Hetkiä keskuslinnassa IV

Betula nana, osa 417

Syötyään Mihail kaipasi hetken hiljaisuutta ennen kuin lähtisi keskittymään kuolleestamanaukseen. Tätä varten hän kääntyi avustajansa puoleen.

”Mikä on tästä lähin pieni parveke?” Mihail kysyi.

Avustaja mietti hetken.

”Luulisin, että se sama parveke, jolla olimme aikaisemmin katselemassa linnanpihaa”, avustaja vastasi.

Mihail oli hieman pettynyt.

”Sekin on aika kaukana”, Mihail sanoi.

”Se on valitettavaa, arvon ruhtinas. Suurin osa parvekkeista ja tasanteista on yläkerroksissa”, Avustaja sanoi.

”Entä sitten hiljainen paikka?” Mihail kysyi.

”Eli sen ei tarvitse olla ulkotila?” Avustaja kysyi.

”Ei. Riittää, että siellä voi hetken aikaa rauhoittua”, Mihail vastasi.

”Sitten sanoisin, että linnan pyhäkkö on hyvä paikka. Se on aivan lähellä, mutta siellä tuskin on ketään tähän aikaan”, avustaja sanoi.

Mihail nyökkäsi. Hän ei ollut vielä vieraillut pyhäkössä, koska oli vierastanut toisen uskon tilaan menemistä. Paikassa kertaalleen vieraileminen kuitenkin kiinnosti hän.

”Johdata meidät sinne”, Mihail sanoi.

Avustaja nyökkäsi ja ryhtyi toteuttamaan Mihailin pyyntöä.

Linnan pyhäkkö löytyi linnan vanhasta osasta. Muusta linnasta poikkeavan värisestä kivestä rakennettu vanha osa oli jäänyt valtavan linnoituksen uudempien ja isompien osien sisään ja varjoon. Pyhäkön edessä oli vanhoja puita, jotka olivat mahdollisesti olleet paikalla ennen kuin linnaa oli ryhdytty rakentamaan. Vähintään ne olivat yhtä vahoja kuin linnan vanha osa. Yhdessä ympäröivän linnan varjostuksen kanssa puut mudostivat paikan, joka oli kesähelteelläkin viileä.

Puiden lomasta kulki sammaloitunut kivetty polku, jota pitkin he kulkivat pyhäkölle. Aika tuntui pysähtyvän, kun he lähestyivät pyhäkön ovea.

Polulla Mihailin avustaja pysähtyi ja kääntyi Mihailiin päin.

”Arvon ruhtinas, minun täytyy sanoa varoituksen sana pyhäkön munkeista. He eivät pidä ulkomaalaisista, eivätkä eteenkään epäkuolleista. Tai henkilöistä, jotka heitä manaavat”, avustaja sanoi.

Mihail nyökkäsi.

”Kaikki ennalta arvattavia ennakkoluuloja”, Mihail sanoi.

”Toivottavasti pääsemme niistä huolimatta astumaan sisälle pyhäkköön. Munkit varmasti tietävät kuka te olette”, avustaja sanoi.

”Eihän täällä ole ketään estämässä”, Mihail sanoi.

”Erehdytte, arvon ruhtinas”, avustaja sanoi.

Avustaja nyökkäsi pyhäkön suuntaan ja hetken katsomisen jälkeen Mihail huomasi varjoissa tummiin vaatteisiin pukeutuneen hahmon. Munkki lähti liikkeelle, kun Mihailin katse osui tähän.

Hetkiä keskuslinnassa III

Betula nana, osa 416

Harjoitusten seuraamisen jälkeen Mihail meni linnan pääsaliin lounaalle. Piirityksen keskellä hän halusi syödä samaa ruokaa mitä muutkin, erityisesti samaa kuin rivisotilaat, ja myös näyttää sotilaille tekevänsä niin. Siksi hän pyrki syömään pääsalissa ja niihin aikoihin, kun salissa oli runsaasti tavallisia sotilaita. Normaalioloissa hän olisi luutlavasti syönyt omassa työskentelysalissaan ajan säästämiseksi. Työtilasta pääsaliin syömään oli pitkä matka ja matkalla usein kohtasi ongelmia ratkaistavaksi, jotka hidastivat matkaa entisestään.

Hieman samaa ongelmaa oli toki myös itse pääsalissa ruokailussa. Useat sotilaat halusivat käydä tervehtimässä ruhtinasta, vaikka heitä oli erikseen kielletty sitä tekemästä. Toiset kävivät vain tekemässä kunniaa ja toiset halusivat sanoa muutaman sanan ruhtinaalle, kun siihen kerrankin tarjoutui mahdollisuus.

Muutamat sanat olivat toisinaan arvostuksen osoituksia siitä, että Mihail oli itse paikalla ja osallistunut taisteluihin.

”Arvon ruhtinas, hyvä, että tekin olette täällä taistelemassa kanssamme”, sotilas sanoi.

Mihail nyökkäsi sotilaalle.

”On ilo taistella kanssanne”, Mihail sanoi.

Sotilas kiitti ja poistui.

Joskus sotilaat kysyivät asioita suoraan. Toisinaan he kysyivät vahvistusta johonkin, mitä olivat kuulleet Mihailin tehneet. Joskus kysymykset olivat henkilökohtaisempia.

”Arvon ruhtinas, pääsemmekö varmasti takaisin Aegyzaan? Pääsenkö takaisin perheeni luokse?” Sotilas kysyi.

Mihail toivoi, että pystyisi antamaan sotilaille varmoja vastauksia.

”Teen varmasti kaiken mahdollisen, jotta te ja me kaikki muutkin pääsemme takaisin Aegyzaan turvallisesti. Voin vain toivoa, että sinä ja kaikki muutkin sotilaat teette myös parhaanne, koska yksin minä en kykene meitä viemään kotiin”, Mihail vastasi.

Vaikka Mihailin vastaus oli ollut kiertelevä, niin sotilas kiitteli tätä vuolaasti ennen poistumistaan.

Mihail huomasi, että hänen avustajansa seurasi katseellaan poistuvaa sotilasta.

”Mitä mieltä olet vastauksestani?” Mihail kysyi.

”Arvon ruhtinas, en tiedä voiko siitä olla hirveästi mitään mieltä. Sanotte sen, mitä me kaikki tiedämme jo valmiiksi, mutta et voi kuitenkaan sanoa muutakaan”, avustaja vastasi.

”Voin vain olla kiitollinen, jos se on jo kaikkien tiedossa, että yritän parhaani”, Mihail sanoi.

”Uskoisin, että se on tullut ilmi kaikissa toimissasi”, avustaja sanoi.

Mihail nyökkäsi.

Heidän keskustelunsa ei päässyt jatkumaan, kun seuraava sotilas jo pyrki Mihailin puheille. Tämäkin kiitteli Mihalin osallistumista taisteluihin ja toivoi parempaa ruokaa. Mihail ei voinut muuta kuin yhtyä sotilaan toivomukseen, mutta valitella samalla, että toivetta oli vaikea toteuttaa. Sotilas näytti ymmärtäväiseltä. Mihailin ajatukset suuntautuivat väkisinkin siihen, että olisiko sotilas ollut niin ymmärtäväinen, jos hän ei itse olisi ollut syömässä samaa ruokaa.

”Toivon kyllä hartaasti, että pian pääsemme takaisin Aegyzaan ja siellä tuttujen ruokien äärelle”, Mihail sanoi.

”Sen perusteella, mitä minä tiedän, valtaosa jakaa saman toiveen”, avustaja sanoi.
 

Hetkiä keskuslinnassa II

Betula nana, osa 415

Seuraavana aamuna Mihail laskeutui portaita alas Gyllenburhin keskuslinnassa. Hän oli syönyt aamiaisen ja valmistautunut myös muuten kuolleestamanausta varten. Velhon manauksen poikkeuksellisuus oli saanut hänet nukkumaan levottomasti, joten hän oli ryhtynyt päivän askareisiin hieman tavallista myöhemmin. Hän oli pitänyt aamun raportteihin tutustumisen lyhyenä, jotta ehti seuraamaan joukkojen harjoituksia ennen lounasta. Lounaan jälkeen vuorossa oli tulivelhon kuolleestamanaus.

Laskeutuessaan portaita Mihail huoamasi oven, jota hän ei ollut huomannut aikaisemmin. Mihail oletti johtavan ulos jonkinlaiselle tasanteelle tai parvekkeelle. Hän kääntyi avustajan puoleen, joka seurasi hänen mukanaan henkivartioiden ohella.

”Pääseekö tuosta ulos?” Mihail kysyi.

”Kyllä, arvon ruhtinas. Ulkona on parveke, josta näkee linnanpihalle”, avustaja vastasi.

”Voisin katsoa, mitä sieltä näkyy”, Mihail sanoi.

Mihail avasi oven parvekkeelle. Valo häikäisi ensin, mutta silmät tottuivat nopeasti.

Parveke oli pieni. Mihailin itsensä lisäksi sille ahtautui vai hänen avustajansa. Henkivartijat jäivät suosiolla portaikon puolelle.

”Näkymä ei ole valtava, mutta pääsee tässä raittiiseen ilmaan ilman, että tarvitsee kävellä alas saakka”, avustaja sanoi.

”Käytkö usein tässä haukkaamassa ilmaa?” Mihail kysyi.

Avustaja kohautti olkiaan.

”Satunnaisesti. Käyn tässä, jos satun ohitse kulkiessani kaipaamaan raikasta ilmaa. Linna on kuitenkin suuri ja eri puolilla on useita tasanteita ja parvekkeita”, avustaja vastasi.

”Ja torneja”, Mihail sanoi.

”Ja useita torneja, jotka ovat myös isompia ja tarjoavat paremmat näkymät kuin useimmat tasanteista ja parvekkeista”, avustaja sanoi.

Mihail nyökkäis hyväksyvästi.

He seurasivat hetken linnanpihalla kulkevia ihmisiä ja eläimiä ennen kuin palasivat takaisin portaikkoon. Yhtenä joukkona olivat osastot, joiden harjoittelua Mihailin oli tarkoitus mennä seuraamaan.

”Sitten alas katsomaan harjoituksia”, Mihail sanoi.

Avustaja opasti heidät oikeaan suuntaan, eli jatkamaan alas samoja portaita, joita he olivat laskeutuneet jo aikaisemmin. Tuore avustaja toimi välillä korostetunkin oppaallisesti.

”Arvon ruhtinas, käyttekö seuraamassa joukkojen harjoituksia usein?” Avustaja kysyi.

”Pyrin käymään aina kun minulla on aikaa”, Mihail vastasi.

”Harjoitteletteko taistelutaitoja myös itse?” Avustaja kysyi.

Mihail naurahti ja vilkaisi heidän perässään seuraavia sotilaita.

”Jos kysytään henkivartijoiltani, niin aivan liian vähän. Mutta koitan löytää sillekin parhaani mukaan aikaa kaiken muun keskeltä”, Mihail vastasi.

Avustaja nyökkäsi.

”Olisiko hyötyä, jos minäkin osaisin joitakin perustaitoja?” Avustaja kysyi.

”Aivan varmasti. Määrään sinulle opettajan, joka osaa opettaa sopivia taitoja”, Mihail sanoi.

Avustaja kiitti syvemmin kuin mitä Mihailin mielestä oli tarpeen. Oli erityisesti hänen itsensä etu, että myös avustaja osasi tarvittaessa puolustautua hyökkäystä vastaan.

Hetkiä keskuslinnassa

Betula nana, osa 414

Mihail valmisteli Imperiumin velhon kuolleestamanausta usean päivän ajan apunaan Tammen seuraajat, joita pohjoisen armeijan mukana oli saapunut. Samalla hän lepästi ja keräsi voimiaan parhaansa mukaan.

Joinakin päivinä kapteeni Suomas kävi hänen seuranaan sekä päivittämässä puolustuksen tilanteen. Tätä kiinnosti myös kuolleestamanauksen valmistelut. Kapteeni Kallas puolestaan ei ollut käynyt seuraamassa valmisteluja kertaakaan.

Kapteeni Suomas seurasi mielenkiinnolla, kun Mihail piirsi riimuja lattiaan. Kuolleestamanauksen oli määrä tapahtua seuraavana päivänä.

”Ovatko riimut aina samat vai riippuvatko ne manauksen kohteesta?” Solkar kysyi

”Joskus tarvitaan enemmän ja voimallisempia riimuja, mutta pääosin ne ovat samoja”, Mihail vastasi.

Suomas nyökkäili.

”Jos haluat tutustua kuolleestamanaukseen tarkemmin, niin Tammen seuraajat varmasti kertovat mielellään tarkemmin kaikista osa-alueista”, Mihail sanoi.

Suomas naurahti.

”Sinänsä kiinnostaa, kyllä, ja Tammen seuraajat olisivat varmasti hyviä opettajia. Mutta luulen, että ehkä minulle riittää vain pintaraapaisu aiheeseen”, Solkar sanoi.

Mihail hymyili.

”Ehkä sitten paremmalla ajalla”, Mihail sanoi.

”Niin, ehkä sitten, kun tämä kaikki on ohitse”, Solkar sanoi.

Suomas huokaisi syvään, mikä sai Mihailin nostamaan katseensa tämän suuntaan.

”Huolia?” Mihail kysyi.

”Ei mitään uutta. Pohdin vain, että milloin tämä kaikki on ohitse”, Solkar vastasi.

”Sitten kun pääsemme täältä kotiin”, Mihail sanoi.

”Mutta päättyykö tämä siihen, että me menemme takaisin Netronovalaan?” Solkar kysyi.

”Mitä tarkoitat?” Mihail kysyi.

”Pohdin vain, että miten pystymme lopettamaan tämän täällä sillä tavalla, että konflikti ei seuraa meitä kotiin”, Solkar vastasi.

Mihail nyökkäsi. Suomaksen kysymys oli perusteltu. Hän olisi halunnut antaa siihen hyvän vastauksen, mutta hänellä ei ollut sellaista.

”En tiedä, onko meidän omissa käsissämme sellaista ratkaisua, joka estäisi sen. Voimme kuitenkin tehdä sen mahdollisimman vaikeaksi, jolloin vähennämme sen riskiä”, Mihail sanoi.

Suomas nyökkäsi.

”Toki Aegyza on jo lähtökohtaisesti paikka, johon on vaikea hyökätä. Jo se yksinään pienentää sitä mahdollisuutta, että sota seuraisi perässämme, kun palaamme kotiin”, Mihail sanoi.

”Se on ihan totta”, Solkar sanoi.

Kapteeni Suomas ei näyttänyt siltä, että hänen huolensa olivat juurikaan pienentyneet. Mihail ymmärsi sen hyvin. Jos kannatti houkutella vihollisen armeija liittolaisuuden varjolla lähes toiselle puolelle maailmaa, niin yhtä hyvin saatettaisiin myös hyökätä suoraan tämän vihollisen kimppuun. Epäonnistunut ensimmäinen operaatio saattaisi päinvastoin vain houkutella siihen lisää. Mihail halusi kuitenkin pitää toivoa paremmasta yllä.

”Kun pääsemme täältä kotiin, on Suuri keisarikunta kärsinyt niin suuren takaiskun, etteivät he pysty seuraamaan perässämme”, Mihail sanoi.

Mihail ei kuitenkaan ollut täysin varma olisiko yksi taistelu lopputuloksesta riippumatta riittävä siihen, että Suuri keisarikunta kärsisi riittävän suuren takaiskun. Todennäköisesti ei ollut.