Hämärtymä

Katson eteeni. Silmäni ovat sokeat. Ainakin tavallaan. Sokeus riippuu katsojasta ja katsoja on riippuvainen sokeudestaan.

Näen kaksi maailmaa. Maailmat ovat minulle kummallisia, aivan outoja. En tiedä kummassako on enemmän rippeitä siitä paikasta, jota olen joskus kutsunut todellisuudeksi.

Puhutaanko sitten todellisuudesta? Sitähän ei ole enää olemassa. Ei ole ollut pitkään aikaan. Ei edes muistoissa tai ajatuksissa. Se on liian muinainen muisto, historiankirjoituksen tuolta puolen. Villamammuttikin seisoo museon salissa. Onko sellaisia muka joskus ollut olemassa?

Minä uskon mammutteihin, minä uskon todellisuuteen. Minun uskoni ei kuitenkaan muuta sitä tosiseikkaa, ettei todellisuutta yksinkertaisesti ole enää olemassa. On vain hämärtymiä. Aaveita menneestä maailmasta, jotka kiskovat meitä mukaansa vetehisen tavoin hukuttaakseen meidät unelmiimme maailmasta.

Vai olemmeko me jo valmiiksi hukkuneita? Minä ainakin tunnen itseni leijuvan paksussa vedessä. Ympärilläni kasvaa levää ja valo on raskaan vesipatsaan läpi siivilöitynyttä. En ole hengittänyt pitkään aikaan koska ei ole mitään, mitä hengittää.

Viekoitteleva humina täyttää korvani. Humina voisi tulla minusta itsestäni tai maailmojen toiselta puolelta. Ehkä humina tulee sekä minusta että maailojen toiselta puolelta. Kenties humina on osa maailmaa, maailmaa tai kahta.

Entäpä jos lyöttäydytään lopullisesti hulluuden rajan toiselle puolelle? Voidaanko ajatella, että humina on maailma? Onko maailmoja sitten kolme?

Ehkä. Tai sitten maailmat eivät ole asioita, joita pystyisi laskemaan omenojen lailla ala-asteen matikantunnilla, kun opettaja kertoo: ”Yksi plus yksi on kaksi” ja luulet sitä maailmasi lopulliseksi totuudeksi. Nyt sitten olet totuutesi vanki.

Sokea vanki, jonka aistit ovat sumenneet. Orja, joka ei ole nähnyt valoa tai maistanut puhdasta vettä. Sokea sinä olet. Sokea aivan kuin minäkin olen. Olkaamme sokeita yhdessä. Lopullista totuutta emme tule löytämään vaikka kuinka etsisimme. Hyvällä onnella voimme kuitenkin löytää rippeitä itsestämme.

Kahvilassa tarinoita etsimässä

Mitä tämä kaikki on? Onko se sitä mitä näemme ja tunnemme? Hiekanjyviä varpaiden välissä ja pehmeitä hiuksia sormien lomassa. Huulia pehmeällä iholla. Tunnetta siitä, kun toinen ihminen on niin lähellä. Mitään ei ole välissä. Vain kaksi, jotka eivät halua muuta kuin toisensa.

Nostan katseeni ylös sanasta, jonka juuri kirjoitin ja katselen koko kappaletta. Tekstiä. Kirjaimia, sanoja ja lauseita. Sitä samaa, mitä aina ennenkin. Ei mitään ihmeellistä tai erityistä.

Nostan kynäni paperilta. Olen kirjoittanut kapealla tussilla kohta kahden vuoden ajan. Tussi on vaihtunut monta kertaa, mutta kärjen paksuus on säilynyt 0,4 millimetrissä. Aikaisemmin kirjoitin lyijykynällä, mutta aloin pelätä sitä. Teksti oli niin häviävää, sen saattoi milloin tahansa pyyhkiä pois. Tussin jälkeä sen sijaan ei saa pois mitenkään.

Asetan kynän paperini päälle ja tartun kädelläni kahvikuppiini. Kahvilan hälinä ja tuoksu voimistuvat, kun keskittymiseni herpaantuu. Vilkaisen ympärilleni. Viereisessä pöydässä istuu kaksi keski-ikäistä miestä keskustelemassa jostakin ja toisessa pöydässä istuu nuori tyttö selaamassa puhelintaan. Kolmannessa pöydässä istuu nuorehko nainen, joka on ehkä kymmenen vuotta minua vanhempi. Nainen on pukeutunut siistiin housupukuun ja hermostuneista eleistä päätellen on odottamassa jotakuta tärkeää.

Käännän katseeni pois naisesta, kun tämä katse kääntyy minuun päin. Ehdin juuri ennen kuin katseemme kohtaavat. Tunnen ensin pienen häpeän siitä, että käänsi katseeni pois, mutta sitten tilalle tulee helpotus siitä, etteivät katseet kohdanneet. Yritän karistaa naisen mielestäni juomalla kahvia. Kahvi on pahaa eikä aja sen hetkistä asiaansa. Nainen on edelleen mielessäni.

Vilkaisen naista nopeasti uudelleen. Tämän katse on onneksi harhaillut minusta jo muualle. Katson naisen katseen suuntaan. Nainen katsoo ulos kahvilan ikkunasta kadun ihmisvilinään. Ihmiset menevät ja tulevat omien kalentereidensa mukaan. En saa kenestäkään ohikulkijasta ajatuksiini kunnolla otetta. Kaikki vaikuttavat niin tavallisilta vaikka oikeasti kukaan ei ole tavallinen. Jokaiseen ohikulkijaan sisältyy valtava tarinoiden verkosto. Kun näen ohikulkijan hetkisen ajan, näen tästä tarinoiden verkostosta yhden mikroskooppisen pienen osan.

Vilkaisen taas naista ja tämä katsoo kelloaan. Muutaman kerran kelloaan kevyesti napautettuaan nainen nousee ylös kahvilan pöydästä ja lähtee. Mukanaan nainen vie takkinsa ja salkkunsa. Minä ja kahvilan muut asiakkaat jäämme kahvilaan naisen poistumisesta välittämättä. Vähän ajan päästä naisen tilalle kahvilan pöytää istuu teini-ikäinen pari juomaan cappuccinoa ja limsaa.

Tässä vaiheessa ajatukseni on kuitenkin jo kaukana kahvilasta ja omasta kehostani. Ajatukseni ovat etsimässä uutta tarinaa, jonka kirjoittaa. En tiedä mistä tai milloin tuo tarina löytyy, mutta sen tiedän, että siellä jossakin se on odottamassa, että joku sen paperille kirjoittaisi.

Sara

Mikael istui aurinkotuolissa. Iltapäivän aurinko paistoi kirkkaana ja häikäisi Mikaelin silmiä, vaikka hänellä oli tummat aurinkolasit päässään. Mikael makasi niin raskaana aurinkotuolia ja päänsä alla olevaa tyynyä vasten, että aurinkolasien sangat painoivat korvantaustaa. Sangan aiheuttama kipu oli viiltävä.

Se kipu ei ollut kuitenkaan mitään verrattuna siihen, mitä hän muuten tunsi. Mikaelin päässä jyskytty valtava päänsärky. Hänen kaikkia lihaksiaan koski ja lihakset olivat kadottaneet voimansa. Pahin oli kuitenkin hänen murusiksi murskattu sydän. Mikään fyysinen kipu ei vastannut sitä henkistä kipua, mitä hän koki.

”Joko kirjailijan sisällä pysyy vesi?” Kari, Mikaelin paras ystävä, kysyi ja ojensi pientä vesipulloa.

”En ole varma uskallanko vielä kokeilla”, Mikael vastasi.

Puhuminen sattui.

Mikael kuitenkin otti juomapullon itselleen. Pullo tuntui raskaalta, aivan kuin vettä olisi ollut monta litraa. Myös Kari huomasi, että Mikael tunsi pullon raskaaksi.

”Et voi jatkaa tätä”, Kari sanoi ja istuutui oman aurinkotuolinsa reunalle.

Mikaelin aurinkotuolin vieressä oli toinen samanlainen tuoli. Tuolit makasivat hieman liian pitkällä nurmikolla ja niiden jalkopäätä olivat lähempänä toisiaan kuin yläpäät. Aurinkotuolien jalkopäiden edessä oli pieni pallogrilli.

”Kuolen mieluummin kuin lopetan”, Mikael totesi ja yritti saada vesipullon korkkia auki.

Kari huokaisi ja nousi mennäkseen sisälle. Kari käveli hitaasti, aivan kuin hän olisi halunnut sanoa Mikaelille vielä jotakin, mutta käveli kuitenkin sanomatta mitään sisälle lasiseinäiseen olohuoneeseen.

Mikael ajatteli Saraa. Kuinka syvään ihminen voikaan rakastua? Kaiken hän voisi antaa, kaiken kärsiä. Mikään ei kuitenkaan koskaan ollut riittävästi.

Vesipullon korkki ei tahtonut aueta. Korkin ympärillä oleva kuviointi raastoi Mikaelin kättä. Mikael puhalsi muutaman kerran keskittyneesti ja keskitti kaikki voimansa korkkiin. Korkki aukesi ja Mikael sai vettä. Jo ensimmäinen kulaus tuntui kuitenkin siltä, että se tulisi hyvin pian ulos.

Mikael joi vettä kolme kulausta.

Kari tuli takaisin sisältä mukanaan pahvilaatikollinen tavaraa. Laatikossa oli paperia ja muutama pullo. Kari selasi papereita ja heitti niitä palamaan grilliin. Pullot hän tyhjensi nurmikolle. Molemmissa oli reilu desi viskiä.

”Kuka tämä Sara on, joka toistuu teksteissäsi?” Kari kysyi Mikaelilta.

Mikael ei vastannut. Asia tuntui kuitenkin tulevan Karille selväksi parin seuraavan tekstin jälkeen.

”Minä haluan mennä takaisin hänen luokseen”, Mikael sanoi Karille.

”Et voi mennä hänen luokseen. Hän ei ole olemassa”, Kari sanoi Mikaelille.

”Tiedät mitä tarkoitan. Tuo minulle viiniä”, Mikael tuhahti.

”En tuo sinulle kuin vettä ja syömistä”, Kari totesi.

”Tuo sitten jotakin grillattavaa. Ei mitään liian sitkeää. Järsiminen ei ole nyt hyvästä”, Mikael sanoi loukkaantuneena ja vajosi hiljaisuuteen.

Hänen mielessään hiljaisuus ei kuitenkaan kestänyt sekunnin sadasosaakaan.

Mielikuvitus ryöppysi. Vanhoja kuvia tuli kertauksena ja uusia luotiin. Kävelyllä syksyisessä puistossa ja villiä seksiä hotellihuoneessa. Mikael muisti sen kaiken tarkasti. Vielä. Hän kuitenkin tiesi, että muistikuvat rupeisivat nopeasti hälvenemään.

”Tuo minulle jokin laite, millä voin kirjoittaa ja nopeasti!” Mikael huusi Karille, joka oli päässyt miltei sisälle asti.

Kari hymähti ja hänen toiseen suupieleen tuli hymy. Sitten Kari etsi Mikaelille kirjoituskoneen ja liuskakaupalla paperia.

Kari tiesi, että paperit tulisivat täyttymään nopeasti.

Ei-kenenkään-maa

Davisin kädet tärisivät holtittomasti. Tärinä sai hänen kiväärinsä lukon helisemään sen osuessa aseen runkoon. Davisin oli pakko putsata kiväärinsä, sillä hän oli juostessaan kaatunut ase kädessään juoksuhaudan pohjalla olevaan mutaan. Kivääri oli uponnut kokonaan mutaan ja Davisilla oli mennyt kymmenen minuuttia kaivaessa kivääri takaisin pinnalle. Nyt ase ei edes lauennut.

Davis käänsi kiväärinsä ylösalaisin ja sen sisältä valahti ruskeaa mutaa. Davis otti esille kankaisen liinan ja alkoi hinkata mutaa pois. Lopulta Davis sai aseen puhdistettua ja kuivattua niin, että se edes laukesi. Ase oli silti varsin likainen. Davis yritti muistella koulutusjaksoaan lähellä kotikaupunkiaan. Koulutusjakso oli kestänyt yhdeksän kuukautta eikä hän ollut sen aikana koskaan saanut asettaan yhtä likaiseksi kuin se nyt oli puhdistettuna.

Davis huokaisi ja hänen vasen jalkansa lipsahti juoksuhaudan pojalla olevalta lankulta mutaan. Mudasta kuului vaimea loiskahdus ja Davisin suusta vaimea kirous. Muutaman metrin päässä ei-kenenkään-maata tarkkaileva vartiomies loi Davisiin hitaan vilkaisun. Davis nosti jalkansa mudasta ja yritti ravistaa kosteutta pois. Yritys oli turha, sillä hänen saappaansa, housunsa ja takkinsa olivat jo muutenkin märkiä mudassa rämpimisestä ja tihkusateesta.

Sade tiheni. Ensin pisaroiden tekemiä pyörteitä näkyi vain siellä ja täällä, mutta pian ympyröitä oli sadoittain pienessäkin lammikossa ja uusia syntyi jatkuvalla syötöllä lisää. Ohueen peltiin osuessaan pisarat saivat aikaan vaimean äänen, pienen kumahduksen. Sateen tihentyessä myös kumahdusten välinen aika pienentyi. Pian kumahduksia tuli jatkuvalla sarjalla. Aivan kuin konekiväärillä olisi ammuttu.

Vartiomies pyysi Davisin luokseen ja sanoi menevänsä heittämään vettä. Davis suostui tuuraamaan vartiomiestä. Yhteisellä asiallahan täällä oltiin. Valtion asialla. Valtionpäämiesten asialla. Sodan asialla. Kysymys oli elämästä ja kuolemasta. Toinen ihminen piti tappaa, jos itse halusi elää.

Davis katsoi periskoopista ei-kenenkään-maata. Näkyi mutaa. Näkyi vettä. Näkyi luurankoja, ihmisen ja hevosen. Näkyi kypäriä. Näkyi myös muutama puun kanto, joka muistutti metsästä, joka oli sijainnut paikalla ennen taisteluita. Myös saksalaisten juoksuhaudat näkyivät. Mitään elämää ei kuitenkaan näkynyt.

Ei-kenenkään-maa puistatti Davisia. Ei siksi, että se oli autio. Ei-kenenkään-maa puistatti siksi, että se oli imaissut sisäänsä niin monta Davisin ystävää. Rogers, Grant, Lewis, Mackenzie… Listaa voisi jatkaa vielä paljon pidemmälle. Davis ei kuitenkaan halunnut jatkaa listaa. Lista sai hänet surulliseksi. Se sai hänet muistamaan sen kuinka monta nuorta henkeä oli valunut hukkaan.

Ja huomenna olisi hänen vuoronsa. Siitä Davis oli varma.

Vartiomies palasi ja Davis vilkaisi periskoopista vielä nopeasti tulevaa hautaansa, ei-kenenkään-maata.

Särkynyt sankari

Yö oli puistattavan synkkä ja pimeä. Tähdet näkyivät himmeinä ja täysikuu valaisi heikosti. Tumma ruohon peittämä mäki piirtyi mustaa taivasta vasten vielä taivastakin syvempänä pimeytenä. Siellä täällä mäestä puski esiin puu tai pensas.

Mäellä seisoi yksinäisyydessä vanha puutalo. Talo oli pimeä ja se näytti kauaa katsottuna autiolta. Talo näytti niin luotaantyöntävältä, etteivät edes eläimet viihtyneet sen luona. Vain muutama korppi raakkui talon harjalla tai talon vieressä puolikuolleella, mutta vielä kituvalla, omenapuulla.

Korppien lisäksi talon läheisyydessä viihtyi vain talon omistaja Mike, joka istui olohuoneen sohvalla. Mike oli mies, jota saattoi kuvata kahdella sanalla: katkera ja murrettu. Miken vierellä sohvalla lepäsi puhtaanvalkoinen naamio.

Mike oli vuosia sitten kyllästynyt poliisin kyvyttömyyteen ja yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuteen ja hän oli ottanut lain omiin käsiinsä. Lehdet kutsuivat häntä naamiosankariksi ja naamiomurhaajaksi ja jotkin toimittajat olivat antaneet hänelle nimeksi Valkonaaman ja joku nimitti häntä jopa Valkoiseksi Kostajaksi. Valkoista Mikessä oli kuitenkin vain naamio.

Naamio oli hänen itsensä valmistama. Naamion alkuperäisenä tarkoituksena oli ollut vain peittää hänen kasvojensa tunnistettavimmat osat, eli silmänympärykset ja osan nenästä. Vuosien sankarileikkien saatossa naamion koko oli kuitenkin kasvanut ja nyt Miken vierellä sohvalla lepäävä naamio riitti peittämään hänen kasvonsa kokonaan.

Sohva, jolla Mike istui, oli valeltu bensiinillä. Samoin oli tehty olohuoneen muillekin kalusteille ja koko antiikkia pullollaan oleva loisteliaalle puutalolle.

Mike otti vasemmasta kädestään ruskean nahkahansikkaan ja kaivoi mustan takkinsa vasemman helman taskusta teräksisen tupakansytyttimen. Hän alkoi leikkiä sytyttimellä. Sytyttimen pieni liekki valaisi pimeää olohuonetta, sitten taas pimeni ja syttyi taas uudestaan. Mike toivoi, että bensanhöyryt syttyisivät liekistä palamaan, mutta niin ei edelleenkään käynyt.

Lopulta Mike kyllästyi sytyttimeen, hän tunki sytyttimen takaisin taskuunsa ja pisti vasemman käden hansikkaan takaisin käteensä. Mike istui hetkenaikaa hiljaa sohvalla ja katsoi olohuoneen ikkunoista sisälle virtaavaa hentoa valokeilaa.

Hetken tuijotettuaan kuunvalon heijastumista bensaläikistä Mike kaivoi povitaskustaan pienen valokuva ja sytytti sohvan vieressä törröttävän jalkalampun. Mike piteli kuvaa oikeassa kädessään ja käsi tärisi.

Mike tuijotti valokuvaa äänettömästi. Valokuvassa hymyili nuori nainen valloittavasti. Nainen oli Miken ex-vaimo. He olivat rakastuneet ensisilmäyksellä, häitä oli vietetty viikko ja erosta oli kulunut kaksi vuotta. Tämän kahden vuoden aikana ei koko talossa ollut yksikään huonekalu vaihtanut paikkaa.

Mike haistoi bensiinin pistävän hajun ja pisti valokuvan takaisin povitaskuun. Haju oli niin voimakas, että pyörrytti. Mike nosti valkoisen naamion sohvalta ja asetti sen kasvoilleen. Naamio ei vaikuttanut hajuun millään tavalla. Hän sammutti jalkalampun valon.

Sitten Mike asetti ruskean lierihatun päähänsä ja nousi seisomaan. Sohvan jousien narahdus kuului hiljaisessa talossa. Bensiini litisi mustien nahkasaappaiden kumisten pohjien alla, kun Mike käveli olohuoneesta aulaan.

Aulasta nousi portaat yläkertaan. Yläkerrasta valui hieman bensaa portaita pitkin.

Mike käveli portaat ylös. Taas litinää.

Yläkerran tasanne kiersi seinän viertä ja toiselta puolelta aidattuna puoliksi aulan ympäri. Tasanteelta pääsi kolmeen makuuhuoneeseen ja yhteen vaatekomeroon.

Ensimmäinen makuuhuoneista oli ollut hänen vaimonsa työhuone, toinen heidän yhteinen makuuhuoneensa ja kolmas oli ollut heidän tyttärensä makuuhuone. Mike asteli tähän kolmanteen makuuhuoneeseen.

Makuuhuone oli valoton, kuten koko muu talokin. Ikkunasta valui sisälle hieman valoa ja pitkät varjot kiersivät huonetta. Ikkunassa oli kauniit pitsiverhot. Huoneen seinät olivat vaaleanpunaiset. Mike oli itse maalannut huoneen pikku prinsessalleen. Vaatekaappien ovet olivat valkoisia ja sänky vaaleansininen. Se oli ostettua ennen lapsen syntymää.

Valkoisenläpikuultavasta muovista valmistettu bensiinikanisteri törrötti keskellä huonetta. Sen pohjalla oli vielä pari senttimetriä bensiiniä, joka oli jäänyt ylimääräiseksi. Mike avasi kanisterin ja kaatoi sen lopun sisällön lattialle.

Mike heitti tyhjän kanisterin nurkkaan ja astui ikkunan luokse. Hän tuijotti tyhjällä katseella ulos.

”Mitä tein väärin?” Mike kysyi särkyneellä äänellä ikkunasta näkyvältä pimeältä mäenrinteeltä.