Ruhtinatar II

Betula nana, osa 329

Harjoittelun saattoi aloittaa uudestaan milloin tahansa, joten Emily päätti aloittaa heti. Hänellä ei ollut mitään sovittuja tapaamisia loppupäivän aikana, joten mitä todennäköisimmin hän saisi olla rauhassa niin halutessaan. Varmuuden vuoksi Emily kuitenkin kävi laittamassa salin oven säppiin.

Sitten Emily käveli salin keskelle sopivalle etäisyydelle kaikista huonekaluista ja asettui mukavaan asentoon lattialle istumaan. Kun hän oli sopivasti rentoutunut, hän aloitti keskittymisen puunkirouksen hallitsemiseksi.

Aluksi mitään ei tapahtunut. Meni pitkän aikaa, että Emily kuuli vain huminan linnan seinistä, mutta lopulta Emily sai puunkirouksessa aikaan liikettä. Pikkuhiljaa enemmän ja enemmän. Ja välillä taas aaltomaisesti vähemmän. Jokainen uusi nouseva aalto oli kuitenkin edellistä korkeampi, joten liike kasvoi ajan myötä.

Lopulta koko puunkirous liikkui kuin se olisi nestettä hänen ympärillään. Tässä vaiheessa Emily nousi seisomaan, jotta hän pystyi ohjaamaan puunkirousta paremmin käsillään. Tai oikeammin ajatuksellaan, mutta ajatukset oli helpompi visualisoida käsien liikkeen mukana.

”Kyllä minä vielä muistan, miten sinua hallitaan. Ja jos jotakin olen unohtanut, opettelen sen uudelleen”, Emily sanoi.

Emily pohti, oliko puhuminen aivan turhaa. Puunkirouksella oli oma elämänsä, muttei ehkä tietoisuutta. Puunkirous kuitenkin vaikutti häneen itseensä. Emily tiesi sen. Hänen luonteensa oli muuttunut sen jälkeen, kun hän oli saanut puunkirouksen pohjoisessa. Hän oli yrittänyt pitää muutoksen mahdollisimman pienenä, mutta ei ollut varma oliko se onnistunut. Kuukaan ei ainakaan ollut sanonut, että hän olisi muuttunut.

”Voit olla olemassa vain niin, että pysyt hallinnassa ja minä pystyn sinua hyödyntämään. Silloin voimme tehdä yhteistyötä. Muuten minun olisi hankkiuduttava sinusta eroon”, Emily sanoi.

Emily kokeili erilaisia liikkeitä, joita hän pystyi tekemään puunkirouksen avulla. Hän ohjasi oksia eri suuntiin, kasvatti ja kutisti niitä.

”Katsotaan mihin kaikkeen me pystymme”, Emily sanoi.

Puunkirous pystyi vaikka mihin, vaikka Emilyn kontrolli siitä ei ollut täydessä terässä. Hän nosteli huoneen eri huonekaluja paikasta toiseen. Ensin pienempiä ja sitten isompia. Sen jälkeen useampaa huonekalua samaan aikaan.

”Seuraavalle kerralle tarvitsen jotakin painavampaa sekä jotakin, jota vastaan voin harjoitella hyökkäyksiä.

Emily ei uskaltanut harjoitella hyökkäyksiä linnan sisällä, koska siitä saattaisi kuulua liian kovia ääniä ja jäädä jälkiä, joita olisi vaikea selittää. Jokin sopiva paikka täytyisi etsi myöhemmin.

Lopulta Emily totesi, että hän oli tehnyt harjoittelua riittävästä yhdelle päivälle. Oli aika palauttaa puunkirous hänen sisälleen näkymättömiin. Vaikka hän oli saanut puunkirouksen hyvin liikkeelle, Emilyllä meni kauan saada puunkirous takaisin sisäänsä. Kun se lopulta onnistui, häntä huimasi ja hengästytti ja hänen piti istuutua alas.

”Ehkä minun täytyy tehdä tätä päivittäin. Silloin tämä kävisi helpommaksi. Nyt tuntuu siltä kuin olisi juossut portaat kellarista korkeimpaan torniin”, Emily sanoi.

Kun Emily oli saanut levättyä tarpeeksi, hän nousi ylös ja kävi avaamassa salin oven säpin. Sen jälkeen hän meni ikkunalle hengittämään ulkoilmaa. Kevyt tuulenvire tuntui paremmalta kuin aikaisemmin.

Ruhtinatar

Betula nana, osa 328

Emily katseli ulos kirjoitussalinsa ikkunasta ja huokaisi. Kaupunki eli omaa elämäänsä ilman hänen murheitaan. He olivat eilen puhuneet Mihailin kanssa pohjoiseen lähetetyn armeijan pelastamisen mahdollisuuksista. Ja muumioidun lohikäärmeen kuolleestamanaamisesta.

Ajatus pelotti Emilyä, mutta hän oli lupautunut olemaan Mihailin rinnalla, jos tämä päättäisi ryhtyä kuolleestamanaukseen. Hän ei pitänyt ajatuksesta, mutta hän tiesi, että hänen tehtävänsä oli olla miehensä rinnalla ja auttaa tätä parhaansa mukaan. Emily myös tiesi, ettei Mihail ryhtyisi vaaralliseen kuolleestamanaukseen, jos hän näki jonkin muun realistisen vaihtoehdon. Joskus tarjolla ei ollut muita kuin huonoja vaihtoehtoja. Hän tiesi sen hyvin.

Emily katseli kaupunkia ikkunasta, kun äkkiä kipu lävisti hänen vasemman kätensä ja puunkirous tuli esiin. Hän istui syrjään ikkunalta ja vajosi kivusta polvilleen maahan. Emily pidätteli itseään, ettei huutanut kivusta. Se olisi saanut henkivartijat juoksemaan sisään saliin.

Puunkirous halusi ulos. Se halusi päästä kasvamaan. Erityisesti se halusi päästä ulos aurinkoon. Puunkirous kasvoi nopeasti ulos Emilyn sisältä.

”Ei nyt, nyt ei ole sopiva hetki. Pysy sisällä”, Emily sanoi.

Sanat tulivat ulos vain kevyenä kuiskauksena kivun keskeltä. Mutta ei kenenkään tarvinnutkaan kuulla sanoja. Jos puunkirous kuuli sanat, niin siihen ei tarvinnut edes ääneen sanottuja sanoja. Jo pelkkä ajatus riitti. Mutta puunkirous ei kuunnellut häntä.

Lopulta kivun aallot rauhoittuivat ja Emily pystyi nousemaan takaisin seisomaan. Meni kuitenkin hyvä tovi, että hän sai hengityksensä tasaantumaan. Sitä odotellessa hän kokeili oikealla kädellään, miten kovasti puunkirous oli tällä kertaa kasvanut.

Koko hänen vasen kätensä oli kaarnan peitossa ja sieltä täältä kasvoi oksia, joissa oli vihreitä lehtiä. Suurimmat oksat lähtivät hänen olkapäältään ja suoraan ylös kasvava oksa ylsi miltei salin kattoon. Kaarna peitti myös hänen kaulansa ja kasvojensa vasemman puolen. Hän voisi astua metsään ja kukaan puunkirouksen puolella seisova ei erottaisi häntä puista. Tosin Aegyzan metsät olivat erilaisia kuin ne mihin Emily oli tottunut. Ja samoin erilaisia kuin ne metsät pohjoisessa, joista puunkirous oli kotoisin. Palmujen seasta puunkirous erottuisi melkein yhtä hyvin kuin aavikolla.

”Et voi tehdä noin. Päästän sinut ulos sitten, kun siihen on hyvä mahdollisuus”, Emily sanoi.

Puunkirous ei vastannut.

Emily oli puunkirjouksesta huolissaan. Se oli alkanut yhä useammin tulla esiin omia aikojaan ja kivut silloin olivat kovia. Hän ei ollut varma, miten hyvin hän pystyi vielä kontrolloimaan puunkirousta vai alkoiko se vain elää omaa elämäänsä. Se oli pelottava ajatus, sillä puunkirous voisi ottaa hänet kokonaan haltuunsa. Sitten hänestä tulisi metsänhenki, joka metsästäisi ihmisiä.

”Tarvitsen lisää aikaa harjoitteluun. Siitä on liian pitkä aika, kun harjoittelin kunnolla puunkirouksen hallintaa”, Emily sanoi.

Emily käänteli vasenta kättään katseensa edessä.

”Niin minun on tehtävä. Tämä on riistäytymässä käsistä”, Emily sanoi.

Puunkirous ei välittänyt Emilyn pohdinnoista. Se pysyi tiukasti paikoillaan. 

Ruhtinaan armeijat V

 Betula nana, osa 327

Emily tutki Mihailin katsetta.

”Tarkoitatko sitä lohimäärmettä, jota Nils jo yritti kuolleestamanata?” Emily kysyi.

”Tarkoitan”, Mihail sanoi.

Emily kääntyi ja käveli sivupöydän luokse hakemaan itselleen juotavaa. Hän käveli takaisin lasi kädessään ja pohtien.

”Se on vaarallista, Mihail. Nils melkein kuoli”, Emily sanoi.

”Minä tiedän. Näin kaiken ja kävin katsomassa heti tapahtuneen jälkeen”, Mihail sanoi.

”Mutta olet sitä mieltä, että se on silti paras vaihtoehto”, Emily sanoi.

”En sanonut olevani sitä mieltä”, Mihail sanoi.

Emily hymyili.

”Minä arvasin sinun olevan sitä mieltä”, Emily sanoi.

”Aivan, tietysti”, Mihail sanoi.

”Oletko sitä mieltä?” Emily kysyi.

Mihail huokaisi ja käveli ikkunalle. Hän halusi olla yksi kaupunkilaisista vailla murheita, jotka liittyivät hallitsemiseen.

”Sarnel on sitä mieltä, että se on huono idea. Se on yksi syy siihen, että hän halusi minun puhuvan sinun kanssasi. Luulen hänen ajattelevan, että sinä puhut minulle järkeä ja luovun koko ajatuksesta”, Mihail sanoi.

”Eli olet sitä mieltä, että se on paras vaihtoehto?” Emily kysyi.

Mihail kääntyi kohti Emilyä.

”Kyllä, olen sitä mieltä, että se on paras vaihtoehto. Se ei varmastikaan ole hyvä vaihtoehto, mutta muut vaihtoehdot ovat vielä huonompia”, Mihail vastasi.

Emily käveli Mihailin luokse ja otti tätä kädestä.

”Olen Sarnelin kanssa samaa mieltä siinä, että muumioidun lohikäärmeen kuolleestamanaamisen yrittäminen uudelleen on huono idea. Ymmärrät sen varmasti itsekin miksi minä olen sitä mieltä”, Emily sanoi.

Mihail käänsi katseensa pois Emilystä ja nielaisi pettymystään.

”Mutta jos päätät sen tehdä joka tapauksessa ja se on harkinnan jälkeen mielestäsi paras vaihtoehto, niin seison takanasi. Tulen aina seisomaan rinnallasi, mitä ikinä teetkään”, Emily sanoi.

Mihail käänsi ensin hieman yllättyneen katseensa takaisin Emilyyn ja sitten halasi tätä.

”Kiitos”, Mihail sanoi.

Mihail itki pois hallitsemisen paineita ja stressiään ja Emily piteli häntä. He puristivat toisiaan syvempään halaukseen.

Ruhtinaan armeijat IV

 Betula nana, osa 326

Päivä ehti kääntyä pitkälle iltapäivään ennen kuin Emily tuli käymään Mihailin luona. Mihailin henkivartijat olivat jo ehtineet kertoa tälle, että Mihail halusi keskustella jostakin.

”Sinun olisi pitänyt lähettää hakemaan minua, jos sinulla kerran oli tärkeää asiaa”, Emily sanoi.

”En halunnut häiritä sinua omissa toimissasi”, Mihail sanoi.

”Ei niissä ollut mitään sellaista, mitä olisi voinut häiritä. Kunhan puuhastelin ympäriinsä”, Emily sanoi.

”Se on tärkeää työtä, mitä teet. Ei puuhastelua”, Mihail sanoi.

Emily yritti edelleen vastustella, mutta Mihail sulki tämän halaukseen.

”Olet tärkeä ja haluan sinun tietävän sen”, Mihail sanoi.

”Sinäkin olet minulle tärkeä”, Emily sanoi.

”Etkä ole tärkeä vain minulle henkilökohtaisesti vaan olet tärkeä hallinnolleni ja kansalle”, Mihail sanoi.

”Kiitos, kun sanot sen ääneen”, Emily sanoi.

Mihail katsoi hymyillen Emilyä silmiin ja he suutelivat.

”Mistä halusit puhua?” Emily kysyi.

Mihail käänsi katseensa pois Emilystä ja irrottautui halauksesta astuakseen karttapöydän ääreen.

”Haluaisin kuulla sinulta neuvoa”, Mihail vastasi.

Emily käveli Mihailin vierelle karttapöydän ääreen.

”Puhuin näistä asioista jo aikaisemmin Sarnelin kanssa, kun hän sattui ilmaantumaan paikalle. Hän piti erityisen tärkeänä, että puhun sinun kanssasi”, Mihail sanoi.

Emily nyökkäsi.

”Olen hänen kanssaan täysin samaa mieltä. Minun olisi hyvä jakaa enemmän asioita ja erityisesti sinun kanssasi. Kaiken taakan kantaminen yksin ei tee kenellekään hyvää. Ei minullekaan”, Mihail sanoi.

”Se on aivan totta”, Emily sanoi.

Emily katseli karttoja.

”Mikä asia sinulla on päällimmäisenä mielessä?” Emily kysyi.

”Yritän keksiä eri vaihtoehtoja, miten voisin auttaa pohjoisessa olevaa armeijaa”, Mihail vastasi.

”Onko sinulla vaihtoehtoja?” Emily kysyi.

”Ei hyviä”, Mihail vastasi.

”Mitä ne huonot ovat?” Emily kysyi.

”Joko voin jättää heidät selviämään omillaan, lähettää joukkoja maata pitkin tai sitten kuolleestamanata itse muumioidun lohikäärmeen”, Mihail vastasi.

Ruhtinaan armeijat III

 Betula nana, osa 325

Mihail ja Sarnel olivat hiljaa. Hiljaisuutta rikkoi vain ulkoa kuuluva tuulen humina ja kaupungin äänet. Lopulta Mihail kyllästyi hiljaisuuteenkin ja tarttui lasiinsa.

”Haluatko juomista?” Mihail kysyi.

”Kiitos, on hyvä muistaa juoda tässä ilmastossa”, Sarnel vastasi.

Mihail käveli salin seinustassa olevan pöydän luokse, missä oli lisää laseja sekä juomakannu. Hän täydensi oman lasinsa ja täytti toisen lasin Sarnelille.

”Tämä on kyllä hyvää juomaa”, Sarnel sanoi.

”Minä en ole vielä ihan tottunut makuun”, Mihail sanoi.

Sarnel nyökkäsi. Sitten hiljaisuus laskeutui uudelleen saliin.

”Saanko kysyä vielä yhtä asiaa liittyen tuohon, mistä aikaisemmin keskustelimme?” Sarnel kysyi.

Mihail huokaisi, mutta myös nyökkäsi hyväksyvästi.

”Oletko puhunut Emilyn kanssa kuolleestamanauksesta ja kertonut miten lohikäärmeen manaus onnistui ensimmäisellä kerralla ja mitä aiot tehdä?”, Sarnel kysyi.

”En ole vielä, mutta aion”, Mihail vastasi.

”Hyvä. Toivon vielä, että yrität puhua hänen kanssaan mahdollisimman totuudenmukaisesti ja myös kuuntelet mitä hän sanoo. Jos joku välittää sinusta, niin ruhtinatar”, Sarnel sanoi.

”Tiedän”, Mihail sanoi.

Mihail laski lasinsa pöydälle.

”Lupaan puhua Emilyn kanssa. Jos hän ehtii, niin vielä tänään”, Mihail sanoi.

Sarnel nyökkäsi.

”Haluatko vielä puhua jostakin muusta?” Mihail kysyi.

”En tiedä varsinaisesti puhua, mutta sitä myös halusin kysyä, että voinko minä tehdä jotakin ollakseni sinulle avuksi”, Sarnel vastasi.

”Olethan sinä tehnyt paljonkin”, Mihail sanoi.

”Olen auttanut kaupungin rakennustöissä, mutta me molemmat tiedämme, että voin tehdä paljon enemmänkin kuin olla kantamassa tiiliä rakennustyömaalle. Minut voi lähettää riskialttiisiinkin tehtäviin, koska kyllä minä selviän niistä”, Sarne sanoi.

”En tiedä haluanko lähettää sinua kovinkaan riskialttiisiin tehtäviin”, Mihail sanoi.

Sarnel hymähti.

”Mistä lähtien sinä olet välittänyt minusta?” Sarnel kysyi.

Mihail naurahti, mutta ei vastannut.

”Jos haluat jotakin tehtävää, niin voit käydä tarkistamassa miten Reueliin ja Suuren keisarikunnan rajalle lähetetyt joukot pärjäävät ja samalla viedä heille varusteita sen mitä lentävän maton kanssa on mahdollista”, Mihail sanoi.

”Se sopii hyvin, arvon ruhtinas”, Sarnel sanoi.

Yksityiskohtien sopimisen jälkeen Sarnel poistui ja jätti Mihailin yksin. Ruhtinaalla oli edelleen edessään samat pohdinnat.