Pimeän rajoilla III

Betula nana, osa 513

Mihailin jalat antoivat periksi. Hän romahti vasten pimeyttä, jolla oli kuvitellut seisovansa. Hän oli joutunut kuolemaakin pahempaan painajaiseen.

”Miksi?” Mihail kysyi.

Hän ei enää kyennyt monimutkaisempaan kysymykseen.

”Jotta muistat aina, ketä sinä palvelet”, varjo vastasi.

Musta varjo astui Mihailin luokse.

”Nouse ylös”, varjo sanoi.

Musta varjo odotti kärsivällisesti Mihailin reaktiota.

”Onko sillä jotakin merkitystä, miten päin minä olen täällä?” Mihail kysyi.

”Ei varsinaisesti. Tuskin edes tiedät mikä suunta on ylös. Mutta haluan sinun seisovan, kun puhun sinulle”, varjo vastasi.

Musta varjo odotti ja Mihail oli hievahtamatta.

”Voit valita”, varjo sanoi.

”Mitä minä voin muka valita?” Mihail kysyi.

”Teetkö sen vapaaehtoisesti vai minun pakottamanani”, varjo vastasi.

Mihail yritti olla pohtimatta asiaa. Tätä tai mitään muutakaan asiaa. Hän vain päätti mahdollisimman nopeasti.

”Tiedät, että tuo on täysin turhaa rimpuilua”, varjo sanoi.

Lopulta Mihail nousi ylös. Se tuntui työläältä.

”Haluatko, että nousen vastarintaan?” Mihail kysyi.

”Haluan”, varjo vastasi.

”Miksi?” Mihail kysyi.

”Jotta voin murtaa sinusta viimeisenkin tahdon rippeen pois. Sen jälkeen voit palvella minua ilman muuta tahtoa tai tarkoitusta”, varjo vastasi.

”Mutta aion nousta sinua vastaan. Ja murtautua tahdostasi ulos”, Mihail sanoi.

”Tiedän”, varjo sanoi.

Mihailista tuntui, että musta varjo oli keskustelussaan jollakin aivan eri tasolla kuin millä hän itse oli.

”Tiedän myös, että tulet epäonnistumaan”, varjo sanoi.

”Ei sellaista voi tietää. Et sinäkään”, Mihail sanoi.

Musta varjo hymähti huvittuneena.

”Kuvittele tietäväsi minusta paljon enemmän kuin tiedätkään. Kun et edes tiedä kuinka vähän tiedät”, varjo sanoi.

”Mitä minä sitten en tiedä?” Mihail kysyi.

”Et tiedä paljoakaan. Et tiedä sitä, miten laaja maailma oikeasti on. Etkä tiedä sitä, miten iso osa sitä minä olen”, varjo vastasi.

Musta varjo antoi Mihailille aikaa tutkia lausumansa merkityksiä.

Pimeän rajoilla II

Betula nana, osa 512

Musta varjo veti Mihailin lieskojen kirkkaudesta keskelle läpäisemätöntä pimeyttä. Hän ei keynnyt näkemään mitään, mutta silti hän aisti varjon edessään. Syvempää pimeyttä syvän pimeyden keskellä.

”Mihin veit minut?” Mihail kysyi.

”Se ei ole olennaista”, varjo vastasi.

”Haluaisin silti tietää”, Mihail sanoi.

Musta varjo ei sanonut mitään.

”Tai sitten voit olla kertomatta”, Mihail sanoi.

”Älä leikittele kanssani”, varjo sanoi.

”Minulla ei ole enää mitään syytä pelätä mitään. Edes sinua”, Mihail sanoi.

”Et edes muista kuka minä olen”, varjo sanoi.

Mihail ei halunnut myöntää asiaa suoraan.

”Onko sillä merkitystä?” Mihail kysyi.

”Ei oikeastaan. Olennaisempaa on, että muistat lahjani. Tosin sitten muistat myös minut”, varjo vastasi.

Mihail ei pitänyt siitä, mihin suuntaan musta varjo oli häntä ohjailemassa.

”Olisiko minun kannalta parempi, jos en muistaisi kumpaakaan?” Mihail kysyi.

”Se on sinun osaltasi myöhäistä. Valinta on tehty jo kauan aikaa sitten”, varjo vastasi.

Mihail tiesi, että olisi parempi kuolla kuin alistua siihen, mitä varjo oli hänelle tarjoamassa. Samalla hän tunsi, että hän oli jo täysin varjon armoilla. Tämä päätti, mitä hän tekisi ja muistaisi, olisi tekemättä ja muistamatta.

”Niin, se on täysin minun vallassani”, varjo sanoi.

Mihail hätkähti. Musta varjo tiesi hänen ajatuksensa.

”Tiedän ja olen tiennyt ne pitkän aikaa”, varjo sanoi.

”Voin sitten ajattelemisen sijaan vain puhua ääneen”, Mihail sanoi.

”Minun puolestani saat tehdä miten haluat”, varjo sanoi.

”Voinko tehdä mitään niin kuin itse haluan?” Mihail kysyi.

”Haluatko kuulla vastauksen?” Varjo kysyi.

Mihail ehti ajatella jotakin kieltävän suuntaista, kun varjo jo naurahti. Nauru ei ollut mitään lämminhenkistä vaan pahaenteistä.

”Sitten minulla on hyvä syy kertoa, että et voi. Olet tullut tänne saakka. Et voi tehdä mitään ilman, että minä olen sen hyväksynyt. Ja jos ajatteletkin muuta, niin minä tiedän siitä välittömästi”, varjo sanoi.

Musta varjo nauroi.

Pimeän rajoilla

Betula nana, osa 511

Tapahtumia eri vaiheista Mihailin elämästä vilisi hänen mielessään, kun hän putosi lieskojen läpi. Lapsuuden kesistä, nuoruuden vaiheista, opiskeluaikojen sekoiluista, matkasta ympäri mannerta, Emilystä, Aegyzasta ja Gyllenburhista. Kaikesta mahollisesta ilman mitään järjestystä tai logiikkaa.

Kaikkein eniten Mihail näki kuvia Emilystä. Se tuntui sekä hyvältä että pahalta. Hetkiä ensitapaamisesta siihen, että Mihail jätti Emilyn odottamaan paluutaan taistelusta. Odottamaan jotakin, jota ei koskaan tulisi.

Aluksi Mihail ei huomannut sitä, mutta kaikissa muistoissa taustalla oli musta varjo, joka ei kuulunut tapahtumiin. Varjo tuli yhä lähemmäksi. Ensin se oli vain häivähdys kaukana taustalla, mutta pian se muuttui sivuhahmoksi. Lopulta musta varjo oli Mihailin edessä joka hetkessä, joka vilahti hänen ohitsee.

Musta varjo ojensi kätensä lieskojen lävitse kohti Mihailia.

”Muista lahjasi”, varjo sanoi.

Mihail ei ensin halunnut tarttua käteen, mutta kädenojennus kävi hetki hetkeltä vaativammaksi. Varja toisti kehotuksensa ja ääni muuttui käskeväksi.

”Mikä lahja?” Mihail kysyi.

”Suurin lahja, jonka olet koskaan saanut”, varjo vastasi.

Emilyn kasvot ilmestyivät Mihailin mieleen.

”Sitä en ole saanut sinulta”, Mihail sanoi.

Varjo laski kätensä.

”Siinä erehdyt. Kaikki, mitä sinulla on, on minun antamani lahjani ansiota”, varjo sanoi.

Mihail pudisti päätään.

”Tunne ei ole lahja. Se on toive jostakin, joka ei voi toteutua”, varjo sanoi.

”En edes ymmärrä mistä puhut”, Mihail sanoi.

Varjo jätti Mihailin kommentin huomiotta.

”Tartu todelliseen lahjaasi. Se ei ole saavuttanut vielä täyttä potentiaaliaan”, varjo sanoi.

Varjo töksäytti kätensä uudelleen kohti Mihailia.

”Miksi tekisin niin?” Mihail kysyi.

”Koska et voi muutakaan”, varjo vastasi.

Mihail käänsi katseensa varjosta sivuun.

”Onko sillä mitään merkitystä?” Mihail kysyi.

”Ei, mutta sinun on pakko tehdä se”, varjo vastasi.

Mihail alistui ja ojensi kätensä. Hän oli jo luovuttanut elämisestä. Hän saattoi luovuttaa myös tuntemattomalle varjolle.

Lauennut ansa VI

Betula nana, osa 510

Rakennus romahti Mihailin ympärillä ja hän putosi.

Hän putosi ja putosi.

Yhä alemmaksi.

Vain putosi.

Alas kääntyi ylös ja ylös alas.

Lankkujen ja lautojen palaset nousivat ylös hänen ohitseen ja liekit osuivat hänen selkäänsä. Ne eivät polttaneet. Eivät vielä.

Mihail ei tiennyt lensikö hän ylemmäksi vai putosiko alas. Hän olisi voinut tehdä kumpaa vain ja kumpikin olisi tuntunut yhtä väärältä.

Aika alkoi nopeutumaan ja liekit polttamaan Mihailin selkää. Hänen suuntansa myös kääntyi. Putoamisen sijaan liekit nostivat häntä ylöspäin. Samalla Miahilin toimintakyky palautui.

Mihail alkoi loitsia ympärilleen paksumpaa suojakilpeä. Se oli myöhäistä.

Nousevat liekit imaisivat Mihailin sisälleen. Koko rakennus hävisi samoihin liekkeihin, jotka näkyivät yläkaupungin muurin toiselle puolelle ja Gyllenburhin päälinnaan.

Liekit pureutuivat Mihailin jääpanssarin läpi ja polttivat häntä. Hän yritti loitsia panssariaan paksummaksi, mutta yritys ei ollut paljoa turhaa parempi. Uusi panssari haihtui vesihöyryksi melkein heti, kun hän sai sen loitsittua. Sitä Mihail yritti yhä uudelleen ja uudelleen ja kulutti taikavoimiaan vastustaakseen väistämätöntä.

”En suostu vain putoamaan kohti kuolemaa taistelematta”, Mihail sanoi.

Mihail vaihtoi välillä taktiikkaansa. Hän loitsi uuden panssarin ja puski sen tarkoituksella kauemmaksi itsestään, jotta hänellä olisi tilaa loitsi uusi sen alle. Manööverin tarjoama aika ei ollut riittävän pitkä, jotta sen aikana loitsittu uusi panssari olisi pystynyt vastustamaan tulimeren kuumuutta.

”Vielä, vielä”, Mihail sanoi.

Seuraavaksi Mihail kokeili loitsia jäävaarnoja vastustamaan kuumuutta, mutta ne sulivat panssariakin nopeammin, mutta kuluttivat paljon enemmän taikavoimia loitsia. Hän kokeili yhä uusia strategioita, joilla voisi saada enemmän aikaa paksumman jääpanssarin loitsimiseen. Kaikki yritykset sulivat nopeammin kuin hän ehti yrittämään uusia.

”En… suostu… luovuttamaan…”, Mihail sanoi.

Sanat putoilivat hauraina Mihailin suusta. Jokainen edellistä murenevampana. Väistämätön oli edessä, vaikka hän edelleen jatkoi.

”En… suostu…”, Mihail sanoi.

Lopulta Mihailin usko loppui. Hän lopetti loitsimisen ja antoi tulen polttaa ihoaan. Kun vähänkin suoja katosi, palovammat levisivät ympäri hänen kehoaan. Vaatteet syttyivät tuleen ja paloivat nopeasti.

Mihail putosi luovuttaneena kohti kuolemaansa, joka odotti häntä tulikuilun pohjalla.

Lauennut ansa V

Betula nana, osa 509

Portaikon toisella puolella oli kaksi huonetta, joissa Mihail ei ollut aikaisemmin ehtinyt käymään. Siellä oli muutama kuollut sotilas, joita hän ei ollut huomannut kuolleestamanausta varten. Nyt hän jätti heidän huomiotta.

Mihail yritti etsiä ikkunoita, jotka olisivat sopivaan suuntaan, mutta kummassakaan huoneessa ei ollut sellaista. Molempien huoneiden ikkunat osoittivat rakennuksen sivuille. Ne olisivat parempi vaihtoehtoja kuin suoraan Suuren keisarikunnan armeijan suuntaa olevat ikkunat, mutta paras vaihtoehto olisi päästä suoraan omien suuntaan. Mihail päätti murtautua seinästä läpi.

Nopean vertailun perusteella Mihail valitsi toisen huoneista tehtävään.

”Tämä saa kelvata”, Mihail sanoi.

Mihail kuunteli hetken. Portaikosta ei kuulunut viitteitä siitä, että jääkantta yritettäisiin murtaa. Joko Suuren keisarikunnan armeijan sotilaat taistelivat vielä elementaalin kanssa tai sitten nämä eivät yrittäneetkään päästä yläkertaan. Mihail päätti varmuuden vuoksi vahvistaa ympärillään olevaa jäistä panssarikerrosta. Kerroksesta tuli jo niin paksu, että se erottui hänen ympärillään selkeästi. Suojauksen vahvuus oli nyt huomaamattomuutta tärkeämpää.

”Ja sitten seinän läpi ja pois täältä”, Mihail sanoi.

Mihail keskittyi ja ryhtyi loitsimaan. Hän loitsi niin suuren jäävaarnan, että saatoi olla varma sen menevän kantavasta ulkoseinästä läpi ja jättäisi jälkeensä kuljettavan aukon. Jäävaarna menisi ehkä läpi vielä seuraavankin rakennuksen seinästä.

”Sitten menoksi”, Mihail sanoi.

Mihail vapautti jäävaarnan matkaan. Se jätti jälkeensä jäähilesateen, joka peitti näkökentän pieneksi hetkeksi.

Aika tuntui pysähtyvän.

Jäähileet leijailivat alas hitaasti. Pudotessaan ne paljastivat Mihailille aukon, jonka jäävaarna oli jättänyt talon seinään. Aukosta hän mahtuisi helposti kapuamaan läpi. Jäävaarna oli mennyt myös seuraavan rakennuksen katosta läpi ja murtanut hajotessaan katon toisenkin puolen.

Mihail katsoi varovaisesti ulos aukosta. Reitti näytti turvalliselta. Niin turvalliselta kuin se tilanteessa pystyi olemaan. Seuraavaksi piti loitsia ulos portaat, joita pitkin pääsisi alas. Mitä nopeammin, sen parempi, jotta Suuren keisarikunnan armeijan sotilaat eivät ehtisi reagoimaan hänen pakoonsa.

Mutta hän ei ehtinyt edes aloittamaan portaiden loitsimista, kun alemmasta kerroksesta kuului kova rysähdys.

Samaan aikaan tuskallisen hitaat ja häivähtävän nopeat hetket kulkivat Mihailin ohitse. Hän ehti tuntea värähdyksen jaloissaan. Mihail ei tiennyt oliko se äänestä johtuvaa vai oliko se jotakin muuta. Hän ehti toivoa yhtä ja pelätä toista. Ajatus tuntui liikkuvan nopeammin kuin koskaan hänen eläessään, mutta vastavuorostaan kehonsa liikkuvan hitaammin kuin koskaan. Mihail oli kykenemätön tekemään mitään.

Värähdyksen jälkeen lattia lainehti ja sitten romahti alta pyrkivän tulimyrskyn edessä. Ääni ja valo hautasi kaiken alleen.

Lauennut ansa IV

Betula nana, osa 508

Mihailin vaihtoehdot olivat vähissä. Hänen täytyi joko keksiä jotakin räjähtävää, jolla pääsisi pois talosta, tai sitten vain odottaa, että Suuren keisarikunnan armeija toteuttausu sen, mitä he olivat hänen varalleen keksineet. Jälkimmäinen vaihtoehto ei houkutellut Mihailia.

Aluksi hän yritti hahmottaa uudelleen miten päin huone oli. Kaikki ikkunat, joihin hänellä oli pääsy, olivat suoraan Suuren keisarikunnan hallitsemaan suuntaan. Kuten he olivat kuolleen sotilaan kanssa todenneet.

Jos hän yrittäisi ulos ikkunasta, hän väistämättä kohtaisi nuolisateen. Ehkä myös muutakin. Muutamasta nuolesta hänen ympärillään oleva suojaloitsu selviäisi, mutta jos suoraan päin tulevia nuolia olisi kymmenittäin, suoja ei välttämättä kestäisi. Mihail myös oletti, että ulkona odotti muukin kuin vain nuolet.

Pakeneminen vaatisi siis vahvan jääsuojan loitsimista. Luultavasti olisi helpompaa loitsia jääseinä rapun tukkeeksi ja murtaa talon seinä sen toiselta laidalta.

Mihail käänsi katseensa toiseen suuntaan.

Talon toinen puoli antoi suuntaan, joka oli Netronovalan armeijan hallussa. Tai ainakin oli ollut silloin, kun hän oli astunut taloon. Tässä ajassa sana siitä, että hän oli loukussa talon sisällä, oli varmasti kulkenut talon ulkopuolelle Suuren keisarikunnan armeijan tietoon. Mihail oli varma, että nämä yrittäisivät hyödyntää tilanteen niin hyvin kuin vain pystyivät.

”Minun täytyy päästä täältä pois. Murtaudun noista seinistä läpi, vaikka se romahduttaisi koko talon”, Mihail sanoi.

Mihail ryhtyi keräämään taikavoimiaan valmiiksi loitsimisia varten.

Kuolleestamanatut pääasiassa jatkoivat Mihailin tuijottamista, mutta osa alkoi tutkia myös muuten huonetta. Yksi erehtyi menemään avoinna olevalle ikkunalle ja sai nuolesta. Muille tämä oli riittävä opetus.

Kun Mihail oli saanut puolet siitä voimasta kasaan, jonka hän arveli tarvitsevansa sekä portaikon tukkimiseen että murtautumiseen talon seinästä läpi, alkoi alemmasta kerroksesta kuulua ääniä. Hän lopetti keskittymisensä ja pysähtyi kuuntelemaan.

”Tuo ei kuulosta hyvältä”, Mihail sanoi.

Mihail näytti kuolleestamanatuille, että näiden piti odottaa paikoillaan.

”Älkää seuratko”, Mihail sanoi.

Mihail käveli rauhallisesti portaikolle, mutta pysytteli näkymättömissä alaspäin. Alhaalta kuului puhetta, josta hänen oli vaikea saada selvää. Ainoa asia, jonka Mihail sai selväksi, oli se, että johonkin alakerran Suuren keisarikunnan armeijan sotilaat valmistautuivat. Valmistelut siihen olivat käynnissä ja nyt kyse oli vain odottamisesta.

”En anna teille aikaa odottaa sopivaa hetkeä”, Mihail sanoi.

Mihail loitsi portaikkoon jääelementaalin, joka hyökkäsi portaikkoa alas. Alemmasta kerroksesta alkoi kuulua taistelun ääniä, kun jääelementaali kamppaili siellä olevien sotilaiden kanssa.

”Siinä teille hetkeksi tekemistä”, Mihail sanoi.

Mihail loitsi myös portaikon umpeen paksulla jääkannella. Nyt hän pääsi tutkimaan rakennuksen toista laitaa, jotta pystyi valmistautumaan pakoonsa. Myös kuolleestamanatut katsoivat, että tilanne oli turvallinen ja seurasivat Mihailia.

Lauennut ansa III

Betula nana, osa 507

Portaista kuului ääntä ja sotilas käännähti äänen suuntaan.

”Varokaa, arvon ruhtinas”, sotilas sanoi.

Varoitus tuli liian myöhään, sillä nuolet jo lensivät portaikosta heitä kohden. Mihailia kohden osoittavat nuolet kimposivat häntä suojelevaan jääpanssariin. Hänen vierellään olevalla sotilaalla sen sijaan ei ollut mitään suojanaan.

Mihail tarttui kaatuvaan sotilaaseen, mutta ei voinut tehdä muuta kuin keventää tämän matkaa lattialle.

”Menkää, arvon ruhtinas, paetkaa. Ja taistelkaa”, sotilas sanoi.

Sitten sotilas oli poissa.

Yksinäinen nuoli viuhahti Mihailin pään ohitse. Hän käänsi katseensa portaikkoon, josta käveli ylös Suuren keisarikunnan armeijan sotilaita varsijousien kanssa.

”Tarvitsette paljon enemmän kuin nuolia minua varten”, Mihail sanoi.

Hän loitsi jäävaarnoja, joilla surmasi ampumassa olevat sotilaat. Sitten lisää seuraavaa sotilaiden riviä varten. Loput näyttivät vetäytyvän takaisin alempiin kerroksiin.

Mihail yritti keksiä mitä oli tapahtumassa. Hän ei pitänyt siitä, että Suuren keisarikunnan armeijan sotilaat lähtivät yhtäkkisesti vetäytymään. Tavallisesti nämä hyökkäsivät sokeasti häntä vastaan. Jokin oli vialla. Ja hänen pitäisi keksiä nopeasti, mitä hänellä oli edessään. Muuten hän pelkäsi, että kävisi vielä huonosti. Mihail tunsi epävarmuutta, joka tuntui vieraalta. Hän ei ollut tuntenut vastaavaa hyvin pitkään aikaan.

”Tarvitsen apua”, Mihail sanoi.

Koska muuta apua ei ollut tiedossa, Mihail ryhtyi loitsimaan kuolleestamanausta. Hän toivoi, että saisi manauksen loitsittua riittävän nopeasti. Ennen kuin tapahtui se, mitä ikinä olikin tapahtumassa.

Kuolleita Suuren keisarikunnan sotilaita oli varsin rajallinen määrä, joten manauksen ei tarvinnut olla valtava. Ei niihin edellisten päivien manauksiin verrattuna, joilla hän oli ajanut vastahyökkäystä eteenpäin. Eteenpäin ja lopulta suoraan ansaan.

Mihail hengitti syvään. Kuolleestamanatut sotilaat tuskin pystyisivät hetkeen tekemään mitään hyödyllistä. Parhaassakin tapauksessa hän saisi niiden avulla aikaan harhautuksen.

”Ja sitten minun täytyy keksiä jotakin, johon sen harhautuksen hyödynnän”, Mihail sanoi.

Mihail loitsi kuolleestamanauksen ja Suuren keisarikunnan armeijan sotilaat nousivat vaivalloisesti lattialta. Portaista lensi ylös nuolia, jotka surmasivat portaista alas näkyvät kuolleestamanatut uudelleen. Nyt alhaallakin tiedettiin, että hän oli loitsinut kuolleestamanauksen.

”Se siitä yllätyksestä”, Mihail sanoi.

Mihail kutsui pystyyn saakka päässeet kuolleestamanatut kauemmaksi portaista. Hän katseli manattuja, jotka eivät herättäneet hänessä suurta luottamusta. Menisi päiviä, ennen kuin sotilaat oppisivat liikkumaan jokseenkin normaalisti. Tuoreesta ruumiista kuolleestamanaus toki auttoi asiaa, mutta ei ratkaissut täysin sitä, että kuolleestamanattujen piti opetella uudelleen liikkumaan. Ja muutenkin olemaan ja elämään.

Kuolleestamanatut raahautuivat Mihailin luokse ja jäivät tuijottamaan häntä odottaen.

”Ja sitten pitää keksiä jotakin”, Mihail sanoi.