Magnartus

Pitkäaikainen unelmani oman yrityksen perustamisesta toteutui tänä syksynä, kun perustin oman yrityksen Magnartus tmi:n. Toiveissa oma yritys on ehkä ollut osakeyhtiömuotoinen, mutta tämänhetkisestä elämäntilanteesta ja riskinsietokyvystä johtuen päädyin yhtiömuodossa yksityiseen elinkeinoharjoittajaan, mitä puhekielessä usein toiminimeksi kutsutaan. Tavoitteena on liiketoiminnan niin salliessa muuttaa yritys jossakin vaiheessa osakeyhtiöksi. Se on kuitenkin tulevaisuuden asia.

Yksi syy, miksi perustin oman toiminimen, on se, että halusin päästä itse määräämään mitä teen. Erityisesti halusin päästä tekemään luovia asioita. Niitä olen toki päässyt tekemään kirjoittaessani esimerkiksi romaanikäsikirjoituksia tai vaikkapa tätä blogia. Jotenkin aina kuitenkin tuntui siltä, että haluaisin jotakin enemmän. Myös oma toimeentulo on asia, joka on mietityttänyt aika paljonkin viime vuosien aikana. Oman luovuuden työksi ja ansainnaksi muuttamisessa ajattelin oman yrittäjyyden olevan itselleni sopivin tie. Helpoin tie se ei varmastikaan ole, mutta sitä en ole koskaan tässä asiassa hakenut. Jos olisin, en varmasti olisi koskaan ryhtynyt kirjoittamaan ensimmäistäkään riviä romaanikäsikirjoitusta.

Laatikollinen painotuoreita postikortteja odottamassa myyntiin pääsyä.

Lisäpotkua yrityksen perustamiseen antoi se, että olen kokenut kesätöiden ja erityisesti mielekkäiden sellaisten löytämisen todella vaikeaksi. Päätinkin, että enää en jäisi kesätöitäkään vaille, kun voin tehdä töitä itselleni. Käytännön toteutus kesätyöllistymiseen nähtäneen vasta ensi kesänä, mutta yritystä ainakin on.

Magnartus on siis tavallaan projekti oman luovuuden kaupallistamiseksi siinä määrin, että sillä olisi mahdollista elää. Magnartus on myös mahdollistaja siinä mielessä, että ilman yritystä toiminnan tai tekemisen skaala olisi varmasti paljon pienempi. Yrityksen piirissä kokeilen myös sellaisia luovuuden aloja, jotka olisivat ilman yrityksen perustamista jääneet melko varmasti kokeilematta. Yrityksen viralliseksi päätoimialaksi tuli teollinen muotoilu ym. ja mitään muotoilualan koulutusta minulla ei ole, joten nähtäväksi jää mihin tässä asian kanssa päädytään. Yrityksen ensimmäinen tuote on kuitenkin joka tapauksessa sarja itse suunnittelemani postikortteja.

Vuosikortti 2015. Näitä arvon taitelijan pitäisi numeroida ja signeerata, kunhan muulta toimeltaan ehtisi.

Olen mielestäni pitänyt tavoitteeni ja toiveeni yritystä kohtaan varsin realistisina. Alkuun tavoitteena on saada ensimmäiset tuotteet myyntikuntoon ja myyntiin ja seuraavaksi avata oma verkkokauppa, mitä kautta tuotteita voisi itse myydä. Varsinaisia myyntitavoitteita minulla ei ole, koska kokemus alasta on sen verran rajallinen ja samoin toimintaresurssini ovat varsin rajalliset. Haluan myös toimia rauhallisesti omaan tahtiin, kun se kerran on omassa yrityksessä mahdollista.

Tällaisilla ajatuksilla olen lähtenyt liikkeelle yrittäjyyteen. Tulen melko varmasti kirjoittamaan tässä blogissa lisää aiheesta, kun en ole vielä katsonut tarpeelliseksi perustaa omaa blogia yritykselle tai yrittäjyydestä. Yritys toimii kuitenkin sillä alueella, missä tämän blogin aiheet ovat enemmän ja vähemmän pyörineet, joten kovinkaan kauaksi ei muista aiheista mennä.

Lisää tietoa yrityksestäni löydät sen kotisivuilta www.magnartus.fi ja voit myös seurata yrityksen tarinan etenemistä Facebookissa, Twitterissä sekä Instagramissa. Jos tässä ei muuta opi loppuelämää varten, niin myyntiä ja markkinointia ainakin oppi.

PS. Toistaiseksi postikortteja saa ostettua suoraan minulta tai Rautalammin museon museokaupasta.

Hacodin kannella

Betula nana, osa 207

Mihail astui lentävältä matolta lippulaivansa Hacodin kannelle. Laiva oli suurin, mitä hänen miehensä olivat onnistuneet haalimaan Mihailin laivastoon. Hacod oli myös ainoa laiva, joka oli kunnolla varustettu taistelua varten. Kaljuunana se oli raskaasti aseistettu. Léostan edesmennyt kenraalikuvernööri ei ollut pitänyt laivastostaan kovinkaan hyvää huolta. Sotalaivoja Hacodin lisäksi oli vain kaksi pientä prikiä, joiden varustus oli heikko. Näiden lisäksi löytyi muutama kaupankäytiin käytetty karakki sekä runsas joukko pienempiä aluksia, joita oli käytetty kalastukseen ja kaupankäyntiin.

Nyt kaikki alukset olivat ääriään myöten täynnä Léostasta evakuoitua väkeä. Sotilaita oli eniten, kun suurimmalle osalle talonpojista oli vain annettu kehotus poistua ruhtinaskunnasta tai paeta vuorille. Mihail ei halunnut arvailla kuinka moni oli kehotuksista huolimatta päättänyt jäädä kotitiloilleen. Hekin olisivat nyt jo vedenväen saaliina Suuren keisarikunnan sotilaiden tavoin.

Sotilaat ja Mihailin lähimmät neuvonantajat ympäröivät Mihailin.

”Miltä Netronovala ja Léosta näyttivät?” Karl kysyi.

”Kivijalka sinne jäi omalle saarelleen. Kaikki muu on meren pohjassa. Rannikko on nyt lähellä vuoria”, Mihail vastasi

Karl nyökkäsi ja kääntyi sitten pois. Useat sotilaat tekivät samoin.

”Missä Emily on?” Mihail kysyi.

”Hän on kajuutassa”, Hans vastasi.

Mihail nyökkäsi ja lähti kajuuttaan. Hän ei oikein tiennyt olisiko hänen pitänyt sanoa miehilleen jotakin enemmän. Mihail ei kuitenkaan tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa. Hän tiesi, mitä oli tehnyt.

Emily oli kajuutassa istumassa sängyllä eläinystäviänsä seuranaan. Mihail kävelin Emilyn luokse.

”Se on nyt tapahtunut. Lähes koko Léosta on nyt meren pohjassa”, Mihail sanoi.

Emily nyökkäsi.

”Miltä sinusta tuntuu?” Emily kysyi.

Mihail istuutui sängylle.

”Pahalta”, Mihail vastasi.

”En epäile”, Emily sanoi.

”Mitä minun olisi pitänyt tehdä?” Mihail sanoi.

”Olisit voinut yrittää neuvotella”, Emily vastasi.

”Miten olisin voinut neuvotella ylivoimaisen vihollisen kanssa, jolta olin valloittanut koko Léostan?” Mihail kysyi.

”Olisi sitä silti voinut yrittää. Minusta sinä ennemminkin vapautit Léostan kuin valloitit sen. Ei ero Suuresta keisarikunnasta olisi välttämättä ollut pakollinen”, Emily vastasi.

”Olisi ollut mieletöntä yrittää selventää keisarikunnan edustajille”, Mihail sanoi.

”Mutta olisi siinä voinut olla enemmän mieltä kuin tässä ratkaisussa”, Emily sanoi.

Mihail pudisti päätä.

”Tai sitten minut olisi vaan murhautettu ensimmäisen tilaisuuden tullen ja kaikki minua seuranneet olisi teloitettu kapinoitsijoina. Sinä mukaan lukien”, Mihail sanoi.

”Minä olisin päässyt pakoon ja niin olisi päässyt moni muukin”, Emily sanoi.

”Ehkä. Sitä ei voi tietää”, Mihail sanoi.

”Eipä kai”, Emily.

”Nyt tehty on kuitenkin jo tehty. Sitä ei saa enää takaisin. Seuraavaksi meidän pitää löytää itsellemme paikka, missä voimme elää”, Mihail sanoi.

”Toivon, että tarkoitat elämisellä oikeasti elämistä”, Emily sanoi.

Emily katsoi Mihailia syvälle silmiin ja otti tätä kädestä kiinni.

”En halua, että uhraat koko elämääsi jollekin epämääräiselle vallantavoittelulle”, Emily sanoi.

”Aegyzassa meidän pitäisi pystyä elämään rauhassa. Meidän pitää vain ensin päästä sinne ja asettumaan sinne”, Mihail sanoi.

”Toivottavasti olet oikeassa”, Emily sanoi.

”Sitä minäkin toivon”, Mihail sanoi.

Mereen uppoava Netronovala

Betula nana, osa 206

Mihail katseli surullisena, kun hänen kotiseutunsa upposi Ahdin ammottavaan kitaan. Hän oli halunnut tulla seuraamaan kaikkien vastusteluista huolimatta sitä, kun Netronovala upposi mereen. Lähes koko muu Léosta oli jo mereen uponnut. Vedenväki oli tosin luvannut kunnioittaa Mihailin kotipaikkaa sen verran, että paikalle jäisi pieni saari.

Yksi syy siihen, että Mihail halusi näyttää surevalta, ja suri hän oikeastikin, kotiseutunsa tuhoutumisesta, oli se, että kaikki eivät olleet hänen tekemäänsä sopimukseen tyytyväisiä. Erityisesti Karl ja Yldrim olivat Mihailin päätökseen hyvin pettyneitä. Karlin uskollisuutta Mihail ei epäillyt, sillä mies oli ollut hänen perheensä palveluksessa koko ikänsä. Yldrim sen sijaan oli toista maata.

”Joko lähdemme?” Sarnel kysyi.

”Ei vielä. Haluan nähdä tämän loppuun”, Mihail vastasi.

Mihailin vieressä Netronovan tuhoa katseli Edkar.

”Surullinen päivä”, Edkar sanoi.

”Tiedän. Meillä ei kuitenkaan olisi ollut mitään mahdollisuutta voittaa maataistelua. Saa nähdä mitä meritaistelun kanssa käy. Toivon, että taikavoimani riittävät”, Mihail sanoi.

Edkar nyökkäsi. Hänkin oli aluksi vastustellut Mihailin sopimusta vedenväen kanssa, mutta kun Mihail oli kertonut todellisen tilanteen taisteluun lähtemisestä, oli hän alkanut tukea Mihailia.

”Mihin menemme meritaistelun jälkeen?” Edkar kysyi.

”Suuren keisarikunnan eteläpuolella on vanhan ihmissivilisaation jäännökset. Alue tunnetaan nimellä Aegyza Menemme sinne”, Mihail vastasi.

”Sehän on aivan keisarikunnan kupeessa”, Edkar sanoi.

”Meillä on siinä autiomaa suojana kaikkiin muihin suuntiin paitsi merelle ja alue ei kuulu eikä ole koskaan kulunutkaan keisarikuntaan, joten heillä on isompi kynnys lähteä sinne hyökkäämään. Tietysti he varmasti janoavat kostoa, mutta niin teemme mekin. Keisarikunnalla on kuitenkin myös sota meneillään Imperiumia vastaan ja he menettivät juuri monta armeijallista sotilaita, joten he eivät hyökkää kimppuumme enää kovinkaan heppoisesti”, Mihail vastasi

”Ainakaan suurella joukolla”, Edkar sanoi.

”Niin”, Mihail sanoi.

”Tähän Aegyzaan liittyy varmaan myös Nilsin kyvyt?” Edkar kysyi.

”Kyllä. Siellä pitäisi olla paljon hyvin säilyneitä jäännöksiä armeijan rakentamiseksi”, Mihail sanoi.

”Onko se muuten sellaista aluetta, että siellä elävätkin pärjäävät?” Edkar kysyi.

”Jokialueen pitäisi olla kohtalaisen vehreää”, Mihail vastasi.

”Sitten siellä varmasti asuu jokin verran väkeä”, Edkar sanoi.

”Se nähdään sitten, kun pääsemme sinne”, Mihail sanoi.

Mihail ja Edkar käänsivät huomionsa takaisin mereen uppoavaan Netronovalaan.

Lopulta Netronovalasta jäi jäljelle vain pieni saari. Saari oli juuri sen kokoinen, että kivijalkaan saakka palanut tilan päätalo mahtui sille.

Helsingin kirjamessut 2015

Tämän syksyn Helsingin kirjamessut olivat jo viikkoja sitten. En kuitenkaan ole muilta kiireiltä ehtinyt kirjoittaa bloggausta aiheesta loppuun kuin vasta nyt. Tässä siis lyhyt katsaus siihen, mitä kirjamessut tänä vuonna minulle tarjosivat.

Käynti Helsingin kirjamessuilla on alkanut muodostua pysyväksi osaksi vuodenkiertoa. Vierailu kirjamessuilla oli jo viides laatuaan. Tälläkään kertaa en maksanut itse sisäänpääsyä vaan sain bloggaripassin, jolla pääsin tapahtumaan ilmaiseksi. Tällä kertaa nautin messujen tarjonnasta kahden päivän ajan lauantaina ja sunnuntaina. Edellisen vuoden kokemuksen perusteella torstai ja perjantai saattaisivat olla parempia messupäiviä, kun väkeä ei ole aivan tungokseksi asti. Varsinkin lauantaina sai paikoittain miettiä, että mahtuuko sekaan lainkaan.

Erittäin kaukaa otettu kuva Jörn Donnerista ja presidentti Sauli Niinistöstä puhumassa kirjallisuudesta. Ohjelmanumero oli sangen suosittu. Kaksikon keskustelu on myös nähtävillä Yle Areenassa, eli sieltä kannattaa käydä vilkaisemassa.

Ensin tietysti tärkein eli kirjojen ostaminen. Tänä vuonna ostin vain kaksi kirjaa, joista molemmat ovat suomalaisia sarjakuvateoksia. Ostin Kramppeja ja Nyrjähdyksiä albumin Kukkakauppiaan onnenpäivä sekä Muumi-sarjakuvan ensimmäisen albumin. Jälkimmäinen sarjakuvakirja on ruotsinkielinen.

Ohjelmaa tuli seurattua sen verran, mitä kahden päivän aikana koko messualueen kiertämisen lisäksi ehti. Tämä tarkoittaa hieman pienempää määrää kuin edellisenä vuonna, jolloin paneeleista tuli nautittua enemmän kuin aiemmilla kerroilla yhteensä.  Omasta mielestäni paras ohjelma oli Suomen kirjailijaliiton Kirjailijan vuosi -keskustelu, jossa JP Koskinen ja Kaari Utrio puhuivat siitä, millä rahalla kirjailija käytännössä elää. Tästä keskustelusta sain myös kuulla, että kirjailija maksaa YEL-vakuutusta, vaikka hän ei ole yrittäjä. Muutenkin kirjailijan asemaa kuvattiin sikäli yrittäjämäiseksi, että se tarjoaa kaikki yrittäjyyden huonot puolet, mutta ei anna hyviä puolia.

Alapuolisessa kappaleessa mainittu Tieteisfiktio nyt! -paneeli käynnissä.

Äsken mainitsemani ohjelma oli poiminta lauantailta. Sunnuntain ohjelmanumeroiden kohokohta oli mielestäni Tieteisfiktio nyt! -paneelikeskustelu, jossa Magdalena Hai, Anni Nupponen, Jaakko Markus Seppälä ja MG Soikkeli puhuivat suomalaisen tieteisfiktion nykytilasta, tulevaisuudesta, siitä mitä itse tykkäävät lukea, katsoa ja pelata sekä tietysti, että mitä ovat tällä hetkellä kirjoittamassa. Keskustelua kuunnellessa kävi vaihteeksi mielessä, että pitäisi taas itsekin kirjoittaa jotakin tieteisfiktiota, mutta siitä ajatuksia ehkä toisella kertaa.

Loppuun vielä pakollinen Star Wars -kuva, sillä Star Wars Force Awakens on tulossa ja minulla on ensi-iltapäivälle (itseasiassa aamupäivälle) lippu!

Tällaisia tunnelmia näin jälkikäteen muisteltuna. Ensi kerraksi voisi yrittää vaikka viisastua ja kirjoittaa bloggaus jo messujen aikana.

Suuren keisarikunnan armeija III

Betula nana, osa 205

Niklas Hamburg saapui osastonsa kanssa Léostan rannikolle syksyisenä päivänä. Maa oli sateiden pehmittämää, mutta sinä päivänä ei satanut. Jokin oli kuitenkin pielessä. Heidän ei kuulunut saapua rannikolle vielä useaan päivään.

”Missä oikein olemme?” Niklas kysyi.

Handel tutki karttaa yhtä ymmällään kuin Niklaskin.

”En tiedä. Olemme tarkistaneet sijainnin jo monta kertaa. Meidän pitäisi olla täällä vielä hyvän matkan päässä rannikolta, mutta tuossa se ranta nyt jo on”, Handel vastasi.

Handel osoitti heidän edessään olevaa rantatörmää.

”Meidän ei edes pitänyt tulla rantaan. Tarkoitus oli kääntyä huomenna kohti etelää ja satamia”, Niklas sanoi.

”Emmehän me edes olleet ensimmäisenä”, Handel sanoi.

”Kuinka paljon meidän edessä piti olla osastoja?” Niklas kysyi.

Handel kaivoi esille käskyistä tekemänsä muistiinpanot.

”Meidän etupuolella piti olla yksi jalkaväkiosasto ja yksi kevyt ratsuväkiosasto. Niiden oli tarkoitus turvata rannikko”, Handel vastasi.

”Missä ne osastot ovat?” Niklas kysyi.

Handel ei osannut vastata.

Niklas käski osastonsa pysähtymään vähän matkan päähän rantatörmästä. Hän itse lähti Handelin ja muutaman sotilaan kanssa tutkimaan ympäristöä. Ensin he suuntasivat aivan törmän reunalle.

Törmä yllätti heidät kaikki.

”Tämä ei näytä vuosia paikoillaan olleelta törmältä”, Niklas sanoi.

Törmä näytti siltä, että sen edessä oleva maa olisi vasta hetki sitten romahtanut mereen. Meri rantatörmän edessä näytti kuitenkin tummalta ja syvältä.

”Mitä noituutta täällä on tapahtunut?” Yksi sotilaista kysyi.

”Noituutta ehkä hyvinkin”, Niklas vastasi.

”Katsokaa tuonne!” Handel sanoi.

He käänsivät katseensa pohjoisessa näkyvälle niemelle. Niemi alkoi itsestään murentua ja sitten se vajosi mereen. Kohta paikka näytti siltä, ettei niemeä olisi koskaan ollutkaan.

”Ei se ihme ole, että olemme jo rannikolla. Koko ranta murentuu käsiin”, Niklas sanoi.

”Mitä meidän pitää tehdä?” Handel kysyi.

”Meidän pitää lähteä, kun vielä voimme”, Niklas sanoi.

Törmän juurelta alkoi kuulua veden kohinaa. Niklas katsoi törmän reunan yli. Törmän juuressa vesi oli muuttunut entistäkin tummansiniseksi.

”Tai sitten vain rukoilemme kukin omia jumaliamme ja pyydämme armoa”, Niklas sanoi.

Maa heidän allaan alkoi ensin täristä ja sitten vajota kohti merta.