Gyllenburhin kohtalo III

Betula nana, osa 443

Kallas seisoi hiljaisena. Hän koki, että oli parempi olla hiljaa kuin sanoa mitään täytteeksi. Hetki ei sellaista kaivannut. Mihail oli selvästi levoton ja pettynyt, etteivät he olleet vieläkään keksineet mitään, jolla taistelun voisi kääntää heidän voitokseen. Mutta aina se ei yksinkertaisesti ollut mahdollista. Kallas oli huolissaan siitä, ettei Mihail suostunut hyväksymään todellisuutta. Se saattaisi johtaa tämän huonojen ratkaisujen äärelle.

Lopulta Mihail huokaisi ja painoi päänsä.

”Tarvitsen uusia ajatuksia”, Mihail sanoi.

”Piiritetyssä kaupungissa sellaisten löytäminen voi olla vaikeaa”, Venir sanoi.

”Niin”, Mihail sanoi.

Mihail naputti muuria sormellaan. Äänen tasainen rytmi näytti rauhoittavan ruhtinasta.

”Oletko vielä käynyt pyhäkössä?” Mihail kysyi.

Kallas nyökkäsi.

”Olen käynyt. En ihan joka päivä, mutta usein”, Venir vastasi.

”Millainen tunnelma siellä on?” Mihail kysyi.

”Hiljainen. Samanlainen kuin aikaisemminkin”, Venir vastasi.

”Onko kävijöitä ollut aikaisempaa enempää?” Mihail kysyi.

”Ei minusta”, Venir vastasi.

Mihail nyökkäsi.

”Kuinka niin?” Venir kysyi.

”Ajattelin, että meneillään oleva tilanne voisi houkutella väkeä hiljenemisen äärelle”, Mihail vastasi.

”Jokainen taitaa hiljentyä omien jumaluuksiensa äärellä. Täällä palvotut ovat pääosalle sotilaistamme vieraita”, Venir sanoi.

”Mutta muurien sisäpuolella on muitakin kuin vain meidän sotilaitamme”, Mihail sanoi.

”Se on totta. En ole kuitenkaan havainnut, että kävijöitä olisi aikaisempaa enempää. Mutta ehkä se ei tosiaankaan olisi yllättävää, jos olisikin”, Venir sanoi.

”Meidän läsnäolo keskuslinnassa myös karkottanee paikallisia pyhäköstä”, Mihail sanoi.

”Se pitänee myös paikkansa”, Venir sanoi.

”Toivottavasti jokainen löytää sen oman tapansa rauhoittua ja etsiä tulevaisuuden toivoa. Tässäkin tilanteessa”, Mihail sanoi.

Kallas vilkaisi Mihailia. Tämä vaikutti poikkeuksellisen haparoivalta, eksyneeltä. Jopa lyödyltä.

”Suurin osa sotilaista etsii tulevaisuuden toivoa sinusta”, Venir sanoi.

Mihail irvisti.

”Tiesin, että sanot noin, mutta toivoin, ettet sanoisi”, Mihail sanoi.

”Anteeksi, arvon ruhtinas. Se on raskas taakka kannettavaksi”, Venir sanoi.