torstai 31. tammikuuta 2013

Sanahaaste III



Sanahaasteessa ideana on, että molemmat haasteen osalliset sanovat kuukauden ensimmäisenä päivänä yhden sanan ja molemmat kirjoittavat näistä molemmista sanoista. Tällä kertaa sanoiksi tulivat alku ja luola, joista alku Sailan sana ja luola minun sanani. Sailan kirjoitukset löytyvät tästä.

Alku on Fagalesin maailman, johon Betula nana -jatkokertomus sijoittuu, eräänlainen luomiskertomus tai alkuosa siitä. Tuotahan voisi jatkaa vielä vaikka minne saakka, mutta tuo kohta tuntui sopivalta pysähtyä. Ehkä joskus toisen kerran jatkan vielä pidemmälle. Luola kertoo miehestä, joka on loukussa luolassa, josta hän ei syystä tai toisesta pääse pois. Tämä lyhyt tarinanpätkä sai itseni haluamaan kertomaan lisää miehestä ja hänen tekemisistään. Ehkä laajennan tätäkin tarinaa vielä joskus.


Alku


Alussa ei ollut mitään. Ei ollut valoa, ei yötä, ei päivää. Alussa ei ollut aikaa tai edes tyhjyyttä.

Tässä olemattomuudessa oli Ain. Ain on jotakin muuta kuin kaikkeus, jonka hän loi. Ain oli jo silloin, kun mitään ei ollut, hän on vielä tänään ja hän tulee olemaan vielä silloin, kun kaikkeutta ei ole enää. Ain tuli olemaan aina.

Pitkiä aikoja Ain oli yksin, kun mitään ei ollut olemassa. Aluksi Ain viihtyi hyvin itsensä kanssa, mutta jossakin vaiheessa hän kyllästyi siihen, että hän ei tiennyt missä järjestyksessä hän oli ajatuksensa ajatellut. Saadakseen ajatuksensa järjestykseen Ain päätti luoda ajan ja antaa sille vain yhden suunnan.

Ja niin aika oli ja sillä oli vain yksi suunta.

Nyt Ainin ajatukset pysyivät järjestyksessä, kun ajalla oli vain yksi suunta.

Ajalla oli kuitenkin sellainen sivuvaikutus Ainiin, että hän huomasi ajatuksiensa karkailevan olemattomuuteen. Ajatukset kyllä olivat järjestyksessä, mutta ne hävisivät heti synnyttyään. Niinpä Ain päätti luoda olevuuden eli kaikkeuden.

Niin olevuus oli.

Olevuus oli kuitenkin tyhjä, mutta Ainin ajatukset yhtä kaikki pysyvät nyt paremmin hänen mielessään. Osa ajatuksista kuitenkin karkaili silti ja niistä muodostui olevuuteen pientä näkymätöntä pölyä joka loi itselleen verkkoja ja monimutkaisia rakenteita. Tuon pölyn ansiosta taikuus on mahdollista kaikkialla olevuudessa.

Ain päätti täyttää olevuutta jollakin ja niinpä hän vapautti joitakin ajatuksiaan tietoisesti kaikkeuteen. Näistä ajatuksista syntyi näkyvää pölyä, josta aikojen saatossa muodostui kaikki kaikkeuden materia.

Ain ei keskittynyt kumpaankaan pölyyn sen tarkemmin. Hän vain oli onnellinen, että oli saanut jotakin olevaa aikaiseksi.


Luola


Kuinka kauan olen ollut täällä?

En muista.

Huomaan kuinka käteni tärisee. En tiedä johtuuko tärinä kylmyydestä vai nälästä. Luulen, että molemmista.

Käännän katseeni ylösviistoon. On päivä ja luolan pieni suuaukko näkyy kirkkaan valkoisena ympyränä. Aukko on niin lähellä, mutta niin kaukana.

Ehkä tämä on vain rangaistus siitä kaikesta mitä olen tehnyt. Ehkä maailma haluaa sanoa, että pitäisi pysähtyä ja miettiä asioita. Nyt olen pysähtynyt ja olen miettinyt asioita. Miettiminen ei ole kuitenkaan vaikuttanut mihinkään. Maailma ei ole ojentanut auttavaa kättään vaan se on näännyttänyt minua tänne.

Pitäisikö minun sitten katua jotakin? Ei. Tein sen kaiken koska minulla oli syyni. Sillä kaikella oli oma tarkoituksensa minulle. Sinun oli niitä tarkoituksia joskus ehkä vaikea nähdä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisin tehnyt jotakin väärin.

Silti olen täällä luolassa. Olen kylmissäni. Olen nälissäni. Olen yksin.

Kuinka kauan olen ollut täällä?

En muista.


PS. Tänään on torstai, mutta koska on myös kuukauden viimeinen päivä, niin uusi Betula nana ei ilmesty tänään. Jatkokertomus jatkuu ensitorstaina. Silloin on vuorossa jo 70. osa.

tiistai 29. tammikuuta 2013

Edellytys: Seuraava askel



Jos otsikon alkuosa ei kuulostanut tutulta niin käy lukemassa samaan projektiin liittyvät kirjoitukset: Ensirivit ja Kolme viikkoa. Jos kuulosti tutulta, niin jatka lukemista.

Edellytys on edennyt niin pitkälle, että oli jo seuraavan askeleen vuoro eli kirjan käsikirjoituksen lähettäminen kustantajille. Päädyin valitsemaan 13 eri suomalaista kirjakustantamoa vaihtelevin perustein enkä tässä pui kustantamoja tai niiden valintaperusteita sen tarkemmin. Kuitenkin toiveistani kirjan menestymisen suhteen kertoo se määrä miten moneen paikkaan käsikirjoituksen lähetin. Vertailukohtana edellinen käsikirjoitus, jonka lähetin (ehkä valitettavastikin) kustantajien luettavaksi, joka päätyi vain neljään kustantamoon. Tällä kertaa lähtökohtien pitäisi olla parempia, toivottavasti myös onni on myötä ja kuun ja tähtien asento oikea.

Tunnelma, kun on juuri lähettänyt käsikirjoituksen kustantajajoukolle, on yhtä aikaa innokas, toiveikas, pelokas ja hieman myös pahoinvoiva. Nyt toisella kerralla tunnelma ei ollut ehkä yhtä vahva, jo huomenna on varmasti normaali olo. Viimeksi mahalaukku heitti kärrynpyörää miltei kokonaisen viikon. Voi kuitenkin olla, että ensi yönä uni on vähissä, kun unelmoi parasta ja odottaa pahinta.

Silti on sanottava, että vaikka jokaisesta kustantamosta tulisi hylkäys, niin silti Edellytys on ollut itselleni menestys. Olen oppinut äärettömän paljon kirjoittamisesta sekä ehkä jotakin myös itsestäni. Erityisesti viime syksy antoi kuvaa siitä, mitä se todellinen kirjailijan ammatti mahdollisesti on.

Kirjan käsikirjoituksen saaminen kustantajalle tuomittavaksi on myös helpotus. Helpotus jatkuu ainakin siihen asti kunnes kustantaja kertoo arvionsa kirjan sopivuudesta kustannusohjelmaan. Tämä lyhytkin helpotuksen jakso antaa mahdollisuuden keskittyä muuhun, omalla kohdallani opiskeluun.

Kirjoittaminen ei kuitenkaan lopu mihinkään. Vaikka Edellytys on yhdellä tapaa valmis, niin sen jatko-osa on vasta alkutekijöissään. Lisäksi jatkan tietysti myös tämän blogin kirjoittamista.

Asiasta lisää kuuden kuukauden sisällä.

torstai 24. tammikuuta 2013

Talvi lähestyy



Betula nana, osa 69

Seuraavina viikkoina kesä kului nopeasti loppuun ja yöpakkasia alkoi esiintyä säännöllisesti. Kuukautta myöhemmin lehdet olivat muuttuneet keltaiseksi ja punaiseksi loistoksi ja pudonneet maahan.

Näinä viikkoina Rafaelin mökin asukkailla oli kova kiire tehdä polttopuita. Aluksi he siirsivät jo olemassa olleet puut puuvajasta sisälle mökkiin. Sitten he aloittivat uusien puiden teon. Aluksi työ sujui hitaasti, mutta Rafael oli hyvä opettaja ja pian Emily teki polttopuita nopeammin kuin Rafael itse.

Kun mökki oli lähes ääriään myöten täynnä ja polttopuuvarasto täysin täynnä ja Rafael oli tyytyväinen puiden määrä, oli ensilumi jo satanut maahan. Ensilumi satoi nopeasti eikä se sulanut seuraavana päivänä pois. Sulamisen sijaan lunta satoi vain lisää. Viikko ensilumen satamisen jälkeen lunta oli jo puoli metriä.

”Kuinka paljon täällä yleensä on talvella lunta?” Mihail kysyi katsellessaan pienestä ikkunasta lumentuloa.

Myös muut olivat olleet huolissaan lumen määrästä sillä auringonpäivään* oli vielä reilu kaksi kuukautta.

”Niin paljon, että auringonpäivän aikaan et näe enää siitä ikkunasta ulos”, Rafael vastasi vuollessaan puunpalasta pientä ukkoa.

”Eikö se ole paha asia?” Emily ihmetteli.

”Ei ollenkaan. Lumi eristää hyvin lämpöä eikä meidän tarvitse polttaa niin paljo puuta auringonpäivän jälkeisinä kuukausina kun pakkaset ovat kovimmillaan”, Rafael vastasi.

”Mutta kuinka pääsemme liikkumaan mihinkään?” Emily kysyi.

”Minulla on täällä suksia ja lumikenkiä, molempia kaksi paria. Sarnel nyt ei ole ulos lähdössä ollenkaan ja Mihail tuskin menee pidemmälle kuin mitä me kaksi jaksamme kaivaa käytäviä lumeen”, Rafael sanoi.

Emily ei tarkentanut asiaa lisäkysymyksillä. Hän ei halunnut Mihailin tietävän, että häntä pelotti olla kahden kesken Rafaelin kanssa. Edes ajatus siitä, että Rafael ei voinut koskea hänen ihoaan ilman, että sai siitä pahoja palovammoja, ei rauhoittanut Emilyä. Emily tiesi, että Rafael oli paha mies. Ei ehkä niin paha kuin se mustaan kaapuun pukeutunut mies yliopistolla, mutta paha kuitenkin. Tätäkään Emily ei uskaltanut sanoa ääneen sillä Mihail halusi edelleenkin, että Rafael opettaisi häntä.

”Ei meidän tarvitse lähteä täältä mihinkään. Ei vielä. Milloinka alat opettamaan minua?” Mihail sanoi Rafaelille.

”Ei meillä ole mitään kiirettä”, Rafael vastasi Mihailille ja jatkoi puisen ukon vuolemista.

Mihail tuhahti ja nousi tuoliltaan. Kun Mihail ei keksinyt muutakaan paikkaa, hän meni ulos seuraamaan lumisadetta. Emily oli huolissaan Mihailista. Emily ei kuitenkaan osannut itse auttaa Mihailia eikä hän tiennyt keneltä kysyisi neuvoa. Sarnelille ja Mihailille itselleen hän ei halunnut puhua ja Rafaeliin hän ei luottanut.

Sitten Emily puristi vasenta käsivarttaan ja hän tiesi keneltä voisi kysyä neuvoa.


*auringonpäivä vastaa talvipäivänseisausta

tiistai 22. tammikuuta 2013

Opintotuesta



Monet tahot haluaisivat muuttaa nykyistä opintotukijärjestelmää. Usein kuulee puhuttavan siirtymisestä opintolainapohjaisempaan järjestelmään. Tätä perustellaan sillä, että nuoret saadaan opiskelemaan nopeammin ja näin nopeammin työelämään. Minä sanon tähän (vähän rumasti, mutta en katso aiheelliseksi kaunistella asiaa), että ottakaa pää pois perseestä.

Ensimmäisenä kannattaisi miettiä, että miksi ihmiset vehtaavat opintojensa kanssa eivätkä siirry työelämään. Omalla ja monien tuntemieni ihmisten kohdalla asia on niin, että ei ole mitään hajua miksikä sitä edes haluaa opiskella ja tehdä työkseen puolen vuosisadan ajan, että pystyn maksamaan eläkkeet niille ihmisille, jotka nyt maksavat minulle sen määrän opintotukea, että soluasunnossa asuessa vuokran jälkeen käteen jää 178€. Kyllähän sillä elossa pysyy, mutta pakkohan sitä ihmisen on tehtävä jotakin muutakin kuin istuttava illat kotona, että ei lähde järki (nuorten mielenterveysongelmista en jaksa tässä välissä sanoa mitään vaikka ne myös omalta osaltaan asiaan liittyvät). Jokainen voi myös miettiä, että kun ajattelee asiaa juuri mainitsemallani tavalla, niin motivaatiotahan riittää aamulla juuri ja juuri sinne jääkaapille asti, mistä löytyy loppukuusta pääasiassa vain se kuuluisa valo. Motivaation liittyvä mielenkiintoinen seikka on myös se, että opiskellessa saa vähemmän rahaa valtiolta, kun jos vain istuu kotona tekemättä mitään.

Mitenkä sitten nuorten epätietoisuutta omista uravalinnoista voisi auttaa? Koulujen opinto-ohjausta on Lisättävä, isolla L:llä. Jo peruskoulussa pitäisi opinto-ohjausta olla enemmän, mutta niin myös lukiossa ja yliopistossa (ja luultavasti myös ammattikoulussa ja ammattikorkeakoulussa, joku joka on niissä opiskellut osaa varmasti sanoa paremmin). Lukiossa kolmen vuoden aikana oli yksi kurssi opinto-ohjausta, joka oli jaettu kolmelle vuodelle. Tästähän on sitten yhtä paljon hyötyä kuin siitä, että kantaa avannosta vettä kahden metrin päässä olevaan toiseen avantoon.

Toinen syy opintojen venymiseen on se, että opiskelijat käyvät töissä opintojen aikana. Tämä työssä käyminen johtuu monesti siitä, että a) ei asu huonossa solussa ja haluaa syödäkin joskus b) ei halua aloittaa (yli)velkaantumista (johon muuten myös opintotuki mielestäni kannustaa) vielä 20-vuotiaana c) haluaa kuvaa ja kokemusta työelämästä jo opiskeluvaiheessa, ettei sitten ensimmäisellä työviikolla tarvitse todeta opiskelleensa viisi vuotta alaa, jota ei halua tehdä työkseen. Mielenkiintoinen seikka on myös se, että ilmeisesti joidenkin mielestä opiskelijat saataisiin nopeammin työelämään ottamalla heidät pois työelämästä. Tietysti kannattaahan sitä tilkkupeiton jalkopäätä jatkaa toisesta päädystä otetulla palalla.

Eniten tässä koko yhteiskunnallisessa keskustelussa itseäni ärsyttää se, että opiskelijat halutaan nopeammin työelämään siksi, että työurat pitenisivät koska muutama edellinen sukupolvi on suoraan sanottuna ahneuksissa rakentanut eläkesysteemin, joka ei yksinkertaisesti voi toimia. Suurten ikäluokkien luoma ”eläkepommi” ei sekään varmasti mikään yllätys ollut. Nuo ihmiset ovat kuitenkin syntyneet vuosina 1945–1950. Reilu kuusikymmentä vuotta ei ilmeisesti ollut yhteiskunnalle riittävän pitkä aika valmistautua tähän hetkeen. Mutta ei siinä mitään, pullamössösukupolvi ja nettisukupolvi maksavat ahneensukupolven laskut.

Suurin ongelma viisailla (ja ei niin viisailla) päättäjillä ja muilla ”isoilla herroilla” tuntuu olevan, että he luulevat voivansa yhtä narua vetämällä korjata asioita. Sitten ei välttämättä huomata, että kyseinen naru saattaakin olla se, joka saa koko järjestelmän pysymään edes jotenkin kasassa. Narusta vetämällä vedetään korttitalon perustuslaatta pois. Tästä esimerkkinä se, että EU:n ulkopuolisista maista tulevien opiskelijoiden lukukausimaksuilla ei luultavasti saada aikaan muuta kuin se, että EU:n ulkopuolelta ei enää tule opiskelijoita suomeen. Tosin ei siinä mitään, täällähän me samassa lietesammiossa jo olemmekin kaikkien muiden eurooppalaisten tapaan.

PS. Jos kirjoittaisin sillä ihmisarvolla muista ihmisistä, mitä tunnen itse nuorena ja erityisesti opiskelijana saavani, niin se ei olisi kaunista luettavaa.

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Olen matkannut


Olen matkannut

Hyvin nopeasti

Hyvin kauas

Lopulta päätynyt sinne, mistä lähdinkin

Monellakin tapaa

Ehkä tämä on jokin merkki

Signaali suuremmasta tarkoituksesta

Ehkä haluan vain uskoa niin

Ei kaikella ole tarkoitusta

Ei minulla

Ei sinulla

Onko meillä?