Tämä novelli sijoittuu samaan Fagales-universumiin kuin Betula nana -jatkokertomuskin. Fagales-nimi on latinaa ja se on pyökkimäisten kasvien lahkon nimi. Lahkoon kuuluvat muun muassa koivukasvit (Betula nana on vaivaiskoivun latinankielinen nimitys).Novelli kertoo hieman lisää Sattumasta ja siinä esitellään hänen apulaisensa Laura. Novelli sijoittuu Nubes-nimiseen paikkaan, missä Sattuman toimisto sijaitsee ja missä Sattuma ja Laura myös asuvat. Ajallisesti novelli sijoittuu samaan aikaan Betula nanan osan 30 kanssa, kun mustaan kaapuun pukeutunut mies käy tekemässä Sattuman kanssa kauppansa.
Marmoripylväiden keskellä oli suuri tamminen työpöytä, josta
löytyi tilaa enemmän kuin yksi ihminen kykeni käyttämään. Suurin osa pöydästä
olikin tyhjillään. Toisessa päässä oli sekalainen pino papereita ja kirjoja ja
toisessa päässä tarjottimella viskipullo ja kaksi viskilasia. Keskellä oli
kirjoitusalusta ja kynäteline, jossa oli muutama kynä.
Pöydän takaa löytyi suuri nojatuoli, jossa nukkui mies,
jonka voisi ulkonäön perusteella arvioida 30–40-vuotiaaksi. Todellisuudessa mies
oli kuitenkin tuhansien vuosien ikäinen. Mies oli Sattuma, kauppamies ja suuri
tekijä maailmassa.
Miehellä oli yllään harmaa liivipuku. Puvun takki oli
asetettu tuolinselkänojalle ja sen olkatoppaus toimitti nyt tyynyn virkaa. Mies
vaikutti niin seesteiseltä, että tuskin mikään voisi hänen rauhaansa häiritä.
Yksi, joka tuon rauhan voisi rikkoa, oli kuitenkin jo
matkalla.
Korkokenkien kopina kaikui pylväistä ja ääni kimpoili sinne
tänne. Nainen valkoisessa käveli rivakasti pylväiden ohi kohti taas uutta
pylväikköä. Moni paljonkin pylväikössä liikkunut eksyi sinne helposti, mutta
tämä nainen ei sinne eksynyt, sillä hän tunsi pylväikön kuin omat taskunsa.
Nainen oli viettänyt pylväikössä aikaansa jo lapsesta saakka ja osasi liikkua
siellä yhtä hyvin kuin Sattumakin.
Tumma työpöytä alkoi jo vilahdella pylväiden välistä. Nainen
puhalsi helpotuksesta, sillä hänen kantamansa paperipino painoi paljon. Sitten
nainen oli jo pöydän edessä ja hän näki Sattuman nukkumassa tuolillaan.
Sattuma heräsi, kun nainen paiskasi paperipinon vihaisesti
pöydän pintaan.
”Huomenta vaan sinullekin”, nainen sanoi ja ryhtyi selaamaan
paperipinoa sen yläreunasta alkaen.
”Huomenta… Kiitos Laura, kun herätit”, Sattuma sanoi
unenpöpperöisesti.
”Luulin, että sinulla oli jotakin tärkeää tekemistä”, Laura
vaihtoi puheenaihetta.
”Se peruuntui. Minulle piti tulla vieras, häntä ei ole
kuitenkaan näkynyt.”
”Onko hän yleensä pukeutunut mustaan kaapuun?” Laura kysyi
ja lopetti papereiden selaamisen.
”Sillä vieraalla on monia asuja. Kuinka niin?”
”Sinulle nimittäin on tullut yksi vieras. Pysäytin hänet
kuitenkin portaille. Hän vaikutti hieman vihastuvan sen vuoksi, mutta hän myös
ilmeisesti tiesi missä oli, sillä hän suostui odottamaan.”
”Sanoiko hän nimeään?”
”Ei. Hän sanoi vain, että: ’Sano hänelle, että mustaan
kaapuun pukeutunut mies odottaa hänen tapaamistaan. Hän kyllä tietää kuka minä
olen. Tiedän myös, että hän on kiireinen mies ja siksi maltan odottaa tässä.’
Sitten mies vaikeni ja istuutui portaille. Siellä hän varmaan istuu vieläkin.”
”Luulen, että juuri hän on vieraani. Kuinka kauan hän on
odottanut?”
”Ehkä tunnin tai puolitoista.”
”Hyvä luoja. Mene heti hänen luokseen ja ohjaa hänet tänne.
Hän on odottanut jo aivan liian pitkään”, Sattuma sanoi huolestuneella äänellä.
Laura lähti ja Sattuma jäi järjestelemään paperipinoa. Laura
tiesi, että nyt oli jotakin outoa tapahtumassa, sillä hän ei ollut kuullut
Sattumaa näin huolestuneena hyvin pitkään aikaan. Kenties ei koskaan.
Laura ohjasi mustaan kaapuun pukeutuneen miehen Sattuman
luokse ja jätti miehet puhumaan keskenään. Miehet puhuivat taukoamatta kolme
vuorokautta ja Laura vei heille välillä tarjoilukärryllä lisää ruokaa,
lähdevettä ja viskiä. Miehille maistui pääasiassa viski.
Lopulta tyytyväisenä hymyillyt mustaan kaapuun pukeutunut
mies lähti ja jätti Sattuman laskemaan rahojaan. Laura käveli Sattuman luokse,
kun hän oli saanut rahat laskettua ja sulkenut salkun. Laura ei ollut nähnyt
Sattumaa koskaan niin väsyneenä. Tämä myös tuntui vanhenneen kymmenellä
vuodella.
”En tiedä mitä olen taas mennyt tekemään. Toivottavasti
tästä ei tule kovinkaan suurta sotkua”, Sattuma sanoi hiljaisella äänellä, joka
rahisi suun kärsiessä kuivuudesta.
Laura ei sanonut mitään vaan tuijotti vakavana valkoisia
lattian kivilaattoja.
”Luulen, että palkkaan sinulle muutaman apulaisen. Tulet
tarvitsemaan heitä”, Sattuma lisäsi. Sitten hän nousi ylös ja suoristi
kauluspaitansa hihat.
”Kaipaan unta. Yritän olla viipymättä liian kauaa”, Sattuma
sanoi vielä laittaessaan puvuntakin päälleen.
Laura nyökkäsi ja katseli kuinka Sattuma hävisi pylväiden
väliin. Marmoripylväät hohtivat iltaruskossa, joka oli ensimmäinen
vuosisatoihin. Laura pelkäsi, että niitä tultaisiin jatkossa näkemään paljon
enemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti