Betula nana, osa 21
Suuren salin ovi sulkeutui Mihailin ja Ruskojärven
poistuttua.
”Tiedän, että on turhaa sanoa, mutta minun mielestäni
hänelle olisi pitänyt kertoa totuus”, Väänänen sanoin tasaisen monotonisella
äänellään.
Kristorosa tuhahti hitaan nautiskelevasti.
”Ennen pitkään hän saa kuitenkin tietää, silloin hän on
luultavasti valmiimpi kuin nyt. Hän on vielä pikkupoika. Myöskään
Purppuraneuvostoa ei voi aliarvioida tässä.”
”Minäkin olen pikkupoika sinuun verrattuna, niin kokoni kuin
ikäni puolesta, mutta ikäisekseen hän on kypsä. Luulen, että hän ymmärsi äsken
enemmän kuin sinun oli tarkoitus kertoa, myös sen, että jätit lähes kaiken
kertomatta. Lisäksi, kuten huomasit, niin Mihail osaa itsekin pysyä erossa
Purppuraneuvostosta.”
Väänänen käveli puhuessaan ympäri salia sytyttäen sieltä
täältä uusi kynttilöitä ja lyhtyjä valaisemaan salia välillä kääntyen katsomaan
Kristorosaa, joka oli jo osittain omiin ajatuksiinsa vajonnut.
”Sinun mielestä minun olisi pitänyt kertoa hänelle Sarnelista”,
Kristorosa totesi lyhyen hiljaisuuden päätteeksi.
”Poika luulee, että hänen voimansa ovat riittämättömät.
Pelkään, että hän saattaa etsiä uusia voimia suunnalta, johon emme halua hänen
menevän.”
”Minun mielestäni on parempi, että hän pysyttelee nöyränä.
Jos hän saisi tietää taistelleensa omaa demoniaan vastaan, niin hän ymmärtäisi
kuinka suuret voimat hänellä jo on ja hän saattaisi käyttää niitä väärin.”
”Minulla on kuitenkin omat pahat aavistukseni.”
”Et itsekään suoraan koulunpenkiltä minun adjutantikseni
tullut.”
”Olin nuori ja innokas.”
”Niin kuin Mihail.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti