Betula nana, osa 57
Seuraavana aamuna lähtö oli jälleen kerran edellistä aamua
hitaampaa. Emily pelkäsi, että tällä tahdilla he eivät viikon päästä pääsisi
liikkeelle enää ollenkaan.
”Tämän on kerta kaikkiaan loputtava. Ei tässä ole enää
mitään älyä. Minä olen ainoa, joka vielä kykenee liikkumaan kunnolla ennen
puoltapäivää ja päivät muuttuvat koko ajan kylmemmiksi”, Emily sanoi
paiskattuaan viimeiset tavarat lentävän maton kyytiin.
”Meillä menee enää päivä tai kaksi tälläkin tahdilla, että
saavutamme joenmutkan, josta Mihail puhui unissaan”, Sarnel rauhoitteli Emilyä.
”Miksi me edes menemme sinne? Mitä sieltä muka löytyy? Se
oli vain uni!” Emily vauhkosi.
Sarnel oli hiljaa ja Mihail köhi puoliunisena.
”Mitä? Onko se sitten jotakin muutakin?” Emily ihmetteli.
”Se voi olla jotakin muutakin”, Sarnel sanoi.
”Mitä muuta muka?” Emily kysyi.
”En osaa vielä sanoa, mutta minulla on jotakin aavistuksia”,
Sarnel vastasi.
”Ja niitä aavistuksia et tietenkään jaa muille”, Emily
totesi.
”Ne ovat vain aavistuksia. Ei niitä kannata jakaa”, Sarnel
huomautti.
”Minä voin kyllä jakaa omani. Minun aavistukseni ovat kaikki
pahoja”, Emily huomautti.
Kuitenkin matkaa jatkettiin jokea seuraten. Sen verran
Emilyn painostuksen alla Sarnelkin myöntyi, että sinä päivänä he matkustivat
lähes yhtä pitkälle kuin kahtena edellisenä päivänä yhteensä. Heidän
leiriytyessä oli jo pimeää ja nuotion sytyttäminen oli hankalaa. Emily ei
kuitenkaan valittanut, koska tiesi Sarnelin venyttäneen matkatekoa hänen
vuokseen.
Aamu toi valjetessaan mukanaan yllätyksen. He olivat
yönpimeydessä huomaamattaan leiriytyneet joenmutkan alkuun.
”Tästä meidän on käännyttävä taas pohjoiseen. Kohti vuoria”,
Mihail sanoi ja osoitti vuoria.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti