Betula nana, osa 53
Päivät kuluivat heidän lentäessään ruohomeren yläpuolella
aina vain kohti pohjoista. Eteläinen tuuli suosi heitä viidenteen päivään
saakka, jolloin tuuli kääntyi luoteiseksi ja ilma muuttui huomattavasti kylmemmäksi.
Mihail ja Emily joutuivat pukemaan lähes kaikki mukana olleet vaatteensa
pysyäkseen lämpimänä.
”Kylmyys sopii siihen paikkaan, jonka luokse olemme tulossa”,
Sarnel sanoi salaperäisesti.
”Mikä paikka sellainen on?” Emily kysyi.
”Lohikäärmeiden hautausmaa. Katsokaa”, Sarnel vastasi.
Emily nousi ylös ja auttoi Mihailin ylös. Sitten molemmat
katsoivat lentävän maton etureunan ohitse maahan. Maassa oli suuri vajoama, joka
oli karkeasti katsottuna soikion muotoinen.
”Tuoko on lohikäärmeiden hautausmaa?” Emily ihmetteli.
”Odotahan, kun pääsemme lähemmäksi, niin luurangot alkavat
näkyä. Olemme vielä kaukana”, Sarnel sanoi vastaukseksi.
Pian Emily alkoikin erottaa vaaleanharmaita luurankoja
ympäri vajoamaa. Luurankoja oli valtavasti. Koko vajoama oli miltei täynnä
suuria luurankoja.
”Miksi luurankoja on näin paljon? En tiennyt, että
lohikäärmeitä on koskaan ollut olemassa näin paljon”, Emily ihmetteli.
”Ei lohikäärmeitä nykyään olekaan montaa. Suurin osa
luurangoista on lohikäärmeiden tuhansia vuosia sitten käyneen oman sodan peru.
Siksi tämä on niin surullinen paikka”, Sarnel vastasi.
Kolmikko piti ilman erillistä sopimusta hiljaisen hetken
kaikille hautausmaan lohikäärmeille.
”Menemmekö me maahan katsomaan luurankoja?” Emily kysyi. Hän
olisi halunnut koskettaa luurankoja.
”Emme. Se olisi liian vaarallista”, Sarnel vastasi.
”Miksi? Nehän ovat vain luita”, Emily ihmetteli.
”Hautausmaa on täynnä kuolleiden lohikäärmeiden henkiä,
jotka eivät pidä vierailijoista”, Sarnel vastasi ja ohjasi maton hautausmaan
yli kohti pohjoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti