Lauennut ansa II

Betula nana, osa 506

Osa nuolista jäi kiinni huoneen kattoon ja seinään. Loput kimposivat lattialle ja pyörivät Mihailin jalkoihin.

Sotilas polvistui Mihailin vierelle ja tarttui yhteen lattialle kimmonneeseen nuoleen. Tämä tutki nuolta, joka näytti Mihailin silmään oudolta.

”Nämä eivät ole meidän nuoliamme”, sotilas sanoi.

”He osasivat odottaa, että murramme ikkunan”, Mihail sanoi.

Sotilas nousi ylös ja näytti pelokkaalta.

”Eikö ulkona ole omiamme ollenkaan?” Sotilas kysyi.

Mihail kohautti olkiaan.

”Taidamme vain olla siihen suuntaan, joka oli Suuren keisarikunnan armeijan joukkoja kohden. En usko, että ulkona tilanne on muuttunut sen enempää”, Mihail vastasi.

Lisää nuolia lensi ikkunasta sisään.

”Mutta he tiesivät, että olemme täällä. He olivat odottamassa, että voivat ampua nuolia heti, kun ikkuna murretaan auki”, sotilas sanoi.

Mihail ei osannut sanoa sotilaan sanoihin muuta. Jotakin outoa tilanteessa kuitenkin oli. Mutta kaikki saattoi olla osa ansaa, joka hänelle oli viritetty.

Jääseinästä kuuluva rysähdys keskeytti heidän ajatuksensa. Aikaisempaa voimakkaampi ääni sai heidät molemmat kääntymään kohti jääseinää.

Kirveen terä paistoi läpi jääseinästä lyhyen hetken ennen kuin terä kiskottiin irti.

”Jääseinä ei kestä enää pitkään”, Mihail sanoi.

Mihail kuuli kuinka sotilas nielaisi.

”Mutta minä en aio jäädä sitä odottamaan”, Mihail sanoi.

Mihail ryhtyi loitsimaan. Hän kasasi loitsuunsa kaiken sen suuttumuksen, jota oli kasannut sisäänsä Suuren keisarikunnan armeijaa kohtaan koko taistelun aikana. Sitten hän vapautti sen kaiken.

Jäävaarojen joukko mursi jääseinän ja tappoi sen takana olevat Suuren keisarikunnan sotilaat. Jäävarnat myös rikkoivat osan seinää. Osa upposi rakenteisiin, mutta niiden voima ei riittänyt läpäisyyn.

Taloon laskeutui taas hiljaisuus.

”Voimanne hämmästyttävät minua joka hetki, arvon ruhtinas”, sotilas sanoi.

Sotilas katseli Mihailia pelon ja kunnioituksen sekaisella katseella. Mihail epäili, että joukossa alkoi olla jo enemmän pelkoa.

”Enemmän se on pitkän opiskelun ja säännöllisen harjoittelun tulosta”, Mihail sanoi.

Vaikka hän tiesi, ettei se ollut täysin totta. Synkkä varjo käväisi hänen mielessään, mutta pyyhkiytyi sitten pois kuin ei olisi koskaan ollutkaan.

Lauennut ansa

Betula nana, osa 505

Mihail loitsi ilman, että oli päättänyt mitä loitsi. Lopputulos oli yllätys hänelle itselleenkin.

”Jääseinä”, sotilas sanoi.

Mihail havahtui vierellään maassa makaavaan sotilaaseen, joka yritti nyt kömpiä ylös. Tämän jalka takertui kuolleen sotilaan käsiin. Sitten hän nosti katseensa ylös ja näki edessään jääseinän, joka jakoi huoneen kahteen osaan.

Lasiseinän takaa kuului kumea jyskytys. Joku oli seinän takana ja halusi siitä läpi.

”Meidän täytyy päästä täältä pois”, Mihail sanoi.

He kääntyivät katsomaan syvemmälle huoneeseen. Huoneessa oli kaksi ikkunaa, jotka molemmat olivat teljetty kiinni. Toisen ikkunan raosta paistoi ohut valonsäie.

”Ikkunat taitavat olla ainoa vaihtoehtomme, arvon ruhtinas”, sotilas sanoi.

”Kokeile saatko jomman kumman auki”, Mihail sanoi.

Sotilas nyökkäsi ja meni ikkunoiden luokse. Mihail sen sijaan kääntyi tutkimaan loitsimaansa jääseinää. Hän halusi ymmärtää miten hän oli sen luonut sekä miten kauan se kestäisi murtoyrityksiä.

”En saa näitä käsin auki”, sotilas sanoi.

”Eikö täällä ole mitään, millä voisit vääntää lautoja auki?” Mihail kysyi.

Mihail kuuli tavaroiden kaivamisen ääniä huoneen perältä.

”Minä yritän, arvon ruhtinas”, sotilas vastasi.

Mihail valmistautui henkisesti jo siihen, että hänen täytyi loitsia puuvaarnoja, joilla rikkoa ikkunat.

Jääseinän takaa kuului terävä ääni. Joku yritti murtaa jääseinää teräaseella, ehkä miekalla. Miekka sopi tarkoitukseen huonosti, mutta jostain löytyisi varmasti myös kirves. Mihail toivoi, että siihen mennessä heillä olisi pakoreitti valmiina.

Mihail yritti mielessään hahmotella kuinka loitsisi uuden vastaavan jääseinän, mutta jotakin jäi puuttumaan. Mitä hän oli keksinyt hetkessä, jota ei saanut enää uudelleen mieleensä? Hänen pohdiskelun keskeytti rysähtävä ääni jääseinän takaa. Kirves oli löytynyt.

”Joko sait ikkunan auki?” Mihail kysyi.

Sotilaan vastauksessa meni sen verran pitkään, että Mihail arvasi sen laadun.

”Pahoittelen, arvon ruhtinas”, sotilas vastasi.

Mihail kääntyi pois jääseinältä. Sen takaa kuului uusi rysähdys. Jää tuskin kestäisi kirveen iskuja kovinkaan pitkään.

”Väistä”, Mihail sanoi.

Sotilas totteli ripeästi. Tämä oli nähnyt mihin Mihail loitsuillaan kykeni.

Mihail keskittyi ja hengitti syvään. Hän ei antanut jääseinästä kuuluvien rysähdysten häiritä itseään. Sitten hän loitsi jäävaarnan, jolla mursi ikkunan sulkeneet laudat. Valo tulvi huoneeseen.

Valon perässä tulivat nuolet.

Vastahyökkäys keskikaupungilla XXI

Betula nana, osa 504

Uusi jäävaarna paljasti seuraavan kaapin sisällä olleen sotilaan, joka kaatui toverinsa viereen lattialle.

”Toinen”, sotilas sanoi.

”Mutta tuskin viimeinen”, Mihail sanoi.

Sotilas katseli levottomana ympärilleen. Mihail tiesi ettei siitä ollut tässä tilanteessa apua. He olivat kävelleet ansaan tullessaan taloon. Mihail oli pettynyt itseensä. Kaikki olivat varottaneet, että hänellä oli edessään Suuren keisarikunnan armeijan virittämä ansa. Ja nyt hän oli sen sisällä. Ansa odotti vain laukeamistaan hänen sormilleen.

Lopulta sotilas kääntyi Mihailin puoleen.

”Mitä teemme nyt, arvon ruhtinas?” Sotilas kysyi.

Mihail huokaisi ja sulki silmänsä. Hän tiesi, että nyt oli viimeinen hetki aikaa keskittyä ja rahoittua ennen kuin taistelu alkaisi. Heillä ei ollut tietoa siitä miten paljon sotilaita oli piiloutuneena taloon. Mihail piti todennäköisenä, että he olisivat talon sisällä alakynnessä. Kun apu saapuisi ulkoa, se olisi heidän kannaltaan liian myöhäistä. Hän joutui hyväksymään sen, ettei välttämättä pystyisi suojelemaan muita kuin itseään.

Alakerrasta kuului huutoa. Ylhäältä rysähdys. Mihail tiesi, että ansa oli nyt lauennut.

”Arvon ruhtinas?” Sotilas kysyi.

Mihail halusi venyttää keskittymishetkeään mahdollisimman pitkäksi ja jätti sotilaan edelleen huomiotta.

Sotilas liikahti levottomasti Mihailin vieressä.

”Arvon ruhtinas”, Sotilas sanoi.

Sotilaan äänessä oli selvää hätääntymistä. Mihail odotti vielä yhtä, mutta sotilaan ääntä ei kuulunut.

Mihail räväytti silmänsä auki. Talo oli edelleen yhtä pimeä. Ilmassa oli kuitenkin erilainen tuntu kuin aikaisemmin. Aikaisemmin talon ilma oli ollut ahdistuneen pysähtynyttä ja roikkuvaa. Nyt se oli jännityksestä liikehtivää.

Sotilas seisoi edelleen Mihailin vierellä, mutta tämä yritti pysyä niin hiljaa ja niin paikoillaan kuin vain pystyi. Mihail tajusi nopeasti, miksi tämä teki niin. Kauempaa kuului askelia, joista he molemmat tiesivät, ettei tulija ollut Netronovalan armeijan sotilas.

Mihail nosti sormensa suunsa eteen ja näytti sotilaalle, että tämän tuli pysyä hiljaa. Sotilas nyökkäsi. Mihail ohjasi sotilaan vetäytymään hitaasti kohti kaappeja, joiden edeessä he olivat. Se oli virhe.

Sotilas kompastui toiseen kuolleeseen sotilaaseen ja kaatui. Kaatumisesta kuuluva ääni kaikui läpi kerroksen.

”Auh”, sotilas sanoi.

Aikaisemmin kuuluneet askeleet pysähtyivät ja lyhyen hetken jälkeen kiihtyivät uudelleen. Mihail tiesi, että hänellä oli vain kiitävä hetki aikaa päättää mitä tekisi.