torstai 30. elokuuta 2012

Kasvottoman miehen lahja



Betula nana, osa 48

”Katso nyt kasvojani, Mihail Netronova!” Mustaan kaapuun pukeutunut mies huusi Mihailille hulluutta pursuavalla äänellä, joka päättyi käkättävään nauruun.

”Sinulla edes ole kasvoja!” Victoria huusi kaikkien yllätykseksi mustaan kaapuun pukeutuneelle miehelle.

”Ja sinulla ei ole itsesuojeluvaistoa”, mustaan kaapuun pukeutunut mies totesi ja paiskasi Victorian ajatuksensa voimalla sisään heidän takanaan olevan talon ikkunasta.

”Sinä saasta!” Tomas huusi vihaisesti mustaan kaapuun pukeutuneelle miehelle ja oli ryhtymässä loitsimaan, kun mustaan kaapuun pukeutunut mies paiskasi katseellaan myös Tomaksen sisään samaisesta ikkunasta.

Mihail, Emily ja Mihailin demoni korjasivat asentoaan valmiimmaksi hyökkäyksiä varten, mutta kukaan ei kuitenkaan tehnyt liian äkkinäisiä liikkeitä, jotta eivät ärsyttäisi mustaan kaapuun pukeutunutta miestä. Johan Mittz sen sijaan piiloutui talonraunioon.

”Löytyihän sieltä muutama järkevämpi ja rauhallisempi yksilö”, mustaan kaapuun pukeutunut mies totesi ja nosti kaapunsa hupun peittämään kasvotonta päätään.

Ilmapiiri alkoi pikkuhiljaa taas kiristyä. Palatsin vartijat lähestyivät mustaan kaapuun pukeutunutta miestä pikkuhiljaa, mutta mies ei näyttänyt olevan asiasta huolestunut. Palatsin vartijat alkoivat saartaa nyt myös Mihailia, Emilyä ja Mihailin demonia, mikä kyllä huolestutti kolmikkoa.

”Kuten jo äsken sanoinkin, tämä tilaisuus on päättymässä. On siis hyvästien aika. Vielä sitä ennen annan kuitenkin yhden erolahjan”, mustaan kaapuun pukeutunut mies ilmoitti pyörähtäen ympäri ja pyyhkäisi käteensä unohtuneen miekkansa olemattomiin.

”Tämä lahja on Mihailille ja hänen demonilleen”, mustaan kaapuun pukeutunut mies lisäsi ja kääntyi takaisin Mihailiin päin. Samalla hänen keräsi sopivan annoksen taikavoimiaan käsiensä ulottuville.

Mihail ja demoni hänen vierellään olivat entistä enemmän varuillaan ja katsoivat mustaan kaapuun pukeutunutta miestä tuimalla ilmeellä. Emilyn katseesta sen sijaan paistoi pelko ja huoli.

”En halua, että käytätte voimianne turhan paljon ennen kuin kohtaamme seuraavan kerran. Palautan teidät kyllä takaisin kunhan näen siihen sopivan ajan olevan käsillä”, mustaan kaapuun pukeutunut mies sanoi vielä ennen kuin lausui nopean loitsunsa.

Miehen käsistä juoksi mustanharmaata pilveä, joka ympäröin Mihailin ja tämän demonin nopeammin kuin kukaan ehti reagoida. Mihail tunsi nopeasti valtavan määrän kipua ja sitten kipu oli jo poissa. Sitten hän tunsi hartioillaan raskaiden vuosien painon. Sellaisten vuosien painon, joita hän itse ei ollut elänyt.

lauantai 25. elokuuta 2012

Särkynyt sankari


Yö oli puistattavan synkkä ja pimeä. Tähdet näkyivät himmeinä ja täysikuu valaisi heikosti. Tumma ruohon peittämä mäki piirtyi mustaa taivasta vasten vielä taivastakin syvempänä pimeytenä. Siellä täällä mäestä puski esiin puu tai pensas.

Mäellä seisoi yksinäisyydessä vanha puutalo. Talo oli pimeä ja se näytti kauaa katsottuna autiolta. Talo näytti niin luotaantyöntävältä, etteivät edes eläimet viihtyneet sen luona. Vain muutama korppi raakkui talon harjalla tai talon vieressä puolikuolleella, mutta vielä kituvalla, omenapuulla.

Korppien lisäksi talon läheisyydessä viihtyi vain talon omistaja Mike, joka istui olohuoneen sohvalla. Mike oli mies, jota saattoi kuvata kahdella sanalla: katkera ja murrettu. Miken vierellä sohvalla lepäsi puhtaanvalkoinen naamio.

Mike oli vuosia sitten kyllästynyt poliisin kyvyttömyyteen ja yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuteen ja hän oli ottanut lain omiin käsiinsä. Lehdet kutsuivat häntä naamiosankariksi ja naamiomurhaajaksi ja jotkin toimittajat olivat antaneet hänelle nimeksi Valkonaaman ja joku nimitti häntä jopa Valkoiseksi Kostajaksi. Valkoista Mikessä oli kuitenkin vain naamio.

Naamio oli hänen itsensä valmistama. Naamion alkuperäisenä tarkoituksena oli ollut vain peittää hänen kasvojensa tunnistettavimmat osat, eli silmänympärykset ja osan nenästä. Vuosien sankarileikkien saatossa naamion koko oli kuitenkin kasvanut ja nyt Miken vierellä sohvalla lepäävä naamio riitti peittämään hänen kasvonsa kokonaan.

Sohva, jolla Mike istui, oli valeltu bensiinillä. Samoin oli tehty olohuoneen muillekin kalusteille ja koko antiikkia pullollaan oleva loisteliaalle puutalolle.

Mike otti vasemmasta kädestään ruskean nahkahansikkaan ja kaivoi mustan takkinsa vasemman helman taskusta teräksisen tupakansytyttimen. Hän alkoi leikkiä sytyttimellä. Sytyttimen pieni liekki valaisi pimeää olohuonetta, sitten taas pimeni ja syttyi taas uudestaan. Mike toivoi, että bensanhöyryt syttyisivät liekistä palamaan, mutta niin ei edelleenkään käynyt.

Lopulta Mike kyllästyi sytyttimeen, hän tunki sytyttimen takaisin taskuunsa ja pisti vasemman käden hansikkaan takaisin käteensä. Mike istui hetkenaikaa hiljaa sohvalla ja katsoi olohuoneen ikkunoista sisälle virtaavaa hentoa valokeilaa.

Hetken tuijotettuaan kuunvalon heijastumista bensaläikistä Mike kaivoi povitaskustaan pienen valokuva ja sytytti sohvan vieressä törröttävän jalkalampun. Mike piteli kuvaa oikeassa kädessään ja käsi tärisi.

Mike tuijotti valokuvaa äänettömästi. Valokuvassa hymyili nuori nainen valloittavasti. Nainen oli Miken ex-vaimo. He olivat rakastuneet ensisilmäyksellä, häitä oli vietetty viikko ja erosta oli kulunut kaksi vuotta. Tämän kahden vuoden aikana ei koko talossa ollut yksikään huonekalu vaihtanut paikkaa.

Mike haistoi bensiinin pistävän hajun ja pisti valokuvan takaisin povitaskuun. Haju oli niin voimakas, että pyörrytti. Mike nosti valkoisen naamion sohvalta ja asetti sen kasvoilleen. Naamio ei vaikuttanut hajuun millään tavalla. Hän sammutti jalkalampun valon.

Sitten Mike asetti ruskean lierihatun päähänsä ja nousi seisomaan. Sohvan jousien narahdus kuului hiljaisessa talossa. Bensiini litisi mustien nahkasaappaiden kumisten pohjien alla, kun Mike käveli olohuoneesta aulaan.

Aulasta nousi portaat yläkertaan. Yläkerrasta valui hieman bensaa portaita pitkin.

Mike käveli portaat ylös. Taas litinää.

Yläkerran tasanne kiersi seinän viertä ja toiselta puolelta aidattuna puoliksi aulan ympäri. Tasanteelta pääsi kolmeen makuuhuoneeseen ja yhteen vaatekomeroon.

Ensimmäinen makuuhuoneista oli ollut hänen vaimonsa työhuone, toinen heidän yhteinen makuuhuoneensa ja kolmas oli ollut heidän tyttärensä makuuhuone. Mike asteli tähän kolmanteen makuuhuoneeseen.

Makuuhuone oli valoton, kuten koko muu talokin. Ikkunasta valui sisälle hieman valoa ja pitkät varjot kiersivät huonetta. Ikkunassa oli kauniit pitsiverhot. Huoneen seinät olivat vaaleanpunaiset. Mike oli itse maalannut huoneen pikku prinsessalleen. Vaatekaappien ovet olivat valkoisia ja sänky vaaleansininen. Se oli ostettua ennen lapsen syntymää.

Valkoisenläpikuultavasta muovista valmistettu bensiinikanisteri törrötti keskellä huonetta. Sen pohjalla oli vielä pari senttimetriä bensiiniä, joka oli jäänyt ylimääräiseksi. Mike avasi kanisterin ja kaatoi sen lopun sisällön lattialle.

Mike heitti tyhjän kanisterin nurkkaan ja astui ikkunan luokse. Hän tuijotti tyhjällä katseella ulos.

”Mitä tein väärin?” Mike kysyi särkyneellä äänellä ikkunasta näkyvältä pimeältä mäenrinteeltä.

torstai 23. elokuuta 2012

Kasvoton mies


Betula nana, osa 47

”Ennen poistumistani haluan kuitenkin sanoa muutaman asian”, mustaan kaapuun pukeutunut mies ilmoitti.

Kaikki paikallaolijat olivat hiljaa. Kukaan ei tohtinut estää mustaan kaapuun pukeutunutta miestä sanomasta haluamaansa ja harva heistä olisi siihen edes kyennyt. Adjutantti Väänänen vilkaisi Kristorosaa kysyvästi, mutta rehtori ei tehnyt elettä suuntaan tai toiseen, joten Väänänenkin antoi mustaan kaapuun pukeutuneen miehen puhua.

”Ensinnäkin Kristorosa. En ymmärrä, miksi olet kantavana tullut taistelemaan minua vastaan. Tiedät, että totinen taistelu olisi kohtalokas sinulle muutenkin ja nyt vaaransit vielä sisälläsi odottavat munat. Ehkä toisaalta aavistit, että en henno täysiä otteita sinua kohden käyttää, kun odotat lapsikatrasta”, mustaan kaapuun pukeutunut mies puhui ensimmäisenä Kristorosalle.

Kristorosa kommentoi mustaan kaapuun pukeutuneen miehen puheita vain sylkäisemällä maahan pienen tulipallon, joka jätti maahan mustan nokiläntin. Mustaan kaapuun pukeutunut mies jätti kommentin huomioimatta ja käänsi selkänsä lohikäärmeettä kohden. Mies asteli hitain askelin kohti oppilaiden rykelmää.

”Mihail, sinulle ja demonillesi haluan kertoa, että olette aina tervetulleita minun puolelleni taistelua. Olen varma, että tulemme tekemään yhteistyötä jatkossa”, mustaan kaapuun pukeutunut mies kertoi Mihailille, mikä sai aikaan ihmetteleviä ja epäluuloisia katseita Mihailiin ja erityisesti tämän demoniin.

”Miksi luottaisin tuntemattoman miehen sanaan, kun mies ei edes näytä kasvojaan?” Mihail kysyi tilanteeseen nähden yllättävänkin rauhallisella äänellä mustaan kaapuun pukeutuneelta mieheltä.

”Viisaita sanoja nuorelta mieheltä. Toisaalta et tiedä, mitä haluat nähdä. Olkoon kuitenkin niin, luottamukseni osoituksena saat nähdä mitä huppuni alla on”, mustaan kaapuun pukeutunut mies vastasi.
 
Sitten mustaan kaapuun pukeutunut mies tarttui kaapunsa huppuun ja veti sen päänsä ylitse. Mihail ei kuitenkaan päässyt näkemään miehen kasvoja, sillä miehellä ei kasvoja ollut. Hupun alla ollut pää oli vain tasaisenpyöreän kaulan päässä oleva tasainen pallo, joka muistutti hieman kananmunaa. Päästä ei erottanut edes sitä mihin päin mies katsoi. Miehen rintamasuunnan saattoi erottaa vain siitä mihin suuntaan tämän jalat osoittivat ja siitä, että äsken päätä peittänyt huppu peitti nyt yläselkää.

tiistai 21. elokuuta 2012

Mistä voi kirjoittaa?


Mistä kaikesta voi ja saa kirjoittaa?

Onko soveliasta solvata kuollutta? Jos on, niin kuinka monta päivää pitää odottaa hautaamisesta? Riittääkö, jos haudalla olevat kukat ovat lakastuneet? Entä jos kuollut on kansallissankari, kiiltävä kansikuvamme? Entä jos se kuva ei olekaan kiiltävä?

Kansallissankaria ei valitse komitea, sen valitsee kansa. Kansa haluaa kuvakseen itselleen sopivan, samanlaisen kuin he itsekin. Silloin kuvan ei tarvitse kiiltää, ei kansakaan kiillä. Kansaan kuuluvat kaikki, kolmessa kartanossa asuva suomenruotsalainen, kaikesta valittava kukkahattutäti, punaviinin voimalla kirjoittava kolmikymppinen runoilija, väsynyt yksinhuoltajaäiti, järvisuomalainen navetalta tuoksuva lypsylehmätilan isäntä, ensimmäisiin kirjoituksiinsa valmistuva abiturientti ja peräpohjolan poikamiesboksissa asuva elämäntapasinkku. Pitääkö kannen olla jotakin muuta kuin mitä sisältö on?

Pitääkö kirjoitusta oikaista, jos sen antama kuva on väärä tai vääristetty? Entä jos on kirjoitettukin satiiria? Käytetty tekstin kohteen omaa olemustaan sitä vastaan. Voiko silloin syyttää kirjoittajaa, jos kohde on antanut kirjoittamiseen aiheen? Tietysti totuus sattuu valhetta enemmän. Mutta jos totuus sattuu, niin onko se aiheellista paljastaa?

torstai 16. elokuuta 2012

Pallosalama


Betula nana, osa 46

Riimujen peittämä pallo oli nyt yksi valtava pallosalama, joka hohti kesäyön hämärässä. Kristorosan suomujen välit olivat alkaneet hohtamaan ja koko lohikäärmeen väri oli muuttunut astetta vaaleammaksi siniseksi. Sinihohtoisesta pallosalamasta lähti kimeäjyrisevä ääni, joka nousi koko ajan korkeammaksi. Pallosalama myös tiivistyi pikkuhiljaa hieman pienemmäksi ollen lopulta läpimitaltaan vain hieman mustaan kaapuun pukeutunutta miestä pidempi.

”Mikä tuo on?” Mihail huusi kysymyksen Kristorosalle, joka oli jo loitsimassa uutta taikaa.

”Tuo on pallosalamaloitsuni”, Kristorosa vastasi nopeasti äänensävyllä, joka kertoi, ettei lisäkysymyksiä tulisi.

Kristorosan taikuus oli niin voimakasta, että se muutti myös säätilaa. Ilma alkoi muuttua kosteaksi, painostavaksi ja raskaaksi kantaa ja taivaalle kerääntyi paksuja pilviä. Pian jyrinää alkoi kuulua pallosalaman lisäksi myös taivaan tummanharmaista pilvistä. Pilvet olivat niin tummia ja paksuja, että hämärä muuttui lähes pimeäksi. Palatsin vartijat sytyttivät valoja heidän ympärillään.

Sitten pallosalama humahti kappaleiksi ja pienet salamat repivät talojen seinien kappaleita sinne tänne. Kristorosa pysäytti pienet salamat nopealla siiveniskullaan.

”Sepä tuli yllättäen”, mustaan kaapuun pukeutunut mies totesi pyyhkiessään viimeisiä salamoita irti kaavustaan. Mies ei vaikuttanut millään tavalla yllättyneeltä.

Kristorosaa ja adjutantti Väänästä lukuun ottamatta kaikki olivat yllättyneitä siitä, että mustaan kaapuun pukeutunut mies oli vielä elossa. Mies oli hyvinkin elossa, sillä pallosalama ei näyttänyt tehneen hänelle mitään vahinkoa.

”Valitettavasi, teidän korkeutenne, joudun nyt lähtemään tästä riemukkaasta tilaisuudesta. Toivottavasti voimme kaikki olla pian koossa uudelleen, paremmalla ajalla ja voimme seurustella ja viettää aikaa yhdessä”, mustaan kaapuun pukeutunut mies puheli yliystävälliseen sävyyn.

Kristorosa ei sanonut mitään, mutta Väänänen astui lähemmäs mustaan kaapuun pukeutunutta miestä.

”Poistutte sitten, kun hänen korkeutensa antaa teille siihen luvan”, adjutantti sanoi virallisella, mutta hieman ärsyyntyneellä äänellä.

”Voi pientä adjutanttiparkaa. Minä poistun kyllä aivan oman mieleni mukaan”, mustaan kaapuun pukeutunut mies lässytti Väänäselle.

lauantai 11. elokuuta 2012

Mielipiteeni ydinvoimasta


ja hieman jostain muustakin

Taas jotkut harvahiukset ovat osoittaneet mieltään ydinvoimaa vastaan Olkiluotoon vievällä tiellä ja tien sivussa. Itseltäni ainakaan ei juuri sympatiaa heru ydinvoiman vastustajia kohtaa, erityisesti sen takia, kun nämä yleensä ovat olleet asioita överiksi vetäviä luonnonsuojelijoita. Jos joku luulee suojelevansa luontoa sillä, että vastustaa ydinvoimaa, niin kannattaisi joskus katsoa sen oman ajatusränninsä ulkopuolelle. Mielestäni ydinvoiman vastustaminen on myös melko itsekästä puuhaa. Tällä viittaan 2010 syksyllä Helsinkiin pystytettyyn Itsekkyyden muistomerkkiin, johon on kaiverrettu ydinvoimaa kannattaneiden kansaedustajien nimet. Minun mielestäni viereen pitäisi pystyttää toinen Itsekkyyden muistomerkin, johon kaiverrettaisiin ydinvoimaa vastustaneiden kansanedustajien nimet.

Luonnon suojeleminen ja säilyttäminen on äärimmäisen tärkeä asia ja juuri siksi ydinvoimaa pitäisi lisätä, jotta fossiilisten polttoaineiden käyttöä voitaisiin vähentää ja joku päivä lopettaa kokonaan. Saksassa on päätetty vähentää ydinvoimaa rankalla kädellä ja ydinvoimaloiden sähkötuottoa korvataan hiilivoimaloilla. Tässä tehdään mielestäni luonnolle paha karhunpalvelus, kun ydinvoima tuottaa vähemmän radioaktiivista jätettä kuin hiilivoima. Lisäksi hiilivoiman tuottamat radioaktiiviset ainekset päätyvät voimaloiden piippujen kautta ilmakehään ja sieltä lopulta kasveihin, eläimiin ja ihmisiin. Ydinvoimaloissa radioaktiivinen jäte on kuitenkin voimalan seinien sisällä vesisäiliössä.

Ydinvoimassa on tietysti omat riskinsä ja hintansa, kuten kaikessa muussakin, mitä ihminen tekee. Riskitöntä, halpaa tai luontoa kuluttamatonta tapaa tuottaa energiaa ei ole olemassakaan, ihmiselimistönkin oma energiantuotto kuluttaa ympäristöä. Ydinvoima on kuitenkin hinta/teho suhteessaan tehokkaimpia tapoja tuottaa energiaa ja ydinvoiman riskialttiutta monesti suurennellaan, tai ainakaan kukaan ei kysy mitä riskejä muihin energiantuottotapoihin liittyy.

Ydinvoiman riskialttius on kuitenkin se hinta, mikä energiasta pitää maksaa ja minusta se on kannattava maksu. Mieluummin lisää ydinvoimaloita kuin hiilivoimaloiden tuottamat ilmansaasteet tai vesivoiman vaatimia valtavia tekoaltaita. Tuulivoima taas vaatisi oman voimalan jokaisen takapihalle, mihin moni taas ei ole suostuvainen. Aurinkoenergia taas on näillä leveysasteilla varsin tehotonta, varsinkin kun talvella, kun tehoa tarvittaisiin, on vielä vähemmän valoa tarjolla.

Ydinvoimassa on lisäksi yksi puoli, jota ei tunnuta ottamaan huomioon: se on ainoa tapa tuottaa tarpeeksi energiaan nykytekniikalla, jotta ilmastonmuutosta voidaan hillitä. Ilmastonlämpeneminen on tosiasia eikä sitä enää pysäytetä millään nykytekniikan keinolla. Lämpenemistä voidaan kuitenkin vielä pyrkiä hillitsemään sellaiselle tasolle, että se ei johda täydelliseen katastrofiin. Tässä en täydellisellä katastrofilla tarkoita sitä, että ihmiskunnan talous romahtaisi tai miljardeja ihmisiä kuolisi nälkään ja sotiin. Nämä ovat näillä näkymin jo hyvinkin todennäköisiä skenaarioita, erityisesti talousromahdus. Sen sijaan tarkoitan täydellisellä katastrofilla sitä tilannetta, että maapallon elinolosuhteet muuttuvat mahdottomiksi suurimmalle osalle eliöistä. Siinä tilanteessa on liipaisimella koko ihmisen olemassaolo.

Yhteenvedoksi voisin sanoa, että jäitä hattuun, lisää ydinvoimaa ja tuulivoimaa, sekä vielä lisäyksenä, että (kaikille) fossiilisille polttoaineille saastevero.

torstai 9. elokuuta 2012

Musta ja sininen


Betula nana, osa 45

”Minä hyvinkin. Etkö pidä minua äidiksi sopivana?” Kristorosa totesi.

”Kenen kanssa? Ettehän te viisi ole toistenne kanssa olleet väleissä sitten ihmisten suuren sodan, kun piditte neuvonpidon”, mustaan kaapuun pukeutunut mies ihmetteli.

”Omat lintusi ovat sinut sokeuttaneet. Pidimme uuden neuvonpidon ja lohikäärmeet ovat nyt paremmissa väleissä kuin koskaan oman sotamme jälkeen”, Kristorosa kertoi.

Kristorosan silmissä oli uhkaava kiilto, mikä sai mustaan kaapuun pukeutuneen miehen perääntymään ja olemaan entistäkin enemmän varuillaan.

”Gronoxko sinun kanssasi on peuhannut?” Mustaan kaapuun pukeutunut mies kysyi tarkoituksen mukaisesti alentavalla sävyllä.

”Hän osaisi olla sopivan romanttinen”, Kristorosa huomautti hieman naurahtaen.

”Äitiys on tehnyt sinusta puheliaan. Ehkä liiankin puheliaan. En ymmärrä miksi kerrot tämän kaiken minulle. Minulle, joka varmasti käyttää näitä tietoja hyväkseen omissa suunnitelmissaan”, mustaan kaapuun puettu mies kertoi ihmetyksensä ääneen.

”Reaktiosi kertovat paljon aikeistasi”, Kristorosa vastasi.

Mustaan kaapuun pukeutunut mies hiljentyi ja ilmeisesti keskittyi kiivaasti johonkin. Kristorosa liikahti levottomasti.

”Kannat sisälläsi neljää munaa, jotka ovat Gronoxin hedelmöittämiä ja kerrot lohikäärmeiden olevan jälleen yhteistyössä. Ajat ovat todella muuttumassa. Lohikäärmeidenkin sukupuu lienee melko sekainen, sillä vain yksi munista on sinun tapaasi sininen. Toinen on ruskea Gronoxin tapaan. Kolmas muna on musta, jollaista ei ole nähty viiteen tuhanteen vuoteen, kun lohikäärmeiden sodan veteraaneista aika jätti. Viimeinen muna on kiihkeämpi kuin muut ja se on Phonianoakin, tulenvartijaakin, tulenpunaisempi”, mustaan kaapuun pukeutunut mies puhui hitaasti ja mietteliäästi.

”Silmäsi ovat tarkat”, Kristorosa myönsi.

”Sitten aikeistani. Yhden aikeeni olet väliintulollasi jo sotkenut, kuitenkin vain osittain. Tämäkin ratkaisu nimittäin palvelee minun olemistani, hieman eri tavalla kuin toinen ratkaisu olisi palvellut, mutta palvelee joka tapauksessa. Kiirehän minulle ei ole, suunnitelmani etenee hetki hetkeltä, etkä sinä omalla olemisellasi ja tekemiselläsi sitä voi estää”, mustaan kaapuun pukeutunut mies jatkoi.

”Voin minä kuitenkin jotain tehdä”, Kristorosa huomautti ja samassa mustaan kaapuun pukeutuneen miehen ympärille ilmaan ilmestyi sinisestä valosta muodostuneita riimuja.

Riimut muodostivat mustaan kaapuun pukeutuneen miehen ympärille pallon. Ennen kuin mies ehti liikahtaakaan pallon sisällä, riimujen välit alkoivat salamoida. Pian riimut ja salamat muodostivat tiheän pallopinnan, jonka sisältä ei ollut poistulemista. Sitten koko pallon täyttyi sinisestä valosta.

maanantai 6. elokuuta 2012

Ensimmäinen vuosi


Ensimmäinen bloggausvuoteni on nyt täynnä. Vuoden aikana ehdin kirjoittaa ja julkaista toistasataa tekstiä (tämä teksti on 112.) ja sadannen tekstin kohdalla kirjoitin aiheesta oman juttunsa. Silloin mietin pääasiassa sitä, mitä nämä tekstit sisälsivät. Nyt ajattelin puolestaan miettiä onko kirjoittamiseni muuttunut tämän ensimmäisen vuoden aikana.

Pääosin tällaista maisemaa katsellessa olen tänä kesänä kirjoittanut.

Vuosi sitten oli juuri lähettänyt ensimmäisen kerran romaanikäsikirjoituksen kustantajille. Tuonkin prosessi kehitti minua varsin paljon ja opetti sitä kuinka paljon kirjalta vaaditaan, että se olisi kustannuskelpoinen. Jatkoi tietysti myös jo lähetetyn käsikirjoituksen parantamista ja kirjoitin siitä useamman uuden version, kunnes jossakin vaiheessa tajusin, että halusin tehdä kirjasta aivan toisenlaisen kuin se oli. Tästä syystä kustantajien hylkäykset eivät niin paljoa haitanneet kuin mitä olisi voinut haitata (tietenkin olisin ollut hyvin iloinen, jos joku olisi tuotokseni halunnut kustantaa, mutta tajusin myös, että kykenen paljon parempaankin). Käsikirjoituksen huono menestys ei siis koitunut henkiseksi kuopaksi vaan enemmänkin hyväksi opetukseksi.

Jo viime elokuun lopussa aloittamani Betula nana -jatkokertomus toi blogijulkaisuihin mukaan säännöllisyyttä ja pitkäjänteisyyttä, kun tarinaan ja maailmaan piti panostaa ja keskittyä paljon enemmän kuin runon, novellin tai muun tekstin kirjoittamiseen. Toki tuo tarinan ja maailman luominen on tuttua jo romaanikäsikirjoitusten kirjoittamisen puolelta. Betula nanan maailma syntyi tarinaa kirjoittaessa, aivan kuin kaikkien muidenkin kirjoittamieni tarinoiden. Tosin tarinan pidentyessä on pitänyt maailman suunnittelua pitänyt suunnata myös pidempikatseisemmin eteenpäin.

Ensimmäinen versio Fagalesin maailmankartasta (tai osaa siitä), jonka tosin hylkäsin lähes heti piirtämisen jälkeen. Kartan hylkääminen johtuis siitä, että olin aina kuvitellut yliopiston keskelle mannerta ja kyseisessä kartassa yliopiston on lähes meren rannalla. Betula nana -jatkokertomus sijoittuu Fagalesiin.

Tämän vuoden puolella yhä suurempi osuus teksteistä ovat olleen runoja tai novelleja. Molemmat ovat yleensä syntyneet hetkellisen inspiraation aikaansaannoksena, ehkä lukuun ottamatta Sattuman toimisto -novellia, joka kertoo Betula nanan kanssa samaa tarinaa siinä esiintymättömien hahmojen näkökulmasta.

Viimeisinä kuukausina kirjoittamistani on suvereenisti hallinnut uuden romaanikäsikirjoitukseni kirjoittaminen. Tuon käsikirjoituksen lisäksi lähes ainoa muu kirjoittaminen on ollut Betula nana, jota olen sinnikkäästi jokaiselle torstaille kirjoittanut vajaan sivullisen verran lisää. Kaikki muu kirjoittaminen on sen sijaan sitten jäänyt vähemmälle, mistä olen myös hieman pahoillani. Romaanikäsikirjoituksen kirjoittamisen olen kuitenkin priorisoinut ehdottomasti ylimmälle sijalle. Tämä on siis häirinnyt muuta kirjoittamista, mutta on myös kantanut osaltaan hedelmääkin.

Kynä muistilapun päällä. Muistini on hyvä, mutta lyhyt ja valikoiva, joten muistilapuilla on välillä paljonkin käyttöä.

Suurin muutos kirjoittamisessani vuoden aikana on omasta mielestäni ollut se, että kirjoitan enemmän ja entistä määrätietoisemmin. Määrätietoisuuden kasvamisen näkee hyvin uuden romaanikäsikirjoituksen kirjoittamistahdista. Uutta käsikirjoitusta kirjoitin kahdessa ja puolessa kuukaudessa sanamäärällä mitattuna yhtä paljon kuin edellistä käsikirjoitusta kahdeksassa kuukaudessa. Kirjoitustahdin kasvu on siis huima ja yllättänyt jopa itseni. Paikoin olen joutunut jopa hillitsemään kirjoittamistani, etten vahingossa kuivata koko kaivoa. Välillä kuitenkin tuntuu, että olisi suurta jokea kahlitsevan padon edessä vääntämässä pientä vesihanaa auki ja kiinni.

Ensimmäinen bloggausvuoteen olen kokonaisuudessaan tyytyväinen. Eteenpäin on kirjoitettu ja etenkin lisää on kirjoitettu. Vuoden aikana olen kokeillut kirjoittamisen saralla monia uusia asioita, enemmän kuin koskaan aiemmin. Kokeiluista tietenkin suurimpana itse aktiivisen bloggaamisen aloittaminen. Olen kokenut kirjoittamisen saralta oman suuntani hyvänä ja vähintään samaa tahtia aion jatkaa myös tulevaisuudessa.