Betula pubescens, osa 110
Netronovalan armeija kiristi piiritysrengastaan ja lisäsi painetta kaupunkia kohtaan sen mitä pystyi. Sotilaat kaivoivat käytäviä kohti muuria ja käytävät katettiin niin, että käytävissä saattoi kulkea ilman suurta pelkoa muurilta tulevasta nuolisateesta. Muutenkin saarron valvontaa lisättiin ja kohtia, joista voisi päästä livahtamaan huomaamatta piiritysrenkaan läpi, pyrittiin vähentämään. Kapteenit eivät silti uskoneet, että piiritys toimi täydellisesti. Toisaalta kaupungin puolella ei tuntunut kovinkaan paljoa olevan haluja testata piirityksen pitävyyttä. Tilanne olisi varmasti toinen siinä vaiheessa, kun Suuren keisarikunnan armeija näkyisi Netronovalan armeijan ympärillä.
Kapteenit Suomas ja Cranfot olivat seuraamassa töiden etenemistä hieman nuolenkantaman ulkopuolella lähellä kaupunginmuuria. Käytäviä kohti muuria tehtiin kaksi kutakin porttia kohti. Kaksi, jotta ainakin toinen pysyi käyttökelpoisena, ja jokaisen portin luokse, koska heillä ei ollut tietoa siitä, minkä portin luokse Kallaksen osaston oli helpointa päästä.
”Olemme linnoittaneet tasankoa jo niin paljon, että työstämme on väkisinkin hyötyä myös siinä tilanteessa, jos Suuren keisarikunnan armeija piirittää meitä, kun olemme kaupungissa”, Solkar sanoi.
”Jos koskaan pääsemme sinne saakka”, Tom sanoi.
”Etkö usko, että pääsemme kaupunkiin?” Solkar kysyi.
Cranfot ei heti vastannut.
”En sanoisi niinkään, että en uskoisi. Haluan vain pitää odotukseni realistisina”, Tom vastasi.
Suomas nyökkäsi ja käänsi katseensa taas kohti muuria.
”Minä haluan uskoa, että tämä tilanteemme kääntyy vielä voitoksi. Haluan uskoa sotilaisiimme, kapteeni Kallakseen, kenraali Netronovaan ja ruhtinas Netronovaan. Haluan uskoa meihin kaikkiin”, Solkar sanoi.
”Ehkäpä olet oikeassa. Ehkä on hyvä olla myös uskoa tulevaisuuteen. Ei vain kylmiä totuuksia”, Tom sanoi.
”On totuuskin hyvä tietää, koska ei mahdottomuuksiinkaan ole hyvä uskoa”, Solkar sanoi.
Kapteenit seurasivat vielä hetken töiden etenemistä ja lähtivät sitten teltalleen. Päivä alkoi jo kääntyä kohti iltaa. Jälleen yksi päivä piiritystä oli takana. Päivät olivat niin samanlaisia keskenään, että niiden laskeminen oli hankalaa.
”Toisaalta toivon, että jotakin tapahtuisi, jotta päivät eivät olisi niin samanlaisia. Toisaalta taas vain toivoo, että päivät pysyisivät tällaisina, jolloin mitään ei tapahdu”, Solkar sanoi.
”Niin. Tylsät päivät ovat hyviä päiviä”, Tom sanoi.
Telttaan laskeutui hiljaisuus, kun molemmat kapteenit miettivät viime päiviä tahoillaan. Suomas oli se, joka rikkoi hiljaisuuden.
”Millaisiahan päivät ovat Netronovalassa?” Solkar kysyi.
”Varmaankin samanlaisia kuin ennen meidän lähtöä”, Tom vastasi.
”Niin. Niin, kai. Näyttääköhän kaupunki enää samalta kuin sieltä lähtiessämme”, Solkar sanoi.
”Moni rakennustyö on varmasti saatettu valmiiksi ja uusia aloitettu. Moni asia myös pysyy samana mistä tahansa rakennustyöstä huolimatta. Aavikko ja joki eivät häviä”, Tom sanoi.
Suomas nyökkäsi ja jäi miettimään. Lopulta hän rikkoi teltan hiljaisuuden uudelleen.
”Olisipa ruhtinas Netronova myös täällä. Hän johtaisi meidät varmasti voittoon”, Solkar sanoi.
”Niin, hänellä tuntuu olevan kyky voittaa mahdottomia taisteluita”, Tom sanoi.
torstai 30. huhtikuuta 2020
torstai 23. huhtikuuta 2020
Piiritys IV
Betula pubescens, osa 109
Kenraali Netronova kävi päivä päivältä levottomammaksi. Myöskään kapteenit Suomas ja Cranfot eivät tunteneet oloaan yhtään sen mukavammaksi. Kaikki odottivat kapteeni Kallaksen osaston merkkiä tai osaston paluuta. Mitään ei kuitenkaan kuulunut. Se saattoi olla yhtälailla huono kuin hyvä merkki.
Yhtä paljon uutta kuului neuvotteluista, joita yhä käytiin gyllenburhilaisten kanssa. Myös neuvottelija, jonka kenraali lähetti yhä uudestaan käymään kaupungin porttien sisäpuolella, alkoi olla silminnähden turhautunut tilanteen etenemiseen. Tai sen etenemättömyyteen. Kenraali ja kapteenit olivat jälleen pohtimassa tilannetta kenraalin teltassa karttapöydän ympärillä ja neuvottelija oli antamassa omaa raporttiaan.
”Herra kenraali, he eivät oikeastaan edes puhu minulle enää. Minun täytyy viedä mukanani omat syötävät ja juotavat, koska he eivät enää tarjoa minulle koko päivän aikana mitään”, neuvottelija sanoi.
”Vielä kuitenkin pääset porttien sisäpuolelle”, Tom sanoi.
”Tällä nykyisellä tahdilla, herra kapteeni, en varmaankaan enää kovinkaan kauaa. Toisaalta, en tiedä mitenkä paljon se vaikuttaisi neuvotteluihin. Sen verran turhia ne ovat viimeaikoina olleet. Me haluamme, että he antautuvat ja heillä puolestaan ei ole mitään syytä antautua. Ei siinä ole paljoa mitään, mistä voisi neuvotella”, neuvottelija sanoi.
”Ovatko he vielä pyytäneet, että lähiseudun asukkaat saisivat kulkea kaupungista pois ja takaisin?” Solkar kysyi.
”Eivät, herra kapteeni. He jossakin vaiheessa totesivat, että kaikki asukkaat ovat paremmassa turvassa kaupunginmuurien sisäpuolella”, neuvottelija vastasi.
”Aivan, niin”, Solkar sanoi.
He hiljenivät miettimään tilannetta. Välillä kenraali vilkaisi kapteenejaan ja kapteenit kenraaliaan, mutta kaikki pysyivät pitkään vaitonaisena.
”Jatka silti neuvotteluissa käymistä”, Edkar sanoi.
Neuvottelija näytti pettyneeltä, vaikka varmasti tiesi, ettei neuvotteluista vieläkään päästäisi. Ei niin kauan, kun kaupunkia ei oltu valloitettu.
”Kyllä, herra kenraali”, neuvottelija sanoi.
”Samalla yritetään vielä kiristää saartorengasta, kasvattaa rakennusponnistuksia ja lisätä painetta kaupunkia kohtaan. Pakko meidän on pystyä parempaa, jos haluamme valloittaa kaupungin”, Edkar sanoi.
”Herra kenraali, meidän pitää myös olla varovaisia kohti kaupunkia etenemisen kanssa. Jos olemme liian hätäisiä ja varomattomia nuolenkantaman sisällä, annamme kaupungin puolustajille vain ilmaisen mahdollisuuden päästä muutamasta hyökkääjästä eroon ilman, että saavutamme sillä mitään”, Solkar sanoi.
”Tähän saakka olemme olleet liian varovaisia ja siksi tämä piiritys ei edes tunnu piiritykseltä, vaan tuntuu kuin meidät olisi piiritetty. Meidän täytyy edetä, jotta kaupunki saadaan valloitettua”, Edkar sanoi.
”Herra kenraali, vaikka meidän pitää kyllä edetä, niin meidän täytyy myös olla varovaisia. Lisäämme panostuksia lähestymiskaivantojen tekoon ja varmistamme, että piiritysrengas pitää. Yltiöpäisyyksiin meillä ei ole mitään syytä”, Tom sanoi.
Kenraali nyökkäsi ja kääntyi pois karttapöydän ääreltä. Hän käveli tuolilleen, joka oli asetettu teltan väliseinän luokse. Väliseinän toisella puolella olivat kenraalin makuutilat.
”Kaipa te olette taas oikeassa”, Edkar sanoi.
Kenraali Netronova kävi päivä päivältä levottomammaksi. Myöskään kapteenit Suomas ja Cranfot eivät tunteneet oloaan yhtään sen mukavammaksi. Kaikki odottivat kapteeni Kallaksen osaston merkkiä tai osaston paluuta. Mitään ei kuitenkaan kuulunut. Se saattoi olla yhtälailla huono kuin hyvä merkki.
Yhtä paljon uutta kuului neuvotteluista, joita yhä käytiin gyllenburhilaisten kanssa. Myös neuvottelija, jonka kenraali lähetti yhä uudestaan käymään kaupungin porttien sisäpuolella, alkoi olla silminnähden turhautunut tilanteen etenemiseen. Tai sen etenemättömyyteen. Kenraali ja kapteenit olivat jälleen pohtimassa tilannetta kenraalin teltassa karttapöydän ympärillä ja neuvottelija oli antamassa omaa raporttiaan.
”Herra kenraali, he eivät oikeastaan edes puhu minulle enää. Minun täytyy viedä mukanani omat syötävät ja juotavat, koska he eivät enää tarjoa minulle koko päivän aikana mitään”, neuvottelija sanoi.
”Vielä kuitenkin pääset porttien sisäpuolelle”, Tom sanoi.
”Tällä nykyisellä tahdilla, herra kapteeni, en varmaankaan enää kovinkaan kauaa. Toisaalta, en tiedä mitenkä paljon se vaikuttaisi neuvotteluihin. Sen verran turhia ne ovat viimeaikoina olleet. Me haluamme, että he antautuvat ja heillä puolestaan ei ole mitään syytä antautua. Ei siinä ole paljoa mitään, mistä voisi neuvotella”, neuvottelija sanoi.
”Ovatko he vielä pyytäneet, että lähiseudun asukkaat saisivat kulkea kaupungista pois ja takaisin?” Solkar kysyi.
”Eivät, herra kapteeni. He jossakin vaiheessa totesivat, että kaikki asukkaat ovat paremmassa turvassa kaupunginmuurien sisäpuolella”, neuvottelija vastasi.
”Aivan, niin”, Solkar sanoi.
He hiljenivät miettimään tilannetta. Välillä kenraali vilkaisi kapteenejaan ja kapteenit kenraaliaan, mutta kaikki pysyivät pitkään vaitonaisena.
”Jatka silti neuvotteluissa käymistä”, Edkar sanoi.
Neuvottelija näytti pettyneeltä, vaikka varmasti tiesi, ettei neuvotteluista vieläkään päästäisi. Ei niin kauan, kun kaupunkia ei oltu valloitettu.
”Kyllä, herra kenraali”, neuvottelija sanoi.
”Samalla yritetään vielä kiristää saartorengasta, kasvattaa rakennusponnistuksia ja lisätä painetta kaupunkia kohtaan. Pakko meidän on pystyä parempaa, jos haluamme valloittaa kaupungin”, Edkar sanoi.
”Herra kenraali, meidän pitää myös olla varovaisia kohti kaupunkia etenemisen kanssa. Jos olemme liian hätäisiä ja varomattomia nuolenkantaman sisällä, annamme kaupungin puolustajille vain ilmaisen mahdollisuuden päästä muutamasta hyökkääjästä eroon ilman, että saavutamme sillä mitään”, Solkar sanoi.
”Tähän saakka olemme olleet liian varovaisia ja siksi tämä piiritys ei edes tunnu piiritykseltä, vaan tuntuu kuin meidät olisi piiritetty. Meidän täytyy edetä, jotta kaupunki saadaan valloitettua”, Edkar sanoi.
”Herra kenraali, vaikka meidän pitää kyllä edetä, niin meidän täytyy myös olla varovaisia. Lisäämme panostuksia lähestymiskaivantojen tekoon ja varmistamme, että piiritysrengas pitää. Yltiöpäisyyksiin meillä ei ole mitään syytä”, Tom sanoi.
Kenraali nyökkäsi ja kääntyi pois karttapöydän ääreltä. Hän käveli tuolilleen, joka oli asetettu teltan väliseinän luokse. Väliseinän toisella puolella olivat kenraalin makuutilat.
”Kaipa te olette taas oikeassa”, Edkar sanoi.
torstai 16. huhtikuuta 2020
Vuoret IV
Betula pubescens, osa 108
Lumimyrsky jatkui seuraavaan aamuun saakka, jolloin Kallas pääsi vihdoin tekemään sitä, mitä varten oli harjanteelle lähtenyt. Hän etsi katseellaan reittiä alas kaupunkiin ja kohti kaivoksen lähellä olevia asuinalueita. Reitti näytti vaikealta, mutta ehkä kuljettavalta.
Seuraavaksi Kallas tutki reittiä yläkaupunkiin. Sekin olisi kuljettavissa ja harjanteelta näki paremmin mitä reittiä ehkä kannattaisi yrittää. Seuraavaksi hänen piti tehdä valinta mitä reittiä lähdettäisiin kulkemaan.
”Mitä mieltä olette, herra kapteeni?” Sotilas kysyi.
”En tiedä. Mikään reitti ei ole selvästi toista parempi”, Venir vastasi.
Sotilas nyökkäsi. Molemmat Kallaksen mukana olevat sotilaat yrittivät parhaansa mukaan nähdä reittejä, joita pitkin kaupunkiin voisi päästä. He saattoivat kuitenkin vain tarjota kapteenille omia arvailujaan. Kapteeni teki yksin lopullisen päätöksen.
”Tutkitaan reittejä vielä hetki ja palataan sitten muun ryhmän luokse. He ovat varmaan jo huolissaan, kun emme ole palanneet”, Venir sanoi.
Aikansa yritettyään löytää katseellaan sopivaa reittiä kapteeni Kallas oli valmis lähtemään.
”Herra kapteeni, joko tiedät mitä reittiä pitkin lähdemme yrittämään?” Sotilas kysyi.
”En, mutta yritän miettiä matkan aikana. Lähdetään”, Venir vastasi.
Tuore lumi oli tehnyt liikkumisesta aikaisempaa vaikeampaa, kun jalansijasta ei voinut olla varma. Kaikki kolme liukastuivat useamman kerran matkalla muun ryhmän luokse, mutta kukaan ei onneksi telonut itseään sen pahemmin.
Muu ryhmä otti kolmikon innostuneena vastaan. He olivat jo ehtineet pelätä pahinta, vaikka olivatkin myös sopineet, että vasta toisen yön jälkeen lähetettäisiin etsintäpartio harjanteelle. Nyt sitä ei tarvinnut lähettää.
”Toivottavasti olette levänneet”, Venir sanoi.
”Tuskin paljoakaan. Hyvä, että selvisimme eilisestä lumimyrskystä. Löysimme tästä läheltä onneksi sopivan painauman kallioiden välistä, missä olimme turvassa pahimmalta tuulelta”, yksi odottamaan jääneistä sotilaista sanoi.
Kallas nyökkäsi.
”Mekään emme paljoa saaneet unta, mutta toivottavasti olette kaikki silti valmiita. Matkamme seuraava etappi odottaa”, Venir sanoi.
Sotilaan kerääntyivät Kallaksen ympärille odottamaan käskyä mihin suuntaan lähdettiin. Kapteeni piti pitkän tauon. Hän ei ollut vieläkään päättänyt reittiä. Kallas tunsi sotilaidensa odottavat katseet. Jokainen lisähetki, jonka he joutuivat odottamaan, lisäisi sotilaiden epäluuloa tehtävää kohtaan. Reitti piti päättää nyt.
Lopulta Kallas päätti, mikä oli paras suunta lähteä yrittämään kohti kaupunkia.
Lumimyrsky jatkui seuraavaan aamuun saakka, jolloin Kallas pääsi vihdoin tekemään sitä, mitä varten oli harjanteelle lähtenyt. Hän etsi katseellaan reittiä alas kaupunkiin ja kohti kaivoksen lähellä olevia asuinalueita. Reitti näytti vaikealta, mutta ehkä kuljettavalta.
Seuraavaksi Kallas tutki reittiä yläkaupunkiin. Sekin olisi kuljettavissa ja harjanteelta näki paremmin mitä reittiä ehkä kannattaisi yrittää. Seuraavaksi hänen piti tehdä valinta mitä reittiä lähdettäisiin kulkemaan.
”Mitä mieltä olette, herra kapteeni?” Sotilas kysyi.
”En tiedä. Mikään reitti ei ole selvästi toista parempi”, Venir vastasi.
Sotilas nyökkäsi. Molemmat Kallaksen mukana olevat sotilaat yrittivät parhaansa mukaan nähdä reittejä, joita pitkin kaupunkiin voisi päästä. He saattoivat kuitenkin vain tarjota kapteenille omia arvailujaan. Kapteeni teki yksin lopullisen päätöksen.
”Tutkitaan reittejä vielä hetki ja palataan sitten muun ryhmän luokse. He ovat varmaan jo huolissaan, kun emme ole palanneet”, Venir sanoi.
Aikansa yritettyään löytää katseellaan sopivaa reittiä kapteeni Kallas oli valmis lähtemään.
”Herra kapteeni, joko tiedät mitä reittiä pitkin lähdemme yrittämään?” Sotilas kysyi.
”En, mutta yritän miettiä matkan aikana. Lähdetään”, Venir vastasi.
Tuore lumi oli tehnyt liikkumisesta aikaisempaa vaikeampaa, kun jalansijasta ei voinut olla varma. Kaikki kolme liukastuivat useamman kerran matkalla muun ryhmän luokse, mutta kukaan ei onneksi telonut itseään sen pahemmin.
Muu ryhmä otti kolmikon innostuneena vastaan. He olivat jo ehtineet pelätä pahinta, vaikka olivatkin myös sopineet, että vasta toisen yön jälkeen lähetettäisiin etsintäpartio harjanteelle. Nyt sitä ei tarvinnut lähettää.
”Toivottavasti olette levänneet”, Venir sanoi.
”Tuskin paljoakaan. Hyvä, että selvisimme eilisestä lumimyrskystä. Löysimme tästä läheltä onneksi sopivan painauman kallioiden välistä, missä olimme turvassa pahimmalta tuulelta”, yksi odottamaan jääneistä sotilaista sanoi.
Kallas nyökkäsi.
”Mekään emme paljoa saaneet unta, mutta toivottavasti olette kaikki silti valmiita. Matkamme seuraava etappi odottaa”, Venir sanoi.
Sotilaan kerääntyivät Kallaksen ympärille odottamaan käskyä mihin suuntaan lähdettiin. Kapteeni piti pitkän tauon. Hän ei ollut vieläkään päättänyt reittiä. Kallas tunsi sotilaidensa odottavat katseet. Jokainen lisähetki, jonka he joutuivat odottamaan, lisäisi sotilaiden epäluuloa tehtävää kohtaan. Reitti piti päättää nyt.
Lopulta Kallas päätti, mikä oli paras suunta lähteä yrittämään kohti kaupunkia.
torstai 9. huhtikuuta 2020
Vuoret III
Betula pubescens, osa 107
Kapteeni Kallas oli johtanut osastoaan edelleen vaakatasossa eteenpäin vuorenrinnettä, jotta näkisi paremmin mitä edessä ja alhaalla olisi. He olivat ohittaneet jo parhaan kohdan, josta lyhintä reittiä kaupunkiin olisi kannattanut laskeutua. Se oli kuitenkin viimeinen vaihtoehto Kallakselle. Kaksi muuta olivat hänen mielestään parempia. Ne vain veivät enemmän aikaa.
Pisin reitti ei ihan vieläkään erottunut siitä, mihin he olivat päässeet. Keskireitti sen sijaan erottui lähes suoraan heidän alapuolellaan ja näytti hyvinkin kuljettavalta alas kaupunkiin saakka. Kallas ei silti osannut vieläkään päättää reitistä. Hän halusi nähdä viimeisenkin reitin kunnolla. Seuraava harjanne kuitenkin peitti näkymän rinteelle, jota pitkin viimeisen reitin oli kuljettava. Kallaksen piti siis päästä harjanteelle, jotta näkisi itse oliko reitti kuljettava.
”Menen käymään tuolla harjanteella katsomassa reittiä eteenpäin. Odottakaa täällä sen aikaa ja koittakaa saada levättyä”, Venir sanoi.
”Herra kapteeni, ette voi mennä yksin”, sotilas sanoi.
”Miksi en?” Venir kysyi.
”Jos jalkanne jää jumiin tai jokin eläin hyökkää kimppuunne”, sotilas vastasi.
”Enköhän minä pärjää”, Venir sanoi.
”Herra kapteeni, antakaa meidän tulla mukaan. Kenenkään ei pidä liikkua yksin vuorilla”, sotilas sanoi.
Sotilas veti vieressään olevaa toista sotilasta lähemmäksi. Kallas tiesi sotilaan olevan oikeassa.
”Hyvä on, te voitte tulla mukaani. Muut jäävät tänne ja odottavat meidän paluuta”, Venir sanoi.
Kapteeni Kallas ja kaksi sotilasta lähtivät etenemään kohti seuraavaa harjannetta. Tuuli puhalsi pitkin vuorenkylkeä ja nosti lunta ilmaan. Näkyvyys heikkeni nopeasti ja pian he eivät nähneet harjannetta tai odottamaan jäänyttä loppuosastoa.
”Herra kapteeni, tässä ei ole mitään järkeä. Tuuli on liian kova”, sotilas sanoi.
”Menemme silti harjanteelle”, Venir sanoi.
”Mitä hyötyä siitä on, jos emme näe sieltä mitään?” Sotilas kysyi.
Kallas ei vastannut sotilaalle, vaan jatkoi eteenpäin. Pian tuuli toi mukanaan lumisateen, joka pudotti näkyvyyden vieläkin lyhyemmäksi. He kulkivat eteenpäin tiiviissä jonossa, jotta eivät eksyneet toisistaan.
Lopulta he pääsivät kohtaan, jonka uskoivat olevan harjanteen reuna. Sieltä he eivät nähneet mitään muuta kuin ympärillä pöllyävää lunta. Takaisinkaan he eivät voineet lähteä, sillä he eivät nähneet missä toiset olivat ja jäljet olivat peittyneen lumeen jo aikaa sitten.
”Herra kapteeni, meidän täytyy löytää jokin suoja”, sotilas sanoi.
”Niin täytyy. Kokeillaan tuolta suunnasta”, Venir sanoi.
Tarpeeksi kauan etsiskeltyään he löysivät kallioiden seasta kolon, jonne he kaikki mahtuivat mukavasti sisään. Siellä he odottivat lumituiskun loppumista.
Kapteeni Kallas oli johtanut osastoaan edelleen vaakatasossa eteenpäin vuorenrinnettä, jotta näkisi paremmin mitä edessä ja alhaalla olisi. He olivat ohittaneet jo parhaan kohdan, josta lyhintä reittiä kaupunkiin olisi kannattanut laskeutua. Se oli kuitenkin viimeinen vaihtoehto Kallakselle. Kaksi muuta olivat hänen mielestään parempia. Ne vain veivät enemmän aikaa.
Pisin reitti ei ihan vieläkään erottunut siitä, mihin he olivat päässeet. Keskireitti sen sijaan erottui lähes suoraan heidän alapuolellaan ja näytti hyvinkin kuljettavalta alas kaupunkiin saakka. Kallas ei silti osannut vieläkään päättää reitistä. Hän halusi nähdä viimeisenkin reitin kunnolla. Seuraava harjanne kuitenkin peitti näkymän rinteelle, jota pitkin viimeisen reitin oli kuljettava. Kallaksen piti siis päästä harjanteelle, jotta näkisi itse oliko reitti kuljettava.
”Menen käymään tuolla harjanteella katsomassa reittiä eteenpäin. Odottakaa täällä sen aikaa ja koittakaa saada levättyä”, Venir sanoi.
”Herra kapteeni, ette voi mennä yksin”, sotilas sanoi.
”Miksi en?” Venir kysyi.
”Jos jalkanne jää jumiin tai jokin eläin hyökkää kimppuunne”, sotilas vastasi.
”Enköhän minä pärjää”, Venir sanoi.
”Herra kapteeni, antakaa meidän tulla mukaan. Kenenkään ei pidä liikkua yksin vuorilla”, sotilas sanoi.
Sotilas veti vieressään olevaa toista sotilasta lähemmäksi. Kallas tiesi sotilaan olevan oikeassa.
”Hyvä on, te voitte tulla mukaani. Muut jäävät tänne ja odottavat meidän paluuta”, Venir sanoi.
Kapteeni Kallas ja kaksi sotilasta lähtivät etenemään kohti seuraavaa harjannetta. Tuuli puhalsi pitkin vuorenkylkeä ja nosti lunta ilmaan. Näkyvyys heikkeni nopeasti ja pian he eivät nähneet harjannetta tai odottamaan jäänyttä loppuosastoa.
”Herra kapteeni, tässä ei ole mitään järkeä. Tuuli on liian kova”, sotilas sanoi.
”Menemme silti harjanteelle”, Venir sanoi.
”Mitä hyötyä siitä on, jos emme näe sieltä mitään?” Sotilas kysyi.
Kallas ei vastannut sotilaalle, vaan jatkoi eteenpäin. Pian tuuli toi mukanaan lumisateen, joka pudotti näkyvyyden vieläkin lyhyemmäksi. He kulkivat eteenpäin tiiviissä jonossa, jotta eivät eksyneet toisistaan.
Lopulta he pääsivät kohtaan, jonka uskoivat olevan harjanteen reuna. Sieltä he eivät nähneet mitään muuta kuin ympärillä pöllyävää lunta. Takaisinkaan he eivät voineet lähteä, sillä he eivät nähneet missä toiset olivat ja jäljet olivat peittyneen lumeen jo aikaa sitten.
”Herra kapteeni, meidän täytyy löytää jokin suoja”, sotilas sanoi.
”Niin täytyy. Kokeillaan tuolta suunnasta”, Venir sanoi.
Tarpeeksi kauan etsiskeltyään he löysivät kallioiden seasta kolon, jonne he kaikki mahtuivat mukavasti sisään. Siellä he odottivat lumituiskun loppumista.
torstai 2. huhtikuuta 2020
Vuoret II
Betula pubescens, osa 106
Kapteeni Kallaksen osasto kulki nyt vuorenrinnettä vaakatasossa. Ensin yhden harjanteen ylitse ja sitten toisen. Vaakatasossa kulku oli kevyempää kuin jatkuva nouseminen, mutta kuljettavan reitin löytäminen ei ollut yhtään sen helpompaa kuin vuoren rinnettä ylös kiivetessä. Joitakin kertoja tiedustelijat joutuivat kiertämään vuorenrinnettä ylöspäin löytääkseen kuljettavan reitin. Ylöspäin meno tuntui turvallisemmalta, koska niin he pysyivät riittävän kaukana kaupungista ja poissa näkyvistä. Onneksi reitti sitä kautta löytyi, sillä kukaan ei olisi halunnut lähteä etsimään reittiä alaspäin laskeutumalla.
Jossakin vaiheessa heidän kuitenkin täytyisi lähteä laskeutumaan alaspäin. Kukaan miehistä ei ollut sanonut asiaa ääneen sen jälkeen, kun he olivat lähteneet nousemaan ylös vuorille. Kukaan ei halunnut sanoa asiaa ääneen, vaikka kaikki tiesivät sen olevan edessä. Kukaan ei myöskään koskaan katsellut alaspäin kohti kaupunkia. Jos he katselivat vuorilta alaspäin, he katselivat kauemmaksi jokilaaksoon.
Niinpä kapteeni Kallas oli ainoa, joka katseli kaupunkia ja yritti etsiä reittiä alas vuorilta. Kaukaa ei voinut sanoa mitään siitä pääsisikö valittua reittiä oikeasti kulkemaan, mutta reitin kuljettavuutta saattoi arvailla ja valita sen, joka näytti parhaiten kuljettavalta. Kallas yritti myös nähdä mistä kohtaa kaupunkia kannattaisi ylipäätään lähestyä.
Vaihtoehtoja kaupungin lähestymiselle oli edessä kolme. He voisivat kulkea lyhintä mahdollista reittiä ja laskeutua kaupunkiin sen lähimmästä reunasta. Tämä olisi nopeita, mutta siinä oli suurin riski sille, että muureilla partioivat vartijat huomaisivat heidät.
Toinen vaihtoehto olisi kulkea pidemmälle vuorenrinnettä ja laskeutua yläkaupungin kohdalla alas. Tämä laskeutumisreitti olisi todennäköisesti helpoin tapa päästä kaupunkiin, koska näytti siltä, että yläkaupungin ja vuorten välillä oli vähinten suojaa. Yläkaupungin linnoitetut kartanot puolestaan toivat mukanaan oman haasteensa ja yläkaupungista voisi olla vaikeaa kulkea porteille saakka huomaamattomasti, koska sieltä oli pisin matka kaupungin ulkomuureille. Yläkaupunki oli myös eristetty muusta kaupungista omalla muurillaan, joten sinne ja sieltä pois liikkumista todennäköisesti valvottaisiin jollakin tavalla.
Viimeinen vaihtoehto oli jatkaa vuorenrinnettä pitkin aina kaupungin toiselle laidalle saakka ja laskeutua alas kaivoksen lähellä. Tämän reitin kelpoisuudesta ei täältä saakka saanut vielä juuri mitään selvää, mutta kaivoksen lähellä olivat kaupungin huonoimmat asuinalueet, joiden läpi olisi mitä luultavammin helpoin kulkea huomaamattomasti, kun ihmisiä oli paljon ja he eivät olleet pukeutuneet yhtä hyvin kuin muut kaupunkilaiset. Yöaikaa kukaan tuskin erottaisi elävää elävästäkuolleesta. Tämä reitti kuitenkin kestäisi selvästi muita pidempään kulkea ja aika ei ollut heidän puolellaan.
Kapteeni Kallas oli yksin päätöksensä kanssa. Sotilaat vain odottivat käskyä mihin suuntaan heidän tuli kulkea. Kallas katsoi sotilaitaan, jotka lepäsivät kallioiden suojissa. Sitten hän käänsi katseensa alas vuorilta tasangolle, missä tiesi Netronovalan armeijan olevan. Kallas tiesi kenraalin ja toisten kapteenien olevan siellä. Hän ei ollut kaivannut näiden seuraa enemmän koskaan aikaisemmin.
Yksi sotilaista tuli Kallaksen luokse.
”Herra kapteeni, mitkä ovat käskysi?” Sotilas kysyi.
”Jatketaan eteenpäin”, Venir vastasi.
Sotilas nyökkäsi ja lähti kertomaan käskyä muille. Kallas puolestaan jäi vielä katselemaan tasangolle.
”Toivottavasti näemme vielä”, Venir sanoi.
Kapteeni Kallaksen osasto kulki nyt vuorenrinnettä vaakatasossa. Ensin yhden harjanteen ylitse ja sitten toisen. Vaakatasossa kulku oli kevyempää kuin jatkuva nouseminen, mutta kuljettavan reitin löytäminen ei ollut yhtään sen helpompaa kuin vuoren rinnettä ylös kiivetessä. Joitakin kertoja tiedustelijat joutuivat kiertämään vuorenrinnettä ylöspäin löytääkseen kuljettavan reitin. Ylöspäin meno tuntui turvallisemmalta, koska niin he pysyivät riittävän kaukana kaupungista ja poissa näkyvistä. Onneksi reitti sitä kautta löytyi, sillä kukaan ei olisi halunnut lähteä etsimään reittiä alaspäin laskeutumalla.
Jossakin vaiheessa heidän kuitenkin täytyisi lähteä laskeutumaan alaspäin. Kukaan miehistä ei ollut sanonut asiaa ääneen sen jälkeen, kun he olivat lähteneet nousemaan ylös vuorille. Kukaan ei halunnut sanoa asiaa ääneen, vaikka kaikki tiesivät sen olevan edessä. Kukaan ei myöskään koskaan katsellut alaspäin kohti kaupunkia. Jos he katselivat vuorilta alaspäin, he katselivat kauemmaksi jokilaaksoon.
Niinpä kapteeni Kallas oli ainoa, joka katseli kaupunkia ja yritti etsiä reittiä alas vuorilta. Kaukaa ei voinut sanoa mitään siitä pääsisikö valittua reittiä oikeasti kulkemaan, mutta reitin kuljettavuutta saattoi arvailla ja valita sen, joka näytti parhaiten kuljettavalta. Kallas yritti myös nähdä mistä kohtaa kaupunkia kannattaisi ylipäätään lähestyä.
Vaihtoehtoja kaupungin lähestymiselle oli edessä kolme. He voisivat kulkea lyhintä mahdollista reittiä ja laskeutua kaupunkiin sen lähimmästä reunasta. Tämä olisi nopeita, mutta siinä oli suurin riski sille, että muureilla partioivat vartijat huomaisivat heidät.
Toinen vaihtoehto olisi kulkea pidemmälle vuorenrinnettä ja laskeutua yläkaupungin kohdalla alas. Tämä laskeutumisreitti olisi todennäköisesti helpoin tapa päästä kaupunkiin, koska näytti siltä, että yläkaupungin ja vuorten välillä oli vähinten suojaa. Yläkaupungin linnoitetut kartanot puolestaan toivat mukanaan oman haasteensa ja yläkaupungista voisi olla vaikeaa kulkea porteille saakka huomaamattomasti, koska sieltä oli pisin matka kaupungin ulkomuureille. Yläkaupunki oli myös eristetty muusta kaupungista omalla muurillaan, joten sinne ja sieltä pois liikkumista todennäköisesti valvottaisiin jollakin tavalla.
Viimeinen vaihtoehto oli jatkaa vuorenrinnettä pitkin aina kaupungin toiselle laidalle saakka ja laskeutua alas kaivoksen lähellä. Tämän reitin kelpoisuudesta ei täältä saakka saanut vielä juuri mitään selvää, mutta kaivoksen lähellä olivat kaupungin huonoimmat asuinalueet, joiden läpi olisi mitä luultavammin helpoin kulkea huomaamattomasti, kun ihmisiä oli paljon ja he eivät olleet pukeutuneet yhtä hyvin kuin muut kaupunkilaiset. Yöaikaa kukaan tuskin erottaisi elävää elävästäkuolleesta. Tämä reitti kuitenkin kestäisi selvästi muita pidempään kulkea ja aika ei ollut heidän puolellaan.
Kapteeni Kallas oli yksin päätöksensä kanssa. Sotilaat vain odottivat käskyä mihin suuntaan heidän tuli kulkea. Kallas katsoi sotilaitaan, jotka lepäsivät kallioiden suojissa. Sitten hän käänsi katseensa alas vuorilta tasangolle, missä tiesi Netronovalan armeijan olevan. Kallas tiesi kenraalin ja toisten kapteenien olevan siellä. Hän ei ollut kaivannut näiden seuraa enemmän koskaan aikaisemmin.
Yksi sotilaista tuli Kallaksen luokse.
”Herra kapteeni, mitkä ovat käskysi?” Sotilas kysyi.
”Jatketaan eteenpäin”, Venir vastasi.
Sotilas nyökkäsi ja lähti kertomaan käskyä muille. Kallas puolestaan jäi vielä katselemaan tasangolle.
”Toivottavasti näemme vielä”, Venir sanoi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)