Taistelun repimä kaupunki II

Betula nana, osa 446

Yön pimeys alkoi taittua ja Gyllenburh lähestyi tuskallisen hitaasti. Emily yritti estää itseään koko ajan seuraamasta, miten lähellä kaupunki oli, mutta toistuvasti hän huomasi tuijottavansa suoraan kaupunkiin. Lopulta hän kääntyi selkä menosuuntan päin.

”Toivottavasti ette saa matkapahoinvointia, rouva”, Senet sanoi.

Emily nyökkäsi, mutta tunsi jo olonsa alkavan muuttua epämiellyttäväksi. Hän arveli, että puhuminen voisi auttaa.

”Voit kutsua minua Emilyksi”, Emily sanoi.

”Kyllä, rouva Emily”, Senet sanoi.

Sarnel naurahti.

”Pelkkä Emily riittää”, Emily sanoi.

Emily vahvisti viestiään katsomalla Senetiä suoraan silmiin. Senet nyökkäsi vastahakoisesti.

”Kyllä, Emily”, Senet sanoi.

”Uskon myös, että voit kutsua ruhtinas Netronovaa vain Mihailiksi. Hän ei ole sen enempää muodollinen kuin minäkään”, Emily sanoi.

Senet pudisti päätään.

”Sitä minä en uskalla tehdä”, Senet sanoi.

Sarnel naurahti taas.

”Luulen, että joudut pian tekemään paljon enemmän rohkeutta vaativia asioita”, Sarnel sanoi.

Senet katsoi Sarnelia tyytymättömänä.

”Eikö ruhtinas teidän mielestänne ole pelottava?” Senet kysyi.

Sarnel mietti varsin lyhyen ajan.

”En keksi kulmaa, jolla näkisin hänet pelottavana”, Sarnel vastasi.

Emily saattoi keksiä, mutta hän ei halunnut ajatella mitään sellaista. Mutta hän näki helposti senkin, ettei yli kaksimetrisen karshaanin mielestä normaalipituinen ihminen ollut kovinkaan pelottava.

”Voit kysyä häneltä asiaa itse. Tai minä voi kysyä”, Emily sanoi.

”Voi rouva, ei teidän tarvitse”, Senet sanoi.

Emily katsoi Senetiä tiukasti.

”Emily”, Emily sanoi.

”Emily”, Senet sanoi.

Emily vahvisti Senetin sanomaa pelkkää nimeään nyökkäämällä rohkaisevasti. Hän oli melko varma siitä, että saisi muistuttaa Senetiä asiasta vielä useasti.

Aamun sarastuksen pikkuhiljaa paremmin valaisemat vuoret lipuivat heidän ohitseen. Yön pahin kylmyys alkoi jo helpottamaan eikä Emilyn tarvinnut olla enää kylmissään.