Sanahaaste

Aikaisemmin tässä kuussa sisareni Saila (jonka blogi löytyy tästä) ehdotti blogihaastetta. Haaste olisi kirjoittaa kahdesta sanasta, joista toinen on siskoni valitsema ja toinen minun valitsema, molemmista sanoista tulee omat tekstit (tekstin tyylille ja laajuudelle emme asettaneet rajoituksia) ja molemmat tekstit julkaistaan kumpikin omassa blogissamme nyt kuun viimeisenä päivänä. Sailan kirjoitus löytyy tästä.

Tämä ensimmäinen haaste kirjoitetaan sanoista sateenkaari ja tuho. Sateenkaari on siskoni sana ja tuho minun sana.

Itsellä molemmista sanoista tuli lyhyitä novelleja. Sateenkaari on vähän pidempi ja Tuholla on mittaa vain 145 sanaa. Molemmat kuulostavat pidemmästä tekstistä poimitulta lukunäytteeltä.

Sateenkaari

”Et kai sinä oikeasti kuvittele, että sateenkaaren päästä löytää säkillisen kultaa? Se on vain loru, jolla aikuiset huijaavat lapsia”, Niina sanoi.
 ”Jos Jumalakin kerran on olemassa, niin miksei sateenkaaren päästä löytyisi myös kultaa?” Matti kysyi.
 Kaksikko kulki lehtipuiden suojissa kulkevaa polkua pitkin välillä oksia ja heiniä tieltä ohjaten. Sateenkaari kaartui puiden yläpuolella ja se laskeutui metri metriltä alemmaksi.
 ”Minun enoni sanoo, että Jumalaa ei ole olemassa”, Niina sanoi.
 ”Sinun enosi onkin sekaisin”, Matti huomautti.
 ”Eikä ole. Itse olet”, Niina sanoi
 ”Ihan miten haluat. Katso, sateenkaari loppuu”, Matti sanoi.
 Niina siirtyi Matin vierelle. Sateenkaari todellakin loppui hieman metsän reunan tuolla puolen. Sateenkaaren näkyvä osa kulki suoraan maata kohti. Aluskasvillisuus kuitenkin peitti sateenkaarenpään.
 Matti ei kuitenkaan rynnännyt suoraan aluskasvillisuuden läpi vaan jäi tuijottamaan sateenkaaren näkyvää pätkää kuin olisi nähnyt sateenkaaren ensimmäistä kertaa. Matin pysähdys oli niin äkkinäinen, että Niina törmäsi hänen selkäänsä.
 ”Jos pysähdyt, niin varoita”, Niina sanoi ja astui Matin ohi.
 Matti ei reagoinut Niinan sanomiseen mitenkään vaan jatkoi sateenkaaren tuijottamista.
 ”Siihenkö meinasit jäädä?” Niina kysyi Matilta.
 ”Entä jos aikuisten tarinat ovatkin vain lorua?” Matti kysyi siirtämättä katsetta sateenkaaresta.
 ”Mene katsomaan niin tiedät”, Niina sanoi.
 ”Entä jos en tahdo tietää?” Matti kysyi.
 ”Siksihän me olemme täällä, kun sinä haluat tietää”, Niina huomautti.
 ”Mutta…”, Matti aloitti.
 ”Ei mitään mutinoita. Nyt mennään”, Niina sanoi ja lähti rämpimään aluskasvillisuuden läpi.
 Matti seurasi hieman epäröiden, mutta seurasi kuitenkin.
 Aluskasvillisuuden takaa paljastui jyrkkärantainen lampi, jonka vastakkaisella rannalle sateenkaari päättyi. Sateenkaaren päätöspiste hohti niin kirkkaana, ettei Niina saanut selvää mitä siellä oli.
 ”Siellä on siis kultaa. Tiedämme sen nyt ja voimme kääntyä pois”, Matti sanoi kurkistaessaan Niinan selän takaa.
 ”Kyllä me nyt mennään katsomaan lähempää, kun tänne asti olemme tulleet”, Niina sanoi jämäkästi ja lähti kiertämään lampea.
 Matti ei voinut muuta kuin seurata.
 Lammen toinen laita oli Niinalle ja Matille pettymys. Toiselta puolen kirkkaasti kiiltävältä näyttänyt kohta oli vain nurmikkoa, joka kimmelsi auringossa. Kimmellyksen keskellä nurmikolla oli kuitenkin kolo, johon he molemmat sopivat menemään.
 ”Ei täällä olekkaan mitään”, Matti sanoi pettyneenä ja oli jo lähdössä pois.
 ”Täällä on tunneli. Mennään katsomaan”, Niina sanoi ja tutki kuopasta lähtevän tunnelin alkupäätä.
 ”Se voi olla vaarallista”, Matti sanoi.
 ”Eikö sinulla ole ollenkaan seikkailuhalua?” Niina kysyi.
 Matti katsoi tunnelin päätä pelokkaasti, mutta nieli lopulta pelkonsa.
 ”Hyvä on, mennään”, Matti sanoi ja kaksikko katosi tunneliin.

Tuho

Jack tuijotti suojapukunsa visiirin läpi hävitystä. Tällä paikalla oli ennen sijainnut miljoonakaupunki. Nyt sen asukasluvun pystyi laskemaan kahden käden sormin. Heidän ryhmässään oli seitsemän jäsentä. Siinä olivat kaikki seudun elävät ihmiset.
 Tietysti mukaan laskettiin vain ne, jotka vielä olivat ihmisiä. Suurin osa kaupungin asukkaista oli kuollut. Osasta kaupungin asukkaista oli kuitenkin tullut jotakin aivan muuta. Pelkkä ajatus sai korkea kirkaisun kuulumaan Jackin mielessä. Kirkaisu sai pelon leviämään Jackin mielessä, joten hän ravisteli muiston pois mielestään.
 Suojapuvun radio räsähti.
 ”Jack, meidän pitää mennä”, Linda sanoi Jackille radion välityksellä.
 Jack huomasi Lindan viittovan hänelle parinkymmen metrin päässä.
 ”Selvä”, Jack vastasi omalla kylmällä tavallaan lyhyesti.
 ”Muisteletko taas menneitä?” Linda kysyi, kun kaksikko käveli hitaasti kohti leiriä geigermittarit rätisten.
 ”Ainahan minä. Minä näin, kun tämä kaupunki tuhoutui. Minä näin sen tuhon”, Jack vastasi.
 ”Ei se ollut sinun vikasi”, Linda sanoi.
 ”Oli se. Se oli meidän kaikkien vika”, Jack sanoi.

Jumallehto

Betula nana, osa 61

Päivät, viikot ja lopulta ensimmäinen kuukausi sujuivat kylässä nopeasti ja rauhallisesti lähestyvää talvea odotellessa. Kyläläiset, majatalon isäntää lukuun ottamatta, olivat aluksi varautuvaisia ja aristelevia vieraiden suhteen. Pikkuhiljaa asukkaat kuitenkin tottuivat Emilyyn ja Mihailiin. Sarnel pysytteli kuitenkin suurimman osan ajasta piilossa. Vain majatalon isäntä Cojol Ruskeatupa tiesi kaksikon sammakkolemmikistä.

Päivien lyhetessä Mihail vietti yhä pidempiä aikoja yksinään kylän jumallehdossa ja Sarnel puolestaan uppoutui syviin mietteisiin majatalon huoneen pöydällä kynttilän vieressä. Emily sen sijaan olisi tarvinnut enemmän virikettä päivilleen. Hän ottikin tavakseen kiertää kylän lähimetsiä. Nopeasti metsäpolut kävivätkin hänelle tutuksi ja Emilyn päivittäiset kävelyretket pitenivät päivä päivältä. Lopulta hän saattoi lähteä aamun sarastaessa ja palata vasta pimeällä.

Emily oli tehnyt juuri tällaisen pidemmän retken edellisenä päivänä, joten sinä päivänä hän ajatteli levätä ja pysytellä kylässä. Hän myös halusi mennä Mihailin seuraksi jumallehtoon.

Jumallehto puistatti Emilyä. Se johtui puista. Puut olivat vanhoja ja ne olivat voimakkaita. Majatalon isäntä Ruskeatupa oli kertonut, että puut olivat olleet paikalla kauan ennen kylän perustamista. Kyläläisetkin pelkäsivät jumallehtoa ja siksi se oli ympäröity kivimuurilla. Muurissa ei kuitenkaan ollut portteja. Portit oli kuulemma rakennettu muurin rakentamisen yhteydessä, mutta ne oli murrettu heti ensimmäisenä yönä.

Seuraavana päivänä kyläläiset olivat tietenkin korjanneet portit ja asettaneet yöksi vartijat. Seuraavana yönä portit oli jälleen murrettu ja vartijat kertoivat sekavia tarinoita elävistä puista, jotka hyökkäsivät yöllä porttien kimppuun. Sen jälkeen uusia portteja ei rakennettu ja kyläläiset olivat alkaneet hoitaa jumallehtoa.

Sen jälkeen jumallehdon puut olivat olleet rauhallisia ja näyttivät suojelevan kyläläisiä kaikelta pahalta niin kauan, kun he hoitivat jumallehtoa ja antoivat puille satunnaisia uhrilahjoja. Eläinuhreista pitivät vain muutamat puut, joilta kyläläiset rukoilivat metsästysonnea. Suuri osa puista piti kasvatetuista uhreista ja muutamat puut olivat jopa persoja makealle. Etelästä harvoin saapuvien kauppiaiden tuomat hedelmät olivat myös suosittuja puiden keskuudessa.

Emily käveli syvälle jumallehtoon ennen kuin näki Mihailin istumassa sammaleisella kivellä miltei jumallehdon keskellä olevan pienen lähteen muodostaman lammen lähistöllä. Lammen vieressä seisoi jumallehdon suurin puu, jota kyläläiset kutsuivat Ukoksi.

Ukko oli suurin Emilyn koskaan näkemää puu. Siitä olisi suoraan kovertamalla voinut rakentaa talon, jossa mahtuisi kokonainen perhe asumaan.

Edellytys: Ensirivit

Tässä on Edellytyksen ensirivit, jonka eilisessä tekstissä mainitsin. Ensirivit on siis ensimmäinen kohtaus, jonka keksin kirjaan ja se alkuperäinen inspiraatio, mistä on lähdetty liikkeelle.

Juhani nojasi synkeänä baaritiskiin ja siemaisi lonkeroaan. Sitten hän loi hitaan vilkaisun Kaisaan ja tämä katsoi kysyvästi takaisin.

”Pidätkö Nylon Beatista?” Juhani kysyi Kaisalta.

”En. Kuinka niin?” Kaisa ihmetteli.

”Kunhan pohdin. Tiedät sen kappaleen Rakastuin mä luuseriin? Tässä nimittäin olisi yksi luuseri, johon voisit rakastua.”

Kaisa oli hetkenaikaa hiljaa.

”Juhani, ota silmälasisi pois päästä”, Kaisa sanoi.

”Miksi?” Juhani ihmetteli.

”Ota nyt vain”, Kaisa vastasi.

Lopulta Juhani teki työtä käskettyä ja asetti silmälasinsa tiskille. Sitten hän käänsi päänsä Kaisaan päin.

Samassa Kaisa läväytti kädellään Juhania kasvoille kaikella sillä voimalla, minkä hän vain kädestään sai aikaiseksi. Kaisan tuntien sitä voimaa oli paljon, sillä Kaisalla oli ruista ranteessa monia miehiäkin enemmän. Juhani pysyi tuolillaan vain sen takia, että hänen jalkansa sattui olemaan sopivasti tiskin alareunassa kulkevan jalkatukena toimivan metalliputken alapuolella ja hän sai otettua putkesta tukea.

Tästä pätkästä siis lähdettiin puoli vuotta sitten liikkeelle. Tänään Edellytys on odottamassa pöytälaatikossa toista kirjoituskierrosta. Toivottavasti projekti etenee myös seuraavan puolen vuoden aikana yhtä rivakalla tahdilla.

Nopeaa loppuvuotta

Ja lumista alkuvuotta.

Minulla on yllättävänkin paljon syytä toivoa, että loppuvuosi sujuisi nopeasti. Syyt tähän toiveeseen ilmenivät eilen päättyneellä viikolla.

Ensinnäkin: pääsin Jyväskylän yliopistoon opiskelemaan tietojärjestelmätiedettä (tjt). Tästä sain tietää torstaina, kun hyväksymiskirje kolahti postilaatikkoon (tai oikeammin vasta siinä vaiheessa, kun näin kirjeen). Mukava se on saada välillä tällainenkin kirje. Sisään pääsin käytännössä hyvin menneen pääsykokeen ansiosta.

Opiskelu (taas) Jyväskylässä (taas) alkaa 7.1. ja Kuopion soluhuoneen kävin irtisanomassa perjantaina. Toivottavasti seuraavassa asunnossa a) on ilmastointi ja b) ei ole muurahaisia. Seuraavaksi pitää ottaa opiskelupaikka vastaan ja hakea Jyväskylästä uutta asuntoa. Ennen kaikkea tietysti toivon, että tjt olisi lähempänä (tai hyvin lähellä) sitä, mitä haluan tehdä sitten joskus isona (jos ja kun kirjoittamisesta ei leipätyötä tule).

Toiseksi: sain työn alla olevan kirjani ensimmäisen kirjoituskerran valmiiksi. Ensimmäiseen kierrokseen kului aikaa 188 päivää, jona tekstiä syntyi 182,6 sivua. Suoranaisesti tähän ei liity toivetta ajan nopeasta kulusta, sillä kirja on kaikkea muuta kuin valmis. Nopeaa ajan kulumista toivoo siinä vaiheessa, kun kirjan lähettää kustantajille. Kuitenkin tekstin pitää antaa nyt muutaman päivän muhia omissa oloissaan. Stephen Kingin ohjeistuksen mukaan 3 viikkoa, mutta tuskin jaksan ihan niin kauaa odottaa.

Sen verran aion kuitenkin tekstiin heti palata, että editoin ensiriveiksi kutsumani tekstinpätkän ja julkaisen sen lähipäivien aikana täällä blogissa. Tämä tapahtuu mahdollisesti jo huomenna. Kyseinen tekstinpätkä on ensimmäinen kohtaus, mitä olen koskaan kirjoittanut kyseiseen kirjaan liittyen. Kun eilen illalla oli yhdellä hetkellä hieman liian tylsää, niin päätin antaa kirjalle myös koodinimen, jolla tulen kirjaan jatkossa viittaamaan (siihen asti, kunnes sen oikea nimi tulee kirjan kannessa painokoneesta ulos). Kutsun projektia tästä lähtien nimellä: Edellytys.

Kylä vuoren juurella III

Betula nana, osa 60

Emily heräsi aamulla paremmin levänneenä kuin kertaakaan matkan aikana. Mihail ja Sarnel olivat heränneet ennen häntä ja syöneet aamupalan. Mieskaksikko istui pöydän luona, Mihail tuolilla ja Sarnel pöydällä.

”Jätimme sinullekin ruokaa”, Mihail sanoi Emilylle huomattuaan tämän heränneen.

”Hyvä, minulla onkin hirveä nälkä”, Emily sanoi noustessaan ylös ja kävellessään pöydän luokse.

Istuttuaan pöydän toiselle tuolille Emily tutki hetken aamupalatarjontaa ja ryhtyi sitten syömään.

”Et siis muista mitä unessa tapahtui sen jälkeen, kun tulit kylään?” Sarnel kysyi Mihaililta.

”Sanoin jo, että en muista”, Mihail vastasi.

Sarnel huokaisi ja hyppäsi pöydältä ikkunalaudalle.

”Meidän pitää siis jäädä tänne”, Sarnel sanoi tuijottaessaan vanhasta ja huonosti valetusta ikkunasta ulos kylän elämää.

”Näillä eväillä minä ainakaan en vastustele”, Emily sanoi.

”Kuinka pitkäksi aikaa meillä on rahaa asua majatalossa?” Mihail kysyi.

”Kulta ei tule olemaan ongelma, minähän olen demoni”, Sarnel vastasi.

Emily ja Mihail eivät kysyneet asiasta tarkemmin vaan tyytyivät nyökkäämään.

”Minusta kuitenkin tuntuu, että et haluaisi jäädä tänne”, Mihail sanoi.

”En haluaisikaan. Olen levoton siksi, että emme tiedä kuka sinun unesi takana mahdollisesti on ollut”, Sarnel sanoi.

Ilmapiiri huoneessa muuttui painostavaksi, kun Mihail ja Sarnel tuijottivat toisiaan.

”Haluaako joku muu lähteä tutkimaan kylää?” Emily kysyi.

”Se voisi olla hyvä idea”, Sarnel sanoi.

Niinpä kolmikko lähti ulos, kun Emily oli syönyt aamupalansa.

Kylä vuoren juurella II

Betula nana, osa 59

Cojol Ruskeatupa tuijotti ystävällisillä silmillään Emilyä ja Mihailia kysyvästi. Molemmat olivat menneet hieman hämilleen ystävällisestä vastaanotosta sen jälkeen, kun eivät olleet vähään aikaan edes nähneet muita ihmisiä kuin toisensa.

”Tarvitsisimme huoneen”, Emily sai lopulta sanottua.

”Yläkerrassa on vapaita huoneita. Haluatte varmaan myös syötävää ja juotavaa?” Ruskeatupa jatkoi samalla palveluinnokkaalla äänellä.

”Kyllä kiitos”, Emily vastasi ja tajusi vasta sitten, että heidän ruokavaransa olivat uhkaavasti hupenemassa.

”Haluatteko ruokailla huoneessanne vai salin puolella?” Ruskeatupa kysyi vielä.

”Huoneessa, kiitos” Emily vastasi. Kolmikolla oli varsin paljon keskusteltavaa, joten huoneessa syöminen oli parempi idea kuin salissa syöminen.

”Selvä. Odottakaa tässä. Pääsette huoneeseenne tuossa tuokiossa. Voitte istuutua tuohon penkille odottaessanne”, Ruskeatupa sanoi ja ystävällisesti nyökättyään lähti valmistelemaan lupaamaansa huonetta.

Emily ja Mihail istuivat puusta veistetylle penkille odottamaan majatalon isännän paluuta.

”Toivottavasti he tuovat jotakin, mitä minäkin voin syödä”, Sarnel sanoi hiljaisella äänellä Emilyn taskussa.

”On täällä ainakin paljon kärpäsiä, etköhän sinä niillä pärjää”, Emily sanoi.

Odotus kesti kymmenisen minuuttia ja sitten he kiipesivät Ruskeatuvan perässä kapeat portaat yläkertaan, mistä heidän huoneensa löytyi. Majatalon yläkerrassa oli yhteensä kahdeksan huonetta. Ruskeatuvan mukaan alakerrassa oli kuusi huonetta lisää ja lisäksi hänen oma asuntonsa. Ruskeatuvan apulainen toi ruuan huoneeseen suoraan keittiöstä kuumana ja tuoksuvana.

”Kuinkas aamiaisen laita, tuodaanko se tänne huoneeseen vai tuletteko salin puolelle syömään?” Ruskeatupa kysyi vielä lähtiessään, kun oli muuten jo varmistanut, että uusilla asiakkaillaan oli kaikkea mitä he tarvitsivat.

”Taidamme syödä vielä aamiaisenkin täällä huoneessa”, Emily vastasi.

Sitten Ruskeatupa kumarsi hieman kömpelösti ja jätti heidät syömään rauhassa.

Emily ei ollut edes huomannut kuinka kova nälkä hänellä oli ollut. Hän söikin paljon enemmän kuin Mihail ja Sarnel yhteensä. Tosin Mihail oli vanhus ja Sarnel sammakko ja lisäksi Emily oli kantanut suurinta osaa heidän kaikista tavaroistaan. Tästä näkökulmasta Emilyn ruokahalussa ei ollut mitään ihmeellistä.

Syömisen jälkeen Emily meni nukkumaan ja nukkui paremmin kuin yhtenäkään yönä sen jälkeen, kun he olivat lähteneet yliopistolta.