Kadotettu sukupolvi

Kirja, jota tällä hetkellä luen, on Ville-Juhani Sutisen kirjoittama Kadotettu sukupolvi. Nimensä mukaisesti kirja kertoo kadotetusta sukupolvesta, jolla viitataan erityisesti 1920-luvulla Ranskan Pariisissa vaikuttaneisiin yhdysvaltalaisiin kirjailijoihin, mutta myös hieman laajemmin ajan tiettyihin kirjailija- ja taideryhmiin, joita yhdisti enemmän elämäntyyli kuin varsinaisesti taidetyyli. Tyypillisimpänä kadotetun sukupolven edustajana on monesti pidetty Ernest Hemingwayta.

En nyt tässä varsinaisesti halua kirjoittaa itse kirjasta. Siihen tutustumista voin kyllä suositella, jos kadotettu sukupolvi ja sen tarina kiinnostaa. Kadotettu sukupolvi -kirja käy kattavasti läpi kadotetun sukupolven vaiheet sekä ryhmään vaikuttaneet asiat. Samalla se antaa kadotetusta sukupolvesta ehkä hieman realistisemman kuvan kuin mitä sukupolven omat teokset usein tekevät. Hyvänä esimerkkinä tästä on Hemingwayn Nuoruuteni Pariisi, joka on osittain nuoruuden nostalgisointia sekä Hemingwayn ja kadotetun sukupolven legendan pönkittämistä. Mutta niin. Erityisesti haluan nyt kirjoittaa omista ajatuksistani, joita Kadotettu sukupolvi -kirja on nostanut esiin. Osittain nämä ajatukset liittyvät omiin kirjailija- ja taiteilijahaaveisiini, joihin kadotettu sukupolvi ja siihen kuuluvat taiteilijat ovat vaikuttaneet.

Kadonnut sukupolvi on ollut itselleni tietynlainen kultakausi, jonne olen aina halunnut päästä vierailemaan ja josta olen saanut innoitusta. Olisi monella tapaa perusteltua pitää Suomen taiteen kultakautta 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alkuvuosina tai belle époquen ajan Pariisia samoina vuosina ehdottomana vierailukohtana taiteen historiassa. Eivätkä nuo ole lähellekään ainoita ajankohtia tai sijainteja, jotka olisivat näkemisen ja kokemisen arvoisia. Kuitenkaan mikään niistä ei silti nouse samalle tasolle maailmansotien välisen ajan, erityisesti 1920-luvun, Pariisin kanssa. Ei ainakaan omissa ajatuksissani.

Tämän vuoksi jo mainitsemani Hemingwayn Nuoruuteni Pariisi on ollut itselleni syvästi vaikuttava kirja. Sama kirja on myös varmasti ollut merkittävässä asemassa kadoneen sukupolven ja tuon aikakauden merkityksen luomisessa itselleni. Samasta syystä pidän todella paljon Woody Allenin elokuvasta Midnight in Paris ja pystyn samaistumaan elokuvan päähenkilöön. Hän pohtii elokuvassa hieman samankaltaisia asioita, joita nyt itse tässä tekstissä ruodin.

Kadotettu sukupolvi -kirja.

Kadotettua sukupolven ja sen ajan Pariisin ihailu on vaikuttanut siihen, miten olen ajatellut kirjoittamisesta ja taiteen tekemisestä yleisemminkin. Aikaisemmin ajattelin, että sitten voisin kirjoittaa hyvin, kun pääsisin Pariisiin. Tai en välttämättä edes Pariisiin, mutta johonkin sellaiseen paikkaan, joka tarjoaisi innoitusta, jonka voisi kanavoida tekstiksi. Nyttemmin olen tullut hieman toisenlaisiin ajatuksiin.

Ensinnäkin, jotta voisi kanavoida inspiroivan ympäristön hyväksi tekstiksi, pitää osata kirjoittaa hyvää tekstiä. Sama koskee tietysti kaikkia muitakin taidemuotoja, ei vain kirjoittamista. Taito kasvaa vain taitoa kehittämällä. Eli tekemällä. Paikalla, jossa asiaa tekee, ei ole niinkään suurta merkitystä. Toki se helpottaa, jos paikka mahdollistaa keskittymisen. Keskittymiseen sopivat paikat ovat erilaisilla ihmisillä erilaisia. Monestikaan se ei kuitenkaan ole suurkaupungin katukahvila, vaan pohjoisen pikkukaupungin opiskelija-asunto. Ainakin itselläni.

Toisekseen olen alkanut kyseenalaistamaan Pariisin kaltaisten myyttisten paikkojen merkitystä. Varmasti Pariisi 1920-luvulla ja muulloinkin on ollut, ja varmasti tänäkin päivänä on, inspiroiva ympäristö. Joillekin ihmisille. Pariisikaan ei kuitenkaan enää ole se paikka, mitä se on kadonneen sukupolven siellä ollessa ollut. Samoin kuin Helsinkikään ei ole sama paikka kuin mitä se oli Suomen taiteen kultakaudella. Eikä niiden pidäkään tai tarvitsekaan olla.

Sen sijaan, että menisin jonnekin hienoon paikkaan ja kirjoittaisin siellä jotakin hienoa tekstiä, voin kirjoittaa mitä haluan siellä missä jo olen. Minun ei tarvitse päästä 1920-luvun Pariisiin, vaan voin luoda itse omasta ympäristöstäni sen myyttisen inspiraatiolähteen, joka pulppuaa vielä pitkään minun jälkeenikin. Vaikka oikeastihan inspiraatio on vain kovaa työtä ja hyviä istumalihaksia. Tätäkään tekstiä en ole kirjoittanut Ranskan Pariisissa. Olen kirjoittanut sen Suomen Rautalammilla vanhempieni talossa entisessä makuuhuoneessani.

Tärkeintä ei siis ole saavuttaa täydellisiä olosuhteita, täydellistä paikkaa tai täydellistä hetkeä. Mikään näistä ei ole millään tavalla olennaista. Tämä jo siitä yksinkertaisesta syystä, että täydellisyyttä ei ole olemassa. Sen tavoittelu on vain itse keksitty tekosyy, jolla estän itseäni ryhtymästä toimeen ja tekemään asioita. Tärkeintä on kirjoittaa. Tai piirtää. Tai mitä ikinä se on, mitä haluat tehdä.

Nyt luettavana: Isi on vähän väsynyt

Joskus sitä tulee vahingossa lukeneeksi täsmälleen oikean kirjan täsmälleen oikealla hetkellä. Ville Rannan Isi on vähän väsynyt oli tähän hetkeen itselleni sellainen kirja. Se auttoi käsittelemään omia päässäni pyöriviä ajatuksiani paremmin ja avasi asioihin myös sellaisia näkökulmia, joita en ollut aikaisemmin tullut ajatelleeksi. Kirjan lukemisen jälkeen mieleni on huomattavasti selkeämpi, kiitos näiden ajatusten oikenemisen. Täytyy pitää kirja muistissa sitä varten, jos vastaavia ajatuksia alkaa pyörimään mielessä uudestaan. Ja kirjasta on varmasti apua myös monien toisenlaistenkin ajatusten käsittelyssä.

Tartuin kirjastossa Ville Rannan sarjakuvakirjaan Isi on vähän väsynyt, koska olen pitänyt aikaisemmista lukemistani Rannan sarjakuvista ja niiden tyylistä. Muistelen, että olisin tästä kirjasta joskus kuullut aikaisemminkin ehkä lehtijutussa, mutta en mene asiasta täysin takuuseen. Tästä riippumatta ja pienen selailun perusteella otin kirjan siis mukaani kirjastosta.

Ville Rannan sarkuvakirjan Isi on vähän väsynyt -kansi.

Kirjassa Ville Ranta kuvaa omaelämänkerrallisesti perheen arkea pienen lapsen kanssa. Kirjan sarjakuvat ovat peräisin Rannan muistikirjasta. Osan ajasta hän on itse lapsen kanssa yksin kotona koti-isänä. Ranta käsittelee arjen pyörittämisen mukanaan tuomia asioita ja omaa isyyttään. Lapsiperheen arki kohtaa myös kunnianhimoisen taiteilijan ja tämän unelmat, tahtoi tämä tai ei. Tämän asian käsittely oli mielestäni hyvin kiinnostavaa. Lisäksi kirjassa puhutaan myös oman lapsen sairastumisesta, mikä on varmasti jollain tavalla tuttu asia suurimmalle osalle vanhemmista.

Ainoana erityisenä huonona asiana kirjasta tulee mieleen se, että kirjan tekstit on kirjoitettu käsin ja sellaisella käsialalla, että tekstistä on välillä hankala saada selvää. Käsin kirjoittamisessa ei tosin sinänsä itsessään ole mitään pahaa. Olisi kuitenkin kiva saada tekstistä selvää ilman ajoittain pitkääkin tavaamista.

Isä on vähän väsynyt on siis kirja lapsiperheen arjesta miehen näkökulmasta. Taiteilijuus ja sen pohdinta tuo tähän myös oman lisänsä. Jos nämä asiat kiinnostavat, kannattaa kirjaan tutustua. Toki myös muutenkin, jos suomalainen nykysarjakuva kiinnostaa. Kirja tosin on jo vuodelta 2005, joten erityisen tuoreena esimerkkinä nykysarjakuvasta sitä ei voi enää pitää. Sen käsittelemät asiat ovat kuitenkin melkolailla ajattomia.

Nyt luettavana: Arvoituksellinen muusa

Aino Räty-Hämäläisen kirjoittama kirja Arvoituksellinen muusa – Inspiraation lähteillä osui silmääni kirjaston hyllyssä. Aluksi en aikonut lainata kirjaa, vaikka se heti kiinnitti huomioni, koska minulla oli jo valmiiksi kotonani useita kirjaston kirjoja odottamassa lukemista. Pienen pohdinnan ja kirjaston sisällä sen ympäri kävelyn jälkeen palasin kirjan ääreen ja lopulta se tarttui mukaan.

Tiivistettynä yhteen lauseeseen, kirja käsittelee muusan käsitettä ja miten se on muuttunut historian saatossa. Liikkeelle lähdetään täysin aiheellisesti muinaisesta Kreikasta, sillä sen jumaltarustosta muusat ovat alun perin peräisin. Kreikan tarustoihin viitataan myös myöhemmin, mutta teoksen pääpaino on suomalaisten taiteilijoiden ja etenkin heidän muusiensa, tukihenkilöidensä sekä innoituksenlähteiden käsittelyssä. Myös joistakin ulkomaalaisista taiteilijoista kirjassa kerrotaan, mutta pääasiassa vain verratessa heitä suomalaisiin kollegoihinsa.

Myös kirjan kansi viittaa antiikin aikoihin.

Kirja on ehdottomasti tutustumisen arvoinen, jos on kiinnostunut suomalaisten taiteilijoiden ja heidän innoittajiensa välisistä suhteista. Näkökulma on mielenkiintoinen. Pääosin miestaiteilijoiden joukko ei tehnyt töitään yksi, vaan monesti naisten innoittamina. Ilman saatua innoitusta olisi moni teos jäänyt tekemättä tai ainakin jälki olisi jäänyt huomattavasti heikommaksi. Kirja tuokin siis tärkeän osan suomalaisen taiteen tekemisestä esiin.

Nyt luettavana: Tekoäly – Matkaopas johtajalle

Opiskelen tietojärjestelmätiedettä ja olen muutenkin kiinnostunut IT-alaan liittyvistä ilmiöistä. Yksi tämän ajan suurimmista ilmiöistä on tekoäly, joka on yksi iso esimerkki siitä, kuinka informaatioteknologia näkyy kaikkialla ja muuttaa kaikkien alojen toimintaa. Niinpä päätin varata kirjastosta Antti Merilehdon kirjan Tekoäly – Matkaopas johtajalle heti, kun kirjasta kuulin.

Kirjan kansi. Kirjastossa on teokselle edelleenkin varausjonoa, joten pikalainatarra varmaan pysyy kannessa vielä hetken. Onneksi kirja on nopealukuinen ja sen lukee kahdessa viikossa aika helposti.

Kirja on varsin pitkälle nimensä veroinen. Kirja ei pyrikään opettamaan sitä, miten tekoälyjärjestelmiä tehdään. Sen sijaan se kertoo johtajan tai käyttäjän näkökulmasta sen, mistä tekoälystä on kyse ja miten sitä voidaan hyödyntää organisaation toiminnassa. Tähän tarkoitukseen kirja on sopivan tiivis ja on hyvä lähtökohta kaikille, jotka ovat tekoälystä tavalla tai toisella kiinnostuneita tai kohtaavat tekoälyä hyödyntäviä työkaluja työssään. Tulevaisuudessa tämä tarkoittaa oikeastaan meitä kaikkia. Kirjassa käydään myös läpi aiheeseen liittyvän keskeistä sanastoa ja lopussa on myös listattu jatkolukemista, joten tässäkin mielessä kirja on hyvä alkupiste aiheeseen tutustumiseen aikaisemmasta tietämyksestä riippumatta.

Nyt luettavana: Toyotan tapaan

Vähästä aikaa luettavanani on taas tietokirjallisuutta. Jeffrey K. Likerin kirjoittama Toyotan tapaan on kirja, joka on ollut lukulistallani hyvin pitkään. Olen halunnut tutustua Lean-ajatteluun tarkemmin ja mikäpä olisi parempi paikka siihen kuin koko johtamisfilosofian alkulähde eli Toyotan tapa ja Toyotan tuotantojärjestelmä.

Ennen lukemista minulla ei varsinaisesti ollut odotuksia kirjan suhteen. Toyota ei ole aiemmin ollut minulle yrityksenä kovinkaan tuttu eikä esimerkiksi perheessäni ole oman muistini mukaan ollut koskaan Toyotan valmistamaa autoa. Tutuilla niitä on kyllä joitakin ollut. Olen kuitenkin kuullut kirjasta paljon kehuja. Aina nuo kehut eivät perustu mihinkään kovin vankkaan, joten jätän ne yleensä omaan arvoonsa.

Ainoa vahva oletus kirjasta oli ehkä se, että se tarjoaa työkaluja ja välineitä yrityksen toimintaa varten. Nämä odotukset kirja sekä piti että rikkoi. Samalla olen huomannut, ettei kirjaa ole kehuttu turhaan, vaan jokainen kehu on ansaittu. Voinen myös sanoa, että kirja tullee jonakin päivänä hankituksi omaan kirjahyllyyni.

Toyotan tapaan -kirja siis tarjoaa paljon hyviä työkaluja yrityksen toiminnan kehittämiseen. Ne eivät minun mielestäni ole kirjan tärkein anti. Yksittäisiä työkaluja tai esimerkkiprosesseja tärkeämpää on kaiken taustalla oleva filosofia, jonka varaan kaikki muu rakentuu ja jota ilman nuo työkalut saattavat toimia hetkenaikaa, mutta eivät pidemmässä juoksussa. Kirjan tärkein viesti onkin se, että työvälineistä aloittaminen on väärä tapa lähteä liikkeelle. Päinvastoin parhaan lopputuloksen saavuttaakseen täytyy lähteä liikkeelle siitä, miksi yritys on olemassa.

Toyotan filosofia nojaa siihen, että yritystoimintaa tehdään pitkäjänteisesti. Sen sijaan, että haettaisiin nopeita voittoja pikaisilla pyrähdyksillä, keskitytään yrityksessä vakaaseen ja jatkuvasti kehittyvään prosessiin. Tähän filosofiaan kuuluu se, että ihmiset ovat yrityksen tärkein resurssin. Samoin siihen kuuluu se, että teknologiaa hyödynnetään silloin, kun siitä on ihmisille hyötyä, ei teknologian itsensä takia.

Kirjaan kannattaa tutustua, jos haluaa tietää tarkemmin yritystoiminnasta, joka poikkeaa perinteisestä länsimaalaisesta ajattelusta. Toyotan filosofia ja ajattelutapa on hyvin läheisessä yhteydessä sen kanssa, mitä olen itse jo aiemminkin ajatellut yritystoiminnasta. Niinpä kirjaa oli erityisen innostava lukea, kun omille ajatuksilleen sai vahvistusta. Samalla löysi myös uusia näkökulmia, joita ei ollut aikaisemmin huomannutkaan. Toyotan tapaan -kirjan lukemisen myötä haluankin jatkossa tutustua lisää japanilaiseen filosofiaan sekä talous- ja yritysajatteluun. Sieltä voi oppia varmasti vielä paljon lisää.

Nyt luettavana: Noin seitsemän taidetta

Sarjakuvateos Noin seitsemän taidetta on seitsemän sarjakuvan kokoelma. Kaikki sarjakuvat ovat Pauli Kallion käsikirjoittamia ja jokainen puolestaan eri piirtäjän piirtämiä. Seitsemää tarinaa ovat piirtäneet Kati Kovàcs, Reetta Niemensivu, Ninka Reittu-Kuurila, Tiitu Takalo, Ville Ranta, Ville Pirinen ja Timppa Mäkelä. Kaikkien piirtäjien tyylit ovat tunnistettavia ja hyvin erilaisia. Osa piirtäjistä oli myös itselleni jo entuudestaan eri yhteyksistä tuttuja. Sarjakuvakirja tarttui mukaani jälleen kaupunginkirjaston sarjakuvien esiinnostohyllystä, jota aina kirjastossa käydessäni vilkaisen.

Kirjan kansi on Kati Kovàcsin käsialaa.

Erityisen mielenkiintoista kirjassa on päästä vertaamaan eri piirtäjien tulkintoja saman käsikirjoittajan kirjoittamiin tarinoihin. Vaikka tarinat kyllä ovat hahmoiltaan ja tapahtumiltaan melko erilaisia, näkyy käsikirjoittajan jälki tarinankerronnassa erityisesti sen tahdissa ja repliikeissä. Erityisen tuttu Pauli Kallion käsikirjoitustyyli on Kramppeja & nyrjähdyksiä -sarjakuvan kautta.

Kaikki seitsemän piirrostyyliä ovat omalla tavalla loistavia. Itseäni henkilökohtaisesti viehättävät eniten Tiitu Takalon ja Ville Rannan piirrostyylit. Kirjaan Tiitu Takalo on piirtänyt sarjakuvan ”Kaikki mistä Tiina tykkää on punk” ja Ville Ranta puolestaan sarjakuvan ”Mies joka jalosti juonittelun taiteeksi”. Jos siis on kiinnostunut tutustumaan yhdellä kertaa useaan suomalaiseen nykysarjakuvapiirtäjään, on Noin seitsemän taidetta siihen hyvä valinta. Kirja sisältää jokaisesta piirtäjästä myös lyhyen taustoituksen, joten jos jonkin piirtäjän tyyli erityisesti kiehtoo, on heti tarjolla suunta, josta lähteä etsimään lisää.