Taasen on elämä yhdellä vuodella pyörähtänyt eteenpäin. Aika
kului sen verran nopeasti, ettei tasakymmenenkään oikein ehtinyt tottua. Nyt on
sitten taas uusi lukema, johon pitää totutella. Sitä tämä ihmiselämä pääasiassa
taitaa olla, totuttelemista. Pitää totutella itseensä ja ympäristöönsä, muihin
ihmisiin, kouluun, töihin, uuteen kotiin. Välillä sitä myös huomaa itsensä
muuttuneen ja omaan itseensäkin joutuu totuttautumaan uudestaan. Ja uudestaan
ja uudestaan.
Vuosi sitten vietin syntymäpäivääni kasarmilla.
Santahaminasta poistumisestani siitäkin on jo puoli vuotta aikaa. Suurempi
juhliminen jäi siis viimevuonna pois. Niin jäi myös nyt. Äitini leipoi minulle
tavalliseen tapaan mansikkakakun ja sitä ovat muutamat ystäväni käyneet
syömässä pois (tätä kirjoittaessa kakusta oli vielä puolet jäljellä). Jostain
syystä tämän enempää syntymäpäivän juhlimista en edes kaipaa. Ikä ei omasta
mielestäni ole sellainen saavutus, mitä tarvitsisi juhlia. Tietysti joissakin
tilanteissa elossa selviytyminen on toki saavutus sinänsä.
Tietyllä tasolla kun asiaa katsoo, niin 21. ikävuosi ei
tuonut elämääni mitään uutta. Suoritin asepalvelusta loppuun, kirjoitin ja
opiskelin. Kaikkia näitä asioita olin tehnyt myös aikaisempina ikävuosina.
Onnekkaasti ihminen ei tarvitse uusia asioita, jotta voisi viisastua vanhoista.
Joitakin asioita olen elämästä oppinut lisää, joitakin asioita ehkä unohtanut.
Vuosi on loppuunsa lyhyt aika, ainakin näin taaksepäin
katsoessa. Eteenpäin katsoessa näkymä sen sijaan on hyvin epäselvä. Mielenkiintoista
olisi tietää, missä ole vuoden päästä ja missä tilanteessa maailma on vuoden
päästä. Toivon mukaan eivät löydy kummatkaan samasta tilanteesta samasta
paikasta. Vain yhdestä asiasta osaan olla varma: vielä vuodenkin päästä
kirjoitan, muodossa tai toisessa.
PS. Nickelback – When we stand together
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti