Kaksintaistelu VI

 Betula pubescens, osa 145

Cranfot huohotti ja tuijotti vatsassaan törröttävää miekan kahvaa. Hän oli tehnyt karkean virhearvioin, joka kävisi hänen kohtalokseen. Hän ei ollut missään nimessä ajatellut, että Eodurin isku voisi olla näin paha. Hän oli arvioinut, että saisi toisen samanlaisen kylkihaavan kuin mitä ensimmäinen haava oli. Eodur oli päässyt yllättämään ja hän olisi luultavasti nyt kuolemassa iskuun, jos olisi vielä elävä. Tai ainakaan hän ei kivulta pystyisi mitään tekemään, vaikka jollakin onnenkantamoisella onnistuisikin selviämään elossa. Epäkuolleena hän sai hieman jatkoaikaa ja pysyi toimintakykyisenä.

Eodurin miekka oli tiukassa Cranfotin sisällä eikä aluksi juuri edes liikahtanut, kun Cranfot yritti vetää sitä pois. Toisaalta miekan irrottaminen saattaisi aiheuttaa lisää vahinkoa hänen sisällään ja näin vain pahentaa tilannetta. Ei hän kuitenkaan voinut jatkaa taistelua miekalla lävistettynä, joten miekka oli pakko irrottaa. Eodur ei myöskään näyttänyt siltä, että olisi vielä hetkeen valmis jatkamaan taistelua, joten Cranfot keskittyi irrottamaan häntä lävistävää miekkaa.

Kaksintaisteluringin toisella laidalla Eodur yritti saada ajatuksensa juoksemaan kivun keskellä. Tämän kädet tärisivät ja veri valui haavoista maahan. Harmaalle kiveykselle muodostui punaisia lammikoita. Kipu sumensi mielen ja aistit. Eodur ei ollut kokenut mitään vastaavaa koko elämänsä aikana.

Kaksintaistelun yleisö ei tiennyt miten tilanteeseen olisi pitänyt reagoida. Suurin osa keskittyi kannustamaan omaansa saattamaan taistelun päätökseen. Eodurille tarjottiin myös lisää aseita.

Lopulta Cranfot sai sisällään olevan miekan liikkeelle. Epätodellisen kivun saattelemana miekka irtosi ja hän sai vedettyä sen pois.

Cranfot tunsi helpotusta, kun kuuli miekan kolahtavan kadun kiveykselle. Samalla hän myös tunsi kuinka tumma neste hänen sisältään valui maahan. Cranfot tiesi, ettei hänellä luultavasti ollut paljoakaan aikaa viimeistellä kaksintaistelua.

Cranfot katsoi Eoduria, joka oli myös saamassa itseään kokoon ja jatkamaan taistelua. Oli loppunäytöksen aika.

”Jatkammeko?” Tom kysyi.

Eodur ei vastannut. Syvät haavat olivat muuttaneet gyllenburhilaista. Cranfot näki kuinka kipu muuttui raivoksi Eodurin sisällä.

”Nyt sinä saastakasa olet tehnyt viimeisen tekosi”, Jannik sanoi.

Eodur ei pystynyt enää pidättelemään itseään. Hän etsi ympäriltään maasta kaksi miekkaa ja tarttui niihin. Cranfot näki parhaaksi poimia Eodurin miekka itselleen.

”Vaihdamme siis kahteen miekkaan, sopiihan se. Hieman vaihtelua tähän meidän kaksintaistelumme”, Tom sanoi.

Eodur hyökkäsi kohti Cranfotia. Nyt tällä ei ollut mitään estoja tai rajoitteita. Hyökkäykset tulivat niin nopeasti kuin Eodur vain kykeni ja ne olivat täysin vaistojen varassa. Tämä johti siihen, ettei Eodur enää niin tarkkaan harkinnut hyökkäyksiään ja niiden seurauksia. Cranfotille avautuikin vastahyökkäysmahdollisuuksia, vaikka hyökkäysten torjuminenkin oli vaikeaa niiden nopeuden ja voiman vuoksi.

Kaksintaistelun molemmille osapuolille alkoi ilmestyä lisää haavoja. Taistelun tahti oli uuvuttava ja virheiden määrä lisääntyi molemmilla. Cranfotilla oli kuitenkin enemmän ajatusta mukana ja hän sai kohdistettua iskunsa paremmin. Cranfot saikin iskettyä Eodurilta toisen miekan pois tämän kädestä.

”Taitaa olla aika päättää taistelumme”, Tom sanoi.

Eodur ei sanonut mitään, vaan sylkäisi kohti Cranfotia.

”Annan sinulle mahdollisuuden luovuttaa. Laske aseesi ja johda sotilaasi pois, niin saatte kaikki elää näkemään seuraavan päivän”, Tom sanoi.

”Sinä saasta et tule näkemään seuraavaa päivää”, Jannik sanoi.

Eodur hyökkäsi kohti Cranfotia, joka valmistautui päättämään kaksintaistelun.

Kaksintaistelu V

 Betula pubescens, osa 144

Cranfotin piti edelleen välillä pidellä haavaa, jotta se ei valuisi niin paljoa, mutta hänellä ei juurikaan ollut aikaa välittää asiasta. Eodur hyökkäsi uudelleen ja uudelleen ja Cranfotille ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin torjua hyökkäykset parhaansa mukaan. Siinä hän onnistuikin, mutta tilaa ei juurikaan jäänyt vastaiskuille.

”Ryhdistäydy tai kohta sinun käy huonosti. Et voi vain puolustautua”, Jannik sanoi.

”Ei sinun tarvitse minua opettaa, vaikka kuinka haluaisitkin”, Tom sanoi.

Eodur ylpistyi huomautuksesta vain lisää ja jatko hyökkäystään entistä kiivaammalla tahdilla. Iskujen torjumisen keskellä Cranfot ehti kuitenkin suunnitella taktiikkaa, jolla voittaisi taistelun. Suunnitelmassa oli riskinsä, mutta niistä huolimatta se oli parempi kuin hävitä gyllenburhilaiselle. Nyt piti löytää sopiva hetki suunnitelman toteuttamiseen.

Cranfot torjui ja väisti taas seuraavat Eodurin iskut. Hän alkoi pikkuhiljaa nähdä, mihin seuraava isku kohdistui ja millaisella liikkeellä sen pystyi väistämään tai torjumaan. Aivan täysin Cranfot ei uskaltanut luottaa siihen, että sai laskettua Eodurin seuraavan askeleen, sillä tämä myös varioi hyökkäyksiään ja niiden kuljetuksia. Myös rytmi vaihteli ja Eodur myös muutti hyökkäystään sen mukaan mitä Cranfot itse teki.

Lopulta Cranfot uskoi sopivan välin tulleen. Sen hän näkisi, kun seuraava isku tulisi. Jos hän oli arvioinut sen oikein, oli siitä eteenpäinkin seuraavan iskun rata hänen mielessään melko varmana.

Seuraava isku tuli. Cranfot väisti sen, mutta tiesi hänen ja Eodurin liikkeistä laskeneena seuraavan iskun pääsevän perille. Hän ottaisi sen vastaan.

”Etkä vieläkään keskity riittävän tarkkaan”, Jannik sanoi.

Nyt Eodurin ei säästellyt iskussaan. Tämän miekka upposi Cranfotin vatsaan ja miekan kärki tuli hetkeä myöhemmin hänen selästään ulos. Eodur näytti voitonvarmalta ja gyllenburhilaisten sotilaiden ilakointi täytti äänimaisema lähes kokonaan.

”Kuten sanoin, jokaisesta keskittymisen herpaantumisesta saa maksaa hinnan”, Jannik sanoi.

Cranfot nosti katseensa Eoduriin. Eodur odotti pelokasta häviäjän katsetta, mutta häntä vastassa olikin itsevarma voittajan katse.

”Niinhän se on”, Tom sanoi.

Cranfot tarttui Eodurin miekan terään ja esti tätä vetämästä miekkaansa pois. Eodur tajusi liian myöhään mitä oli tapahtumassa.

”Tuntevatko elävät kipua?” Tom kysyi.

Cranfot teki miekallaan pitkän sivalluksen, joka teki syvät haavat Eodurin reiteen, rintakehään ja kasvoihin. Haavoista leviävä veri roiskahti Cranfotin päälle saakka. Kivusta parahtavan Eodurin ote lipesi miekan kahvasta ja Cranfot ehti sivaltaa tätä vielä uudelleen ennen kuin Eodur siirtyi miekan kantaman ulkopuolelle. Toinen sivallus teki syvän haavan gyllenburhilaisen kylkeen.

Heitä katsovilla sotilailla meni hetki käsitellä tapahtumia ja heidän ympärillään oli ensin täysin hiljaista. Cranfot ehti jo ihmetellä ympärillään olevaa hiljaisuutta, kun sotilaiden äänten pauhu palasi entistä kovempana. Netronovalalaiset olivat innoissaan ja hurrasivat Cranfotille sekä kannustivat päättämään kaksinkamppailun. Gyllenburhilaiset taas olivat suuttuneita ja kirosivat epäkuollutta sekä huusivat huijauksen perään. Yleisöstä heiteltiin pieniä kiviä Cranfotin päälle ja muutama miekka Eodurin suuntaan. Tilanne rauhoittui, kun Eodur viittoi yleisölle, että oli edelleen mukana taistelussa.

Kaksintaistelu IV

 Betula pubescens, osa 143

Eodur olisi voinut jatkaa hyökkäystään, mutta sen sijaan tämä antoi Cranfotille tilaisuuden toipua iskusta. Samalla Cranfot sai lisäaikaa pohtia sitä, millä saisi käännettyä taistelun suuntaa.

”Haluatko kertoa minulle vielä jotakin itsestäsi?” Jannik kysyi.

”Mitä haluat tietää?” Tom kysyi.

”Tuntevatko kuolleet kipua?” Jannik kysyi.

”Miksi haluat tietää?” Tom kysyi.

Eodur kohautti olkiaan.

”Oikeastaan vain mielenkiinnosta”, Jannik vastasi.

Kipu.

Cranfot ei ollut koskaan hirveästi ajatellut asiaa. Ei ainakaan kuolemansa ja kuolleestamanauksensa jälkeen. Hän kokeili nostaa kätensä pois tuoreen haavaansa päältä. Kyllä hän tunsi kipua, mutta ei varmasti lähellekään niin paljoa, mitä elävä tunsi. Samalla hän alkoi pohtia myös muita eroja, joita elävillä ja elävilläkuolleilla oli. Sitä kautta voisi löytää avain, jolla hän voisi voittaa Eodurin.

”En ehkä voi puhua kaikkien puolesta, mutta kyllä minä tunnen kipua”, Tom sanoi.

”Tunnetko normaalisti vai vähemmän?” Jannik kysyi.

Cranfot mietti, että kannattaisiko gyllenburhilaiselle paljastaa enempää. Toisaalta tieto siitä, ettei vastustaja tuntenut kovinkaan paljoa kipua saattaisi sotkea tämän ajatuksia.

”Ehkä hieman vähemmän, luulisin”, Tom vastasi.

Cranfot nosti kättään haavan päältä.

”Tähänkään ei enää kovinkaan paljoa koske”, Tom sanoi.

Eodur näytti yllättyneeltä.

”Eikö?” Jannik kysyi.

”Ei kovin paljoa”, Tom vastasi.

”Vaikka haava näyttää noin pahalta”, Jannik sanoi.

Eodurin katseessa oli vahvaa epäilystä. Cranfot päätti, että hän voisi vielä hieman avata asiaa. Ihan siinä samassa reiluuden nimessä, missä Eodur oli kertonut kaksintaistelukokemuksestaan.

”Kipu tuli aluksi melko terävänä, mutta se alkoi nopeasti vaimentua. Ehkäpä myös muut aistimukset kuten kylmän tunteminen tai maistaminen ovat jonkin verran vaimentuneita. En ole koskaan aikaisemmin edes tullut ajatelleeksi, että eroa eläviin olisi, mutta ehkäpä sitä tosiaan on”, Tom sanoi.

Eodur näytti mietteliäältä.

”Mielenkiintoista kuulla”, Jannik sanoi.

”Ajattelin, että on reilua kertoa”, Tom sanoi.

Eodur tuhahti. Cranfot oli tyytyväinen, että oli saanut annettua Eodurille ajateltavaa.

Kaksintaistelu III

 Betula pubescens, osa 142

Kaksintaistelun tunnusteluvaihe alkoi olla ohitse. Cranfot tiesi, että kohta pitäisi alkaa tapahtua. Jo heidän yleisönsä vaati sitä, mutta myös he itse valmistautuivat siihen. Ainakin Cranfot itse valmistautui siihen ja hän epäili, että Eodur kokeneempana kaksintaistelijana oli vielä häntä valmiimpi. Ensimmäinen hyökkäys tapahtuisi siis minä hetkenä hyvänsä. Nyt arvailtiin ja odotettiin vain sitä, kumpi ottaisi ensimmäisen askeleen. Sitä odottivat sekä kaksintaistelijat itse että heidän ympärillään kaksintaistelua katselevat sotilaat.

Cranfot ei halunnut olla se, joka ottaa hyökkäyksiä vastaan, joten hän otti ratkaisevan askeleen ja hyökkäsi ensimmäisenä. Hän astui kohti Eoduria, harhautti toisella askeleella ja hyökkäsi sitten.

Gyllenburhilainen torjui hyökkäyksen helpon näköisesti. Cranfot ehti vain juuri ja juuri takaisin valmiusasentoonsa, kun vastahyökkäys jo tuli häntä kohti. Onnekseen Cranfot ehti sen torjua, vaikka vastahyökkäys tulikin yllättävän nopeasti. Hän epäili, että Eodur halusi nopealla vastahyökkäyksellä sekä testata Cranfotia että näyttää kaksintaistelun todella alkaneen.

Kaksintaistelijat vuorottelivat hyökkäysvuorossa ja hyökkäykset ja torjunnat seurasivat toisiaan. Edelleenkin kaikessa oli hieman tunnustelun makua, mutta nyt virheisiin oli varaa vielä aikaisempaa vähemmän. Pienikin virhe kostautuisi nopeasti, kun vastustaja käyttäisi sen hyväkseen päästäkseen kamppailussa etulyöntiasemaan.

Cranfot tunsi kuinka Eodur pikkuhiljaa kiihdytti hyökkäystensä tahtia. Häneltä itseltään se ei onnistunut samassa tahdissa, joten aloite kaksintaistelussa oli valumassa gyllenburhilaiselle. Cranfotin täytyi keksiä jotakin, jolla muuttaa kamppailun suuntaa.

”Joko on liian nopeaa?” Jannik kysyi.

”Ei ole. Ja vaikka olisikin, en sitä myöntäisi ääneen”, Tom vastasi.

Eodur hymähti.

”Niin, et varmaankaan. Vaikka omien heikkouksien myöntäminen onkin hyvä asia, ei sitä aivan joka tilanteessa kannata tehdä”, Jannik sanoi.

Eodur hyökkäsi taas aikaisempaa nopeammin ja Cranfotilla oli vaikeuksia sekä hyökkäyksen torjunnassa, että omassa hyökkäyksessään kohti gyllenburhilaista. Cranfot tiesi olevansa rajoillaan ja Eodur varmasti huomaisi sen pian.

Cranfot vilkuili ympärilleen ja yritti etsiä jotakin, jolla muuttaa kamppailun suuntaa.

”Sinun kannattaisi keskittyä vain minuun”, Jannik sanoi.

”Niinhän minä teen, kiitos vain huomauttamisesta”, Tom sanoi.

”Selvästikään et keskity riittävästi”, Jannik sanoi.

Cranfot oli kysymässä mitä Eodur tarkoitti, kun hän tunsi miekan terän viillon. Hänen keskittymisensä oli herpaantunut ja gyllenburhilainen näki tilaisuutensa tulleen. Eodurin miekka ehti viiltää Cranfotin kylkeen pitkän viillon ennen kuin tämä ehti miekan tieltä pois.

”Pienikin herpaantuminen tuo kalliin laskun”, Jannik sanoi.

Cranfot ei vastannut, vaan pidätteli kivusta irvistämistä. Hän kokeili kylkeään. Se ei vuotanut pahasti. Ei hänellä toki ollut juuri vertakaan, mitä vuotaa. Hänen kyljestä valuva neste oli mustaa ja normaalia verta paksumpaa. Tai niin hän muisteli.

”Jatkossa sinun täytyy keskittyä paremmin. Täällä olemme vain me kaksi. Muuta apua sinulle ei ole tiedossa kuin omat voimasi ja kädessäsi oleva ase”, Jannik sanoi.

Cranfot alkoi kyllästyä Eodurin opettajamaiseen läksytykseen. Hän halusi voittaa kaksintaistelun jo vain siksi, että pääsisi näyttämään tälle, ettei tarvinnut opettajaa. Hän halusi näyttää, että pystyi siihen. Taistelun ratkaisemisella ei ollut hänelle enää niin suurta merkitystä.

Kaksintaistelu II

 Betula pubescens, osa 141

Cranfot ei ollut varma kertoiko Eodur asian oikeasti vain totuuden kertomisen nimissä vai halusiko tämä vain häiritä hänen keskittymistään. Hän yritti olla ajattelematta asiaa, mutta se hiipi väkisinkin mieleen. Hänen edessään oli mies, joka oli käynyt kaksintaisteluita ja tappanut niissä vastustajiaan. Sekin tosiasia hiipi Cranfotin mieleen, ettei hän itse ollut koskaan edes ollut kaksintaistelussa tai hirveästi edes harjoitellut sellaista varten. Vain jotakin leikkimielistä miekkailua joskus upseerien välillä, jos normaalia taisteluharjoittelua ei laskettu.

Ympärillä olevien sotilaiden huutelu muuttui epämääräiseksi kohinaksi, joka täytti hänen korvansa. Pian myös Eodurin ääni yhtyi samaan kohinaan. Cranfot ei pystynyt erottamaan yhtään ääntä erillisenä. Hän kuuli vain kohinaa.

Cranfot yritti parhaansa mukaan seurata gyllenburhilaisen kaikkia liikkeitä, mutta hän huomasi, ettei pysynyt keskittymään niihin kaikkiin. Itseasiassa hän huomasi, että pystyi keskittymään vain johonkin pieneen yksityiskohtaan. Jalan liikkeeseen. Sormien asentoon miekan kahvassa. Kaikki muu sumeni.

Kohinan ja sumeuden keskellä Cranfot tunsi, että maa alkoi viettää. Ensin toiseen suuntaa ja sitten toiseen. Sitten pyöriä. Hänen oli vaikea pysyä edes pystyssä. Taistelemisesta puhumattakaan. Paniikki alkoi hiipiä Cranfotin mieleen.

Paniikki, jota kukaan ei halunnut taistelussa kokea. Cranfot yritti painaa sen pois. Hän tiesi, miten taistelussa oltiin. Hänellä oli siitä runsaasti kokemusta. Hän oli kokenut pahempaakin, paljon pahempaa. Mutta nyt mistään hänen tiedoistaan, taidoistaan tai kokemuksistaan ei kuitenkaan ollut apua. Hän oli yksin vailla tietä ulos.

Kaiken sumeuden ja kohinan keskellä Cranfot kuuli, kun joku sanoi jotakin.

”Hengitä.”

Cranfot ei heti saanut selvää sanoista tai kuka sanat oli sanonut.

”Hengitä.”

Cranfot ei voinut muuta kuin seurata ohjetta. Hän hengitti syvään. Kerran, toisen ja vielä kolmannen. Aluksi hengittäminen oli vaikeaa, miltei mahdotonta. Sisään- ja uloshengitys se kuitenkin helpottui. Sen myötä aistit aukesivat.

”Hengitä”, Jannik sanoi.

Cranfot näki ja kuuli taas normaalisti ja tasapainoaisti rauhoittui. Vatsanpohjassa tuntui hieman epävakaalta, mutta se menisi ohitse. Hengittämiseen piti vielä jonkun aikaa keskittyä, jotta se pysyisi normaalina.

”Muista hengittää”, Jannik sanoi.

”Kiitos muistutuksesta”, Tom sanoi.

”Olisi ikävää, jos hauskuus loppuisi heti alkumetreillä”, Jannik sanoi.

”Hauskanpidostahan tässä vain on kyse”, Tom sanoi.

Eodur hymyili.

”Vaikka kyse on myös elämästä ja kuolemasta, voi ennen esiripun laskeutumista nauttia parhaansa mukaan. Niin minä olen pyrkinyt elämääni elämään”, Jannik sanoi.