Lauennut ansa IV

Betula nana, osa 508

Mihailin vaihtoehdot olivat vähissä. Hänen täytyi joko keksiä jotakin räjähtävää, jolla pääsisi pois talosta, tai sitten vain odottaa, että Suuren keisarikunnan armeija toteuttausu sen, mitä he olivat hänen varalleen keksineet. Jälkimmäinen vaihtoehto ei houkutellut Mihailia.

Aluksi hän yritti hahmottaa uudelleen miten päin huone oli. Kaikki ikkunat, joihin hänellä oli pääsy, olivat suoraan Suuren keisarikunnan hallitsemaan suuntaan. Kuten he olivat kuolleen sotilaan kanssa todenneet.

Jos hän yrittäisi ulos ikkunasta, hän väistämättä kohtaisi nuolisateen. Ehkä myös muutakin. Muutamasta nuolesta hänen ympärillään oleva suojaloitsu selviäisi, mutta jos suoraan päin tulevia nuolia olisi kymmenittäin, suoja ei välttämättä kestäisi. Mihail myös oletti, että ulkona odotti muukin kuin vain nuolet.

Pakeneminen vaatisi siis vahvan jääsuojan loitsimista. Luultavasti olisi helpompaa loitsia jääseinä rapun tukkeeksi ja murtaa talon seinä sen toiselta laidalta.

Mihail käänsi katseensa toiseen suuntaan.

Talon toinen puoli antoi suuntaan, joka oli Netronovalan armeijan hallussa. Tai ainakin oli ollut silloin, kun hän oli astunut taloon. Tässä ajassa sana siitä, että hän oli loukussa talon sisällä, oli varmasti kulkenut talon ulkopuolelle Suuren keisarikunnan armeijan tietoon. Mihail oli varma, että nämä yrittäisivät hyödyntää tilanteen niin hyvin kuin vain pystyivät.

”Minun täytyy päästä täältä pois. Murtaudun noista seinistä läpi, vaikka se romahduttaisi koko talon”, Mihail sanoi.

Mihail ryhtyi keräämään taikavoimiaan valmiiksi loitsimisia varten.

Kuolleestamanatut pääasiassa jatkoivat Mihailin tuijottamista, mutta osa alkoi tutkia myös muuten huonetta. Yksi erehtyi menemään avoinna olevalle ikkunalle ja sai nuolesta. Muille tämä oli riittävä opetus.

Kun Mihail oli saanut puolet siitä voimasta kasaan, jonka hän arveli tarvitsevansa sekä portaikon tukkimiseen että murtautumiseen talon seinästä läpi, alkoi alemmasta kerroksesta kuulua ääniä. Hän lopetti keskittymisensä ja pysähtyi kuuntelemaan.

”Tuo ei kuulosta hyvältä”, Mihail sanoi.

Mihail näytti kuolleestamanatuille, että näiden piti odottaa paikoillaan.

”Älkää seuratko”, Mihail sanoi.

Mihail käveli rauhallisesti portaikolle, mutta pysytteli näkymättömissä alaspäin. Alhaalta kuului puhetta, josta hänen oli vaikea saada selvää. Ainoa asia, jonka Mihail sai selväksi, oli se, että johonkin alakerran Suuren keisarikunnan armeijan sotilaat valmistautuivat. Valmistelut siihen olivat käynnissä ja nyt kyse oli vain odottamisesta.

”En anna teille aikaa odottaa sopivaa hetkeä”, Mihail sanoi.

Mihail loitsi portaikkoon jääelementaalin, joka hyökkäsi portaikkoa alas. Alemmasta kerroksesta alkoi kuulua taistelun ääniä, kun jääelementaali kamppaili siellä olevien sotilaiden kanssa.

”Siinä teille hetkeksi tekemistä”, Mihail sanoi.

Mihail loitsi myös portaikon umpeen paksulla jääkannella. Nyt hän pääsi tutkimaan rakennuksen toista laitaa, jotta pystyi valmistautumaan pakoonsa. Myös kuolleestamanatut katsoivat, että tilanne oli turvallinen ja seurasivat Mihailia.

Lauennut ansa III

Betula nana, osa 507

Portaista kuului ääntä ja sotilas käännähti äänen suuntaan.

”Varokaa, arvon ruhtinas”, sotilas sanoi.

Varoitus tuli liian myöhään, sillä nuolet jo lensivät portaikosta heitä kohden. Mihailia kohden osoittavat nuolet kimposivat häntä suojelevaan jääpanssariin. Hänen vierellään olevalla sotilaalla sen sijaan ei ollut mitään suojanaan.

Mihail tarttui kaatuvaan sotilaaseen, mutta ei voinut tehdä muuta kuin keventää tämän matkaa lattialle.

”Menkää, arvon ruhtinas, paetkaa. Ja taistelkaa”, sotilas sanoi.

Sitten sotilas oli poissa.

Yksinäinen nuoli viuhahti Mihailin pään ohitse. Hän käänsi katseensa portaikkoon, josta käveli ylös Suuren keisarikunnan armeijan sotilaita varsijousien kanssa.

”Tarvitsette paljon enemmän kuin nuolia minua varten”, Mihail sanoi.

Hän loitsi jäävaarnoja, joilla surmasi ampumassa olevat sotilaat. Sitten lisää seuraavaa sotilaiden riviä varten. Loput näyttivät vetäytyvän takaisin alempiin kerroksiin.

Mihail yritti keksiä mitä oli tapahtumassa. Hän ei pitänyt siitä, että Suuren keisarikunnan armeijan sotilaat lähtivät yhtäkkisesti vetäytymään. Tavallisesti nämä hyökkäsivät sokeasti häntä vastaan. Jokin oli vialla. Ja hänen pitäisi keksiä nopeasti, mitä hänellä oli edessään. Muuten hän pelkäsi, että kävisi vielä huonosti. Mihail tunsi epävarmuutta, joka tuntui vieraalta. Hän ei ollut tuntenut vastaavaa hyvin pitkään aikaan.

”Tarvitsen apua”, Mihail sanoi.

Koska muuta apua ei ollut tiedossa, Mihail ryhtyi loitsimaan kuolleestamanausta. Hän toivoi, että saisi manauksen loitsittua riittävän nopeasti. Ennen kuin tapahtui se, mitä ikinä olikin tapahtumassa.

Kuolleita Suuren keisarikunnan sotilaita oli varsin rajallinen määrä, joten manauksen ei tarvinnut olla valtava. Ei niihin edellisten päivien manauksiin verrattuna, joilla hän oli ajanut vastahyökkäystä eteenpäin. Eteenpäin ja lopulta suoraan ansaan.

Mihail hengitti syvään. Kuolleestamanatut sotilaat tuskin pystyisivät hetkeen tekemään mitään hyödyllistä. Parhaassakin tapauksessa hän saisi niiden avulla aikaan harhautuksen.

”Ja sitten minun täytyy keksiä jotakin, johon sen harhautuksen hyödynnän”, Mihail sanoi.

Mihail loitsi kuolleestamanauksen ja Suuren keisarikunnan armeijan sotilaat nousivat vaivalloisesti lattialta. Portaista lensi ylös nuolia, jotka surmasivat portaista alas näkyvät kuolleestamanatut uudelleen. Nyt alhaallakin tiedettiin, että hän oli loitsinut kuolleestamanauksen.

”Se siitä yllätyksestä”, Mihail sanoi.

Mihail kutsui pystyyn saakka päässeet kuolleestamanatut kauemmaksi portaista. Hän katseli manattuja, jotka eivät herättäneet hänessä suurta luottamusta. Menisi päiviä, ennen kuin sotilaat oppisivat liikkumaan jokseenkin normaalisti. Tuoreesta ruumiista kuolleestamanaus toki auttoi asiaa, mutta ei ratkaissut täysin sitä, että kuolleestamanattujen piti opetella uudelleen liikkumaan. Ja muutenkin olemaan ja elämään.

Kuolleestamanatut raahautuivat Mihailin luokse ja jäivät tuijottamaan häntä odottaen.

”Ja sitten pitää keksiä jotakin”, Mihail sanoi.

Lauennut ansa II

Betula nana, osa 506

Osa nuolista jäi kiinni huoneen kattoon ja seinään. Loput kimposivat lattialle ja pyörivät Mihailin jalkoihin.

Sotilas polvistui Mihailin vierelle ja tarttui yhteen lattialle kimmonneeseen nuoleen. Tämä tutki nuolta, joka näytti Mihailin silmään oudolta.

”Nämä eivät ole meidän nuoliamme”, sotilas sanoi.

”He osasivat odottaa, että murramme ikkunan”, Mihail sanoi.

Sotilas nousi ylös ja näytti pelokkaalta.

”Eikö ulkona ole omiamme ollenkaan?” Sotilas kysyi.

Mihail kohautti olkiaan.

”Taidamme vain olla siihen suuntaan, joka oli Suuren keisarikunnan armeijan joukkoja kohden. En usko, että ulkona tilanne on muuttunut sen enempää”, Mihail vastasi.

Lisää nuolia lensi ikkunasta sisään.

”Mutta he tiesivät, että olemme täällä. He olivat odottamassa, että voivat ampua nuolia heti, kun ikkuna murretaan auki”, sotilas sanoi.

Mihail ei osannut sanoa sotilaan sanoihin muuta. Jotakin outoa tilanteessa kuitenkin oli. Mutta kaikki saattoi olla osa ansaa, joka hänelle oli viritetty.

Jääseinästä kuuluva rysähdys keskeytti heidän ajatuksensa. Aikaisempaa voimakkaampi ääni sai heidät molemmat kääntymään kohti jääseinää.

Kirveen terä paistoi läpi jääseinästä lyhyen hetken ennen kuin terä kiskottiin irti.

”Jääseinä ei kestä enää pitkään”, Mihail sanoi.

Mihail kuuli kuinka sotilas nielaisi.

”Mutta minä en aio jäädä sitä odottamaan”, Mihail sanoi.

Mihail ryhtyi loitsimaan. Hän kasasi loitsuunsa kaiken sen suuttumuksen, jota oli kasannut sisäänsä Suuren keisarikunnan armeijaa kohtaan koko taistelun aikana. Sitten hän vapautti sen kaiken.

Jäävaarojen joukko mursi jääseinän ja tappoi sen takana olevat Suuren keisarikunnan sotilaat. Jäävarnat myös rikkoivat osan seinää. Osa upposi rakenteisiin, mutta niiden voima ei riittänyt läpäisyyn.

Taloon laskeutui taas hiljaisuus.

”Voimanne hämmästyttävät minua joka hetki, arvon ruhtinas”, sotilas sanoi.

Sotilas katseli Mihailia pelon ja kunnioituksen sekaisella katseella. Mihail epäili, että joukossa alkoi olla jo enemmän pelkoa.

”Enemmän se on pitkän opiskelun ja säännöllisen harjoittelun tulosta”, Mihail sanoi.

Vaikka hän tiesi, ettei se ollut täysin totta. Synkkä varjo käväisi hänen mielessään, mutta pyyhkiytyi sitten pois kuin ei olisi koskaan ollutkaan.

Lauennut ansa

Betula nana, osa 505

Mihail loitsi ilman, että oli päättänyt mitä loitsi. Lopputulos oli yllätys hänelle itselleenkin.

”Jääseinä”, sotilas sanoi.

Mihail havahtui vierellään maassa makaavaan sotilaaseen, joka yritti nyt kömpiä ylös. Tämän jalka takertui kuolleen sotilaan käsiin. Sitten hän nosti katseensa ylös ja näki edessään jääseinän, joka jakoi huoneen kahteen osaan.

Lasiseinän takaa kuului kumea jyskytys. Joku oli seinän takana ja halusi siitä läpi.

”Meidän täytyy päästä täältä pois”, Mihail sanoi.

He kääntyivät katsomaan syvemmälle huoneeseen. Huoneessa oli kaksi ikkunaa, jotka molemmat olivat teljetty kiinni. Toisen ikkunan raosta paistoi ohut valonsäie.

”Ikkunat taitavat olla ainoa vaihtoehtomme, arvon ruhtinas”, sotilas sanoi.

”Kokeile saatko jomman kumman auki”, Mihail sanoi.

Sotilas nyökkäsi ja meni ikkunoiden luokse. Mihail sen sijaan kääntyi tutkimaan loitsimaansa jääseinää. Hän halusi ymmärtää miten hän oli sen luonut sekä miten kauan se kestäisi murtoyrityksiä.

”En saa näitä käsin auki”, sotilas sanoi.

”Eikö täällä ole mitään, millä voisit vääntää lautoja auki?” Mihail kysyi.

Mihail kuuli tavaroiden kaivamisen ääniä huoneen perältä.

”Minä yritän, arvon ruhtinas”, sotilas vastasi.

Mihail valmistautui henkisesti jo siihen, että hänen täytyi loitsia puuvaarnoja, joilla rikkoa ikkunat.

Jääseinän takaa kuului terävä ääni. Joku yritti murtaa jääseinää teräaseella, ehkä miekalla. Miekka sopi tarkoitukseen huonosti, mutta jostain löytyisi varmasti myös kirves. Mihail toivoi, että siihen mennessä heillä olisi pakoreitti valmiina.

Mihail yritti mielessään hahmotella kuinka loitsisi uuden vastaavan jääseinän, mutta jotakin jäi puuttumaan. Mitä hän oli keksinyt hetkessä, jota ei saanut enää uudelleen mieleensä? Hänen pohdiskelun keskeytti rysähtävä ääni jääseinän takaa. Kirves oli löytynyt.

”Joko sait ikkunan auki?” Mihail kysyi.

Sotilaan vastauksessa meni sen verran pitkään, että Mihail arvasi sen laadun.

”Pahoittelen, arvon ruhtinas”, sotilas vastasi.

Mihail kääntyi pois jääseinältä. Sen takaa kuului uusi rysähdys. Jää tuskin kestäisi kirveen iskuja kovinkaan pitkään.

”Väistä”, Mihail sanoi.

Sotilas totteli ripeästi. Tämä oli nähnyt mihin Mihail loitsuillaan kykeni.

Mihail keskittyi ja hengitti syvään. Hän ei antanut jääseinästä kuuluvien rysähdysten häiritä itseään. Sitten hän loitsi jäävaarnan, jolla mursi ikkunan sulkeneet laudat. Valo tulvi huoneeseen.

Valon perässä tulivat nuolet.

Vastahyökkäys keskikaupungilla XXI

Betula nana, osa 504

Uusi jäävaarna paljasti seuraavan kaapin sisällä olleen sotilaan, joka kaatui toverinsa viereen lattialle.

”Toinen”, sotilas sanoi.

”Mutta tuskin viimeinen”, Mihail sanoi.

Sotilas katseli levottomana ympärilleen. Mihail tiesi ettei siitä ollut tässä tilanteessa apua. He olivat kävelleet ansaan tullessaan taloon. Mihail oli pettynyt itseensä. Kaikki olivat varottaneet, että hänellä oli edessään Suuren keisarikunnan armeijan virittämä ansa. Ja nyt hän oli sen sisällä. Ansa odotti vain laukeamistaan hänen sormilleen.

Lopulta sotilas kääntyi Mihailin puoleen.

”Mitä teemme nyt, arvon ruhtinas?” Sotilas kysyi.

Mihail huokaisi ja sulki silmänsä. Hän tiesi, että nyt oli viimeinen hetki aikaa keskittyä ja rahoittua ennen kuin taistelu alkaisi. Heillä ei ollut tietoa siitä miten paljon sotilaita oli piiloutuneena taloon. Mihail piti todennäköisenä, että he olisivat talon sisällä alakynnessä. Kun apu saapuisi ulkoa, se olisi heidän kannaltaan liian myöhäistä. Hän joutui hyväksymään sen, ettei välttämättä pystyisi suojelemaan muita kuin itseään.

Alakerrasta kuului huutoa. Ylhäältä rysähdys. Mihail tiesi, että ansa oli nyt lauennut.

”Arvon ruhtinas?” Sotilas kysyi.

Mihail halusi venyttää keskittymishetkeään mahdollisimman pitkäksi ja jätti sotilaan edelleen huomiotta.

Sotilas liikahti levottomasti Mihailin vieressä.

”Arvon ruhtinas”, Sotilas sanoi.

Sotilaan äänessä oli selvää hätääntymistä. Mihail odotti vielä yhtä, mutta sotilaan ääntä ei kuulunut.

Mihail räväytti silmänsä auki. Talo oli edelleen yhtä pimeä. Ilmassa oli kuitenkin erilainen tuntu kuin aikaisemmin. Aikaisemmin talon ilma oli ollut ahdistuneen pysähtynyttä ja roikkuvaa. Nyt se oli jännityksestä liikehtivää.

Sotilas seisoi edelleen Mihailin vierellä, mutta tämä yritti pysyä niin hiljaa ja niin paikoillaan kuin vain pystyi. Mihail tajusi nopeasti, miksi tämä teki niin. Kauempaa kuului askelia, joista he molemmat tiesivät, ettei tulija ollut Netronovalan armeijan sotilas.

Mihail nosti sormensa suunsa eteen ja näytti sotilaalle, että tämän tuli pysyä hiljaa. Sotilas nyökkäsi. Mihail ohjasi sotilaan vetäytymään hitaasti kohti kaappeja, joiden edeessä he olivat. Se oli virhe.

Sotilas kompastui toiseen kuolleeseen sotilaaseen ja kaatui. Kaatumisesta kuuluva ääni kaikui läpi kerroksen.

”Auh”, sotilas sanoi.

Aikaisemmin kuuluneet askeleet pysähtyivät ja lyhyen hetken jälkeen kiihtyivät uudelleen. Mihail tiesi, että hänellä oli vain kiitävä hetki aikaa päättää mitä tekisi.

Vastahyökkäys keskikaupungilla XX

Betula nana, osa 503

Pimeän talon tarkistaminen oli hankalaa. He koittivat aukaista kaikki ikkunat, jotka olivat turvalliseen suuntaan, mutta silti iso osa talosta jäi pimeäksi. Soihtuja heillä oli vain yksittäisiä mukanaan. Talosta he olivat löytäneet joitakin soihtuja lisää sekä muutaman lyhdyn. Pimeisiin soppeihin ja kaappeihin oli liian helppoa piiloutua. Käsikopelolla komeron tarkastaminen vaanivan vihollisen varalta vaati rohkeutta, jota kaikilla sotilailla ei ollut.

Mihail avasi kaapin oven ja astui syrjään suoralta linjalta. Kaappi oli tyhjä Suuren keisarikunnan armeijan sotilaista, kuten kaikki aikaisemmatkin olivat olleet. Hänen teki mieli todeta, että talo oli tyhjä, mutta samalla hän kuuli varoituksen äänen päässään. He eivät olleet kolunneet tätäkään kerrosta vielä loppuun ja portaat johtivat vielä yhteen kerrokseen.

”Tyhjää ja pimeää”, Mihail sanoi.

Mihail huokaisi. Yksi sotilaista tuli Mihailin luokse. Tämä nosti soihtua kohti auki olevaa kaappia.

”Piilopaikkoja silti vain riittää”, sotilas sanoi.

”Ehkä olisi ollut parempi polttaa talo kuin ryhtyä tutkimaan sitä”, Mihail sanoi.

”Palo voisi levitä muihin taloihin ja siitä eteenpäin hallitsemattomasti”, sotilas sanoi.

Mihail hymähti tyytymättömänä. Hänelle alkoi olla aivan sama vaikka koko Gyllenburh palaisi maan tasalle. Hän välitti vain siitä, että sai armeijansa takaisin Gyllenburhiin.

”Eteenpäin siis”, Mihail sanoi.

Mihail astui seuraavan kaapin eteen. Jokin sai hänet pysähtymään kuuntelemaan. Kauempaa kuului kolinaa, kun muista kaapeista etsittiin piiloutuneita. Mihailin edessä olevasta kaapista ei kuulunut mitään. Mutta jostakin tuli aavistus. Sen sijaan, että Mihail olisi avannut ovea, hän loitsi jäävaarnan ovesta läpi. Jäävaarna upposi syvälle talon seinärakenteisiin ennen hajoamistaan.

Puisen oven läpäisevä jäävarna säikäytti Mihailin vierellä olevan sotilaan.

”Oliko siellä joku?” Sotilas kysyi.

”En tiedä”, Mihail vastasi.

”Miksi sitten loitsitte jäävaarnan, arvon ruhtinas?” Sotilas kysyi.

”Minulla oli jokin aavistus”, Mihail vastasi.

Kaapista kuului kolahdus. Hetken odottelun jälkeen Mihail avasi kaapin oven. Jäävaarna oli lävistänyt Suuren keisarikunnan armeijan sotilaan, jonka miekka oli pudonnut koveron lattialle. Sotilas kaatui kuolemaansa ulos kaapista.

Sotilas katsoi Mihailia lumoutuneena.

”Mistä tiesitte?” Sotilas kysyi.

Mihail kohautti olkiaan.

”Eikä meidän kannata murehtia siitä nyt”, Mihail sanoi.

Mihail näki, että sotilas oli ensin kysymässä, mistä heidän pitäisi sitten murehtia. Mutta ennen aloittamistaan tämä tajusi.

”Emme ole täällä yksin ja tuo sotilas ei ollut se, joka ampui nuolen”, sotilas sanoi.

”Meidän täytyy olla varovaisia. Täällä voi olla paljonkin sotilaita piilossa”, Mihail sanoi.

Mihail ja sotilas käännähtivät seuraavan kaapin suuntaan, kun kaapin sisältä kuului hento narahdus. Narahdus saattoi olla vain puurakenteisen talon normaalia elämistä. Tai sitten kaapissa oli odottamassa Suuren keisarikunnan armeijan sotilas.

Vastahyökkäys keskikaupungilla XIX

Betula nana, osa 502

Mihail räjäytti talon oven säpäleiksi jäävaarnoilla. Hän odotti pienen hetken kolinan rauhoittumista ja astui sitten sisään taloon.

”Älkää, arvon ruhtinas, on vaarallista mennä yksin”, joku sotilas sanoi.

Mihail katsoi taakseen.

”Tulkaa sitten mukaani”, Mihail sanoi.

Hän kuuli kuinka pieni joukko varovaisia askeleita seurasi häntä taloon.

Talo oli raunioina. Kaikki sen asukkaat olivat poistuneet jo hyvän aikaa sitten. Nämä toivottavasti olivat vieneet suuren osan tärkeimmistä tavaroistaan mukanaan. Lopuista ei enää käyttökelpoiseksi olisi.

Mihail askelsi varovaisesti hämärässä ja hiljaisessa talossa. Hän ja sotilaat tutkivat jokaisen nurkkauksen. Maantason kerroksesta ei löytynyt ketään. Talon toisen puolen ikkunoista olisi saattanut hyvinkin ehtiä pakenemaan, jos niin oli halunnut tehdä. Jostain syystä Mihaililla oli tunne siitä, että talossa oli vielä vihollisen sotilaita.

”Tarkistakaa kellari”, Mihail sanoi.

Osa sotilaista nyökkäsi ja kääntyi kohti alas vieviä portaita. Mihail puolestaan käänsi katseensa leveämpiin portaisiin, jotka veivät ylös. Jos talossa oli vielä joku, niin todennäköisesti tämä löytyi ylemmistä kerroksista.

”Noustaan ylös”, Mihail sanoi.

”Olisiko jonkun hyvä jäädä varmistamaan keskikerros?” Eräs sotilaista kysyi.

Mihail kohautti olkiaan.

”Olemme oman joukon keskellä, mutta voit jäädä minun puolestani, jos se tuntuu tarpeelliselta”, Mihail vastasi.

Sotilas epäröi hetken ja nyökkäsi sitten.

Mihail nousi portaita ylös. Välillä hän siirsi jalalla tavaraa pois tieltä. Kuten lattioilla muutenkin, myös portaissa oli hajallaan tavaraa.

Ylemmässä kerroksessa oli pimeää ja hiljaista. Jos joku oli piilossa, niin tämä oli hyvin hiljaa ja paikoillaan.

”Haravoidaan kerros”, Mihail sanoi.

Sotilaat hajaantuivat kerroksen eri suuntiin. Samalla Mihail katsoi portaitai, jotka nousivat vielä seuraavaan kerrokseen ja kääntyi viimeisenä tulleen sotilaan puoleen.

”Voitko jäädä tähän varmistamaan, ettei kukaan liiku kerrosten välillä?” Mihail kysyi.

”Voin jäädä, arvon ruhtinas”, sotilas vastasi.

Mihailin ympärillä liikkuva sotilasjoukko vaihtui niin tiuhaan, että hän ei tahtonut pysyä perässä edes näiden kasvoista ja puhumattakaan näiden nimistä. Hän oli melko varma, ettei ollut nähnyt varmistamaan jäänyttä sotilasta koskaan aikaisemmin, mutta luultavasti tämä oli vain kulkenut joukon mukana siinä missä muutkin.