aurinkotuolia ja päänsä alla olevaa tyynyä vasten, että aurinkolasien sangat painoivat korvantaustaa. Sangan aiheuttama kipu oli viiltävä.

Se kipu ei ollut kuitenkaan mitään verrattuna siihen, mitä hän muuten tunsi. Mikaelin päässä jyskytty valtava päänsärky. Hänen kaikkia lihaksiaan koski ja lihakset olivat kadottaneet voimansa. Pahin oli kuitenkin hänen murusiksi murskattu sydän. Mikään fyysinen kipu ei vastannut sitä henkistä kipua, mitä hän koki.

”Joko kirjailijan sisällä pysyy vesi?” Kari, Mikaelin paras ystävä, kysyi ja ojensi pientä vesipulloa.

”En ole varma uskallanko vielä kokeilla”, Mikael vastasi.

Puhuminen sattui.

Mikael kuitenkin otti juomapullon itselleen. Pullo tuntui raskaalta, aivan kuin vettä olisi ollut monta litraa. Myös Kari huomasi, että Mikael tunsi pullon raskaaksi.

”Et voi jatkaa tätä”, Kari sanoi ja istuutui oman aurinkotuolinsa reunalle.

Mikaelin aurinkotuolin vieressä oli toinen samanlainen tuoli. Tuolit makasivat hieman liian pitkällä nurmikolla ja niiden jalkopäätä olivat lähempänä toisiaan kuin yläpäät. Aurinkotuolien jalkopäiden edessä oli pieni pallogrilli.

”Kuolen mieluummin kuin lopetan”, Mikael totesi ja yritti saada vesipullon korkkia auki.

Kari huokaisi ja nousi mennäkseen sisälle. Kari käveli hitaasti, aivan kuin hän olisi halunnut sanoa Mikaelille vielä jotakin, mutta käveli kuitenkin sanomatta mitään sisälle lasiseinäiseen olohuoneeseen.

Mikael ajatteli Saraa. Kuinka syvään ihminen voikaan rakastua? Kaiken hän voisi antaa, kaiken kärsiä. Mikään ei kuitenkaan koskaan ollut riittävästi.

Vesipullon korkki ei tahtonut aueta. Korkin ympärillä oleva kuviointi raastoi Mikaelin kättä. Mikael puhalsi muutaman kerran keskittyneesti ja keskitti kaikki voimansa korkkiin. Korkki aukesi ja Mikael sai vettä. Jo ensimmäinen kulaus tuntui kuitenkin siltä, että se tulisi hyvin pian ulos.

Mikael joi vettä kolme kulausta.

Kari tuli takaisin sisältä mukanaan pahvilaatikollinen tavaraa. Laatikossa oli paperia ja muutama pullo. Kari selasi papereita ja heitti niitä palamaan grilliin. Pullot hän tyhjensi nurmikolle. Molemmissa oli reilu desi viskiä.

”Kuka tämä Sara on, joka toistuu teksteissäsi?” Kari kysyi Mikaelilta.

Mikael ei vastannut. Asia tuntui kuitenkin tulevan Karille selväksi parin seuraavan tekstin jälkeen.

”Minä haluan mennä takaisin hänen luokseen”, Mikael sanoi Karille.

”Et voi mennä hänen luokseen. Hän ei ole olemassa”, Kari sanoi Mikaelille.

”Tiedät mitä tarkoitan. Tuo minulle viiniä”, Mikael tuhahti.

”En tuo sinulle kuin vettä ja syömistä”, Kari totesi.

”Tuo sitten jotakin grillattavaa. Ei mitään liian sitkeää. Järsiminen ei ole nyt hyvästä”, Mikael sanoi loukkaantuneena ja vajosi hiljaisuuteen.

Hänen mielessään hiljaisuus ei kuitenkaan kestänyt sekunnin sadasosaakaan.

Mielikuvitus ryöppysi. Vanhoja kuvia tuli kertauksena ja uusia luotiin. Kävelyllä syksyisessä puistossa ja villiä seksiä hotellihuoneessa. Mikael muisti sen kaiken tarkasti. Vielä. Hän kuitenkin tiesi, että muistikuvat rupeisivat nopeasti hälvenemään.

”Tuo minulle jokin laite, millä voin kirjoittaa ja nopeasti!” Mikael huusi Karille, joka oli päässyt miltei sisälle asti.

Kari hymähti ja hänen toiseen suupieleen tuli hymy. Sitten Kari etsi Mikaelille kirjoituskoneen ja liuskakaupalla paperia.

Kari tiesi, että paperit tulisivat täyttymään nopeasti.