Betula nana, osa 1
Mihail hengitti syvään. Hengitys näkyi selvästi tiivistyneenä vesihöyrynä ilmassa. Mihail vilkuili ympärilleen pimeään metsään kuin odottaen hyökkääjää minä hetkenä hyvänsä. Mihailia ahdisti, sillä hän ei voinut tehdä muuta kuin kävellä suojattomana eteenpäin. Ahdistus oli epätoivon täyttämä niin voimakas, että hänen silmäkulmaansa alkoi keräytyä epätoivon kyynel.
Metsä Mihailin ympärillä oli tumma ja raskas. Mustat kuuset tuijottivat Mihailia vihamielisesti haluten hyökätä hänen kimppuunsa millä hetkellä hyvänsä.
Samassa Mihail kuuli millisekunnin ajan kestäneen äänen ja tunsi ylitse jyräävän voiman.
Mihail ehti juuri nostaa kätensä ja luoda eteensä riittävän vahva suojakenttä.
Metsä ympärillä mureni ja paiskautui kilometrien päähän mukanaan aluskasvillisuus ja maan pintakerros. Hehtaarikaupalla metsää tuhoutui yhdessä silmänräpäyksestä tämän suunnattoman voiman edessä. Mihailin lähellä olleet siirtolohkareet muuttuivat tomuksi, joka nousi yläilmakehään saakka.
”Luulitko minua noin helpoksi?” Mihail kysyi autiomaaksi muuttuneelta metsältä.
Metsä vastasi käkättävällä naurulla.
”Jos niin luulitkin, niin voin vakuuttaa, etten ole”, Mihail jatkoi.
Samalla Mihail taputti kerran käsiään edessään ja hänen lanteelleen ilmestyi keskiajan ritaritarinoista tuttu miekka. Nauru vastasi miekan ilmestymiseen.
”Tuollako luulet minut voittavasi? Etkö muista mitä viimeksi kävi?” Sanoi kylmä ääni sihisevän kuiskaavalla, mutta kuuluvalla äänellä.
Mihail hymähti ja mutristi suutaan.
”Olkoon menneeksi”, Kylmä sihisevä ääni myöntyi.
Samassa pimeydestä hyppäsi esiin valtava palava demoni, joka sai pelkällä hengityksellään kivet ympärillään sulamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti