Seth Godin julkaisi tänään taas loistavan blogauksen Actually,it goes the other way. Blogauksessa Godin murtaa sitä harhakäsitystä, että
lahjakkuus olisi synnynnäistä. Asia kun on päinvastoin, valinnoista tulee
tapoja, tavoista tulee kykyjä ja kyvyistä lahjoja. Vähän kärjistäen, ihmislapsen
ainoa synnynnäinen lahja on se, että tissistä saa ruokaa. Synnynnäisestä
lahjakkuudesta puhuminen taas on lahjattomien (eli niiden, jotka eivät ole
omilla valinnoillaan ryhtyneet mitään taitoa kehittämään) kateudesta ja
katkeruudesta syntyvää porinaa.
Miksi sitten olen tätä mieltä? Siitä syystä, että en minä
ole missään asiassa ollut lahjakas. Olen vain, enemmän ja vähemmän tietoisesti,
lähtenyt kehittämään tiettyjä osa-alueita ajattelussani ja tavassani tehdä
asioita. Ihmismielen ainoat rajathan ovat ne, jotka mieli itselleen asettaa.
Esimerkiksi oma avaruudellisen mallintamisen kyky perustuu lähinnä siihen, että
olen ympärillä olevia esineitä katsellut ja mallintanut päässäni ja nyt sitten
pystyn noiden mallien osasia käyttämään uusien esineiden mallintamiseen aivan
abstraktille tasolle saakka kuten atomeihin.
Vielä parempi esimerkki minun kohdallani on kirjoittaminen. En
ole kirjoittamisessa millään tavalla lahjakas enkä koskaan ole ollut. Kaikki
mitä osaan on syntynyt siitä, että olen kirjoittanut ja kirjoittanut ja kirjoittanut.
Tietenkään ei voi kirjoitta jos ei lue ja siksi olen myös lukenut.
Kirjoittamisessa lahjattomuuteni tuli esille peruskoulussa, kun kirjoittamaan
ja lukemaan oppiminen oli (oman muistin mukaan) jokseenkin vaikeaa. Taisin
kuitenkin molemmat taidot oppia ensimmäisellä luokalla. Lukeminen alkoi kuitenkin
kiinnostaa oikeasti vasta kun mentiin kohti peruskoulun loppua eli yläasteella.
Päiväkirjan kirjoittamisen aloitin tosin suhteellisen varhaisessa vaiheessa 12
vuotta sitten. Sisällöllisesti suurin osa päiväkirjatekstistäni on hyvin tai
erittäin huonoa ja parhaimmillaankin päästään jonnekin huonon ja
irvistäentyydyttävän rajamaille.
Sisällöllisesti jotakin järkeä omaan tekstiin tuli omasta
mielestäni lukiossa, kun aloin kirjoittaa tavoitteellisesti mistä taito on
sitten lähtenyt kehittymään nopeammin kuin koskaan aikaisemmin. Olenkin sitä
mieltä, että opin oikeasti kirjoittamaan vasta lukiossa. Tästä kiitos kuuluu senaikaiselle
äidinkielenopettajani, joka luki tekstejäni ja kertoi missä kaikkialla mennään
metsään. Tämä mahdollisti kirjoitukseni teknisen tason nousemisen luettavalle
tasolle. Sisältö on lukion jälkeen jatkanut paranemistaan, mikä näkyy helposti
täältä blogistani. Esimerkiksi Betula nanan ensimmäiset osat vaatisivat rajua
uudelleenkirjoittamista, että niitä pystyisi itse katsomaan molemmat silmät
auki. Ehkä joku päivä niin tapahtuukin, mutta siihen on vielä monta askelta.
Ei siis missään nimessä kannata ajatella, että en voi tehdä
tuota ja tätä koska minulla ei ole lahjoja siihen. Ei niitä ole kenelläkään
muullakaan. Tekeminen ei vaadi mitään muuta kuin sen, että aloitat ja sitten
teet.
