Sotkuinen asunto

Betula nana, osa 15

Hevosvankkurit kolistelivat mukulakivillä päällystettyä tietä metsän läpi ensin kohti uutta kampusta ja sieltä Mihailin asunnolle. Vankkurien penkit olivat pehmusteista huolimatta epämukava istua eikä Mihailin kipeä jalka auttanut asiaa millään tavalla.

”Et tainnut esitellä itseäsi”, Mihail totesi epämukavan kyydin rytkytyksen lomassa.

”En esitellytkään. Samuel Ruskojärvi, Vihersalon taikayliopiston rehtorin kolmas lähetti.”

”Kolmas lähetti? Onko teidät kaikki numeroitu?”

”Ei, vain viisi ensimmäistä on numeroitu.”

”Tarkoittaako numerointi ikäjärjestystä?”

”Ei. Arvojärjestystä.”

Mihail vilkaisi nyt ensimmäistä kertaa yliopiston edustuspukua, jota Ruskojärvi kantoi selvästi erottuvalla ylpeydellä. Hänellä mukanaan oli myös tupessaan lepäävä ohut miekka, jonka Mihail epäili olevan mukana vain koristeena. Olkapoleteissa Ruskojärvellä oli kolme kultaista viivaa.

”Mitä enemmän viivoja, sitä korkeampi arvo?”

”Kyllä, viidennellä yksi viiva ja ensimmäisellä viisi.”

”Nurinkurista.”

”Ei minusta.”

Vankkurit pysähtyivät tarkalleen oikean oven eteen ja Mihail hyppäsi Ruskojärvi perässään vankkurien kyydistä. Mihailin asunto oli kaksikerroksisessa punatiilitalossa ylemmässä kerroksessa. Kaikki lähikortteleiden talot olivat samanlaisia vanhoja punatiilitaloja.

Mihailin asunto oli yksiö, kuten muutkin talon asunnot. Asunnosta myös huomasi, että Mihail asui siellä yksin.

”Milloin oikein olet siivonnut täällä viimeksi?” Ruskojärvi kysyi järkyttyneenä.

”En muista”, Mihail totesi etsiessään salonkikelpoisia vaatteita.

Puolituntia myöhemmin Mihail nilkutti kävelykeppiinsä tukeutuen ulos ulko-ovesta ja hyppäsi vankkureiden ovesta sisään. Mihailin ruskeaa ja vihreää toistelevat matkavaatteet olivat vaihtuneet mustiin housuihin ja liiviin, harmaaseen mantteliin sekä harmaaseen lierihattuun. Saappaat olivat myös vaihtuneet kävelykenkiin.

”Nyt näyttää paljon paremmalta, seuraavaksi suorinta tietä kohti vanhaa kampusta ja rehtorin palatsia”, Ruskojärvi totesi.

Pois sairaalasta

Betula nana, osa 14

Rehtorin suoran käskyn ansiosta Mihail päästettiin pois sairaalasta heti seuraavana päivänä. Käskyn oli tuonut yliopiston voimakkaanpunaiseen kunniapukuun pukeutunut rehtorin lähetti, jonka tehtävänä oli myös saattaa Mihail rehtorin luokse.

Pohjoissiiven johtava hoitaja ei pitänyt laisinkaan ajatuksesta, että potilas lähtisi osastolta heti seuravana päivä, kun oli herännyt oltuaan toista viikkoa tajuttomana. Niinpä hoitaja yritti etsiä Mihailista viimeiseen asti jotakin sellaista vikaa, että voisi pakottaa tämän jäämään vielä osastolle. Mitään suurempaa vikaa ei kuitenkaan löytynyt ja niinpä Mihail pääsi lähtemään. Aristavan jalan tueksi hän sai mustasta puusta tehdyn kävelykepin.

Sairaala sijaitsi yliopistoalueen pohjoislaidalla ja rehtorin palatsi sijaitsi lähes vastakkaisella puolella yliopiston valtavaa aluetta vanhan kampuksen takana. Yliopiston alue jakautui viiteen pääalueeseen, jotka olivat sairaala-alue, uusi kampus, vanha kampus, asuinalueet ja harjoitusalueet. Näistä alueista opiskelijat liikkuivat pääasiassa vain sairaala-alueella, uudella kampuksella, asuinalueilla ja harjoitusalueilla. Näissäkin alueissa oli paljon paikkoja, joissa valmistuneetkaan opiskelijat eivät olleet koskaan käyneet.

Vanhalla kampuksella oli käynyt hyvin harva ja ensimmäisen kerran sinne mentiin yleensä vasta jatko-opiskelun aikana. Vielä harvempi oli käynyt rehtorin palatsissa. Lähes kukaan perusopiskelijoista ei ollut edes nähnyt rehtorin palatsia eivätkä jatko-opiskelijoistakaan kaikki. Itse rehtorin nähneitä oli vain kourallinen.

Rehtori nautti myyttisen olennon mainetta opiskelijoiden piirissä juuri siksi, että kukaan ei ollut nähnyt häntä. Jotkut jopa epäilivät, ettei koko rehtoria ollut olemassakaan. Rehtorin piilossa pysymiselle annettiin myös monia paljon villimpiä selityksiä. Nyt Mihail oli kuitenkin matkalla juuri tämän myyttisen rehtorin luokse.

Mihail ei ollut varma millä tavalla koko asiaan pitäisi suhtautua. Joel oli myös kuulostanut siltä, että hän oli itsekin käynyt rehtorin pakeilla. Todennäköisemmin Joel oli kuitenkin saanut viestin joltakin rehtorin lähetiltä. Jostain syystä Mihail ei kuitenkaan osannut olla varma. Hänellä oli edelleen myös piinaava tunne siitä, että kaikki asiat eivät olleet vielä paljastaneet todellista olemustaan.

”Voinko käydä asunnollani ennen kuin menemme rehtorin luokse?” Mihail kysyi saattajaltaan, joka säpsähti hieman yllättyneenä siitä että hänelle puhuttiin.

”Voitte käydä asunnollanne, mikäli haluatte.”

”Hyvä, haluan nimittäin vaihtaa vaatteeni. Nämä matkavaatteeni pääsivät likaantumaan taistelun aikana ja epäilen, etteivät nämä muutenkaan ole sopivat vaatteet rehtorin tapaamiseen. Sinulla on varmaankin jokin kulkuneuvo?”

”Rehtori ei välitä millaisessa varustuksessa hänen luokseen menee, mutta suosittelen silti vaihtamaan vaatteet. Minulla vankkurit ulkona, käytämme niitä liikkumiseen.”

”Ihan hevosvankkurit?”

”Kyllä. Pidän niitä luotettavimpana matkustuskeinona.”

”Kelpaavat minullekin. Eipähän tarvitse ahtautua raitiovaunuun. Minulla on aina ollut huonoa onnea niiden kanssa. Viimeksi hyppäsin raitiovaunuun, joka ei meinannut päästää minua ollenkaan ulos. Jouduin väittelemään vaunun kanssa yli viisi tuntia ennen kuin se suostui päästämään minut ulos. Onneksi se tentti, mihin olin menossa, ei ollut kovinkaan tärkeä.”

Yliopiston alue oli niin laaja, että sinne oli rakennettu vanhoja teitä seuraava raitiovaunuverkko yhdistämään tärkeimmät osat toisiinsa. Tiheimmin raitiovaunuja kulki asuinalueiden ja uuden kampuksen välillä sekä uuden kampuksen ja harjoitusalueiden välillä. Raitiovaunut liikkuivat mutkikkaan taikuuden avulla itsestään kiskoja pitkin. Monesti raitiovaunut olivat niin taikuuden kyllästämiä, että ne olivat kehittäneet oman tietoisuuden. Useat ratikat olivat luonteeltaan varsin ilkikurisia.

Kun Mihail ja hänen punapukuinen saattajansa pääsivät sairaalan päärakennuksen ulko-ovelle, Mihailin aristavaa jalkaa vihloi jo niin pahasti, että Mihail joutui tukeutumaan kävelykeppiin lähes koko painollaan. Hevosvankkurit olivat Mihailin onneksi aivan pääoven rappusten tuntumassa eikä hänen tarvinnut nilkuttaa kävelykepin kanssa pitkää matkaa mukulakiveyksellä.

”Toivottavasti minun ei tarvitse mennä tuonne taas vähään aikaan,” Mihail totesi vielä vilkaistessaan vankkureiden ikkunasta sairaalaa ennen kuin valtava rakennus hävisi korkeiden puiden taakse.

Sairaala

Betula nana, osa 13

Mihail palasi tajuihinsa Vihersalon taikayliopiston sairaalan pohjoissiiven huoneessa. Sairaalan pohjoissiipi oli sairaalan rauhallisimpia paikkoja, johon potilaat siirrettiin toipumaan kun oli todettu, ettei heillä ole mitään akuuttia eikä heitä ei silti voitu vielä lähettää pois. Siipi sijaitsi muuta sairaalaa ylempänä vuorenrinnettä keskellä vanhaa kuusimetsää.

Huone oli ilmeeltään varsin synkkä. Seiniä peitti tumma tapetti ja katossa oli tumma puupanelointi. Lattialankut olivat nekin puuta, mutta hieman katon paneelia vaaleampaa. Myös huoneen kaikki kalusteet olivat tummaa puuta sänky mukaan lukien. Sängyn lisäksi huoneessa oli yöpöytä, suurehko lipasto sekä kaksi tukevaa tuolia, joiden välissä oli pieni pyöreä pöytä. Pöydällä oli pyöreän pitsiliinan päällä pieni posliininen maljakko.

Mihail nousi istualleen. Hänen jokainen lihaksensa huusi kivusta ja Mihail tunsi myös suuren joukon mustelmia eripuolilta kehoaan. Demonilta saatu selkäsauna alkoi muistua Mihailin mieleen ja hän kaatui huokaisten takaisin makuulleen.

Pian myös Camillan ja Kristianin väliintulo alkoi palautua mieleen. Kaksikon uusi ystävä Gamlos oli ilmeisesti varsin taitava sinetöimään olentoja esineisiin. Demoni oli ollut kuitenkin voimakkaimpia olentoja, mitä Mihail oli koskaan tavannut. Pelkästään Camillan Kristianin mana ei selittänyt sitä kuinka Gamlos oli kyennyt sinetöimään demonin niin helposti ja nopeasti. Koko juttuun tuntui liittyvän jotakin, mitä Mihail ei tiennyt.

Ajattelu sai Mihailin pään särkemään ja hän yritti tyhjentää mieltään. Kuinkin koko ajan hänen mieleensä luikerteli ajatus siitä, että häneltä oli jäänyt jotakin tärkeää huomaamatta.

Huoneen ovi kuitenkin aukesi ja Mihail joutui keskeyttämään ajattelunsa.

Huoneeseen astui hoitaja, joka oli tullut tarkastamaan Mihailin tilan. Hoitaja oli iloisella tuulella ja tämä ilmoitti myös, että Mihailille oli tullut vieras. Mihail pyysi päästämään vieraan sisälle ja niinpä hoitaja lähti hakemaan vierasta.

Pian huoneen ovelta kuuluikin jo iloinen hihkaisu: ”Olet elossa! Mokomat eivät päästäneet minua aikaisemmin katsomaan sinua, et kuulemma ollut vielä riittävän hyvässä kunnossa.” Vieras oli Mihailin opiskelijakaveri Joel, joka heitti Mihailin sängynpäätyyn ison pussillisen hedelmätoffeeta.

”Itse asiassa viimeisin muistikuvani ennen äskeistä heräämistäni on tunturinrinteestä”, Mihail totesi.

”Mistä tunturinrinteestä? Olet ollut täällä sairaalassa jo toista viikkoa ja maannut tässäkin huoneessa jo viikon”, Joel sanoi ilme nyt huomattavasti vakavampana.

Mihail järkyttyi kuullessaan, että oli maannut sairaalassa tajuttomana pitkälle toista viikkoa. Niinpä hän kertoi koko seikkailunsa Joelille. Koko jutun kertomisessa meni toista tuntia, kun Joel kyseli koko ajan lisää yksityiskohtia ja hyppi edestakaisin tapahtumasta toiseen. Kuten Mihailia, Joelia kiinnosti myös Camillan ja Kristianin uusi ystävä Gamlos. Lopulta sairaalan vierailuaika päättyi ja Joelin oli lähdettävä.

”Sen siitä saa, kun lähtee yksin seikkailemaan mitenkä sattuu”, Joel totesi vilkaistessaan Mihailin mustelmia ja jatkoi: ”Yliopiston rehtori käski muuten välittämään sinulle viestin. Hän haluaa, että menet tapaamaan häntä heti kun pääset täältä sairaalasta pois.”

Tämän sanottuaan Joel lähti.