Taistelun repimä kaupunki II

Betula nana, osa 446

Yön pimeys alkoi taittua ja Gyllenburh lähestyi tuskallisen hitaasti. Emily yritti estää itseään koko ajan seuraamasta, miten lähellä kaupunki oli, mutta toistuvasti hän huomasi tuijottavansa suoraan kaupunkiin. Lopulta hän kääntyi selkä menosuuntan päin.

”Toivottavasti ette saa matkapahoinvointia, rouva”, Senet sanoi.

Emily nyökkäsi, mutta tunsi jo olonsa alkavan muuttua epämiellyttäväksi. Hän arveli, että puhuminen voisi auttaa.

”Voit kutsua minua Emilyksi”, Emily sanoi.

”Kyllä, rouva Emily”, Senet sanoi.

Sarnel naurahti.

”Pelkkä Emily riittää”, Emily sanoi.

Emily vahvisti viestiään katsomalla Senetiä suoraan silmiin. Senet nyökkäsi vastahakoisesti.

”Kyllä, Emily”, Senet sanoi.

”Uskon myös, että voit kutsua ruhtinas Netronovaa vain Mihailiksi. Hän ei ole sen enempää muodollinen kuin minäkään”, Emily sanoi.

Senet pudisti päätään.

”Sitä minä en uskalla tehdä”, Senet sanoi.

Sarnel naurahti taas.

”Luulen, että joudut pian tekemään paljon enemmän rohkeutta vaativia asioita”, Sarnel sanoi.

Senet katsoi Sarnelia tyytymättömänä.

”Eikö ruhtinas teidän mielestänne ole pelottava?” Senet kysyi.

Sarnel mietti varsin lyhyen ajan.

”En keksi kulmaa, jolla näkisin hänet pelottavana”, Sarnel vastasi.

Emily saattoi keksiä, mutta hän ei halunnut ajatella mitään sellaista. Mutta hän näki helposti senkin, ettei yli kaksimetrisen karshaanin mielestä normaalipituinen ihminen ollut kovinkaan pelottava.

”Voit kysyä häneltä asiaa itse. Tai minä voi kysyä”, Emily sanoi.

”Voi rouva, ei teidän tarvitse”, Senet sanoi.

Emily katsoi Senetiä tiukasti.

”Emily”, Emily sanoi.

”Emily”, Senet sanoi.

Emily vahvisti Senetin sanomaa pelkkää nimeään nyökkäämällä rohkaisevasti. Hän oli melko varma siitä, että saisi muistuttaa Senetiä asiasta vielä useasti.

Aamun sarastuksen pikkuhiljaa paremmin valaisemat vuoret lipuivat heidän ohitseen. Yön pahin kylmyys alkoi jo helpottamaan eikä Emilyn tarvinnut olla enää kylmissään.

Taistelun repimä kaupunki

Betula nana, osa 445

Emily värisi viltin alla kylmyydestä. Yön ja vuorten kylmyyden yhdistelmä oli pahempaa kuin hän oli osannut odottaa.

”Pärjäättekö, ruhtinatar?” Senet kysyi.

Emily nyökkäsi. Hän pelkäsi, että puhuminen paljastaisi kuinka paljon häntä oikeasti palelsi.

”Haluatteko minun vilttini?” Senet kysyi.

Emily pudisti päätään. Senet tarvitsi vilttiään itsekin.

”Olette kylmissänne, rouva. Teidän täytyy pysyä lämpimänä ja olla valmiina”, Senet sanoi.

Senet alkoi avata vilttiään antaaksen sen Emilylle, mutta Sarnel pysäytti suurella kämmenellään Senetin liikkeen.

”Sinunkin täytyy pysyä lämpimänä ja olla valmiina. Pidä oma vilttisi itselläsi”, Sarnel sanoi.

”Mutta…”, Senet sanoi.

Sarnel ei myöntynyt.

”Kaupunkiin ei ole enää pitkä matka. Valot näkyvät jo”, Sarnel sanoi.

Sarnel osoitti eteenpäin. Kaukana vuorijonoa eteenpäin vuorten juuressa todellakin näkyi pieni valopiste. Gyllenburh, vihdoin, Emily ajatteli.

”Onko kaupunki oikeasti kultainen?” Senet kysyi.

Sarnel naurahti kysymykselle.

”Ehkä vain sitä johtavan aateliston mielestä. Mutta paljon kultaa kaupungin hallitsemista kaivoksista on kaivettu. Suurin osa siitä on kuitenkin viety Suuren keisarikunnan pääkaupunkin Burgtuniin”, Sarnel vastasi.

Senet näytti hieman pettyneeltä Sarnelin vastaukseen. Sarnel taputti tätä lohduttavasti olkapäälle.

Emily ihaili sitä kärsivällisyyttä, jolla Sarnel jaksoi vastailla Senetin loputtomaan kysymystulvaan. Karshaani oli ilmeisen tykästynyt Emilyn palvelijaan. Emily ei sitä pistänyt pahakseen, sillä seura teki Sarnelille varmasti hyvää. Karkoituksensa jälkeen tämä oli ollut varsin yksinäinen, vaikka ei Mihailin hovissa koskaan yksin ollutkaan.

”Ehdimmekö yön aikana kaupunkiin?” Senet kysyi.

”Pääsemme sinne aamuvarhaisella. On parempi, että on vielä hämärää, kun lähestymme kaupunkia”, Sarnel vastasi.

”Yritämmekö yllättää heidät?” Senet kysyi.

”Ehkä pikemminkin yritämme, ettei meitä yllätetä. Vaikka lentävä mattoni kykenee moneen, niin nuolisadetta se ei kestä sen paremmin kuin me itsekään”, Sarnel vastasi.

Senet nyökkäsi ja yritti peitellä mieleensä hiipivää pelkoa.

”Mutta sinun ei tarvitse pelätä. En anna sinulle tapahtua mitään pahaa”, Sarnel sanoi.

”Kiitos”, Senet sanoi.

Emily toivoi, ettei Sarnelin olisi tarvinnut antaa Senetille niin suuria lupauksia. Mutta ehkä oli parempi, että tämä niin teki. Gyllenburh olisi kaukana siitä todellisuudesta, jossa Senet oli hovissa saanut elää. Ehkä se teki myös Sarnelille hyvää, että pitkästä aikaa taisteluun astuessaan tällä oli jotakin, jonka puolesta oikeasti taistella.

Gyllenburhin kohtalo IV

Betula nana, osa 444

Mihail käänsi katseensa pois keskikaupungista ja kohti yläkaupunkia ja sen takana häämöttäviä vuoria.

”Kauniit vuoret sisältävät paljon aarteita”, Mihail sanoi.

”Siksi kaupunkikin tällä paikalla seisoo, koska vuorten aarteita riittää”, Venir sanoi.

”Ja siksi kaupungilla on niin hyvät ja korkeat muurit, kun vuorissa riittää kiveä. Kaivoksesta saa kaivaa paljon tavallista kiveä ennen kuin aarteiden luokse pääsee”, Mihail sanoi.

Mihail ja kapteeni Kallas katselivat vuoria aikansa.

”Vuoristakaan ei taida olla meidän pelastajaksemme”, Venir sanoi.

”Tuskinpa niistä on, mutta ainakin niitä voi hetkeksi pysähtyä katselemaan”, Mihail sanoi.

Mihail kääntyi taas kohti keskikaupunkia ja Kallas seurasi tämän esimerkki.

”Mutta haasteemme on tässä suunnassa”, Mihail sanoi.

”Mihin me siis lopulta päädyimme?” Venir kysyi.

Mihail mietti hetken, mitä sanoisi. Kallas ei pitänyt sitä hyvänä merkkinä.

”Emme me kai voi kuin tehdä parhaamme kaikilla saroilla ja toivoa, että se riittää niin pitkälle, että Suuren keisarikunnan armeija väsyy piiritykseen. Sen parempaan emme taida pystyä”, Mihail sanoi.

Kallas nyökkäsi. Hän toivoi, että Mihail keksisi vielä jotakin parempaa. Tai joku muu keksisi. Ei sillä olisi merkitystä, vaikka asian keksisi rivisotilas. Ainoana tavoitteena heillä kaikilla oli se, että he pääsisivät elossa kotiin.

”Entä jos me väsymme ensin?” Venir kysyi.

Mihailin ilme muuttui rauhallisesta murheelliseksi.

”Sitten meidän kaikkien voi käydä huonosti. Mutta en haluaisi ajatella sitä”, Mihail vastasi.

”Ehkä on parempi, jos emme ajattele liikaa sitä vaihtoehto”, Venir sanoi.

He huomasivat keskikaupungissa liikettä. Suuren keisarikunnan sotilasosato yritti liikkua kaupungin läpi mahdollisimman huomaamattomasti. Yläkaupungin portin linnoitus oli kuitenkin niin korkea, että osasto oli helppo havaita rakennustenkin seasta.

”Milloin luulet, että Suuren keisarikunnan uusi päähyökkäys alkaa?” Venir kysyi.

”Ei vielä tänään, mutta huomenna tai viimeistään ylihuomenna”, Mihail vastasi.

”Emme ole valmiita”, Venir sanoi.

”Vaikka meillä olisi miten paljon tahansa aikaa, niin emme olisi riittävän valmiita. Käske miesten olla valmiita. Taistelemme loppuun saakka”, Mihail sanoi.

”Kyllä, arvon ruhtinas”, Venir sanoi.

”Palaan keskuslinnaan”, Mihail sanoi.

”Lähettäkää viestiä, jos voin tehdä jotakin. Tai jos keksitte uuden suunnitelman”, Venir sanoi.

Mihail nyökkäsi Kallakselle ja kääntyi lähteäkseen. Kallas teki Mihailille kunniaa ja katseli tämän perään, kunnes tämä katosi portaisiin. Tämän jälkeen Kallas palasi katselemaan keskikaupunkia ja pyysi lähellä olevaa kirjuriaan kirjaamaan ylös kaikki Suuren keisarikunnan joukkojen liikkeet.

Portaissa Mihail pysähtyi hetkeksi nojaamaan seinään. Hän oli sotilaidensa ympäröimä, mutta tunsi itsensä yksinäiseksi. Hän toivoi, että Emily voisi olla hänen apunaan.

Gyllenburhin kohtalo III

Betula nana, osa 443

Kallas seisoi hiljaisena. Hän koki, että oli parempi olla hiljaa kuin sanoa mitään täytteeksi. Hetki ei sellaista kaivannut. Mihail oli selvästi levoton ja pettynyt, etteivät he olleet vieläkään keksineet mitään, jolla taistelun voisi kääntää heidän voitokseen. Mutta aina se ei yksinkertaisesti ollut mahdollista. Kallas oli huolissaan siitä, ettei Mihail suostunut hyväksymään todellisuutta. Se saattaisi johtaa tämän huonojen ratkaisujen äärelle.

Lopulta Mihail huokaisi ja painoi päänsä.

”Tarvitsen uusia ajatuksia”, Mihail sanoi.

”Piiritetyssä kaupungissa sellaisten löytäminen voi olla vaikeaa”, Venir sanoi.

”Niin”, Mihail sanoi.

Mihail naputti muuria sormellaan. Äänen tasainen rytmi näytti rauhoittavan ruhtinasta.

”Oletko vielä käynyt pyhäkössä?” Mihail kysyi.

Kallas nyökkäsi.

”Olen käynyt. En ihan joka päivä, mutta usein”, Venir vastasi.

”Millainen tunnelma siellä on?” Mihail kysyi.

”Hiljainen. Samanlainen kuin aikaisemminkin”, Venir vastasi.

”Onko kävijöitä ollut aikaisempaa enempää?” Mihail kysyi.

”Ei minusta”, Venir vastasi.

Mihail nyökkäsi.

”Kuinka niin?” Venir kysyi.

”Ajattelin, että meneillään oleva tilanne voisi houkutella väkeä hiljenemisen äärelle”, Mihail vastasi.

”Jokainen taitaa hiljentyä omien jumaluuksiensa äärellä. Täällä palvotut ovat pääosalle sotilaistamme vieraita”, Venir sanoi.

”Mutta muurien sisäpuolella on muitakin kuin vain meidän sotilaitamme”, Mihail sanoi.

”Se on totta. En ole kuitenkaan havainnut, että kävijöitä olisi aikaisempaa enempää. Mutta ehkä se ei tosiaankaan olisi yllättävää, jos olisikin”, Venir sanoi.

”Meidän läsnäolo keskuslinnassa myös karkottanee paikallisia pyhäköstä”, Mihail sanoi.

”Se pitänee myös paikkansa”, Venir sanoi.

”Toivottavasti jokainen löytää sen oman tapansa rauhoittua ja etsiä tulevaisuuden toivoa. Tässäkin tilanteessa”, Mihail sanoi.

Kallas vilkaisi Mihailia. Tämä vaikutti poikkeuksellisen haparoivalta, eksyneeltä. Jopa lyödyltä.

”Suurin osa sotilaista etsii tulevaisuuden toivoa sinusta”, Venir sanoi.

Mihail irvisti.

”Tiesin, että sanot noin, mutta toivoin, ettet sanoisi”, Mihail sanoi.

”Anteeksi, arvon ruhtinas. Se on raskas taakka kannettavaksi”, Venir sanoi.

Gyllenburhin kohtalo II

Betula nana, osa 442

”Sellaista asiaa me emme taida pystyä keksimään”, Mihail sanoi.

”Mutta jotakin meidän on keksittävä. Muuten olemma täällä pitkään ja ennen pitkään Suuren keisarikunnan ylivoima lyö meidät”, Venir sanoi.

Mihail katseli keskikaupunkia.

”Käydään läpi vaihtoehtojamme”, Mihail sanoi.

Kallas nyökkäsi hyväksyvästi, vaikka he olivat samat vaihtoehdot käyneet jo läpi lukuisia kertoja. Hän ei enää muistanut milloin he olisivat keksineet listaan jotakin uutta.

”Vaikka kuinka kuolleestamanaisin Suuren keisarikunnan sotilaita, niin se riittää vain korvaamaan omat tappiomme. Ei kääntämään taistelua lopulliseksi voitoksi”, Mihail sanoi.

”Ja et jaksa tehdä sitä loputtomiin”, Venir sanoi.

Mihail nyökkäsi vastahakoisesti.

”Lohikäärmeellä on shokkivaikutus”, Mihail sanoi.

”Mutta shokki kestää vain aikansa eikä lohikäärme voi olla kuin yhdessä paikassa kerrallaan”, Venir sanoi.

Mihail ei sanonut mitään.

”Voimme yrittää saada alakaupunkilaiset tekemään hyökkäyksen, joka voisi sekoittaa taistelua, kuten Imperiumin armeijan hyökkäys teki”, Mihail sanoi.

”Mutta on epätodennäköistä, että he suostuisivat siihen. Ja voidaan kysyä onko heillä kykyä siihen heikon aseistuksen ja koulutuksen vuoksi”, Venir sanoi.

”Niin, epätodennäköistähän se olisi, että hyökkäyksellä saataisiin riittävää vaikutusta aikaan”, Mihail sanoi.

”Hyvä se on kuitenkin pitää listalla”, Venir sanoi.

Mihail nyökkäsi.

”Voimme tehdä sopimuksen Imperiumin armeijan kanssa ja he hyökkäävät Suuren keisarikunnan armeijan kimppuun Gyllenlaesissa”, Mihail sanoi.

”Mutta on epätodennäköistä, että he haluavat tehdä kanssamme mitään sopimusta. Ja Suuren keisarikunnan armeija on pyrkinyt linnoitustöillään estämään uutta hyökkäystä sivustaansa. Samanlaista yllätystä tuskin olisi mahdollista saada aikaan kuin viimeksi, kun Imperiumin joukot saivat puskettua Suuren keisarikunnan joukkoja tasangon pohjoisosasta pois”, Venir sanoi.

”Voimme yrittää vetäytyä kaupungista”, Mihail sanoi.

”Mutta mihin vetäytyisimme?” Venir kysyi.

Mihail nyökkäili vastaukseksi. Heillä ei ollut paikkaa, mihin vetäytyä yläkaupungista.

”Mitä muuta?” Mihail kysyi.

”Erilaisia yhdistelmiä edeltävistä”, Venir vastasi.

Mihail pudisteli päätään.

”Tämä ei riitä. Meidän on pystyttävä parempaan. Meidän on keksittävä jotakin”, Mihail sanoi.

Mihail jäi tuijottamaan keskikaupungin yli tasangolle.

Gyllenburhin kohtalo

Betula nana, osa 441

Suuren keisarikunnan armeija sai vakautettua taistelutilanteen Gyllenlaesissa ja Imperiumin armeija ei päässyt etenemään pidemmälle tasangolle tai saanut kosketusta kaupunginmuurin pidemmältä matkalta. Imperiumin armeija ei myöskään saanut koskekusta yhteenkään kaupungin pääporteista, joten Imperiumin armeijan oli lähes mahdoton hyökätä itse kaupunkia kohti. Ainut tie oli muurin yli ja Imperiumin armeijan sivustalla vastassa oli lähes koko matkalta kaupungin ulkomuurin ja yläkaupungin kaksoismuuri. Suuren keisarikunnan armeija päätti luottaa tähän esteeseen sekä antaa vihollistensa taistella keskenään muurin hallinnasta.

Imperiumin vastaiselle sivustalle Gyllenlaesissa Suuren keisarikunnan armeija kaivautui maahan ja koko tasangon poikki rakennettiin kevyiden linnoitusten sarja. Kevyet kaivannot ja varustukset toimivat lähinnä hidasteena jalkaväelle, mutta ne estivät ratsuväen rynnäkön. Näin Suuren keisarikunnan armeija pyrki varmistamaan sivustansa, jotta Imperiumin armeija ei pääsisi tekemään samaa yllätystä uudelleen.

Sen jälkeen Suuren keisarikunnan armeijan huomio kääntyi taas itse kaupunkiin ja tavoitteeseen valloittaa se takaisin. Tällä kertaa Suuren keisarikunnan armeija aloitti pienillä tunnustelevilla hyökkäyksillä, joilla pyrittiin löytämään heikkoja kohtia netronovalalaisten puolustuksesta.

Yläkaupungin puolustus piti, mutta ei täydellisesti. Niinpä Mihail saapunut pohtimaan tilanteeseen ratkaisuja yhdessä kapteeni Kallaksen kanssa, joka johti puolustusta keskikaupungin suuntaan. Kapteeni Suomaksen vastuulle jäivät keskuslinnan ja Gyllenlaesin puoleinen muuri.

Kapteeni Kallas antoi Mihailin katsella rauhassa keskikaupungin ylle ennen kuin esitti kysymyksensä. Yläkaupungin portin katolta näkymän oli hieno.

”Mitä mieltä olet puolutuksen järjestelyistä?” Venir kysyi.

Mihail mietti vastaustaan niin pitkään, että Kallas ehti jo kuvitella ettei sitä tule.

”Varmaan se on paras, mihin tässä tilanteessa pystymme. En muuttaisi siinä mitään”, Mihail vastasi.

”Mutta...”, Venir sanoi.

”En usko, että paras mihin pystymme, on tässä tilanteessa riittävää. Suurella keisarikunnalla on liian suuri ylivoima, jotta vain taistelemalla pystyisimme kääntämään taistelun eduksemme”, Mihail sanoi.

Kallas nyökkäsi. Hän nojasi muuriin ja huokaisi.

”Emme voi voittaa, vaikka mitä tekisimme. Tämä valitettava totuus on taas edessämme. Vaikka haluaisin uskoa parhaaseen, niin pelkään, että saapumisenne lopulta vain lykkäsi väistämätöntä”, Venir sanoi.

”Silti emme voi luovuttaa”, Mihail sanoi.

”En sanonutkaan, että meidän pitäisi”, Venir sanoi.

”Mitä meidän sitten pitäisi, jotta voisimme voittaa?” Mihail kysyi.

”Keksi jotakin suurta”, Venir vastasi.

”Jotakin suurempaa kuin lohikäärme, kuolleestamanattu velho tai kolmas armeija sivustaan?” Mihail kysyi.

Kallas oli hetken ajan hiljaa.

”Niin”, Venir vastasi.

Kuolleestamanattu velho XV

Betula nana, osa 440

Kun tuli pääsi irti kuivassa risukasassa, se ei pysähtynyt. Liekit aloittivat verkkaisina ja kerryttävät savukiehkuroita taivaalle. Tulen voima kasvoi jokaisen risun myötä, johon se sai kosketuksen. Lopulta pieni tuulenpuuska antoi uutta voimaa, joka sai koko kasan syttymään. Tulen loppu oli edessä vasta silloin, kun koko kasa oli palanut. Jäljelle jäi vain pieni kasa tuhkaa, jonka tuuli levitti.

Mihail asteli kuolleiden Imperiumin sotilaiden ruumiiden välistä Luciuksen luokse. Tämä tujotti vain eteensä ja hengitti tasaisesti. Luciuksen keho oli noen ja veren peittämä.

”Tämä riittää”, Mihail sanoi.

Lucius hätkähti kuulleessaan äänen, mutta rauhoittui tajuttuaan kuka puhuja oli.

”Anteeksi, arvon ruhtinas. Taisin innostua liikaa”, Lucius sanoi.

Mihail laski käden Luciuksen olkapäälle.

”Ei se mitään”, Mihail sanoi.

Mihail katseli ympärilleen. Imperiumin sotilaita oli kuollut paljon enemmän kuin hän oli osannut ennakoida. Toisaalta se oli hyvä, että vihollisia kuoli. Kaikkien kuolleiden sotilaiden kuolleestamanaus kuitenkin veisi runsaasti hänen voimiaan. Toisaalta olisi sääli jättää sotilaita manaamatta, kun siihen oli mahdollisuus. Hän arveli, että jokaista sotilasta tultaisiin tarvitsemaan tulevina päivinä.

”Tässä on paljon manattavaa”, Mihail sanoi.

Lucius katseli ympärilleen ja tuntui vasta nyt tajuavan, mitä oli tehnyt.

Kun he olivat lähestyneet Imperiumin sotilaita, olivat nämä järjestäytyneet nopeasti hyökkäykseen kohti velhoja. Lucius oli Mihailin käskyjen mukaan kohdannut Imperiumin sotilaat ja surmannut koko heitä vastaan tulleen osaston. Yksikään ei päässyt pakenemaan ja seuraava osasto oli vielä kaukana.

Lucius painoi päänsä.

”Toivottavasti en tuottanut teille pettymystä, arvon ruhtinas”, Lucius sanoi.

Mihail pudisti päätään.

”Et tuottanut pettymystä. Korkeintaan yllätyin”, Mihail sanoi.

”Mitä odotitte?” Lucius kysyi.

”Odotin, että surmaisitte sen verran sotilaita, että pakottaisit joukon pakenemaan”, Mihail vastasi.

”Mutta surmasinkin koko joukon”, Lucius sanoi.

”Niin”, Mihail sanoi.

Lucius polvistui vieressään olevan kuolleen sotilaan luokse.

”Mikä sinun nimesi oli? Oliko sinulla perhettä, joka odotti paluutasi sodasta?” Lucius kysyi.

Kuollut sotilas ei vastannut.

”Voinko pyytää teiltä jotakin, arvon ruhtinas?” Lucius kysyi.

”Mitä halut pyytää?” Mihail kysyi.

”Että he eivät muistaisi menneisyyttään. Silloin heidän on helpompi taistella”, Lucius vastasi.

Mihail nyökkäsi.

”Katson, mitä voin tehdä. Varmista ympäristö sillä välin, kun loitsin kuolleestamanausta”, Mihail sanoi.

Lucius nyökkäsi ja alkoi tarkkailla heitä ympröivää tasankoa. Mihail puolestaan aloitti manauksen.