Valkoinen kappeli

Mistä se kaikki alkoi?

”Se kaikki alkoi täältä”, Nikolai Närekoski, kuninkaan viimeinen vartija, viimeinen valkoinen ritari, viimeinen valkoisen ritarikunnan suurmestari, ja kuninkaansurmaaja, vastasi itselleen.

Nikolai tuijotti valkoista kappelia huojuvin jaloin. Hän oli matkustanut kauan ja kauas tullakseen tänne.

Valkoinen kappeli seisoi hiljaa paikoillaan keskellä tasaista maata. Kappeli oli rakennettu tiilistä ja tiilet peitetty valkoisella laastilla. Kappelissa oli tuskin kukaan käynyt vuosiin, aktiivisesta käytöstä oli vuosikymmen. Tästä huolimatta kappeli seisoi vankkana paikoillaan lähes rapistumattomana, se oli rakennettu aikana, jolloin rakennukset rakennettiin kestämään vuosisatoja, ellei jopa tuhansia.

Nikolai muisti miltä paikka oli ennen näyttänyt, miltä kappelin ympäristö näytti, kun hän viimeksi kävi kappelissa. Kappelia oli ympäröinyt vihreä nurmikko ja lähistöllä oli ollut hedelmätarhoja ja maatiloja. Vihreys oli levittäytynyt tasaisena mattona kaukana siintäville Kuparivuorille saakka.

Nyt vihreys oli poissa ja jokaiseen suuntaan näkyi tasaista vaaleanruskeaa kuivaa aroa ja puoliaavikkoa, jonka pöly tunki silmiin ja sieraimiin. Maa oli tuhoutunut sodan jaloissa ja se hulluus oli saanut alkunsa täällä, tuossa kappelissa.

Aikaisemmin lähellä oli ollut useampiakin majataloja pitämässä huolta pyhiinvaeltajista ja muista tielläliikkujista. Nyt lähimpään ihmisen asuttamaan paikkaan oli matkaa viikkojen matka. Nikolai oli joutunut jopa syömään oman hevosensa päästäkseen perille saakka. Hänen itsensä pyydystämän villihevosen varsasta hänen vanhan tallimestarinsa Rauno Kalliovaaran kouluttama Aamukaste oli palvellut Nikolaita vuosien ajan.

Nikolai laahusti voimiensa rippeillä kappelin portaille. Kappelin kaksoisovista toinen oli hieman raollaan aivan kuin sanoen: astuessasi sisään et tule astumaan enää koskaan ulos. Nikolain oli kuitenkin otettava se riski, hänen piti päästä kappelin sisälle.

Hän avasi kappelin oven varovasti kysyen mielessään jumalilta lupaa astua heidän pyhättöönsä. Kappelin sisäpuoli oli yhtä ehjä kuin ulkopuolikin, tuolit ja penkin olivat vain hieman sekaisin ja joka paikkaa peitti paksu tomukerros. Jumalat olivat näköjään suojelleet omaa pyhättöään paremmin kuin omaa kansaansa.

Nikolai ei kuitenkaan välittänyt jumalista niin kuin ei enää mistään muustakaan. Koko maailmassa ei ollut enää mitään, mikä olisi ollut välittämisen arvoista. Kaikki se oli uponnut siihen samaan hulluuteen mihinkä koko maailmakin oli uponnut. Sama hulluus oli tehnyt hedelmätarhoista autiomaata, kääntänyt veljekset ja veljeskansat toisiaan vastaan ja lopulta tuhonnut koko ihmiskunnan sivistyksen.

Enää oli vain yksi asia, minkä Nikolai saattoi tehdä. Hän itse oli luultavasti viimeinen elossa oleva ihminen, joka muisti entisaikojen loistonpäivät. Hän käveli kivestä veistetyn alttarin eteen ja romahti polvilleen. Sitten hän alkoi hitaasti riisua, ennen mattavalkoista, mutta nyt piloille kulunutta, panssarointiaan. Hän oli jaksanut pelkän kunniantuntonsa voimin kantaa tuota panssaria tänne saakka.

Nikolailla kesti tunteja saada kaikki levyhaarniskan osat ja rengaspanssarit yltään. Hän asetti jokaisen palan varovaisesti repaleisen viittansa päälle. Viitta oli ollut joskus valkoinen, mutta nyt se oli muuttunut harmaaksi vuosien aikana kertyneen lian vuoksi.

Lopulta Nikolailla oli yllään vain suuri likainen luonnonvalkoinen paita, joka helma ylsi lähes polveen saakka. Paidassa oli reikiä ja veritahroja. Nikolai tunnusteli paidan kangasta hetkenaikaa ja riisui sitten senkin pois. Paidan hän heitti kohti kappelin takanurkkaa niin kovasti kuin jaksoi. Paita putosi ryppyisenä nyyttinä puolessavälissä kappelia olevalle penkille.

Nyt Nikolai oli alasti jumalten edessä ja hän saattoi tehdä lopullisen tilinsä heidän ja itsensä kanssa. Hän nosti pidemmän miekkansa alttarille ja otti lyhyemmän miekkansa käteensä. Sitten hän polvistui alttarin eteen.

”Kaikista maailman synneistä olkoon tämä sovituksena”, Nikolai Närekoski, kuninkaan viimeinen vartija, viimeinen valkoinen ritari, viimeinen valkoisen ritarikunnan suurmestari, ja kuninkaansurmaaja, sanoi jumalille hiljaisella ja katkeruuden sävyttämällä äänellä.

Sitten Nikolai työnsi miekkaansa rintaansa vasten ja kaatui sen päälle. Hyvässä terässä oleva miekka läpäisi miehen kevyesti ja veri virtasi valkoisen kappelin lattiaa pitkin.

Rehtorin voima

Betula nana, osa 43

”Ei se voi olla hän. Ei hän uskalla kohdata minua”, mustaan kaapuun pukeutunut mies tiuskaisi vihaisesti. Ääni kuulosti hieman siltä, että mies olisi pelännyt lentävää olentoa.

”Sinä olet laskelmoinut pahasti väärin. Hän uskaltaa kohdata sinut helposti. Erityisesti kun sinä hyökkäät hänen alueelleen”, demoni sanoi.

Taistelu oli melkein unohtunut. Kaikki odottivat lentävän olennon lähestymistä ja se lähestyikin heitä erittäin nopeasti.

”Tiedätkö mikä tuo on?” Mihail kysyi demonilta viitaten taivaalla lentävään olentoon.

”Tiedän, mutta sinun pitäisi kysyä kuka”, demoni vastasi.

”Se on rehtori. Hänen korkeutensa on saapumassa”, Vihtori sanoi ennen kuin Mihail ehti kysyä. Mustaan kaapuun pukeutunut mies sylkäisi maahan mustaa sylkeä, joka kihisi osuessaan katukiveen.

Samassa joka puolelle heidän ympärilleen ilmestyi palatsin vartijoita, nyt huomattavasti suuremmalla joukolla kuin aikaisemmin Vihtorin saapuessa. Nyt palatsin vartijoita johti rehtorin adjutantti Niklas Väänänen. Taivaalla lentävä lohikäärme kirkaisi hyytävällä äänellä. Rehtorin suomujen tummansininen väri alkoi erottua.

”Minä, hänen korkeutensa Kristorosan adjutantti, vaadin jokaista pysymään paikoillaan liikkumattomana”, Väänänen ilmoitti raikuvalla äänellä, jonka kaikki kuulivat täysin kirkkaana.

Mustaan kaapuun pukeutunut mies sylkäisi jälleen eikä olettanut kehotuksen koskevan häntä. Muut pysyivät kuitenkin paikoillaan.

Hetkeä myöhemmin Kristorosa laskeutui osittain raunioituneiden talojen kappaleiden peittämälle kadulle suuret siivet hulmuten. Maa tärähti, kun lohikäärmeen jalat osuivat kiveykseen ja osa kivistä murtui painon alla. Rehtori oli pelottava näky jopa demonin mielestä.

”Tervehdys vanha ystävä, viimekerrasta on aivan liian pitkä aika. Näen myös, että otat uuden tehtäväsi hoitamisen tosissasi”, mustaan kaapuun pukeutunut mies tervehti Kristorosaa.

Kokuhiha

Koitos kuninkaiden

Hiusten harmaiden

Kokolta kukkuloille

Himalajalta haaveisiin

Kotona kummitusten

Hilpeästi harkiten

Kohota kunniaasi

Hirviöitä harvenna

Tätä runonpätkää luritellessani keksin kirjoittamisharjoitteen, jota ajattelin ainakin muutaman kerran kokeilla ja julkaista aikaansaannokseni tänne. Harjoitteen ideana on valita jokin sopiva sana ja käyttää sanan tavuja runon sanojen alkutavuina. Esimerkiksi tässä ”sanani” on kokuhiha, joka ei mikään oikea sana ole, mutta siitä idea joka tapauksessa lähti. Harjoitteen haastavuutta voi helposti kasvattaa sanavalintojen (tai tavuvalintojen) lisäksi rajaamalla runon aihealuetta.

Rehtorin valta

Betula nana, osa 42

Demonin ja mustaan kaapuun pukeutuneen miehen välinen taistelu käytiin valtaisilla voimilla. Pian koko kortteli näytti rauniokasalta. Tantereelta nouseva savu ja pölypatsas oli jo toista kilometriä korkea ja näkyi varmasti kauas yliopiston alueen ulkopuolelle saakka. Mihail pelkäsi myös, että sortuneiden talojen sisälle oli jäänyt runsaasti ihmisiä.

”Mittz, tiedätkö kuinka paljon näissä taloissa asuu ihmisiä?” Mihail kysyi.

”Ei näissä taloissa kovinkaan paljoa asu. Suurin osa taloista on tyhjillään”, Mittz vastasi.

”Kuinka nämä talot muka tyhjillään ovat?” Emily ihmetteli.

”Rehtori on tyhjennyttänyt nämä talot tarkoituksella. En tiedä miksi, mutta tyhjillään ne ovat”, Vihtori sanoi heikolla äänellä. Victoria oli antanut Vihtorille rohtoa, joka oli parantanut hänen oloaan huomattavasti.

Kaikki katsoivat Vihtoria ihmetellen, mutta lisäkysymyksille ei enää ollut aikaa, sillä taistelun pauhu alkoi lähestyä. Hetken kuluttua demoni ja mustaan kaapuun pukeutunut mies pysähtyivät aivan heidän eteensä. Taisteluun oli tullut mietintätauko.

Demoni oli saanut useita vertavuotavia viiltohaavoja, mutta mustaan kaapuun pukeutunut mies oli edelleen koskematon. Tämä pelotti Mihailia ja Vihtoria. Mustaan kaapuun puettu mies joutui taistelemaan nyt paljon suuremmalla voimalla kuin heitä vastaan ja silti hänessä ei ollut naarmuakaan. Oliko miehen voimissa mitään rajaa?

”Olet kovempi pala kuin olisin uskonut. Mutta kuten huomaat, et ole saanut aikaan naarmuakaan. Sinä sen sijaan olet haavoittunut jo monesta kohtaa. Joko olisi aika luovuttaa?” Mustaan kaapuun pukeutunut mies puhui demonille.

”Jos luulet, että voit tänään pakottaa minut luovuttamaan itseni sinulle, niin olet paljon lyhytnäköisempi kuin olisin koskaan uskonut”, demoni vastasi mustaan kaapuun pukeutuneelle miehelle ja nyökkäsi taivasta kohden lisäten: ”Saamme pian lisää seuraa.”

Kaikki kääntyivät katsomaan taivaalle. Sinistä taivasta vasten erottui suuren siivillä lentävän olennon varjo.