Pois sairaalasta

Betula nana, osa 14

Rehtorin suoran käskyn ansiosta Mihail päästettiin pois sairaalasta heti seuraavana päivänä. Käskyn oli tuonut yliopiston voimakkaanpunaiseen kunniapukuun pukeutunut rehtorin lähetti, jonka tehtävänä oli myös saattaa Mihail rehtorin luokse.

Pohjoissiiven johtava hoitaja ei pitänyt laisinkaan ajatuksesta, että potilas lähtisi osastolta heti seuravana päivä, kun oli herännyt oltuaan toista viikkoa tajuttomana. Niinpä hoitaja yritti etsiä Mihailista viimeiseen asti jotakin sellaista vikaa, että voisi pakottaa tämän jäämään vielä osastolle. Mitään suurempaa vikaa ei kuitenkaan löytynyt ja niinpä Mihail pääsi lähtemään. Aristavan jalan tueksi hän sai mustasta puusta tehdyn kävelykepin.

Sairaala sijaitsi yliopistoalueen pohjoislaidalla ja rehtorin palatsi sijaitsi lähes vastakkaisella puolella yliopiston valtavaa aluetta vanhan kampuksen takana. Yliopiston alue jakautui viiteen pääalueeseen, jotka olivat sairaala-alue, uusi kampus, vanha kampus, asuinalueet ja harjoitusalueet. Näistä alueista opiskelijat liikkuivat pääasiassa vain sairaala-alueella, uudella kampuksella, asuinalueilla ja harjoitusalueilla. Näissäkin alueissa oli paljon paikkoja, joissa valmistuneetkaan opiskelijat eivät olleet koskaan käyneet.

Vanhalla kampuksella oli käynyt hyvin harva ja ensimmäisen kerran sinne mentiin yleensä vasta jatko-opiskelun aikana. Vielä harvempi oli käynyt rehtorin palatsissa. Lähes kukaan perusopiskelijoista ei ollut edes nähnyt rehtorin palatsia eivätkä jatko-opiskelijoistakaan kaikki. Itse rehtorin nähneitä oli vain kourallinen.

Rehtori nautti myyttisen olennon mainetta opiskelijoiden piirissä juuri siksi, että kukaan ei ollut nähnyt häntä. Jotkut jopa epäilivät, ettei koko rehtoria ollut olemassakaan. Rehtorin piilossa pysymiselle annettiin myös monia paljon villimpiä selityksiä. Nyt Mihail oli kuitenkin matkalla juuri tämän myyttisen rehtorin luokse.

Mihail ei ollut varma millä tavalla koko asiaan pitäisi suhtautua. Joel oli myös kuulostanut siltä, että hän oli itsekin käynyt rehtorin pakeilla. Todennäköisemmin Joel oli kuitenkin saanut viestin joltakin rehtorin lähetiltä. Jostain syystä Mihail ei kuitenkaan osannut olla varma. Hänellä oli edelleen myös piinaava tunne siitä, että kaikki asiat eivät olleet vielä paljastaneet todellista olemustaan.

”Voinko käydä asunnollani ennen kuin menemme rehtorin luokse?” Mihail kysyi saattajaltaan, joka säpsähti hieman yllättyneenä siitä että hänelle puhuttiin.

”Voitte käydä asunnollanne, mikäli haluatte.”

”Hyvä, haluan nimittäin vaihtaa vaatteeni. Nämä matkavaatteeni pääsivät likaantumaan taistelun aikana ja epäilen, etteivät nämä muutenkaan ole sopivat vaatteet rehtorin tapaamiseen. Sinulla on varmaankin jokin kulkuneuvo?”

”Rehtori ei välitä millaisessa varustuksessa hänen luokseen menee, mutta suosittelen silti vaihtamaan vaatteet. Minulla vankkurit ulkona, käytämme niitä liikkumiseen.”

”Ihan hevosvankkurit?”

”Kyllä. Pidän niitä luotettavimpana matkustuskeinona.”

”Kelpaavat minullekin. Eipähän tarvitse ahtautua raitiovaunuun. Minulla on aina ollut huonoa onnea niiden kanssa. Viimeksi hyppäsin raitiovaunuun, joka ei meinannut päästää minua ollenkaan ulos. Jouduin väittelemään vaunun kanssa yli viisi tuntia ennen kuin se suostui päästämään minut ulos. Onneksi se tentti, mihin olin menossa, ei ollut kovinkaan tärkeä.”

Yliopiston alue oli niin laaja, että sinne oli rakennettu vanhoja teitä seuraava raitiovaunuverkko yhdistämään tärkeimmät osat toisiinsa. Tiheimmin raitiovaunuja kulki asuinalueiden ja uuden kampuksen välillä sekä uuden kampuksen ja harjoitusalueiden välillä. Raitiovaunut liikkuivat mutkikkaan taikuuden avulla itsestään kiskoja pitkin. Monesti raitiovaunut olivat niin taikuuden kyllästämiä, että ne olivat kehittäneet oman tietoisuuden. Useat ratikat olivat luonteeltaan varsin ilkikurisia.

Kun Mihail ja hänen punapukuinen saattajansa pääsivät sairaalan päärakennuksen ulko-ovelle, Mihailin aristavaa jalkaa vihloi jo niin pahasti, että Mihail joutui tukeutumaan kävelykeppiin lähes koko painollaan. Hevosvankkurit olivat Mihailin onneksi aivan pääoven rappusten tuntumassa eikä hänen tarvinnut nilkuttaa kävelykepin kanssa pitkää matkaa mukulakiveyksellä.

”Toivottavasti minun ei tarvitse mennä tuonne taas vähään aikaan,” Mihail totesi vielä vilkaistessaan vankkureiden ikkunasta sairaalaa ennen kuin valtava rakennus hävisi korkeiden puiden taakse.