Vastahyökkäys keskikaupungilla XXI

Betula nana, osa 504

Uusi jäävaarna paljasti seuraavan kaapin sisällä olleen sotilaan, joka kaatui toverinsa viereen lattialle.

”Toinen”, sotilas sanoi.

”Mutta tuskin viimeinen”, Mihail sanoi.

Sotilas katseli levottomana ympärilleen. Mihail tiesi ettei siitä ollut tässä tilanteessa apua. He olivat kävelleet ansaan tullessaan taloon. Mihail oli pettynyt itseensä. Kaikki olivat varottaneet, että hänellä oli edessään Suuren keisarikunnan armeijan virittämä ansa. Ja nyt hän oli sen sisällä. Ansa odotti vain laukeamistaan hänen sormilleen.

Lopulta sotilas kääntyi Mihailin puoleen.

”Mitä teemme nyt, arvon ruhtinas?” Sotilas kysyi.

Mihail huokaisi ja sulki silmänsä. Hän tiesi, että nyt oli viimeinen hetki aikaa keskittyä ja rahoittua ennen kuin taistelu alkaisi. Heillä ei ollut tietoa siitä miten paljon sotilaita oli piiloutuneena taloon. Mihail piti todennäköisenä, että he olisivat talon sisällä alakynnessä. Kun apu saapuisi ulkoa, se olisi heidän kannaltaan liian myöhäistä. Hän joutui hyväksymään sen, ettei välttämättä pystyisi suojelemaan muita kuin itseään.

Alakerrasta kuului huutoa. Ylhäältä rysähdys. Mihail tiesi, että ansa oli nyt lauennut.

”Arvon ruhtinas?” Sotilas kysyi.

Mihail halusi venyttää keskittymishetkeään mahdollisimman pitkäksi ja jätti sotilaan edelleen huomiotta.

Sotilas liikahti levottomasti Mihailin vieressä.

”Arvon ruhtinas”, Sotilas sanoi.

Sotilaan äänessä oli selvää hätääntymistä. Mihail odotti vielä yhtä, mutta sotilaan ääntä ei kuulunut.

Mihail räväytti silmänsä auki. Talo oli edelleen yhtä pimeä. Ilmassa oli kuitenkin erilainen tuntu kuin aikaisemmin. Aikaisemmin talon ilma oli ollut ahdistuneen pysähtynyttä ja roikkuvaa. Nyt se oli jännityksestä liikehtivää.

Sotilas seisoi edelleen Mihailin vierellä, mutta tämä yritti pysyä niin hiljaa ja niin paikoillaan kuin vain pystyi. Mihail tajusi nopeasti, miksi tämä teki niin. Kauempaa kuului askelia, joista he molemmat tiesivät, ettei tulija ollut Netronovalan armeijan sotilas.

Mihail nosti sormensa suunsa eteen ja näytti sotilaalle, että tämän tuli pysyä hiljaa. Sotilas nyökkäsi. Mihail ohjasi sotilaan vetäytymään hitaasti kohti kaappeja, joiden edeessä he olivat. Se oli virhe.

Sotilas kompastui toiseen kuolleeseen sotilaaseen ja kaatui. Kaatumisesta kuuluva ääni kaikui läpi kerroksen.

”Auh”, sotilas sanoi.

Aikaisemmin kuuluneet askeleet pysähtyivät ja lyhyen hetken jälkeen kiihtyivät uudelleen. Mihail tiesi, että hänellä oli vain kiitävä hetki aikaa päättää mitä tekisi.