torstai 31. joulukuuta 2020

Kaksintaistelu VI

 Betula pubescens, osa 145

Cranfot huohotti ja tuijotti vatsassaan törröttävää miekan kahvaa. Hän oli tehnyt karkean virhearvioin, joka kävisi hänen kohtalokseen. Hän ei ollut missään nimessä ajatellut, että Eodurin isku voisi olla näin paha. Hän oli arvioinut, että saisi toisen samanlaisen kylkihaavan kuin mitä ensimmäinen haava oli. Eodur oli päässyt yllättämään ja hän olisi luultavasti nyt kuolemassa iskuun, jos olisi vielä elävä. Tai ainakaan hän ei kivulta pystyisi mitään tekemään, vaikka jollakin onnenkantamoisella onnistuisikin selviämään elossa. Epäkuolleena hän sai hieman jatkoaikaa ja pysyi toimintakykyisenä.

Eodurin miekka oli tiukassa Cranfotin sisällä eikä aluksi juuri edes liikahtanut, kun Cranfot yritti vetää sitä pois. Toisaalta miekan irrottaminen saattaisi aiheuttaa lisää vahinkoa hänen sisällään ja näin vain pahentaa tilannetta. Ei hän kuitenkaan voinut jatkaa taistelua miekalla lävistettynä, joten miekka oli pakko irrottaa. Eodur ei myöskään näyttänyt siltä, että olisi vielä hetkeen valmis jatkamaan taistelua, joten Cranfot keskittyi irrottamaan häntä lävistävää miekkaa.

Kaksintaisteluringin toisella laidalla Eodur yritti saada ajatuksensa juoksemaan kivun keskellä. Tämän kädet tärisivät ja veri valui haavoista maahan. Harmaalle kiveykselle muodostui punaisia lammikoita. Kipu sumensi mielen ja aistit. Eodur ei ollut kokenut mitään vastaavaa koko elämänsä aikana.

Kaksintaistelun yleisö ei tiennyt miten tilanteeseen olisi pitänyt reagoida. Suurin osa keskittyi kannustamaan omaansa saattamaan taistelun päätökseen. Eodurille tarjottiin myös lisää aseita.

Lopulta Cranfot sai sisällään olevan miekan liikkeelle. Epätodellisen kivun saattelemana miekka irtosi ja hän sai vedettyä sen pois.

Cranfot tunsi helpotusta, kun kuuli miekan kolahtavan kadun kiveykselle. Samalla hän myös tunsi kuinka tumma neste hänen sisältään valui maahan. Cranfot tiesi, ettei hänellä luultavasti ollut paljoakaan aikaa viimeistellä kaksintaistelua.

Cranfot katsoi Eoduria, joka oli myös saamassa itseään kokoon ja jatkamaan taistelua. Oli loppunäytöksen aika.

”Jatkammeko?” Tom kysyi.

Eodur ei vastannut. Syvät haavat olivat muuttaneet gyllenburhilaista. Cranfot näki kuinka kipu muuttui raivoksi Eodurin sisällä.

”Nyt sinä saastakasa olet tehnyt viimeisen tekosi”, Jannik sanoi.

Eodur ei pystynyt enää pidättelemään itseään. Hän etsi ympäriltään maasta kaksi miekkaa ja tarttui niihin. Cranfot näki parhaaksi poimia Eodurin miekka itselleen.

”Vaihdamme siis kahteen miekkaan, sopiihan se. Hieman vaihtelua tähän meidän kaksintaistelumme”, Tom sanoi.

Eodur hyökkäsi kohti Cranfotia. Nyt tällä ei ollut mitään estoja tai rajoitteita. Hyökkäykset tulivat niin nopeasti kuin Eodur vain kykeni ja ne olivat täysin vaistojen varassa. Tämä johti siihen, ettei Eodur enää niin tarkkaan harkinnut hyökkäyksiään ja niiden seurauksia. Cranfotille avautuikin vastahyökkäysmahdollisuuksia, vaikka hyökkäysten torjuminenkin oli vaikeaa niiden nopeuden ja voiman vuoksi.

Kaksintaistelun molemmille osapuolille alkoi ilmestyä lisää haavoja. Taistelun tahti oli uuvuttava ja virheiden määrä lisääntyi molemmilla. Cranfotilla oli kuitenkin enemmän ajatusta mukana ja hän sai kohdistettua iskunsa paremmin. Cranfot saikin iskettyä Eodurilta toisen miekan pois tämän kädestä.

”Taitaa olla aika päättää taistelumme”, Tom sanoi.

Eodur ei sanonut mitään, vaan sylkäisi kohti Cranfotia.

”Annan sinulle mahdollisuuden luovuttaa. Laske aseesi ja johda sotilaasi pois, niin saatte kaikki elää näkemään seuraavan päivän”, Tom sanoi.

”Sinä saasta et tule näkemään seuraavaa päivää”, Jannik sanoi.

Eodur hyökkäsi kohti Cranfotia, joka valmistautui päättämään kaksintaistelun.


torstai 24. joulukuuta 2020

Kaksintaistelu V

 Betula pubescens, osa 144

Cranfotin piti edelleen välillä pidellä haavaa, jotta se ei valuisi niin paljoa, mutta hänellä ei juurikaan ollut aikaa välittää asiasta. Eodur hyökkäsi uudelleen ja uudelleen ja Cranfotille ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin torjua hyökkäykset parhaansa mukaan. Siinä hän onnistuikin, mutta tilaa ei juurikaan jäänyt vastaiskuille.

”Ryhdistäydy tai kohta sinun käy huonosti. Et voi vain puolustautua”, Jannik sanoi.

”Ei sinun tarvitse minua opettaa, vaikka kuinka haluaisitkin”, Tom sanoi.

Eodur ylpistyi huomautuksesta vain lisää ja jatko hyökkäystään entistä kiivaammalla tahdilla. Iskujen torjumisen keskellä Cranfot ehti kuitenkin suunnitella taktiikkaa, jolla voittaisi taistelun. Suunnitelmassa oli riskinsä, mutta niistä huolimatta se oli parempi kuin hävitä gyllenburhilaiselle. Nyt piti löytää sopiva hetki suunnitelman toteuttamiseen.

Cranfot torjui ja väisti taas seuraavat Eodurin iskut. Hän alkoi pikkuhiljaa nähdä, mihin seuraava isku kohdistui ja millaisella liikkeellä sen pystyi väistämään tai torjumaan. Aivan täysin Cranfot ei uskaltanut luottaa siihen, että sai laskettua Eodurin seuraavan askeleen, sillä tämä myös varioi hyökkäyksiään ja niiden kuljetuksia. Myös rytmi vaihteli ja Eodur myös muutti hyökkäystään sen mukaan mitä Cranfot itse teki.

Lopulta Cranfot uskoi sopivan välin tulleen. Sen hän näkisi, kun seuraava isku tulisi. Jos hän oli arvioinut sen oikein, oli siitä eteenpäinkin seuraavan iskun rata hänen mielessään melko varmana.

Seuraava isku tuli. Cranfot väisti sen, mutta tiesi hänen ja Eodurin liikkeistä laskeneena seuraavan iskun pääsevän perille. Hän ottaisi sen vastaan.

”Etkä vieläkään keskity riittävän tarkkaan”, Jannik sanoi.

Nyt Eodurin ei säästellyt iskussaan. Tämän miekka upposi Cranfotin vatsaan ja miekan kärki tuli hetkeä myöhemmin hänen selästään ulos. Eodur näytti voitonvarmalta ja gyllenburhilaisten sotilaiden ilakointi täytti äänimaisema lähes kokonaan.

”Kuten sanoin, jokaisesta keskittymisen herpaantumisesta saa maksaa hinnan”, Jannik sanoi.

Cranfot nosti katseensa Eoduriin. Eodur odotti pelokasta häviäjän katsetta, mutta häntä vastassa olikin itsevarma voittajan katse.

”Niinhän se on”, Tom sanoi.

Cranfot tarttui Eodurin miekan terään ja esti tätä vetämästä miekkaansa pois. Eodur tajusi liian myöhään mitä oli tapahtumassa.

”Tuntevatko elävät kipua?” Tom kysyi.

Cranfot teki miekallaan pitkän sivalluksen, joka teki syvät haavat Eodurin reiteen, rintakehään ja kasvoihin. Haavoista leviävä veri roiskahti Cranfotin päälle saakka. Kivusta parahtavan Eodurin ote lipesi miekan kahvasta ja Cranfot ehti sivaltaa tätä vielä uudelleen ennen kuin Eodur siirtyi miekan kantaman ulkopuolelle. Toinen sivallus teki syvän haavan gyllenburhilaisen kylkeen.

Heitä katsovilla sotilailla meni hetki käsitellä tapahtumia ja heidän ympärillään oli ensin täysin hiljaista. Cranfot ehti jo ihmetellä ympärillään olevaa hiljaisuutta, kun sotilaiden äänten pauhu palasi entistä kovempana. Netronovalalaiset olivat innoissaan ja hurrasivat Cranfotille sekä kannustivat päättämään kaksinkamppailun. Gyllenburhilaiset taas olivat suuttuneita ja kirosivat epäkuollutta sekä huusivat huijauksen perään. Yleisöstä heiteltiin pieniä kiviä Cranfotin päälle ja muutama miekka Eodurin suuntaan. Tilanne rauhoittui, kun Eodur viittoi yleisölle, että oli edelleen mukana taistelussa.


torstai 17. joulukuuta 2020

Kaksintaistelu IV

 Betula pubescens, osa 143

Eodur olisi voinut jatkaa hyökkäystään, mutta sen sijaan tämä antoi Cranfotille tilaisuuden toipua iskusta. Samalla Cranfot sai lisäaikaa pohtia sitä, millä saisi käännettyä taistelun suuntaa.

”Haluatko kertoa minulle vielä jotakin itsestäsi?” Jannik kysyi.

”Mitä haluat tietää?” Tom kysyi.

”Tuntevatko kuolleet kipua?” Jannik kysyi.

”Miksi haluat tietää?” Tom kysyi.

Eodur kohautti olkiaan.

”Oikeastaan vain mielenkiinnosta”, Jannik vastasi.

Kipu.

Cranfot ei ollut koskaan hirveästi ajatellut asiaa. Ei ainakaan kuolemansa ja kuolleestamanauksensa jälkeen. Hän kokeili nostaa kätensä pois tuoreen haavaansa päältä. Kyllä hän tunsi kipua, mutta ei varmasti lähellekään niin paljoa, mitä elävä tunsi. Samalla hän alkoi pohtia myös muita eroja, joita elävillä ja elävilläkuolleilla oli. Sitä kautta voisi löytää avain, jolla hän voisi voittaa Eodurin.

”En ehkä voi puhua kaikkien puolesta, mutta kyllä minä tunnen kipua”, Tom sanoi.

”Tunnetko normaalisti vai vähemmän?” Jannik kysyi.

Cranfot mietti, että kannattaisiko gyllenburhilaiselle paljastaa enempää. Toisaalta tieto siitä, ettei vastustaja tuntenut kovinkaan paljoa kipua saattaisi sotkea tämän ajatuksia.

”Ehkä hieman vähemmän, luulisin”, Tom vastasi.

Cranfot nosti kättään haavan päältä.

”Tähänkään ei enää kovinkaan paljoa koske”, Tom sanoi.

Eodur näytti yllättyneeltä.

”Eikö?” Jannik kysyi.

”Ei kovin paljoa”, Tom vastasi.

”Vaikka haava näyttää noin pahalta”, Jannik sanoi.

Eodurin katseessa oli vahvaa epäilystä. Cranfot päätti, että hän voisi vielä hieman avata asiaa. Ihan siinä samassa reiluuden nimessä, missä Eodur oli kertonut kaksintaistelukokemuksestaan.

”Kipu tuli aluksi melko terävänä, mutta se alkoi nopeasti vaimentua. Ehkäpä myös muut aistimukset kuten kylmän tunteminen tai maistaminen ovat jonkin verran vaimentuneita. En ole koskaan aikaisemmin edes tullut ajatelleeksi, että eroa eläviin olisi, mutta ehkäpä sitä tosiaan on”, Tom sanoi.

Eodur näytti mietteliäältä.

”Mielenkiintoista kuulla”, Jannik sanoi.

”Ajattelin, että on reilua kertoa”, Tom sanoi.

Eodur tuhahti. Cranfot oli tyytyväinen, että oli saanut annettua Eodurille ajateltavaa.


torstai 10. joulukuuta 2020

Kaksintaistelu III

 Betula pubescens, osa 142

Kaksintaistelun tunnusteluvaihe alkoi olla ohitse. Cranfot tiesi, että kohta pitäisi alkaa tapahtua. Jo heidän yleisönsä vaati sitä, mutta myös he itse valmistautuivat siihen. Ainakin Cranfot itse valmistautui siihen ja hän epäili, että Eodur kokeneempana kaksintaistelijana oli vielä häntä valmiimpi. Ensimmäinen hyökkäys tapahtuisi siis minä hetkenä hyvänsä. Nyt arvailtiin ja odotettiin vain sitä, kumpi ottaisi ensimmäisen askeleen. Sitä odottivat sekä kaksintaistelijat itse että heidän ympärillään kaksintaistelua katselevat sotilaat.

Cranfot ei halunnut olla se, joka ottaa hyökkäyksiä vastaan, joten hän otti ratkaisevan askeleen ja hyökkäsi ensimmäisenä. Hän astui kohti Eoduria, harhautti toisella askeleella ja hyökkäsi sitten.

Gyllenburhilainen torjui hyökkäyksen helpon näköisesti. Cranfot ehti vain juuri ja juuri takaisin valmiusasentoonsa, kun vastahyökkäys jo tuli häntä kohti. Onnekseen Cranfot ehti sen torjua, vaikka vastahyökkäys tulikin yllättävän nopeasti. Hän epäili, että Eodur halusi nopealla vastahyökkäyksellä sekä testata Cranfotia että näyttää kaksintaistelun todella alkaneen.

Kaksintaistelijat vuorottelivat hyökkäysvuorossa ja hyökkäykset ja torjunnat seurasivat toisiaan. Edelleenkin kaikessa oli hieman tunnustelun makua, mutta nyt virheisiin oli varaa vielä aikaisempaa vähemmän. Pienikin virhe kostautuisi nopeasti, kun vastustaja käyttäisi sen hyväkseen päästäkseen kamppailussa etulyöntiasemaan.

Cranfot tunsi kuinka Eodur pikkuhiljaa kiihdytti hyökkäystensä tahtia. Häneltä itseltään se ei onnistunut samassa tahdissa, joten aloite kaksintaistelussa oli valumassa gyllenburhilaiselle. Cranfotin täytyi keksiä jotakin, jolla muuttaa kamppailun suuntaa.

”Joko on liian nopeaa?” Jannik kysyi.

”Ei ole. Ja vaikka olisikin, en sitä myöntäisi ääneen”, Tom vastasi.

Eodur hymähti.

”Niin, et varmaankaan. Vaikka omien heikkouksien myöntäminen onkin hyvä asia, ei sitä aivan joka tilanteessa kannata tehdä”, Jannik sanoi.

Eodur hyökkäsi taas aikaisempaa nopeammin ja Cranfotilla oli vaikeuksia sekä hyökkäyksen torjunnassa, että omassa hyökkäyksessään kohti gyllenburhilaista. Cranfot tiesi olevansa rajoillaan ja Eodur varmasti huomaisi sen pian.

Cranfot vilkuili ympärilleen ja yritti etsiä jotakin, jolla muuttaa kamppailun suuntaa.

”Sinun kannattaisi keskittyä vain minuun”, Jannik sanoi.

”Niinhän minä teen, kiitos vain huomauttamisesta”, Tom sanoi.

”Selvästikään et keskity riittävästi”, Jannik sanoi.

Cranfot oli kysymässä mitä Eodur tarkoitti, kun hän tunsi miekan terän viillon. Hänen keskittymisensä oli herpaantunut ja gyllenburhilainen näki tilaisuutensa tulleen. Eodurin miekka ehti viiltää Cranfotin kylkeen pitkän viillon ennen kuin tämä ehti miekan tieltä pois.

”Pienikin herpaantuminen tuo kalliin laskun”, Jannik sanoi.

Cranfot ei vastannut, vaan pidätteli kivusta irvistämistä. Hän kokeili kylkeään. Se ei vuotanut pahasti. Ei hänellä toki ollut juuri vertakaan, mitä vuotaa. Hänen kyljestä valuva neste oli mustaa ja normaalia verta paksumpaa. Tai niin hän muisteli.

”Jatkossa sinun täytyy keskittyä paremmin. Täällä olemme vain me kaksi. Muuta apua sinulle ei ole tiedossa kuin omat voimasi ja kädessäsi oleva ase”, Jannik sanoi.

Cranfot alkoi kyllästyä Eodurin opettajamaiseen läksytykseen. Hän halusi voittaa kaksintaistelun jo vain siksi, että pääsisi näyttämään tälle, ettei tarvinnut opettajaa. Hän halusi näyttää, että pystyi siihen. Taistelun ratkaisemisella ei ollut hänelle enää niin suurta merkitystä.


torstai 3. joulukuuta 2020

Kaksintaistelu II

 Betula pubescens, osa 141

Cranfot ei ollut varma kertoiko Eodur asian oikeasti vain totuuden kertomisen nimissä vai halusiko tämä vain häiritä hänen keskittymistään. Hän yritti olla ajattelematta asiaa, mutta se hiipi väkisinkin mieleen. Hänen edessään oli mies, joka oli käynyt kaksintaisteluita ja tappanut niissä vastustajiaan. Sekin tosiasia hiipi Cranfotin mieleen, ettei hän itse ollut koskaan edes ollut kaksintaistelussa tai hirveästi edes harjoitellut sellaista varten. Vain jotakin leikkimielistä miekkailua joskus upseerien välillä, jos normaalia taisteluharjoittelua ei laskettu.

Ympärillä olevien sotilaiden huutelu muuttui epämääräiseksi kohinaksi, joka täytti hänen korvansa. Pian myös Eodurin ääni yhtyi samaan kohinaan. Cranfot ei pystynyt erottamaan yhtään ääntä erillisenä. Hän kuuli vain kohinaa.

Cranfot yritti parhaansa mukaan seurata gyllenburhilaisen kaikkia liikkeitä, mutta hän huomasi, ettei pysynyt keskittymään niihin kaikkiin. Itseasiassa hän huomasi, että pystyi keskittymään vain johonkin pieneen yksityiskohtaan. Jalan liikkeeseen. Sormien asentoon miekan kahvassa. Kaikki muu sumeni.

Kohinan ja sumeuden keskellä Cranfot tunsi, että maa alkoi viettää. Ensin toiseen suuntaa ja sitten toiseen. Sitten pyöriä. Hänen oli vaikea pysyä edes pystyssä. Taistelemisesta puhumattakaan. Paniikki alkoi hiipiä Cranfotin mieleen.

Paniikki, jota kukaan ei halunnut taistelussa kokea. Cranfot yritti painaa sen pois. Hän tiesi, miten taistelussa oltiin. Hänellä oli siitä runsaasti kokemusta. Hän oli kokenut pahempaakin, paljon pahempaa. Mutta nyt mistään hänen tiedoistaan, taidoistaan tai kokemuksistaan ei kuitenkaan ollut apua. Hän oli yksin vailla tietä ulos.

Kaiken sumeuden ja kohinan keskellä Cranfot kuuli, kun joku sanoi jotakin.

”Hengitä.”

Cranfot ei heti saanut selvää sanoista tai kuka sanat oli sanonut.

”Hengitä.”

Cranfot ei voinut muuta kuin seurata ohjetta. Hän hengitti syvään. Kerran, toisen ja vielä kolmannen. Aluksi hengittäminen oli vaikeaa, miltei mahdotonta. Sisään- ja uloshengitys se kuitenkin helpottui. Sen myötä aistit aukesivat.

”Hengitä”, Jannik sanoi.

Cranfot näki ja kuuli taas normaalisti ja tasapainoaisti rauhoittui. Vatsanpohjassa tuntui hieman epävakaalta, mutta se menisi ohitse. Hengittämiseen piti vielä jonkun aikaa keskittyä, jotta se pysyisi normaalina.

”Muista hengittää”, Jannik sanoi.

”Kiitos muistutuksesta”, Tom sanoi.

”Olisi ikävää, jos hauskuus loppuisi heti alkumetreillä”, Jannik sanoi.

”Hauskanpidostahan tässä vain on kyse”, Tom sanoi.

Eodur hymyili.

”Vaikka kyse on myös elämästä ja kuolemasta, voi ennen esiripun laskeutumista nauttia parhaansa mukaan. Niin minä olen pyrkinyt elämääni elämään”, Jannik sanoi.


torstai 26. marraskuuta 2020

Kaksintaistelu

 Betula pubescens, osa 140

Kaksintaistelu alkoi.

Aluksi kapteeni Cranfot ja gyllenburhilainen upseeri kiersivät toisiaan kehällä ja tutkivat toistensa liikkeitä. Tämä oli tunnustelua. Toisen vahvuudet piti selvittää ennen kuin tämä pääsi niistä hyötymään. Samalla täytyi pitää omat vahvuudet mahdollisimman hyvin salattuina.

”Mikä on nimesi, kalman tuolta puolen tullut?” Gyllenburhilainen upseeri kysyi.

”Miksi kysyt?” Tom kysyi.

”Minusta on reilua tietää sen nimi, jonka tappaa kaksintaistelussa”, gyllenburhilainen upseeri sanoi.

”Hieman ennenaikaista sanoa sitä ääneen, jos minulta kysytään”, Tom sanoi.

”En kysynytkään sitä, vaan kysyin nimeäsi”, gyllenburhilainen upseeri sanoi.

Cranfot hymähti.

”Nimeni on Tom Cranfot”, Tom sanoi.

”Kiitän nimestäsi, Tom Cranfot”, gyllenburhilainen upseeri sanoi.

”Mikä teidän nimenne sitten on?” Tom kysyi.

Gyllenburhilainen upseeri naurahti.

”Haluat tietää siltä varalta, että voitat?” Gyllenburhilainen upseeri kysyi.

”Nimi nimestä on minusta reilu vaihtokauppa”, Tom vastasi.

”Niin taitaa olla. Minun nimeni on Jannik Eodur”, gyllenburhilainen upseeri sanoi.

”Titteleillä emme teekään mitään”, Tom sanoi.

Eodur nyökkäsi.

”Niin emme teekään”, Jannik sanoi.

Cranfot ja Eodur kiersivät lisää kehää toisiaan tarkkaillen.

”Oletko käynyt kaksintaisteluja ennen?” Jannik kysyi.

”En voi myöntää käyneeni”, Tom vastasi.

”Aivan. Reilun pelin nimissä minun täytyy kertoa sinulle omasta kokemuksestani”, Jannik sanoi.

”Sinullako sellaista on?” Tom kysyi.

”Tämä ei todellakaan ole minun ensimmäinen kaksintaisteluni”, Jannik vastasi.

”Mitä tarkoitat?” Tom kysyi.

”Olen harjoitellut miekkailua jo nuoresta pojasta alkaen ja olin akatemiassa kaksintaistelukerhon parhaita oppilaita vuosikymmeniin. Olen myös tappanut kaksintaistelussa viisi vastustajaa. Kaksi heistä oli upseereja meidän tavoin”, Jannik vastasi.

Cranfot tiesi Eodurin odottavan hänen reaktiotaan.

”Pitäisikö tuon pelottaa minua?” Tom kysyi.

”Ei kai erityisemmin. Ajattelin vain, että on reilua tietää vastustajasta, että onko hän käynyt ennen kaksintaisteluita”, Jannik vastasi.


torstai 19. marraskuuta 2020

Taistelu yläkaupungin portista VII

 Betula pubescens, osa 139

Cranfot hymähti gyllenburhilaiselle upseerille ja tämän kommenteille. Hän kääntyi taas kohti Suomasta, joka näytti järkyttyneeltä. Cranfot ei ollut varma johtuiko se enemmän gyllenburhilaisesta upseerista ja tämän kommenteista vai tilanteesta ylipäätään.

”Käymme kaksintaistelun”, Tom sanoi.

”Miksi?” Solkar kysyi.

”Koska hän haastoi minut. Gyllenburhilaiset eivät kai kykene voittamaan taisteluja muuten kuin koittamalla onneaan. Harmi vain, ettei onni ole tänään myötäinen”, Tom vastasi.

Cranfot osoitti vastauksensa lopun edessään seisovalle upseerille. Netronovalalaiset sotilaat hurrasivat Cranfotin lausahdukselle. Yhä useampi sotilas keskeytti taistelun ja kerääntyi ympärille katsomaan kuinka kaksintaistelussa kävisi.

Solkar meni Cranfotin luokse. Gyllenburhilainen upseeri huomasi tämän.

”Täällä meilläpäin on tapana, että kaksintaistelut käydään kahden sotilaan välillä. Ei useamman”, gyllenburhilainen upseeri sanoi.

Cranfot näki parhaaksi rauhoitella gyllenburhilaista upseeria ennen kuin tämä ehti esittää sen enempää syytöksiä.

”Sama tapa on käytössä meilläkin, älä huolehdi”, Tom sanoi.

Suomas vilkaisi gyllenburhilaista upseeria, mutta ei sanonut tälle mitään. Sen sijaan hän kääntyi Cranfotiin päin.

”Miksi teet tämän?” Solkar kysyi.

”Koska näin voitamme taistelun nopeammin”, Tom sanoi.

Suomas pudisteli päätään.

”Älä huoli. Minä kyllä voitan hänet”, Tom sanoi.

”En minä sitä epäilekään. Minä vain pelkään, että tämä käy myös sinun kohtaloksesi”, Solkar sanoi.

”Älä pelkää, mutta ole valmis. Kun hän kuolee, ovat byllenburhilaiset vailla johtajaa. Silloin heidän kimppuunsa täytyy iskeä nopeasti. Luotan, että sinä pystyt siihen”, Tom sanoi.

Suomas pudisteli vieläkin päätään. Hän halusi keksiä jotakin, jolla voisi kääntää Cranfotin pään. Samalla hän kuitenkin tiesi, ettei mitään sellaista olisi, mitä hän olisi voinut sanoa.

”Mehän sovimme, että näemme kaupungilla”, Solkar sanoi.

”Niin sovimme ja niin me teimme”, Tom sanoi.

”Sovitaan vielä, että lähdemme täältä yhdessä pois”, Solkar sanoi.

”Lähdemme täältä yhdessä pois”, Tom sanoi.

Suomas halasi ystäväänsä ja vetäytyi sitten ringin reunalle antaen Cranfotille ja gyllenburhilaiselle upseerille tilaa. Suomas ei voinut muuta kuin katsoa sivusta ja jännittää kaksintaistelun lopputulemaa.


torstai 12. marraskuuta 2020

Taistelu yläkaupungin portista VI

 Betula pubescens, osa 138

Veri jatkui vuotamistaan pitkin Gyllenburhin katuja. Uusien sotilaiden myötä netronovalalaiset pääsivät niskan päälle taistelussa yläkaupungin portista. Gyllenburhilaiset kuitenkin jatkoivat sitkeästi taistelua, koska myöskään perääntyminen ei ollut hyvä vaihtoehto. Uuden netronovalalaisen osaston liittyminen taisteluun ei ollut murtanut gyllenburhilaisten tahtoa.

Kapteeni Suomas yritti löytää kapteeni Cranfotia taistelun keskeltä. Kaiken melskeen keskellä se oli vaikeaa. Taistelun keskellä ei ollut selkeää linjaa, jossa armeija vaihtui toiseksi. Osastojen muodostelmat olivat hajonneet, jättäen kunkin sotilaan taistelemaan yksin. Nämä murjoivat toisiaan niin kuin hetkessä parhaaksi näkivät ja yrittivät selvitä näkemään seuraavan päivän.

Muurin toiselta puolelta saakka osaston mukana Suomasta seurannut aliupseeri odotti kapteeninsa käskyjä.

”Yrittäkää saada taisteluun jotakin järjestystä. Etsikää muita aliupseereja ja muodostakaa muodostelmat uudelleen ja edetkää eteenpäin. Se on helpompaa, kun rivit on saatu suoriksi”, Solkar sanoi.

”Kyllä, herra kapteeni”, aliupseeri sanoi.

”Minä yritän löytää kapteeni Cranfotin, jotta voimme suunnitella seuraavan siirtomme. Ehkä voimme saada tämän taistelun vihdoin päätökseensä”, Solkar sanoi.

”Niin, herra kapteeni”, aliupseeri sanoi.

Aliupseeri jätti Suomaksen etsimään upseeritoveriaan yksin ja lähti kokoamaan joukkoja takaisin muodostelmiin. Työ oli tehtävä sotilas kerrallaan.

Suomas eteni taistelun kaaoksen keskellä välillä auttaen sotilaita vastustajiensa kanssa. Pääsääntöisesti hän kuitenkin väisti paikat, joissa tilanne oli tiukka. Sen sijaan hän kokosi sotilaita ja ohjasi heidät avuksi. Samalla hän koitti saada edes pientä järjestystä järjettömyyden keskelle ja muistutti sotilaita muodostelmien eduista.

Taistelun kaaos ei kuitenkaan hellittänyt. Ei ennen kuin sen keskellä yhtäkkiä ilmestyi selkeys. Sotilaat pysähtyivät. Äänet hiljentyivät. Taistelu lakkasi.

Suomas näki kuinka sotilaat väistivät edessään olevia ja muodostivat laajan ringin, jonka keskellä jäi tyhjä tila. Tyhjässä tilassa seisoi kaksi sotilasta toisiaan katsoen. Suomas työntyi ringin reunalle ja tunnisti toisen sotilaista. Kapteeni Cranfot. Häntä vastassa oli gyllenburhilainen upseeri.

”Kapteeni Cranfot”, Solkar sanoi.

Cranfot käänsi katseensa upseeritoveriinsa.

”Kapteeni Suomas, ehdit vihdoin tänne saakka”, Tom sanoi.

”Mitä täällä tapahtuu?” Solkar kysyi.

”Täällä tehdään teistä ja kaikista muista pettureista hakkelusta”, gyllenburhilainen upseeri vastasi.

Ringissä seisovat gyllenburhilaiset sotilaat hurrasivat upseerinsa vastaukselle. Monet sotilaista huusivat jatkoa upseerinsa sanoille. Hengen nostatusta ennen ratkaisua.


torstai 5. marraskuuta 2020

Taistelu yläkaupungin portista V

 Betula pubescens, osa 137

Pitkän odotuksen jälkeen Kallas kuuli keskikaupunkiin johtavan kadun suunnalta alakaupunkilaisten huutoja. Hän käänsi katseensa huutojen osoittamaan suuntaan ja näki uuden osaston saapuvan. Kapteeni Suomas oli vihdoin ehtinyt yläkaupungin portille.

”Lisää teikäläisiä näyttäisi olevan saapumassa”, Martin sanoi.

”Vihdoinkin”, Venir sanoi.

Kallas laskeutui tornista alas ja meni Suomasta vastaan. Burhleo seurasi Kallaksen mukana.

”Vihdoin ehdit tänne saakka”, Venir sanoi.

”Tiivis kaupunki on osastolle vaikea paikka edetä nopeasti. Varsinkin, kun koko ajan täytyy olla varuillaan hyökkäysten varalta”, Solkar sanoi.

”Hyvä kuitenkin nähdä sinua”, Venir sanoi.

”Sinua myös”, Solkar sanoi.

Kapteeni Suomas vilkuili ympärilleen ja huomasi Burhleon.

”Kuka hän on?” Solkar kysyi.

”Hän on alakaupunkilainen Martin Burhleo, joka auttoi meitä saamaan portin haltuumme”, Venir vastasi.

Suomas nyökkäsi.

”Hyvä, että olet löytänyt myös ystäviä vihollisten keskeltä”, Solkar sanoi.

”Hän ehkä ennemmin löysi minut”, Venir sanoi.

Suomas ei kiinnittänyt huomiota Kallaksen sanomisiin.

”Missä kapteeni Cranfot on?” Solkar kysyi.

Kallas käänsi katseensa kohti portin ja muurin toisella puolella käytävää taistelua.

”Hän johtaa taistelua portin sisäpuolella”, Venir sanoi.

”Hän on taistelun kärjessä?” Solkar kysyi.

”Niin. Hän haluaa tehdä kaikkensa, jotta tämä taistelu voitetaan. Täällä ratkaistaan, kuinka lopputaistelu etenee”, Venir sanoi.

Suomas yritti sanoa jotakin, mutta sanaakaan ei tullut ulos hänen suustaan.

”Luulen, että hän jo kaipaisi sinun ja osastosi apua”, Venir sanoi.

”Niin, tietysti. Minä menen”, Solkar sanoi.

Suomas antoi komennot ja ryntäsi niin kovalla vauhdilla kohti taistelua, että sotilailla oli vaikeuksia pysyä hänen perässään. Kallas katseli ohitseen kiirehtiviä sotilaita ja toivoi, että taistelun ratkaisu olisi vihdoin edessä. Ja että tämä kaikki kääntyisi heidän edukseen. Verta oli vuodatettu jo yhden kaupungin edestä.


torstai 29. lokakuuta 2020

Taistelu yläkaupungin portista IV

 Betula pubescens, osa 136

Myös gyllenburhilaiset saivat vahvistuksia ja hyökkäsivät taas uudella voimalla kohti yläkaupungin porttia. Se ei kuitenkaan riittänyt. Taistelu aaltoili eikä ratkaisevaa käännettä vieläkään tapahtunut. Kumpikin puoli tiesi, että meneillään oleva taistelu määräsi sen, miten koko taistelu kaupungista tulisi kulkemaan.

Jos gyllenburhilaiset joutuivat antamaan periksi yläkaupungin portista, ei yläkaupungissa ollut muuta mahdollisuutta kuin talo talolta taistelulla hidastaa vihollista ja vetäytyä kohti päälinnaa. Päälinnakin kesti piiritystä, mutta ei samalla tavalla kuin yhdessä yläkaupungin kanssa. Netronovalalaiset puolestaan tiesivät, että jos heidät ajettaisiin ulos yläkaupungin portista, olisi uudelleen pääsy yläkaupungin puolelle vaikeaa. Koko kaupungin valtaaminen saattaisi kaatua siihen ja he olisivat heikossa asemassa Suuren keisarikunnan armeijan ehtiessä paikalle.

Kapteeni Kallas näki tornista kapteeni Cranfotin, joka oli johtamassa taistelua ja osallistui siihen itsekin. Hän toivoi, että Cranfot muistaisi olla varovainen ja ottamatta turhia riskejä. Kapteeni Suomasta sen sijaan ei vieläkään näkynyt. Täytyi vain odottaa.

Portin linnoittaminen eteni hitaasti taistelun vuoksi, mutta joitakin asioita oli saatu jo aloitettua. Alakaupungin puolella portin edessä olevaa aukiota oli jo ryhdytty kasvattamaan ja portin edessä olevia taloja purkamaan. Portin eteen oli myös rakennettu väliaikainen hirsinen aita. Samanlainen hirsiaita oli tehty myös portin yläkaupungin puolelle. Varsinainen linnoitus oli tarkoitus rakentaa kivestä taistelun päätyttyä. Rakennuksia, joista tarkoitukseen sopivaa kiveä voisi purkaa, oli jo ryhdytty kartoittamaan. Kaupungin vieressä olevat kaivokset tarjosivat myös hyvän lähteen kivelle.

Kallas ei ollut varma kuinka paljon he ehtisivät rakentaa tai miten paljon olisi edes järkevää rakentaa, mutta ainakin yläkaupungin portin ympäristö olisi hänen mielestään järkevä linnoittaa vahvemmin kuin mitä se nyt oli. Portti oli yksi kaupungin keskeisimmistä sijainneista. Siksi siitä nyt taisteltiin.

Burhleo kiipesi torniin Kallaksen seuraksi.

”Hän taistelee hyvin”, Martin sanoi.

”Kuka?” Venir kysyi.

”Ystäväsi, Kapteeni Cranfot”, Martin vastasi.

”Niin, hän on taitava”, Venir sanoi.

”Mutta pelkäät hänen puolestaan”, Martin sanoi.

”Hän on ystäväni”, Venir sanoi.

”Sinulla on aavistus jostakin muusta”, Martin sanoi.

Kallas ei sanonut mitään.

”Voimme puhua myös jostakin muusta”, Martin sanoi.

”Kiitos”, Venir sanoi.

Burhleo piti tauon.

”Mitä luulet, että tapahtuu seuraavaksi?” Martin kysyi.

Kallas yllättyi vanhan miehen kysymyksestä.

”Jompikumpi voittaa taistelun ja sitten toimimme sen mukaan. Ehkä ratkaisu tulee sen mukana, jos saamme lisävahvistuksia”, Venir vastasi.

”Mutta entä sitten, kun taistelu on ohitse?” Martin kysyi.

”Sitten suremme niitä, jotka eivät selvinneet yöstä”, Venir vastasi.


torstai 22. lokakuuta 2020

Taistelu yläkaupungin portista III

 Betula pubescens, osa 135

Cranfot katseli ympärilleen ja yritti etsiä jotakin.

”Kapteeni Suomas ei ole vielä ehtinyt tänne?” Tom kysyi.

”Ei ole ehtinyt. En tiennyt, että hän on edes suuntaamassa tänne”, Venir vastasi.

”Hänen pitäisi olla tulossa. Hän joukkoineen mursi puolustuksen keskikaupungin muurilla ja sai aikaiseksi sillanpääaseman keskikaupunkiin. Keskikaupungista hän on suuntaamassa tänne pyrkien samalla pitämään asemansa keskikaupungilla. Kenraali päätti, että tämä on paras suunta yrittää vyöryttää taistelu kohti ratkaisua. Luulen hänen laskeneen sen varaan, että sinä saat tämän portin haltuun”, Tom vastasi.

”Yhytimme muutaman keskikaupungista paenneen gyllenburhilaisen sotilaan ja olemme sitä kautta saaneet tietoa, että keskikaupungissa olisi murtuma. Mitään kunnollista tietoa meille ei kuitenkaan ollut ennen tätä”, Venir sanoi.

”Lähetit eivät siis ilmeisesti löytäneet perille”, Tom sanoi.

”He saattavat edelleen harhailla alakaupungissa. Se on sokkeloinen paikka”, Venir sanoi.

”Niin totisesti on. En meinannut löytää tänne, vaikka käytimme vain pääkatuja”, Tom sanoi.

”Minulla ja ryhmälläni meni myös kauan päästä tänne, kun jouduimme myös välttämään taistelukosketusta. Toinen pitkä tovi meni päästä muurin toiselle puolelle, jotta saimme portin otettua haltuun”, Venir sanoi.

”Saat kertoa kaiken, kun tämä on ohitse”, Tom sanoi.

”Kunhan muistat pysyä elossa”, Venir sanoi.

”Sinä myös”, Tom sanoi.

”Kenraalilla kyllä riittää edelleen rohkeutta ja uskoa. Itse en olisi kyllä laskenut suunnitelmiani sen varaan saanko tätä porttia otettua haltuun kourallisella sotilaita”, Venir sanoi.

Cranfot naurahti.

”Minä enemmän pelkäsin, että saat portin haltuusi ja hyökkäät yksin kohti päälinnaa”, Tom sanoi.

Kallas nauroi.

”Sitä en ehkä olisi enää ryhtynyt tekemään”, Venir sanoi.

”Niin minä toivoin, mutta en uskaltanut luottaa siihen”, Tom sanoi.

Taistelun äänet kovenivat ja kauempaa yläkaupungista kuului gyllenburhilaisten torvien ääniä. Jotakin oli tapahtumassa.

”Taitaa olla aika liittyä taisteluun”, Tom sanoi.

Cranfot laski kätensä miekkansa kahvalle.

”Jos sinä menet etulinjaan, niin minä jään ohjaamaan portin ympäristön linnoitustöitä. Se toivottavasti helpottaa taistelua jollain tavalla ja myös tulevaa kaupungin miehittämistä”, Venir sanoi.

”Tehdään niin. Nähdään taistelun jälkeen”, Tom sanoi.

Kapteeni Kallas katseli kuinka kapteeni Cranfot suuntasi kohti taistelun sykettä. Jostain syystä hän pelkäsi nyt enemmän kuin koskaan ennen ystävänsä puolesta.


torstai 15. lokakuuta 2020

Taistelu yläkaupungin portista II

 Betula pubescens, osa 134

Taistelu yläkaupungin portista alkoi kääntyä pikkuhiljaa gyllenburhilaisten eduksi, kun ylivoima alkoi purra. Gyllenburhilaiset olivat juuri käymässä ratkaisevaan hyökkäykseen, jolla työnnettäisiin hyökkääjät ulos yläkaupungin muurien sisäpuolelta. Ennen hyökkäyksen käynnistymistä muutin alakaupungin puolelta alkoi kuulua ääniä, jotka pysäyttivät hyökkääjien valmistelut. Netronovalalaisten vahvistukset olivat saapuneet.

Gyllenburhilaisten johto päätti, ettei kannattanut antaa netronovalalaisille aikaa järjestäytyä vahvistustensa kanssa. Ratkaisevaan hyökkäykseen käytiin heti, vaikka kaikilta osin hyökkäykseen ei oltu täydellisesti valmistauduttu.

Nopea käynti hyökkäykseen näytti ensin kääntyvän gyllenburhilaisten eduksi. Sitten yläkaupungin portista alkoi virrata hyvin järjestäytyneitä osastoja tuoreita sotilaita, jotka pysäyttivät hyökkäyksen. Gyllenburhilaiset yrittivät kasvattaa painetta, mutta siihen heillä ei enää voimat riittäneet. Taistelu alkoi taipua netronovalalaisten eduksi.

Kapteeni Kallas etsi Cranfotin ja meni tämän luokse. Burhleo seurasi Kallaksen mukana. Kapteeni Cranfot oli iloinen nähdessään kollegansa ja halasi tätä.

”Saavutinpas minä sinut viimeinkin”, Tom sanoi.

”Niin teit ja et olisi voinut saapua hetkeäkään myöhemmin. Jos olisit, olisi portti menetetty”, Venir sanoi.

”Hyvä nähdä sinua”, Tom sanoi.

”Myös sinua. Taistelun keskellä mikään ei ole itsestään selvää. Eivät varsinkaan ystävät”, Venir sanoi.

Cranfot huomasi Burhleon.

”Kuka hän on?” Tom kysyi.

”Hän on Martin Burhleo. Burhleo, tässä on kapteeni Cranfot. Burhleo on alakaupunkilainen, joka on auttanut meitä ensin portin valloittamisessa ja nyt sen hallussa pitämisessä”, Venir vastasi.

Cranfot katsoi taas Burhleota ja sitten taas Kallasta. Hän ei ollut varma millä tavalla vanhaan mieheen tulisi suhtautua.

”Voimmeko keskustella kahden?” Tom kysyi.

Kallas vilkaisi Burhleota, joka kumarsi heille ystävällisesti ja palasi seuraamaan taistelua.

”Kysyn uudestaan, kuka hän on?” Tom kysyi.

”Hän on paikallinen, joka tarjosi apuaan portin valtaamiseen. Ilman häntä emme olisi saaneet porttia haltuun”, Venir vastasi.

”Sitten olisimme menneet sen ylitse”, Tom sanoi.

”Se olisi vaatinut suuria uhrauksia”, Venir sanoi.

”Suuria uhrauksia vaaditaan joka tapauksessa. En pidä siitä, että joukossamme on joku vihollisen leiristä”, Tom sanoi.

”En minäkään yhtään sen enempää. Meillä on kuitenkin yhteinen vihollinen, joten ainakin hetken voinemme luottaa häneen”, Venir sanoi.

Cranfot katsoi Kallasta silmiin.

”Jos sinä niin sanot, niin uskon sinua. Toivon, että olet varovainen. Kenraali ei tule pitämään tästä”, Tom sanoi.


torstai 8. lokakuuta 2020

Taistelu yläkaupungin portista

 Betula pubescens, osa 133

Kun sotilaiden virta yläkaupungin läpi tyrehtyi, kävi alakaupungissa taistelevien gyllenburhilaisten olo pian tukalaksi. Täydennyksiä ei enää tullut ja helppoa tietä pois motista ei ollut, kun alakaupungista ei päässyt suoraan keskikaupunkiin muuten kuin kapeaa kaupungin ja yläkaupungin muurien välistä kujaa pitkin. Sana muurin murtumisesta myös toisella puolella kaupunkia keskikaupungissa alkoi myös kiiriä sotilaiden joukossa. Aamuun mennessä useimmat päättivät luopua taistelusta.

Vaikka alakaupungin hallinta oli siirtymässä netronovalalaisille, ei taistelu koko kaupungista ollut vielä ratkennut. Gyllenburhia puolustava armeija oli yläkaupungissa vielä iskussa ja keskikaupunkikaan ei ollut vielä romahtanut. Niiden jälkeen oli vielä kaupungin päälinna, joka oli vielä yläkaupunkiakin vaikeampi valloittaa. Päälinna itsessään oli jo pienen kaupungin kokoinen ja sen muurit nousivat kaupungin muurien yläpuolelle.

Jo kahdessa paikassa pahan takaiskun kohdanneet gyllenburhilaiset olivat ymmärtäneet tämän hetken suurimmaksi ongelmakseen vihollisen hallussa olevan yläkaupungin portin. Portti oli silta yläkaupungin läpi ja kohti päälinnaa. Kaupungin armeijan täysi voima kohdistuikin nyt portin valtaamiseksi takaisin.

”Toivottavasti saamme pian vahvistuksia. Tällä tahdilla emme pysty pitämään porttia hallussa enää pitkään”, Martin sanoi.

”Kapteeni Cranfotin pitäisi olla pian täällä. Alakaupungin läpi pääseminen ei ole helppoa, jos ei tunne aluetta”, Venir sanoi.

Burhleo ei kommentoinut asiaa sen enempää. Kallas tiesi, ettei vanha mies pitänyt yhtään häntä enempää epävarmuudessa olemisesta.

”Ovatko tiedot keskikaupungista varmistuneet?” Martin kysyi.

”Kuten tiedät, kapteeni Solkarin osasto on mahdollisesti päässyt muurin yli ja saavuttanut sillanpääaseman keskikaupunkiin. Yhteyttä häneen tai hänen sotilaisiinsa emme ole kuitenkaan saaneet”, Venir vastasi.

”Olemme siis edelleen rintamakarkureiden sanojen varassa”, Martin sanoi.

”Toistaiseksi niin”, Venir sanoi.

”Voisin lähettää tiedustelijoita hakemaan tietoa keskikaupungilta”, Martin sanoi.

”Tilanne voi olla niin sekava, ettei yksittäinen tiedustelija riitä. Keskitytään nyt pitämään portti hallussa ja annetaan tilanteen muualla selkeytyä”, Venir sanoi.

”Voin lähettää sellaisen tiedustelijan, joka ei olisi osallistumassa taisteluun joka tapauksessa”, Martin sanoi.

Kallas totesi, ettei Burhleo lopettaisi ennen kuin voisi tehdä oman tahtonsa mukaan.

”Tee miten haluat, kunhan se ei vaikuta taisteluun”, Venir sanoi.

Vanha mies ja kapteeni katselivat kuinka gyllenburhilaiset järjestäytyivät yläkaupungin kaduilla ja valmistautuivat seuraavaan hyökkäykseen kohti porttia. Vaikka alakaupunkilaisia ja netronovalalaisia oli kumpiakin tullut pikkuhiljaa lisää portille, eivät he tämän hetkisillä voimilla kykenisi pitämään porttia hallussaan. Isompaa apujoukkoa tarvittiin.


torstai 1. lokakuuta 2020

Yläkaupungin portti VI

 Betula pubescens, osa 132

Kapteeni Kallaksen osaston sotilaiden odotus tuntui loputtomalta. Portti yläkaupunkiin onneksi pysyi koko ajan auki, mutta sotilaita kulki sen läpi koko ajan enemmän molempiin suuntiin. He katselivat myös huolestuneina alakaupungin ylitse, kun yö hiipi kohti aamua ja taistelun äänet alkoivat jo kuulua. Pian portti laitettaisiin kiinni, jotta se olisi valmiina puolustamaan kaupungin ydintä tulevalta hyökkäykseltä.

Kun miehet alkoivat pikkuhiljaa jo luopua toivostaan, että kapteeni koskaan tulisi takaisin, kuulivat he kovan ujelluksen. Ujellus lähti liikkeelle jostakin muurin toiselta puolelta ja kohosi nopeasti taivaalle muurin ja portin yläpuolelle. Vielä lähes mustalle yötaivaalle päästyään ujellus hiljeni.

Kova pamahdus peitti taivaan. Räjähdystä seurasi kirkas punainen valo, joka levisi säteinä pamahduskohdasta. Pieneksi hetkeksi pimeyden keskelle tuli kirkasta.

Aluksi kukaan ei tiennyt mitä oli tapahtunut ja mitä pitäisi tehdä. Pian ajatus alkoi juosta sotilaiden mielissä.

”Tuo on varmasti kapteeni merkki, hyökätään”, joku sotilaista sanoi.

Kukaan ei osannut sanoa vastaan ja pian Kallaksen osaston sotilaat hyökkäsivät kohti porttia, jonka vartijat olivat olleet pamahduksesta ja sitä seuranneesta valoilmiöstä yhtä yllättyneitä kuin Kallaksen sotilaatkin. Vielä yllättyneempiä he olivat sitä seuranneesta hyökkäyksestä, joka tuli kahdesta suunnasta.

Yllätyksen ja kahdesta suunnasta tehdyn hyökkäyksen voimin Kallas osastoineen sai yläkaupungin portin haltuunsa varsin nopeasti ja pienin tappioin. Myös Burhleo oli tyytyväinen taistelun tulokseen.

”Seuraavaksi meidän täytyy varmistaa portti ja suojella alakaupungin asukkaita”, Martin sanoi.

”Porttia ei ole rakennettu puolustettavaksi sisältäpäin”, Venir sanoi.

”Ei niin, mutta ehdimme rakentaa pienet varustukset sen suojiksi ennen kuin kaupungin sotilaat huomaavat, että portti on vallattu”, Martin sanoi.

”Siihen tarvitsemme rakennustarpeita ja rakentajia. Sotilaillani ei ole aikaa siihen”, Venir sanoi.

”En tarvitsekaan siihen sotilaitasi. Heidän täytyy vain suojella minun joukkojani”, Martin sanoi.

Burhleo ei sanonut enempää vaan kääntyi ja käveli portin läpi alakaupunkiin. Kallas jäi sotilaidensa kanssa varmistamaan porttia ja tekemään mitä pystyi, jotta portti voitaisiin pitää hallussa. Se ei ollut paljoa.

Kallaksen miehineen ei kuitenkaan tarvinnut ehtiä tehdä ihmeitä, sillä Burhleo palasi pian. Mukanaan hänelle oli joukko alakaupunkilaisia, joilla oli mukanaan rakennustarvikkeita. Osa lähti hakemaan lisää, kun oli saanut kantamuksensa tuotua portin läpi.

”Mihin herra kapteeni haluaa linnoituksensa?” Martin kysyi.

”Mihin vain portin ympärille pystytte sen rakentamaan”, Venir vastasi.

Burhleo ryhtyi johtamaan rakennustöitä. Pieni joukko taisteluun kykeneväisiä alakaupunkilaisia aseistettiin kuolleiden sotilaiden aseilla, jotta tulevia vastahyökkäyksiä vastaan olisi enemmän puolustajia.


torstai 24. syyskuuta 2020

Yläkaupungin piilokadut II

 Betula pubescens, osa 131

Matka hämäriä piilokatuja pitkin sujui ilman suurempia ongelmia. Heidän lisäkseen kulkijoita oli vain pari ja nämäkin väistivät heidät nähdessään. Ne, jotka tiesivät taistelusta, ilmeisesti käyttivät varsinaisia katuja liikkumiseensa. Kun oli kiire, tärkeintä oli päästä nopeasti paikasta toiseen.

Lopulta he pääsivät kohtaan, jossa useat piilokadut kohtasivat ja samaan paikkaan oli rakennettu myös viemäriverkoston huoltokäytäviä. Paikka oli aivan heidän kohteena olevan portin läheisyydessä ja he pystyivät kokoontumaan siinä uudelleen. Pylväiköt, joiden varassa tilan katto lepäsi, suojasivat heitä mahdollisilta vierailta katseilta. Isossa tilalla joukko ei myöskään herättänyt niin paljoa huomiota kuin ahtaalla kujalla.

”Seuraavaksi edessämme on portti?” Venir kysyi.

”Ja taistelu”, Martin vastasi.

”Sitä varten me olemme tänne tulleet”, Venir sanoi.

Kallas katsoi miehiään, jotka nyökkäsivät varmoina.

”Niin kuin mekin”, Martin sanoi.

Kallaksella oli edelleen epäilyksensä, mutta hän antoi tekojen puhua puolestaan. Kaikki apu oli kuitenkin tilanteessa tervetullutta.

”Ongelmamme on ehkä se, että miten portin ulkopuolella olevat sotilaat osaavat hyökätä samaan aikaan. Yksinään emme saa porttia haltuun”, Venir sanoi.

”Voimme antaa heille merkin”, Martin sanoi.

”Miten?” Venir kysyi.

Burhleo kaivoi laukustaan esiin putkimaisen esineen, joka oli sidottu keppiin.

”Tällä”, Martin vastasi.

”Mikä tuo on?” Venir kysyi.

”Kohta näet”, Martin sanoi.

”Ei minun sitä tarvitse nähdä, kunhan sotilaani muurin toisella puolella näkevät”, Venir sanoi.

”He varmaankin näkevätkin sen paremmin”, Martin sanoi.

”Joudun taas luottamaan sinuun”, Venir sanoi.

”Toivottavasti en tee sillä olostasi liian epämukavaa”, Martin sanoi.

Kallaksen teki mieli sanoa ääneen, että niin vanha mies oli tekemässä ja tehnyt koko ajan. Hän piti kuitenkin mielensä. Sen sijaan hän päätti, että oli aika koko retken määränpäälle.

”Olemmeko valmiita hyökkäämään portille?” Venir kysyi.

Kaikki nyökkäilivät, joten Burhleo lähti johdattamaan heitä pois piilokaduilta ja portille.


torstai 17. syyskuuta 2020

Yläkaupungin piilokadut

 Betula pubescens, osa 130

Ulkoilma tuntui oudolta kellarien ja tunnelin jälkeen. Siihen meni hetki tottua. Onneksi ulkona oli vielä pimeää, niin valoon ei tarvinnut tottua. Aamun kajo alkoi kuitenkin jo valaista. Päivänvaloon ei ollut enää pitkä aika.

Burhleo päästi heidät kaikki ulos ja lukitsi oven takanaan. He tulivat sisäpihalle, joka muodostui rakennuksesta ja muurista. Muurissa oli kaksi aukkoa, joista isompi johti tavalliselle kadulle ja pienempi piilokaduille. Burhleo johdatti heidät pienemmälle aukolle, jonka takana kapeat portaat veivät heidät rakennuksen taakse. Viemärin haju etsiytyi sieraimiin.

”Jakaannutaan nyt pienempiin ryhmiin. Me kaksi menemme edeltä. Seuraava ryhmä voi lähteä pienen välin jälkeen. Pysykää kuitenkin näköetäisyydellä. Ainakin seuraavista, mutta ei välttämättä kaikista. Tarkoitus olisi näyttää siltä, ettemme oli yhtä isompaa joukkoa”, Martin sanoi.

Ensimmäisenä piilokaduille astuivat Burhleo ja Kallas. Hämärässä joutui varomaan askeleitaan, vaikka välillä satunnaisen lyhdyn valokeila ulottui piilokadulle saakka. Kallas vilkaisi taakseen ennen kuin he kääntyivät Burhleo kanssa kulman taakse. Heidän peräänsä seuraavana tuli kaksi hänen sotilaistaan.

Piilokadut olivat nimensä veroisia kapeita kujia, jotka mutkittelivat sinne tänne riippuen ympäristöstään. Ne olivat piilossa pihojen tukimuurien tai rakennusten takana. Monessa kohtaa kujat oli katettu tai ne kulkivat kokonaan jonkin rakennuksen alla. Piilokadut myös yhdistyivät ja olivat myös osa kaupungin viemäriverkkoa. Sateella kujat olivat varmasti varsin epämiellyttävä paikka, kun kaikki sadevesi ohjattiin piilokatujen kautta pois yläkaupungin kaduilta. Jo yöllä kivimuureihin tiivistyvä ilmankosteus sai paikan muuttumaan epämiellyttäväksi.

Burhleo huomasi Kallaksen tutkivan heidän kulkemiaan kujia niin tarkkaan kuin nopeasti ohi kävellessä oli mahdollista.

”Mitä pidät?” Martin kysyi.

”Olen yllättynyt, että joku on jaksanut nähdä kaiken tämän vaivan”, Venir vastasi.

”Tuskin tänä päivänä kukaan jaksaisikaan. Joskus aikaisemmin on kuitenkin olleet toisenlaiset ajat”, Martin sanoi.

”Puhut menneistä ajoista kuin kaupungilla olisi jokin myyttinen historia”, Venir sanoi.

”Gyllenburhilla on myyttinen historia. Nykyään elämme vain niiden jäämistöjen äärellä, joka meille on sattunut jäämään ja säästymään vuosien ja vuosisatojen kulumisen jälkeen”, Martin sanoi.

Kallas ei ollut varma mitä sanoisi. Hän ei oikein edelleenkään uskonut, että Gyllenburhilla oli sen kummoisempaa historiaa kuin historia kaivoskaupunkina. Jokin Burhleon vihjailuissa kuitenkin herätti hänen tiedonhalunsa.

”Jos selviämme tästä, niin voit kertoa tarkemmin”, Venir sanoi.

”Siinä kuluu ilta jos toinenkin. Minä tosin en ole asian paras asiantuntija. Tunnen kuitenkin henkilöitä, jotka tietävät historian hämäristä minua enemmän. Voimme etsiä heidät ja oppia molemmat uusia asioita”, Martin sanoi.

”Tiivistettykin versio varmasti riittää”, Venir sanoi.

”Jotta voi tiivistää, täytyy tuntea kokonaisuus”, Martin sanoi.

He kääntyivät taas uuden kujan kulman taakse.


torstai 10. syyskuuta 2020

Salakäytävä yläkaupunkiin VI

 Betula pubescens, osa 129

Burhleo ei lähtenyt jatkamaan matkaa vaan jäi pohtimaan. Kallas tiesi, että nyt oli huono hetki jäädä odottamaan pitkäksi aikaa, joten hän päätti keskeyttää vanhan miehen pohdinnat varsin pian.

”Entä seuraavaksi?” Venir kysyi.

Burhleo oli vielä hetken hiljaa ja huokaisi.

”Seuraavaksi kerron teille, mitä meillä on edessämme ja miten reittimme kulkee tästä eteenpäin. Aluksi ajattelin, että on turhaa käyttää aikaa siihen, mutta äskeinen jännittäminen sai minut toisiin aatoksiin”, Martin vastasi.

”Itse ainakin kuulen mielelläni, mitä edessä on”, Venir sanoi.

”Voin kertoa vain reitistä. Valitettavasti minulla ei ole mitään tietoa siitä, mitä meitä edessä odottaa. Portilla olevien sotilaiden määrästä teillä on parempi käsitys, kun olette tilannetta seuranneet”, Martin sanoi.

”Sekin tilanne on voinut muuttua sen jälkeen, kun me lähdimme tunneliin”, Venir sanoi.

Edessä olevalle epävarmuudelle he eivät mahtaneet sillä hetkellä mitään. Burhleo sen sijaan ryhtyi kertomaan edessä olevaa reittiä. He olivat varastorakennuksen sisällä, joka ei ollut, tai ei ainakaan pitäisi olla, missään käytössä. Rakennukselta pääsi kulkemaan helposti sekä varsinaiselle katuverkolle että piilokatuverkolle, joka kulki yläkaupunkilaisten kartanoiden välissä ja paikoittain myös niiden alla.

Piilokatuverkkoa käyttivät ne, jotka eivät halunneet herättää huomiota yläkaupungissa kulkiessaan. Tähän joukkoon kuuluivat osa palvelijoista ja sekä ajoittain myös aristokraatit ja porvarit itse. Kaikki yläkaupunginkaan asukkaat eivät piilokatujen olemassaolosta tienneet ja kadut olivatkin hyvin kätkettyjä. Aivan joka paikkaan yläkaupungissa niitä pitkin ei myöskään päässä.

Burhleon mukaan heidän tarpeisiinsa piilokadut olivat juuri sopivia, vaikka aivan heidän haluamalleen portille saakka ne eivät johtaneetkaan. Normaaleilla kaduilla heidän vaatetuksensa ja muu ulkoasunsa herättäisi nopeasti huomiota. Tämä saattaisi tuoda paikalle vartioita ja sotilaita, vaikka yö heitä hieman suojelikin. Piilokaduilla sen sijaan ihmiset pukeutuivat tarkoituksella normaalista poikkeavasti ja mahdollisimman ryysyisesti. Näin he eivät siellä erottuisi joukosta.

”Kuljetaan piilokaduilla pienemmissä ryhmissä lyhyen matkan päässä toisistamme. Yhtenä joukkoja saattaisimme tukkia ahtaat kujat. Niitä ei ole rakennettu ryhmien liikkumista varten, vaan yksittäisiä henkilöitä varten”, Martin sanoi.

”Entä sitten, kun tulemme portille?” Venir kysyi.

”Kokoonnutaan ennen sitä johonkin sopivaan paikkaan, jos onnistumme sellaisen löytämään. Meidän täytyy silloin kuitenkin sopia, mitä teemme. Taisteluhan meillä on silloin edessä”, Martin vastasi.

Kallas oli hieman yllättynyt siitä, että Burhleo aikoi osallistua taisteluun portin hallinnasta. Hän oli odottanut tämän vetäytyvän sivukujalle siinä vaiheessa, kun portti häämöttäisi edessä.

”Niinhän se on edessä”, Venir sanoi.

Burhleo tutki katseellaan kaikkien olotilan.

”Olemmeko valmiit?” Martin kysyi.

Kaikki nyökkäilivät.

”Sitten palaamme ulkoilmaan”, Martin sanoi.

Burhleo kävely huoneen päähän, jätti lyhdyn seinustalle ja avasi sitten oven toiseen huoneeseen, jossa oli jo ikkunat ulos. Ulkona oli edelleen pimeää. Ikkunoiden välissä oli ovi, jonka Burhleo avasi avaimella. Lopulta he pääsivät takaisin ulos.


keskiviikko 9. syyskuuta 2020

Viisi vuotta Magnartusta

 Viime viikon torstaina eli 3.9. tuli täyteen viisi vuotta yritykseni Magnartuksen perustamisesta. Olen syyskuun kolmatta päivää käyttänyt yrityksen syntymäpäivänä tai Magnartus-päivänä, koska sille päivälle on merkitty yrityksen y-tunnuksen antaminen. Tätä päivää olen ajatellut käyttää myös jatkossa, vaikka yritysmuoto joskus vaihtuisikin.

Koska yrityksellä on ikää viisi vuotta, niin olen myös itse ollut yrittäjä viisi vuotta. Sikäli kyllä vierastan tittelin käyttöä, koska yrityksen toiminta on varsin pienimuotoista ja en toimeentuloani saa yrityksestä. Taiteilija olisi ehkä osuvampi nimitys.

Magnartukseen liittyen minulla on ollut ja on edelleen hyvin monenlaisia haaveita ja suunnitelmia. Iso osa, jopa suurin osa, niistä ei ole toteutunut. Osa suunnitelmista on kaatunut siihen, etteivät ne ole olleet realistisia. Osa taas siihen, ettei niiden vaatimat asiat ole toteutuneet. Osa myös siihen, ettei minulla ole ollut aina mahdollista käyttää yrityksen toimintaan niin paljon aikaa kuin suunnitelmien toteutuminen olisi vaatinut. Näistä suunnitelmista ja ajatuksista osa on vain jäänyt odottamaan hetkeä, jolloin toteutus olisi mahdollista. Jotkut suunnitelmat ovat myös vanhentuneet, kun omat ajatukset ovat suuntautuneet jo toiseen suuntaan ennen suunnitelmien toteutumista.

 


 

Vaikka kaikki suunnitelmat eivät ole toteutuneet ja yrityksen toiminta on jäänyt pieneksi, niin silti viidessä vuodessa on ehtinyt oppia paljon. Yksi isoimpia oppeja on se, että suunnitelmat hyvin harvoin toteutuvat niin kuin on ajatellut etukäteen. Siksi täytyy olla valmis elämään epävarmuuden ja keskeneräisyyden kanssa sekä olla valmis muuttamaan suunnitelmia.

Sen olen myös oppinut, että rajallisen ajan kanssa on tärkeää osata keskittyä olennaisiin asioihin. Jokaiseen suuntaan rönsyily taas vie aikaa olennaiselta ja siltä, mitä oikeasti haluaisi olla tekemässä. Tämäkin on muuttanut suunnitelmia, kun olen keskittynyt miettimään enemmän sitä reittiä, joka keskittyisi niihin olennaisiin asioihin, joita haluan ensisijaisesti tehdä. Rönsyille on aikaa myöhemminkin tai ne voi jättää kokonaan tekemättä.

Tällaisilla ajatuksilla kohti seuraavaa viittä vuotta Magnartuksen tarinaa eteenpäin. Uusiakin asioita on tekeillä, mutta niistä sitten omalla ajallaan. Sitä ennen keskittyä niiden olennaisimpien asioiden tunnistamiseen ja toteuttamiseen.



torstai 3. syyskuuta 2020

Salakäytävä yläkaupunkiin V

 Betula pubescens, osa 128

Yläkaupungin päässä kellaritila oli siistimpi ja selvästi vähemmän kosteudesta kärsinyt. Tunneli piti huolen siitä, että tänne ei vettä päässyt kertymään. Puun kestävyys ei tosin ollut täällä ongelma, sillä puisen tason ja pystysuoraa kuilua ylös johtavien tikkaiden sijaan kellarista johti pois kiviset kierreportaat. Portaiden suu oli myös taitavasti rakennettu niin, että kulkeminen oli helppoa, mutta äänet kellarista tai tunnelista eivät kulkeutuneet portaisiin.

”Tänne on haluttu eri tavalla mukavuutta kuin käytävän toiseen päähän”, Venir sanoi.

”Kierreportaissa pääsee suuri joukko kulkemaan nopeammin kuin tikkaissa. Toinen vaihtoehto on, että työ on jäänyt kesken ja toiseen päähän on rakennettu väliaikainen ratkaisu”, Martin sanoi.

Kapteeni Kallas nyökkäsi. Historian hämärän tuolla puolen olevia asioita oli hankala tietää. Rakennelmista ei voinut päätellä aivan kaikkea.

”Onko tämä pää samalla tavalla piilotettu kuin tunnelin suu alakaupungissa?” Venir kysyi.

”Siinä mielessä samalla tavalla, että tunnelin tästä päästä pääsemme liikkumaan eteenpäin varsin huomaamattomasti. Täysin samanlainen tämä pää ei kuitenkaan ole”, Martin vastasi.

”Lähdemmekö sitten jatkamaan eteenpäin?” Venir kysyi.

”Niin, yötä ei kestä loputtomiin”, Martin vastasi.

Burhleo loi katseen sekä omiin että Kallaksen miehiin.

”Ovatko kaikki valmiita jatkamaan eteenpäin?” Martin kysyi.

Pienen epäröinnin jälkeen kaikki nyökyttelivät. Jos joku olisi halunnut levätä, hän ei sanonut sitä ääneen.

”Hyvä, lähdetään”, Martin sanoi.

Burhleo lähti ensimmäisenä nousemaan portaita. Hän ei osoittanut eleelläkään sitä, että olisi harkinnut kysyvänsä muiden halukkuudesta kulkea ensimmäisenä. Samalla hän myös kulki eteenpäin selvästi paljon varovaisemmin kuin aikaisemmin.

Nyt eteenpäin kuljettiin hitaasti ja hiljaisuuden vallitessa. Aluksi se riitti, mutta kohta Burhleo halusi välillä pysähtyä kuuntelemaan. Hän myös viittoi muut pysymään muutaman askelman päässä itsestään.

Lopulta portaat päättyivät ja tulivat pieneen huoneeseen.

”Minun täytyy taas avata salaovi. En voi mennä takuuseen siitä, mitä sen takana odottaa. Olkaa siis valmiina”, Martin sanoi.

Uuden salaluukun takaa löytyi taas uusi kytkin, jolla pienen huoneen seinään aukesi ovi. Oven takana oleva huone osoittautui yhtä tyhjäksi ja pimeäksi kuin kaikki tilat sitä ennenkin.

Burhleo huokaisi kuuluvasti helpotuksesta.

”Pidät meitä liiankin kovassa jännityksessä”, Venir sanoi.

”Pidän meitä kaikkia aivan liian kovassa jännityksessä”, Martin sanoi.


torstai 27. elokuuta 2020

Salakäytävä yläkaupunkiin IV

 Betula pubescens, osa 127

Salaoven takana alkoi käytävä, jonne he astuivat. Viimeisenä käytävään astui Burhleo, joka sulki salaoven heidän takanaan.

”Jos meitä joku seuraakin, niin tätä ovea he tuskin löytävät”, Martin sanoi.

Burhleo katsoi muita, jotka olivat jääneet tunnelin alkuun odottamaan.

”Älkää jääkö tähän, vaan menkää eteenpäin”, Martin sanoi.

”Olisiko teidän vuoro kulkea ensimmäisenä. Tehän meistä ainoana tunnette tien”, Venir sanoi.

Burhleo mutisi jotakin, josta kukaan ei saanut selvää, mutta astui sitten joukon kärkeen ja lähti johdattamaan heitä tunnelia eteenpäin. Tunneli oli ahdas paikka ohittaa ja lyhdyt kolisivat toisiinsa Burhleon ohittaessa muita.

Ilma tunnelissa oli paksua, vuosia seisonutta, kylmää ja kosteaa. Jos kellarissa oli käyty harvoin, niin tunnelissa oli käyty tuskin koskaan. Siltä ilma ainakin tuoksui. Kosteus puolestaan tiivistyi kylmään kiveen, jolla tunneli oli vuorattu. Jokainen askel oli otettava varovaisesti, jos ei halunnut liukastua. Samoin tunnelin seinämä oli kosteudesta liukas ja käsi luisti seinän kiveä pitkin, jos seinästä yritti ottaa tukea.

Tunneli kulki likimain vaakasuorassa eteenpäin. Koska yläkaupunki oli rakennettu alakaupunkia korkeammalle kohdalle tarkoitti se sitä, että eteenpäin kulkiessaan he pikkuhiljaa menivät syvemmälle maan alle. Tunnelia ei varmastikaan vahingossa löydettäisi, varsinkaan yläkaupungin puolella. Mikään kellari ei yltänyt niin syvälle. Tunnelin suuaukot olivat ainoat heikot kohdat ja alakaupungissa se oli hyvin piilotettu. Kallas odotti jännityksellä millaiseen paikkaan he saapuisivat yläkaupungin puolella.

He olivat kävelleet tunnelissa jo hyvän aikaa, kun Burhleo pysähtyi. Hänen vieressään tunnelin seinässä oli aukko ja aukossa oli muutaman askelman portaat ja niiden yläpäässä pieni huone.

”Tämä on tunnelin puolivälin huone. Tässä voi tarvittaessa levätä. Nyt meillä ei ole sellaiseen aikaa”, Martin sanoi.

Nopeasti vilkaistuaan huonetta he jatkoivat matkaa tunnelia eteenpäin.

Jonkin matkaa puolivälinhuoneen jälkeen tunneli alkoi hieman nousta.  Heti asiaa ei välttämättä huomannut, jos ei ollut erityisen tarkka. Selkeämmin muutoksen huomasi siitä, kun tunnelin ilma ja kivet alkoivat tuntua kuivemmilta.

Lopulta tunneli päättyi umpikujaan.

”Emme varmaan kääntyneet väärään suuntaan”, Venir sanoi.

”Emme suinkaan. Täällä on vain taas salakytkin, jolla oven saa auki” Martin sanoi.

Burhleo avasi seinästä luukun, jonka takana oli kytkin. Kytkintä vääntämällä Burhleo sai umpikujan aukeamaan.

”Kaikkien näiden salaluukkujen ja niiden mekanismien rakentamisessa on ollut iso työ”, Venir sanoi.

”En tiedä onko sellaista taitoa enää olemassa, millä näitä on rakennettu. Kun mekanismit menevät rikki, nämä käytävät sulkeutuvat iäksi”, Martin sanoi.

Burhleo johdatti heidät astumaan tunnelista pois ja he astuivat vastaavaan kellaritilaan, josta olivat alun perin astuneet tunneliin.


sunnuntai 23. elokuuta 2020

Suopursu tuoksuu hyvälle

 Rahkasammal peittää suota. Pieni mänty kasvaa puoliksi umpeen kasvaneen ojan vierellä. Tupasvillat kukkivat runsaina ja näyttävät kauempaa katsottuna lumikinoksilta. Kevyt tuuli puhaltaa ja heiluttaa suolla kasvavia heiniä. Suopursu tuoksuu.

Suopursun tuoksu on yksi suosikkituoksuistani. Siitä tulee aina mieleen perheen kesäreissut Lappiin. Se, kun lapsena päättymättömältä tuntuva ajomatka vihdoin päättyi ja astui ulos autosta. Silloin tuoksui suopursu, joka kasvoi parkkipaikan ja talon välissä.

Tuoksu tuo siis mieleen lapsuuden kesät. Samoin Lapin, vaikka suopursua kasvaa yleisesti myös kotiseudulla ja muutenkin koko Suomessa. Tuoksun rekisteröimisen seurauksena mieleeni piirtyvät tunturien ääriviivat ja harmaat kelot.



 

Suopursu ja sen tuoksu tuovat mieleen myös luonnon ja sen parissa rauhoittumisen. Tuulessa humisevat männyt ja solisevat purot. Lintujen laulun ja puskasta pakoon ryntäävän rusakon.

Joskus suopursun tuoksu unohtuu. On kiire ja stressiä. Silloin täytyy palata rauhoittumaan luonnon pariin. Muistaa, ettei luonnossa retkeilyn tarvitse olla pitkä, jotta luonnosta voi nauttia. Jo nopea käynti lähimetsään riittää.

Lähimetsää voi ehkä pitää jopa tärkeämpänä luontokohteena kuin kansallispuistojen erämaita. Ainakin siltä kannalta, miten paljon luonnosta voi arjen keskellä saada voimaa. Lähimetsässä voi poiketa iltalenkillä töiden tai opiskelujen jälkeen saamassa uutta voimaa seuraavaan päivään.