Betula nana, osa 17
Suuri puinen ovi oli kevyempi kuin Mihail olisi koskaan uskonutkaan. Se aukesi kevyesti työntämällä, mutta ei kuitenkaan liian kevyesti, ettei ovi olisi paiskautunut auki. Ovi ei edes narissut auetessaan.
Oven takana oli suuri sali. Suurempi kuin mitä Mihail oli koskaan nähnyt. Sali oli valaistu vain vähäisesti. Vain yksi kohta salista oli valaistu kunnolla. Tuossa kohdassa oli suuri tyyny, jolla istui vanha mies. Mies piirsi siveltimellä mustia kuvioita valkoiselle paperille.
Ruskojärvi ohitti Mihailin reippailla askelilla ja käveli suoraan parin metrin päähän vanhuksen eteen. Mihail seurasi.
”Tehtävä suoritettu, arvon adjutantti. Tässä on Mihail Netronova”, Ruskojärvi sanoi vanhukselle, joka ei aluksi reagoinut Ruskojärven olemassaoloon millään tavalla.
Seurasi pitkä hiljaisuus, jonka ainoana täytteenä oli vanhuksen siveltimenvedoista kuuluva rapina. Lopulta vanhus sai maalaamansa kuvion valmiiksi ja asetti siveltimen purkkiin.
”Enkö ole sanonut, että kun maalaan, niin minua ei saa häiritä”, mies totesi Ruskojärvelle.
”Pahoitteluni”, Ruskojärvi sanoi ja kumarsi.
”Mutta olet tehnyt hyvin. Toit Mihail Netronovan tänne nopeammin kuin olisin uskonut. Olit ilmeisesti varsin suostuvainen saapumaan?”
Vanhus kääntyi nyt Mihailiin päin. Mihail katsoi tätä hieman ihmetellen kysymystä.
”Miksi en olisi ollut suostuvainen?”
”Voi kuule, ihmisistä ei aina tiedä. Nyt olet kuitenkin täällä ja olet tullut tapaamaan rehtoria.”
”Te ette siis ilmeisesti ole rehtori?”
Vanhus ei vastannut, mutta pimeydestä hänen takaansa kuului jyrähdys.
”Minä olen rehtori”, sanoi mahtavana voimansa tunnossa jylisevä ääni, joka sai salin seinät vapisemaan.
Samassa Mihail erotti pimeydessä lepäävän lohikäärmeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti