Palatsi

Betula nana, osa 16

Tie vanhalle kampukselle oli kapeampi ja huomattavasti mutkaisempi kuin yliopiston alueen muut tiet. Tie oli myös mäkisempi ja sen pinta oli kuluneempi kuin muualla. Niinpä matka eteni aikaisempaa paljon vaivalloisemmin. Lopulta puiden takaa alkoi kuitenkin pilkistää vanhan kampuksen rakennukset.

Hevosvankkurit jatkoivat vanhan kampuksen kaduilla hidastamatta vauhtia ja pian kampus oli jo ohitettu ja edessä alkoi häämöttää rehtorin palatsia ympäröivä kiviaita ja sen takana itse palatsi.

Rehtorin palatsi oli valtava rakennus. Harjoitushalleja ja uuden kampuksen suurimpia yleisen taikuuden rakennuksia lukuun ottamatta palatsi oli yliopiston ylivoimaisesti suurin rakennus. Mihail ei ollut eläessään nähnyt mitään sen kaltaista. Loistoa oli kuin ranskalaisessa barokkihovissa.

Vankkurit pysähtyivät kiviaidan portin eteen. Portin takana ilmeisesti tiedettiin ketä tulijat olivat, sillä portit aukesivat ilman minkäänlaista merkkiä. Mihail ei myöskään nähnyt ketään avaamassa porttia. Portti oli luultavasti taikaportti, joka aukesi tulijoille vain silloin kun heidän oli luvallista astua palatsin maille. Mihail oli kuullut, että yliopistoaluetta ympäröivän aidan portti toimi samalla periaatteella. Tuolla portilla oli kuitenkin vartio, joka vastaanotti vieraat ja opiskelijoiden vanhemmat.

Pian portin jälkeen vankkurit pysähtyivät uudestaan, nyt palatsin etuoven edessä. Mihail ja Ruskojärvi nousivat kyydistä ja astelivat etuoven edessä olevat rappuset ylös Mihail edellä ja Ruskojärvi askeleen verran jäljessä. Kaksikko ei ehtinyt aivan ovelle asti, kun oven eteen astui Ruskojärven kanssa samanlaiseen punaiseen pukuun sonnustautunut vartija.

”Nimenne ja asianne?” Vartija tivasi sotilaskurin muokkaamalla tiukalla äänensävyllä.

Mihail ei ehtinyt sanoa mitään, kun Ruskojärvi hänen takaansa sanoi vartijalle: ”Punainen käsky 118.”

Ruskojärven sanat riittivät vartijalle ja tämä astui syrjään oven edestä, jonka aukaisi samalla hetkellä kaksi muuta vartijaa. Mihail ja Ruskojärvi astuivat sisälle.

Raskas puuovi sulkeutui kaksikon takana ja Mihail jäi ihailemaan aulan hohdokkuutta. Ruskojärvi kuitenkin patisti hänet kiirehtimään. Vaikka palatsin käytävissä ja saleissa oli paljon kynttilöitä ja lyhtyjä valaisemassa, jäivät ne silti hieman synkiksi ja nurkista työntyivät esiin pitkät varjot.

Lopulta Ruskojärvi toi Mihailin etuoven kanssa samankokoisen oven luokse. Mihail piti ovea naurettavan suurikokoisena sisätilaan. Ruskojärvi kuitenkin osoitti eleillään, että Mihailin pitäisi astua ovesta sisään.

Mihail rauhoitti hengitystään, sulki hetkeksi silmänsä ja keskittyi. Oven toisella puolella olisi vastassa rehtori.

Sotkuinen asunto

Betula nana, osa 15

Hevosvankkurit kolistelivat mukulakivillä päällystettyä tietä metsän läpi ensin kohti uutta kampusta ja sieltä Mihailin asunnolle. Vankkurien penkit olivat pehmusteista huolimatta epämukava istua eikä Mihailin kipeä jalka auttanut asiaa millään tavalla.

”Et tainnut esitellä itseäsi”, Mihail totesi epämukavan kyydin rytkytyksen lomassa.

”En esitellytkään. Samuel Ruskojärvi, Vihersalon taikayliopiston rehtorin kolmas lähetti.”

”Kolmas lähetti? Onko teidät kaikki numeroitu?”

”Ei, vain viisi ensimmäistä on numeroitu.”

”Tarkoittaako numerointi ikäjärjestystä?”

”Ei. Arvojärjestystä.”

Mihail vilkaisi nyt ensimmäistä kertaa yliopiston edustuspukua, jota Ruskojärvi kantoi selvästi erottuvalla ylpeydellä. Hänellä mukanaan oli myös tupessaan lepäävä ohut miekka, jonka Mihail epäili olevan mukana vain koristeena. Olkapoleteissa Ruskojärvellä oli kolme kultaista viivaa.

”Mitä enemmän viivoja, sitä korkeampi arvo?”

”Kyllä, viidennellä yksi viiva ja ensimmäisellä viisi.”

”Nurinkurista.”

”Ei minusta.”

Vankkurit pysähtyivät tarkalleen oikean oven eteen ja Mihail hyppäsi Ruskojärvi perässään vankkurien kyydistä. Mihailin asunto oli kaksikerroksisessa punatiilitalossa ylemmässä kerroksessa. Kaikki lähikortteleiden talot olivat samanlaisia vanhoja punatiilitaloja.

Mihailin asunto oli yksiö, kuten muutkin talon asunnot. Asunnosta myös huomasi, että Mihail asui siellä yksin.

”Milloin oikein olet siivonnut täällä viimeksi?” Ruskojärvi kysyi järkyttyneenä.

”En muista”, Mihail totesi etsiessään salonkikelpoisia vaatteita.

Puolituntia myöhemmin Mihail nilkutti kävelykeppiinsä tukeutuen ulos ulko-ovesta ja hyppäsi vankkureiden ovesta sisään. Mihailin ruskeaa ja vihreää toistelevat matkavaatteet olivat vaihtuneet mustiin housuihin ja liiviin, harmaaseen mantteliin sekä harmaaseen lierihattuun. Saappaat olivat myös vaihtuneet kävelykenkiin.

”Nyt näyttää paljon paremmalta, seuraavaksi suorinta tietä kohti vanhaa kampusta ja rehtorin palatsia”, Ruskojärvi totesi.

Pois sairaalasta

Betula nana, osa 14

Rehtorin suoran käskyn ansiosta Mihail päästettiin pois sairaalasta heti seuraavana päivänä. Käskyn oli tuonut yliopiston voimakkaanpunaiseen kunniapukuun pukeutunut rehtorin lähetti, jonka tehtävänä oli myös saattaa Mihail rehtorin luokse.

Pohjoissiiven johtava hoitaja ei pitänyt laisinkaan ajatuksesta, että potilas lähtisi osastolta heti seuravana päivä, kun oli herännyt oltuaan toista viikkoa tajuttomana. Niinpä hoitaja yritti etsiä Mihailista viimeiseen asti jotakin sellaista vikaa, että voisi pakottaa tämän jäämään vielä osastolle. Mitään suurempaa vikaa ei kuitenkaan löytynyt ja niinpä Mihail pääsi lähtemään. Aristavan jalan tueksi hän sai mustasta puusta tehdyn kävelykepin.

Sairaala sijaitsi yliopistoalueen pohjoislaidalla ja rehtorin palatsi sijaitsi lähes vastakkaisella puolella yliopiston valtavaa aluetta vanhan kampuksen takana. Yliopiston alue jakautui viiteen pääalueeseen, jotka olivat sairaala-alue, uusi kampus, vanha kampus, asuinalueet ja harjoitusalueet. Näistä alueista opiskelijat liikkuivat pääasiassa vain sairaala-alueella, uudella kampuksella, asuinalueilla ja harjoitusalueilla. Näissäkin alueissa oli paljon paikkoja, joissa valmistuneetkaan opiskelijat eivät olleet koskaan käyneet.

Vanhalla kampuksella oli käynyt hyvin harva ja ensimmäisen kerran sinne mentiin yleensä vasta jatko-opiskelun aikana. Vielä harvempi oli käynyt rehtorin palatsissa. Lähes kukaan perusopiskelijoista ei ollut edes nähnyt rehtorin palatsia eivätkä jatko-opiskelijoistakaan kaikki. Itse rehtorin nähneitä oli vain kourallinen.

Rehtori nautti myyttisen olennon mainetta opiskelijoiden piirissä juuri siksi, että kukaan ei ollut nähnyt häntä. Jotkut jopa epäilivät, ettei koko rehtoria ollut olemassakaan. Rehtorin piilossa pysymiselle annettiin myös monia paljon villimpiä selityksiä. Nyt Mihail oli kuitenkin matkalla juuri tämän myyttisen rehtorin luokse.

Mihail ei ollut varma millä tavalla koko asiaan pitäisi suhtautua. Joel oli myös kuulostanut siltä, että hän oli itsekin käynyt rehtorin pakeilla. Todennäköisemmin Joel oli kuitenkin saanut viestin joltakin rehtorin lähetiltä. Jostain syystä Mihail ei kuitenkaan osannut olla varma. Hänellä oli edelleen myös piinaava tunne siitä, että kaikki asiat eivät olleet vielä paljastaneet todellista olemustaan.

”Voinko käydä asunnollani ennen kuin menemme rehtorin luokse?” Mihail kysyi saattajaltaan, joka säpsähti hieman yllättyneenä siitä että hänelle puhuttiin.

”Voitte käydä asunnollanne, mikäli haluatte.”

”Hyvä, haluan nimittäin vaihtaa vaatteeni. Nämä matkavaatteeni pääsivät likaantumaan taistelun aikana ja epäilen, etteivät nämä muutenkaan ole sopivat vaatteet rehtorin tapaamiseen. Sinulla on varmaankin jokin kulkuneuvo?”

”Rehtori ei välitä millaisessa varustuksessa hänen luokseen menee, mutta suosittelen silti vaihtamaan vaatteet. Minulla vankkurit ulkona, käytämme niitä liikkumiseen.”

”Ihan hevosvankkurit?”

”Kyllä. Pidän niitä luotettavimpana matkustuskeinona.”

”Kelpaavat minullekin. Eipähän tarvitse ahtautua raitiovaunuun. Minulla on aina ollut huonoa onnea niiden kanssa. Viimeksi hyppäsin raitiovaunuun, joka ei meinannut päästää minua ollenkaan ulos. Jouduin väittelemään vaunun kanssa yli viisi tuntia ennen kuin se suostui päästämään minut ulos. Onneksi se tentti, mihin olin menossa, ei ollut kovinkaan tärkeä.”

Yliopiston alue oli niin laaja, että sinne oli rakennettu vanhoja teitä seuraava raitiovaunuverkko yhdistämään tärkeimmät osat toisiinsa. Tiheimmin raitiovaunuja kulki asuinalueiden ja uuden kampuksen välillä sekä uuden kampuksen ja harjoitusalueiden välillä. Raitiovaunut liikkuivat mutkikkaan taikuuden avulla itsestään kiskoja pitkin. Monesti raitiovaunut olivat niin taikuuden kyllästämiä, että ne olivat kehittäneet oman tietoisuuden. Useat ratikat olivat luonteeltaan varsin ilkikurisia.

Kun Mihail ja hänen punapukuinen saattajansa pääsivät sairaalan päärakennuksen ulko-ovelle, Mihailin aristavaa jalkaa vihloi jo niin pahasti, että Mihail joutui tukeutumaan kävelykeppiin lähes koko painollaan. Hevosvankkurit olivat Mihailin onneksi aivan pääoven rappusten tuntumassa eikä hänen tarvinnut nilkuttaa kävelykepin kanssa pitkää matkaa mukulakiveyksellä.

”Toivottavasti minun ei tarvitse mennä tuonne taas vähään aikaan,” Mihail totesi vielä vilkaistessaan vankkureiden ikkunasta sairaalaa ennen kuin valtava rakennus hävisi korkeiden puiden taakse.