Betula pubescens, osa 114
Gyllenburhin ympäri ratsastaminen kesti pidempään kuin kertaakaan aiemmin. Siltä se ainakin Cranfotista tuntui. Hän tunsi kylmän hien ihollaan ja soihdut ja tulet vilisivät hänen silmissään. Määränpää ei silti tuntunut tulevan vastaan tuskallisen pitkään aikaan. Cranfot aikoi jo kysyä mihin saakka he olivat ratsastamassa.
Sitten lähetti pysähtyi varoittamatta ja Cranfot oli ratsastaa tämän ohitse.
”Tässä, herra kapteeni”, lähetti sanoi.
Cranfot katsoi lähetin käden osoittamaan suuntaan ja näki maahan kaivetun ja katetun käytävän, joka johti portille. Käytävään juoksi koko ajan lisää sotilaita.
”Nopeampaa olisi ratsastaa suoraan portille”, Tom sanoi.
”Teidän on parasta käyttää käytävää. Se on turvallisempi tapa päästä portille, kun muuri on edelleen vihollisen hallussa. Hevonen ei valitettavasti mahdu käytävään”, lähetti sanoi.
Cranfot nyökkäsi ja laskeutui hevosen selästä. Hän keräsi varusteensa ja jätti hevosensa lähetin huoleksi. Sitten hän lähti juoksemaan sotilaiden virran mukana kohti porttia.
Kun kapteeni Cranfot saapui Gyllenburhin alakaupungin portille, siellä vallitsi täysi kaaos. Gyllenburhilaiset miehittivät edelleen portin päällä olevia torneja ja muureja portin molemmilla puolilla. Jatkuva nuolisade teki portille etenemisestä vaarallista ja moni sotilas ei koskaan päässyt astumaan kaupunkiin. Tilanne portin sisäpuolella oli vielä sekasortoisempi. Gyllenburhilaiset ja netronovalalaiset taistelivat sekaisin vailla muodostelmia tai mitään järjestystä.
Cranfotin mukana tulleet sotilaat muodostivat tiiviin muodostelman kapteeninsa ympärille ja lähtivät etenemään portin takana olevan sekasorron keskelle. Muodostelma vahvistui uusilla sotilailla, joita saapui portista sisään. Sillanpää kaupunkiin oli saavutettu. Nyt se täytyi varmistaa.
Osaston mukana oli aliupseeri, jonka puoleen Cranfot kääntyi.
”Meidän täytyy varmistaa alue portin lähistöllä ja nousta torneihin. Kun portin ympäristö ja tornit on varmistettu voimme nousta muureille ja lähteä etenemään kaupungin katuja pitkin. Kerää osasto ja lähde nousemaan portin torneihin. Minä pidän huolen tästä portin lähialueesta ja muusta etenemisestä”, Tom sanoi.
”Kyllä, herra kapteeni”, aliupseeri sanoi.
Aliupseeri keräsi osaston ja suuntasi kohti torneja. Cranfot tiesi, että oli lähettänyt aliupseeri vaikeaan tehtävään. Hän olisi mieluummin ollut itse johtamassa tornien valtaamista, mutta hän ei voinut olla kaikkialla samaan aikaan. Nyt oli tärkeämpää koordinoida hyökkäyksen etenemistä sen kärjessä.
Kapteeni Cranfotin johdolla portin välitön läheisyys ja sen takana oleva pieni aukio saatiin puhdistettua vihollissotilaista ja samalla pienet osastot lähtivät työntymään alakaupungin pääkatuja pitkin.
”Älkää edetkö liian nopeasti pääkatuja pitkin. Välikadut ja rakennukset takananne täytyy saada varmistettua, jottette jää saarroksiin”, Tom sanoi.
”Kyllä me pärjäämme, vaikka jäisimme, herra kapteeni”, sotilas sanoi.
Sotilaat olivat urheita, mutta Cranfot toivoi heidän silti olevan järkeviä. Tärkeintä oli saada koko kaupunki valloitettua, nopeudesta oli etua vain, jos sillä voitiin yllättää vihollinen. Siihen tuskin oli enää paljoa mahdollisuuksia hälytysten kiiriessä pitkin öistä kaupunkia. Suurin mahdollinen yllätys oli myös jo tapahtunut. Tuskin he itsekään olivat odottaneet saavansa porttia näin helposti auki vuorten kautta kiertävän osaston avulla.
Akuutein kaaos oli selvitetty. Seuraavaksi Cranfot halusi löytää kapteeni Kallaksen.
torstai 28. toukokuuta 2020
torstai 21. toukokuuta 2020
Piiritys VIII
Betula pubescens, osa 113
Soihdun valossa kapteenit Cranfot ja Suomas odottivat kärsimättöminä tietoa siitä, mikä portti kapteeni Kallaksen osaston kohteena oli. Lepattava valo sai heidät näyttämään väsyneiltä. Ja väsyneitä kapteenit olivat. Aika kului ja yön kosteus pureutui vaatteiden läpi.
”Kylmä yö”, Tom sanoi.
”Ehkä se on sopivaa”, Solkar sanoi.
”Ehkäpä, mutta tarvitsisimme muutakin kuin soihdun lämmittämään. Jäseneni liikkuvat hitaasti”, Tom sanoi.
”Ne notkistuvat, kun taistelu alkaa”, Solkar sanoi.
Cranfot hymähti.
”Niin, varmasti”, Tom sanoi.
Lopulta kapteenit näkivät lähetin ratsastavan heidän luokseen. Lähetti ei laskeutunut satulasta kertoakseen asiaansa, vaan sanoi sen heti.
”Arvon kapteenit, alakaupungin portti on auki ja hyökkäys on alkanut”, lähetti sanoi.
”Kiitos, olemme ehtineet jo odottaa tietoa”, Tom sanoi.
Lähellä oleva sotilas toi kapteeni Cranfotille hevosen. Sotilaalla oli ollut käsky tuoda kapteenille hevonen heti, kun lähetti tuli paikalle. Cranfot nousi ratsaille. Kapteenit olivat sopineet kenraalin kanssa, että Cranfot johtaisi hyökkäystä porteista sisään ja kenraali ja kapteeni Suomas johtaisivat piiritystä kaupungin ulkopuolella.
”Onnea matkaan”, Solkar sanoi.
”Samoin sinulle. Nähdään kaupungilla”, Tom sanoi.
”Nähdään kaupungilla”, Solkar sanoi.
Cranfot varmisti nopealla silmäyksellä, että hevosen mukana oli kaikki hänen varusteensa. Sitten hän käänsi hevosen lähetin hevosen vierelle.
”Herra kapteeni, oletteko valmiit?” Lähetti kysyi.
Kapteeni Cranfot nyökkäsi lähetille ja he lähtivät ratsastamaan täyttä laukkaa kohti alakaupungin porttia ja taistelua. Kapteeni Suomas katsoi heidän katoavan pimeyteen.
”Herra kapteeni, oletteko valmiit?” Sotilas kysyi.
”Mihin?” Solkar kysyi.
Sotilas ei ollut ihan varma pitäisikö hänen vastata kapteenin kysymykseen.
”Taisteluun, herra kapteeni”, sotilas vastasi.
Suomas käänsi katseensa pimeydestä sotilaaseen.
”Niin, aivan. Olen. Lähetä viesti kaikille muille porteille, kuin alakaupungin portille, että hyökkäys on alkanut. Meidän täytyy sitoa mahdollisimman paljon puolustajia taisteluun ja samalla varmistaa, että hyökkäys alakaupungin portista on mahdollisimman helppo”, Solkar sanoi.
”Kyllä, herra kapteeni”, sotilas sanoi.
Sotilas lähti lähettämään viestiä eteenpäin. Suomas teki vielä vilkaisun kohti pimeyttä, jonne kapteeni Cranfot oli kadonnut. Sitten hänkin suuntasi kohti taistelua.
Soihdun valossa kapteenit Cranfot ja Suomas odottivat kärsimättöminä tietoa siitä, mikä portti kapteeni Kallaksen osaston kohteena oli. Lepattava valo sai heidät näyttämään väsyneiltä. Ja väsyneitä kapteenit olivat. Aika kului ja yön kosteus pureutui vaatteiden läpi.
”Kylmä yö”, Tom sanoi.
”Ehkä se on sopivaa”, Solkar sanoi.
”Ehkäpä, mutta tarvitsisimme muutakin kuin soihdun lämmittämään. Jäseneni liikkuvat hitaasti”, Tom sanoi.
”Ne notkistuvat, kun taistelu alkaa”, Solkar sanoi.
Cranfot hymähti.
”Niin, varmasti”, Tom sanoi.
Lopulta kapteenit näkivät lähetin ratsastavan heidän luokseen. Lähetti ei laskeutunut satulasta kertoakseen asiaansa, vaan sanoi sen heti.
”Arvon kapteenit, alakaupungin portti on auki ja hyökkäys on alkanut”, lähetti sanoi.
”Kiitos, olemme ehtineet jo odottaa tietoa”, Tom sanoi.
Lähellä oleva sotilas toi kapteeni Cranfotille hevosen. Sotilaalla oli ollut käsky tuoda kapteenille hevonen heti, kun lähetti tuli paikalle. Cranfot nousi ratsaille. Kapteenit olivat sopineet kenraalin kanssa, että Cranfot johtaisi hyökkäystä porteista sisään ja kenraali ja kapteeni Suomas johtaisivat piiritystä kaupungin ulkopuolella.
”Onnea matkaan”, Solkar sanoi.
”Samoin sinulle. Nähdään kaupungilla”, Tom sanoi.
”Nähdään kaupungilla”, Solkar sanoi.
Cranfot varmisti nopealla silmäyksellä, että hevosen mukana oli kaikki hänen varusteensa. Sitten hän käänsi hevosen lähetin hevosen vierelle.
”Herra kapteeni, oletteko valmiit?” Lähetti kysyi.
Kapteeni Cranfot nyökkäsi lähetille ja he lähtivät ratsastamaan täyttä laukkaa kohti alakaupungin porttia ja taistelua. Kapteeni Suomas katsoi heidän katoavan pimeyteen.
”Herra kapteeni, oletteko valmiit?” Sotilas kysyi.
”Mihin?” Solkar kysyi.
Sotilas ei ollut ihan varma pitäisikö hänen vastata kapteenin kysymykseen.
”Taisteluun, herra kapteeni”, sotilas vastasi.
Suomas käänsi katseensa pimeydestä sotilaaseen.
”Niin, aivan. Olen. Lähetä viesti kaikille muille porteille, kuin alakaupungin portille, että hyökkäys on alkanut. Meidän täytyy sitoa mahdollisimman paljon puolustajia taisteluun ja samalla varmistaa, että hyökkäys alakaupungin portista on mahdollisimman helppo”, Solkar sanoi.
”Kyllä, herra kapteeni”, sotilas sanoi.
Sotilas lähti lähettämään viestiä eteenpäin. Suomas teki vielä vilkaisun kohti pimeyttä, jonne kapteeni Cranfot oli kadonnut. Sitten hänkin suuntasi kohti taistelua.
torstai 14. toukokuuta 2020
Piiritys VII
Betula pubescens, osa 112
Koko seuraavan päivän ajan Netronovalan armeijan leirissä valmisteltiin seuraavana yönä tapahtuvaa hyökkäystä. He eivät tienneet minkä portin luokse Kallaksen osasto oli tulossa, joten kaikkia portteja varten täytyi valmistella oma osasto, joka hyökkäisi avatun portin läpi heti, kun siihen tarjoutui mahdollisuus. Muidenkin porttien luokse jäävät osastot olivat tärkeitä, koska nämä sitoivat kaupungin puolustajia pois auki olevalta portilta.
Suomas ja Cranfot olivat seuraamassa valmistelujen etenemistä. Aamulla he olivat päättäneet kenraali Netronovan kanssa eri osastojen tehtävänjaosta ja sen jälkeen kiertäneet kaikki osastot ja jakaneet määräykset. Aliupseerit johtivat omien osastojensa valmisteluja.
”Ehditkö nukkua?” Tom kysyi.
”Olisin ehkä ehtinyt, mutta uni ei oikein tahtonut tulla”, Solkar vastasi.
”Ei minullekaan”, Tom sanoi.
Cranfot haukotteli.
”Väsymys kaikkoaa sillä hetkellä, kun taistelu alkaa”, Solkar sanoi.
”Niin se aina tekee. Silti meidän molempien olisi varmasti hyvä vähän levätä ennen yötä. Toivottavasti myös kenraali malttaa tehdä niin”, Tom sanoi.
”Luulen, ettei kenraali malta”, Solkar sanoi.
”Niin voi olla”, Tom sanoi.
Kapteenit katselivat, kun yhä lisää varusteita ja tarvikkeita kannettiin kohti portteja. Kaupungista varmasti jo huomattiin, että jotakin oli tekeillä. Tällä puolella muuria oli hankalaa tehdä mitään yllättävästi.
”Mene sinä hetkeksi lepäämään, minä valvon valmisteluja”, Tom sanoi.
”Entä sinä?” Solkar kysyi.
”Tulen sitten herättämään, että ehdin itsekin hieman levätä”, Tom vastasi.
Suomas nyökkäsi ja lähti teltalle. Cranfot tuli herättämään hänet vasta siinä vaiheessa, kun valmistelut oli tehty ja Kallaksen osaston merkin odotus jo alkanut.
”Sinä et nyt ehtinyt ollenkaan levätä”, Solkar sanoi.
”Tiedän. Halusin, että edes sinä olet levännyt kunnolla”, Tom sanoi.
Suomas hyvähti.
”Seuraavalla kerralla saat itse mennä ensin lepäämään”, Solkar sanoi.
”Sopii”, Tom sanoi.
Suomas ja Cranfot katselivat laskevaa aurinkoa. Taivaalla näkyi kaikki värit tummasta violetista kirkkaaseen keltaiseen.
”Niin seesteistä ennen myrskyä”, Solkar sanoi.
”Niin se aina on. Ennen ja jälkeen”, Tom sanoi.
Värikylläisyyden jälkeen taivas pimeni nopeasti. Pian ainoat valonlähteet olivat nuotiot, soihdut ja lyhdyt. Molempia löytyi sekä netronovalalaisten leiristä että kaupungista.
Koko seuraavan päivän ajan Netronovalan armeijan leirissä valmisteltiin seuraavana yönä tapahtuvaa hyökkäystä. He eivät tienneet minkä portin luokse Kallaksen osasto oli tulossa, joten kaikkia portteja varten täytyi valmistella oma osasto, joka hyökkäisi avatun portin läpi heti, kun siihen tarjoutui mahdollisuus. Muidenkin porttien luokse jäävät osastot olivat tärkeitä, koska nämä sitoivat kaupungin puolustajia pois auki olevalta portilta.
Suomas ja Cranfot olivat seuraamassa valmistelujen etenemistä. Aamulla he olivat päättäneet kenraali Netronovan kanssa eri osastojen tehtävänjaosta ja sen jälkeen kiertäneet kaikki osastot ja jakaneet määräykset. Aliupseerit johtivat omien osastojensa valmisteluja.
”Ehditkö nukkua?” Tom kysyi.
”Olisin ehkä ehtinyt, mutta uni ei oikein tahtonut tulla”, Solkar vastasi.
”Ei minullekaan”, Tom sanoi.
Cranfot haukotteli.
”Väsymys kaikkoaa sillä hetkellä, kun taistelu alkaa”, Solkar sanoi.
”Niin se aina tekee. Silti meidän molempien olisi varmasti hyvä vähän levätä ennen yötä. Toivottavasti myös kenraali malttaa tehdä niin”, Tom sanoi.
”Luulen, ettei kenraali malta”, Solkar sanoi.
”Niin voi olla”, Tom sanoi.
Kapteenit katselivat, kun yhä lisää varusteita ja tarvikkeita kannettiin kohti portteja. Kaupungista varmasti jo huomattiin, että jotakin oli tekeillä. Tällä puolella muuria oli hankalaa tehdä mitään yllättävästi.
”Mene sinä hetkeksi lepäämään, minä valvon valmisteluja”, Tom sanoi.
”Entä sinä?” Solkar kysyi.
”Tulen sitten herättämään, että ehdin itsekin hieman levätä”, Tom vastasi.
Suomas nyökkäsi ja lähti teltalle. Cranfot tuli herättämään hänet vasta siinä vaiheessa, kun valmistelut oli tehty ja Kallaksen osaston merkin odotus jo alkanut.
”Sinä et nyt ehtinyt ollenkaan levätä”, Solkar sanoi.
”Tiedän. Halusin, että edes sinä olet levännyt kunnolla”, Tom sanoi.
Suomas hyvähti.
”Seuraavalla kerralla saat itse mennä ensin lepäämään”, Solkar sanoi.
”Sopii”, Tom sanoi.
Suomas ja Cranfot katselivat laskevaa aurinkoa. Taivaalla näkyi kaikki värit tummasta violetista kirkkaaseen keltaiseen.
”Niin seesteistä ennen myrskyä”, Solkar sanoi.
”Niin se aina on. Ennen ja jälkeen”, Tom sanoi.
Värikylläisyyden jälkeen taivas pimeni nopeasti. Pian ainoat valonlähteet olivat nuotiot, soihdut ja lyhdyt. Molempia löytyi sekä netronovalalaisten leiristä että kaupungista.
torstai 7. toukokuuta 2020
Piiritys VI
Betula pubescens, osa 111
Kapteeni Cranfot kiipesi korkeimpaan vartiotorniin, jonka Netronovalan armeija oli Gyllenlaesiin rakentanut. Hän etsi kapteeni Suomasta, joka ei ollut saanut unta ja oli siksi lähtenyt jaloittelemaan. Kun Suomasta ei ollut kuulunut takaisin, Cranfot oli lähtenyt etsimään tätä.
”Täällähän sinä olet”, Tom sanoi.
Suomas ja kaksi tornissa olevaa sotilasta kääntyivät kapteeniin päin. Sotilaat kääntyivät pian takaisin keskittyäkseen vartiotehtäviinsä.
”Ihmettelin, kun et tullutkaan takaisin”, Tom sanoi.
”Tuntui, etten olisi saanut kuitenkaan unta, joten jäin jaloittelemaan. Halusin myös tulla itse katsomaan, jos Kallaksen osaston merkkiä näkyisi”, Solkar sanoi.
Ennen Kallaksen osaston lähtöä he olivat sopineet merkkitulesta, jonka he sytyttäisivät vuorilla hyökkäystä edeltävänä yönä.
”Onko mitään näkynyt?” Tom kysyi.
”Ei. Ei vieläkään”, Solkar vastasi.
Kapteenit huokaisivat ja katsoivat vuorille, jotka olivat yhtä pimeitä kuin aina ennenkin yöaikaan. Vähän aikaa katseltuaan vuorille Cranfot haukotteli.
”Aiotko tulla nukkumaan?” Tom kysyi.
”Pakkohan sitä on jossakin vaiheessa nukkua, mutta taidan vielä hetkeksi jäädä tänne”, Solkar vastasi.
Cranfot nyökkäsi ja kääntyi tikkaiden luokse kiivetäkseen tornista alas.
”Älä viivy liian pitkää, jotta ehdit nukkua”, Tom sanoi.
”Joo”, Solkar sanoi.
Cranfot kiipesi alas tornista ja lähti kävelemään kohti telttaa. Suomas seurasi ensin kapteenitoveriaan ja käänsi sitten katseensa taas vuorille. Hän näki siellä valoa. Suomas ei ensin uskonut näkemäänsä, mutta valo ei hävinnyt.
”Näettekö tekin tuon?” Solkar kysyi.
Sotilaat kääntyivät kysyvästi Solkarin puoleen ja tämä osoitti vuorille kohtaan, jossa näki valoa.
”Minä näin ainakin, herra kapteeni”, sotilas sanoi.
”Minäkin näen, herra kapteeni”, toinen sotilas sanoi.
Suomas nyökkäsi ja muisti juuri lähteneen Cranfotin. Hän kääntyi huutamaan tämän perään.
”Cranfot, tule takaisin!” Solkar huusi.
Solkar ei kuullut Cranfotin vastausta.
”Herra kapteeni, hän taitaa olla liian kaukana”, sotilas sanoi.
”Lähettäkää joku hakemaan hänet takaisin. Hänkin haluaa varmasti nähdä tulen vuorilla”, Solkar sanoi.
Toinen tornissa olevista sotilaista lähti nopeasti kiipeämään tornin portaita alas ja lähettämään jonkun kapteeni Cranfotin perään. Kapteeni Suomas kääntyi takaisin kohti vuoria ja niiltä pilkistävää valoa. Tuntui kuin kaikki olisi aivan eri tavalla kuin vain hetkeä aikaisemmin.
Kapteeni Cranfot kiipesi korkeimpaan vartiotorniin, jonka Netronovalan armeija oli Gyllenlaesiin rakentanut. Hän etsi kapteeni Suomasta, joka ei ollut saanut unta ja oli siksi lähtenyt jaloittelemaan. Kun Suomasta ei ollut kuulunut takaisin, Cranfot oli lähtenyt etsimään tätä.
”Täällähän sinä olet”, Tom sanoi.
Suomas ja kaksi tornissa olevaa sotilasta kääntyivät kapteeniin päin. Sotilaat kääntyivät pian takaisin keskittyäkseen vartiotehtäviinsä.
”Ihmettelin, kun et tullutkaan takaisin”, Tom sanoi.
”Tuntui, etten olisi saanut kuitenkaan unta, joten jäin jaloittelemaan. Halusin myös tulla itse katsomaan, jos Kallaksen osaston merkkiä näkyisi”, Solkar sanoi.
Ennen Kallaksen osaston lähtöä he olivat sopineet merkkitulesta, jonka he sytyttäisivät vuorilla hyökkäystä edeltävänä yönä.
”Onko mitään näkynyt?” Tom kysyi.
”Ei. Ei vieläkään”, Solkar vastasi.
Kapteenit huokaisivat ja katsoivat vuorille, jotka olivat yhtä pimeitä kuin aina ennenkin yöaikaan. Vähän aikaa katseltuaan vuorille Cranfot haukotteli.
”Aiotko tulla nukkumaan?” Tom kysyi.
”Pakkohan sitä on jossakin vaiheessa nukkua, mutta taidan vielä hetkeksi jäädä tänne”, Solkar vastasi.
Cranfot nyökkäsi ja kääntyi tikkaiden luokse kiivetäkseen tornista alas.
”Älä viivy liian pitkää, jotta ehdit nukkua”, Tom sanoi.
”Joo”, Solkar sanoi.
Cranfot kiipesi alas tornista ja lähti kävelemään kohti telttaa. Suomas seurasi ensin kapteenitoveriaan ja käänsi sitten katseensa taas vuorille. Hän näki siellä valoa. Suomas ei ensin uskonut näkemäänsä, mutta valo ei hävinnyt.
”Näettekö tekin tuon?” Solkar kysyi.
Sotilaat kääntyivät kysyvästi Solkarin puoleen ja tämä osoitti vuorille kohtaan, jossa näki valoa.
”Minä näin ainakin, herra kapteeni”, sotilas sanoi.
”Minäkin näen, herra kapteeni”, toinen sotilas sanoi.
Suomas nyökkäsi ja muisti juuri lähteneen Cranfotin. Hän kääntyi huutamaan tämän perään.
”Cranfot, tule takaisin!” Solkar huusi.
Solkar ei kuullut Cranfotin vastausta.
”Herra kapteeni, hän taitaa olla liian kaukana”, sotilas sanoi.
”Lähettäkää joku hakemaan hänet takaisin. Hänkin haluaa varmasti nähdä tulen vuorilla”, Solkar sanoi.
Toinen tornissa olevista sotilaista lähti nopeasti kiipeämään tornin portaita alas ja lähettämään jonkun kapteeni Cranfotin perään. Kapteeni Suomas kääntyi takaisin kohti vuoria ja niiltä pilkistävää valoa. Tuntui kuin kaikki olisi aivan eri tavalla kuin vain hetkeä aikaisemmin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)