Betula pubescens, osa 92
Lopulta myös Kenraali Netronovan johtama kuolleiden armeijan pääjoukko saapui Gyllenlaesiin. Ensin saapuivat pääjoukon tiedustelijat ja kärkiosasto ja sitten suurimmat taisteluosastot. Näiden jälkeen tulivat huoltojoukot sekä Tammen seuraajat. Myös kenraali Netronovan avustaja Miranda tuli huoltojoukkojen mukana yhdessä kenraalin tavaroiden kanssa. Viimeisenä seurasivat jälkijoukko sekä itse kenraali.
Ensimmäisenä Gyllenlaesiin saavuttuaan kenraali halusi kuulla etujoukon kapteenien raportin ja saapui tätä varten kapteenien telttaan. Kenraali näytti uupuneelta. Hän vain lysähti tuoliin ja ei saanut itseään enää suoristettua.
”Kapteenit, mikä täällä on tilanne?” Edkar kysyi.
”Herra kenraali, olemme eristäneet kaupungin ja kaivosalueen ja valmistelleet puolustusasemia teiden hallussapitoa varten”, Venir vastasi.
”Herra kenraali, olemme myös tiedustelleet lähimpiä mahdollisia paikkoja, joista voisimme löytää puuta piirityslaitteita varten”, Tom vastasi.
”Hyvä, hyvä”, Edkar sanoi.
Kenraali vajosi ajatuksiinsa. Kapteenit odottivat, että kenraali jakaisi käskyt, mutta lopulta alkoi näyttää siltä, ettei kenraalilla ollut mitään käskyjä annettavana.
”Herra kenraali, miten jatkamme tästä eteenpäin?” Venir kysyi.
Edkar palasi ajatusmaailmoistaan takaisin todellisuuteen ja haiskeli vähän aikaa vastaustaan.
”Jatkakaa vain samaan malliin”, Edkar sanoi.
”Eli rakennamme suojavarustuksia ja yritämme etsiä puuta?” Tom kysyi.
”Vaikka”, Edkar sanoi.
Kapteenit vilkaisivat tosiaan. Molemmat tulivat sellaiseen loppuajatukseen, ettei kenraalista saisi enää enempää irti ennen kuin tämä olisi levännyt.
”Selvä, herra kenraali”, Tom sanoi.
Kapteeni Cranfot lähti teltasta.
”Voitte levätä täällä, kunnes oma telttanne saadaan pystytettyä, herra kenraali”, Venir sanoi.
Kenraali tuijotti kapteenia.
”Näytänkö siltä, että tarvitsen lepoa?” Edkar kysyi.
”Haluatko rehellisen vastauksen, herra kenraali?” Venir kysyi.
Kenraali mietti hetken.
”Haluan rehellisen vastauksen”, Edkar vastasi.
”Näytätte siltä, että ette olisi nukkunut viikkokausiin. Levätkää nyt. Meillä on tärkeitä päiviä tulossa ja tarvitsemme sinut täysissä voimissasi”, Venir sanoi.
Edkar käänsi katseensa pois kapteenista. Oikeasti hän ei olisi halunnut kuulla rehellistä vastausta.
”Voitte käyttää minun petiäni. Se on tuo tuossa. Järjestän niin, että saatte olla täällä rauhassa”, Venir sanoi.
Kapteeni Kallas lähti teltasta ja jätti kenraali Netronovan yksin.
torstai 26. joulukuuta 2019
torstai 19. joulukuuta 2019
Gyllenlaes II
Betula pubescens, osa 91
Kapteenien johdolla etujoukko katkaisi kaikki yhteyden Gyllenburhiin ja sen vierellä olevaan kaivosalueeseen. Alue oli pääasiassa tasankoa, mutta vuorten juuressa oli myös muutama sola, joihin kapteenit asettivat vartion. Netronovalaiset eivät juurikaan kohdanneet vastarintaa keisarikuntalaisten suunnalta. Keisarikuntalaiset katsoivat parhaaksi vain odottaa keisarikunnan armeijoiden saapumista ja antaa netronovalaisten väsyttää itsensä piirityksellä. Kaupunkilaisten ei kannattanutkaan yrittää taistella yksin, sillä kuolleiden armeija oli iso ja jo taisteluissa kokenut.
Toinen syy gyllenburhilaisten taktiikkaan olivat kaivoskaupungin muurit, jotka olivat korkeat ja se seikka, ettei netronovalaisilla ei juurikaan ollut piirityskalustoa. Kaivoksen ja kaupungin tarpeet olivat myös kuluttaneet lähes kaiken puun lähistöltä, joten piirityskaluston rakentamiseen tarvittavien materiaalien hankkiminen tulisi olemaan työlästä. Puun etsimiseksi kapteenit lähettivät ympäristöön tiedustelijoita, mutta lähistöltä löytyi vain yksittäisiä puita sieltä täältä sekä joitakin hedelmäpuutarhoja. Suurien piirityslaitteiden rakentaminen vaati siis puun tuomista kaukaa kaupungista. Siihen netronovalaisilla ei ollut juurikaan aikaa.
”Tulee olemaan työlästä hankkia riittävästi puuta edes soihtuja ja nuotioita varten. Puhumattakaan siitä, jos haluamme rakentaa jotakin itsemme puolustamiseksi tai hyökkäyksen tuoksi”, Tom sanoi.
”Ainoa mahdollisuus on lähettää miehiä hakemaan puuta kauempana olevista metsistä. Puolustusvarustuksia voi onneksi rakentaa myös maasta ja kivestä. Niitä molempia täällä riittää”, Venir sanoi.
”Kaivaminen ja kivien kantaminen nekin vievät aikaa. Ja eivät tuo kaupungin valloitusta yhtään lähemmäksi”, Tom sanoi.
”Meidänhän on tarkoituskin jäädä tänne, joten ajankäytössä ei kannata säästellä”, Venir sanoi.
”Kunhan vain ehtisimme valloittaa kaupungin ennen keisarikunnan armeijoiden saapumista”, Tom sanoi.
”Niin. Aika ei ole puolellamme”, Venir sanoi.
Pääjoukkoa odotellessa etujoukko ryhtyi rakentamaan pieniä puolustusvarustuksia Gyllenburhista pois johtavien teiden hallussa pitämiseksi. Teiden molemmin puolin rakennettiin pienet varustukset ja tie suljettiin raskailla puomeilla, joihin he käyttivät järeimpiä puita, joita olivat löytäneet. Paljoakaan puomit eivät estäisi hyökkäystä, mutta ainakaan kukaan ei voisi suoraan ratsastaa tietä pitkin kaupunkiin. Itse varustukset sen sijaan kohosivat jo parissa päivässä ympäröivän tasangon yläpuolelle ja antoivat heti pienen etulyöntiaseman puolustajille. Vaikutusta lisättiin kaivamalla varustusten eteen ojat. Ojista kaivettu maa käytettiin varustusten rakennusaineena.
”Ei tämä paljoa ole, mutta parempi kuin ei mitään”, Tom sanoi.
”Toivottavasti kenraali on samaa mieltä”, Venir sanoi.
”Hän päässee pian kertomaan mielipiteensä”, Tom sanoi.
”Kunhan pääjoukko nyt ehtii tänne”, Venir sanoi
Kapteenit saivat odottaa kenraalia vielä seuraavaan päivään asti.
Kapteenien johdolla etujoukko katkaisi kaikki yhteyden Gyllenburhiin ja sen vierellä olevaan kaivosalueeseen. Alue oli pääasiassa tasankoa, mutta vuorten juuressa oli myös muutama sola, joihin kapteenit asettivat vartion. Netronovalaiset eivät juurikaan kohdanneet vastarintaa keisarikuntalaisten suunnalta. Keisarikuntalaiset katsoivat parhaaksi vain odottaa keisarikunnan armeijoiden saapumista ja antaa netronovalaisten väsyttää itsensä piirityksellä. Kaupunkilaisten ei kannattanutkaan yrittää taistella yksin, sillä kuolleiden armeija oli iso ja jo taisteluissa kokenut.
Toinen syy gyllenburhilaisten taktiikkaan olivat kaivoskaupungin muurit, jotka olivat korkeat ja se seikka, ettei netronovalaisilla ei juurikaan ollut piirityskalustoa. Kaivoksen ja kaupungin tarpeet olivat myös kuluttaneet lähes kaiken puun lähistöltä, joten piirityskaluston rakentamiseen tarvittavien materiaalien hankkiminen tulisi olemaan työlästä. Puun etsimiseksi kapteenit lähettivät ympäristöön tiedustelijoita, mutta lähistöltä löytyi vain yksittäisiä puita sieltä täältä sekä joitakin hedelmäpuutarhoja. Suurien piirityslaitteiden rakentaminen vaati siis puun tuomista kaukaa kaupungista. Siihen netronovalaisilla ei ollut juurikaan aikaa.
”Tulee olemaan työlästä hankkia riittävästi puuta edes soihtuja ja nuotioita varten. Puhumattakaan siitä, jos haluamme rakentaa jotakin itsemme puolustamiseksi tai hyökkäyksen tuoksi”, Tom sanoi.
”Ainoa mahdollisuus on lähettää miehiä hakemaan puuta kauempana olevista metsistä. Puolustusvarustuksia voi onneksi rakentaa myös maasta ja kivestä. Niitä molempia täällä riittää”, Venir sanoi.
”Kaivaminen ja kivien kantaminen nekin vievät aikaa. Ja eivät tuo kaupungin valloitusta yhtään lähemmäksi”, Tom sanoi.
”Meidänhän on tarkoituskin jäädä tänne, joten ajankäytössä ei kannata säästellä”, Venir sanoi.
”Kunhan vain ehtisimme valloittaa kaupungin ennen keisarikunnan armeijoiden saapumista”, Tom sanoi.
”Niin. Aika ei ole puolellamme”, Venir sanoi.
Pääjoukkoa odotellessa etujoukko ryhtyi rakentamaan pieniä puolustusvarustuksia Gyllenburhista pois johtavien teiden hallussa pitämiseksi. Teiden molemmin puolin rakennettiin pienet varustukset ja tie suljettiin raskailla puomeilla, joihin he käyttivät järeimpiä puita, joita olivat löytäneet. Paljoakaan puomit eivät estäisi hyökkäystä, mutta ainakaan kukaan ei voisi suoraan ratsastaa tietä pitkin kaupunkiin. Itse varustukset sen sijaan kohosivat jo parissa päivässä ympäröivän tasangon yläpuolelle ja antoivat heti pienen etulyöntiaseman puolustajille. Vaikutusta lisättiin kaivamalla varustusten eteen ojat. Ojista kaivettu maa käytettiin varustusten rakennusaineena.
”Ei tämä paljoa ole, mutta parempi kuin ei mitään”, Tom sanoi.
”Toivottavasti kenraali on samaa mieltä”, Venir sanoi.
”Hän päässee pian kertomaan mielipiteensä”, Tom sanoi.
”Kunhan pääjoukko nyt ehtii tänne”, Venir sanoi
Kapteenit saivat odottaa kenraalia vielä seuraavaan päivään asti.
torstai 12. joulukuuta 2019
Gyllenlaes
Betula pubescens, osa 90
Kapteenien Kallaksen ja Cranfotin johtama etujoukko saavutti Gyllenburhin ympärillä olevan tasangon ensimmäisenä. Usein kuultiin puhuttavan Gyllenburhin tasangosta, mutta paikalliset kutsuivat aluetta Gyllenlaesiksi, koska siellä oli useita kaupunkilaisten yhteislaitumia. Tasanko oli hieman kalteva, koska se nousi kohti vuoria, joita vasten kaupunki oli rakennettu. Se kuitenkin erottui selvästi vuorten juurella olevista kukkuloista, jollaisille Gyllenburhkin oli rakennettu. Kaupungista ja vuorista kauemmaksi mentäessä tasanko tasoittui ja jatkui kunnes Trenosin jokilaakso alkoi. Jokilaakson merkkinä olivat pienet suot ja niistä lähtevät pienet purot joet, jotka kuljettivat tasangolle tulevat sadeveden Trenosiin.
Tavallisena päivänä he olisivat nähneet paljon liikettä, mutta nyt Gyllenlaes oli tyhjä. Kaupunkilaiset olivat vieneet eläimensä joko pois kauemmaksi maaseudulle tai sitten ne olivat kaupungin muurien sisäpuolella. Myöskään kauppiaat tai lähiseudun asukkaat eivät kulkeneet teillä kohti kaupunkia tai sieltä pois. Kaikki olivat joko sisällä kaupungissa, lähteneet kauemmaksi etelään tai piiloutuneet.
”Ainakaan meidän ei tarvitse varoa yllätyksen menetystä”, Tom sanoi.
”Niin, sitä etua meillä ei ole ollut enää vähään aikaan”, Venir sanoi.
Kapteenit eivät tienneet olivatko kauaksi näkyneet poltettujen maatalojen savupatsaat paljastaneet heidät vai oliko jostakin sotilaiden ryöstöretkestä jäänyt todistajia. Sen he tiesivät, että kaupunki ja koko heitä ympäröivä lähiseutu tiesi kuolleiden armeijan olevan tulossa ja kaupunki oli varustautunut piiritykseen. Suuren keisarikunnan armeija oli myös varmasti saanut jo tiedon kaivoskaupunkia uhkaavasta vaarasta ja oli vain ajan kysymys milloin keisarikunnan joukkoja alkaisi saapua paikalle.
”Kuinkahan kauan kaupunki on ehtinyt varustautua piiritykseen?” Tom kysyi.
”Jospa tiedustelijat osaavat kertoa sen. Tästä katsottuna näyttäisi kuitenkin siltä, että kaupunkilaisilla on ollut hyvin aikaa”, Venir vastasi.
”Niin, piirityksestä voi tulla vaikea”, Tom sanoi.
”Sitä minäkin pelkään. Edes pienen yllätyksen kanssa kaikki olisi ollut paljon helpompaa”, Venir sanoi.
”Mutta vaikka kuinka olisimme päässeet tänne ilman että kukaan olisi huomannut, olisi kaupungin omalla vartiojoukolla ollut hyvin aikaa polttaa lähes kaikki pellot ja teljetä kaupungin portit”, Tom sanoi.
”Niin, kaupungin valtaaminen on vaikeaa joka tapauksessa”, Venir sanoi.
Kapteenit kävelivät pitkin kapeaa tietä, joka kulki kahden laitumen välissä. Seutu oli lähes täysin tasaista lukuun ottamatta aitoja ja ojia sekä siellä täällä olevia pieniä mökkejä ja latoja.
”Tämä näyttää vähän liikaakin taistelukentältä”, Tom sanoi.
”Niin näyttää. Tasanko tuntuu vain odottavat armeijoita saapuvaksi”, Venir sanoi.
”Ja kun piiritämme kaupunkia, meillä ei ole mitään suojaa keisarikunnan hyökkäystä vastaan”, Tom sanoi.
”Toivottavasti olemme ennen sitä päässeet sisälle kaupunkiin”, Venir sanoi.
”Mutta miten pääsemme sinne?” Tom kysyi.
”Toivon, että kenraali on keksinyt siihen jonkin ratkaisun siihen mennessä, kun hän ehtii tänne”, Venir vastasi.
”Eli hänellä on pari päivää aikaa miettiä”, Tom sanoi.
Kapteenien Kallaksen ja Cranfotin johtama etujoukko saavutti Gyllenburhin ympärillä olevan tasangon ensimmäisenä. Usein kuultiin puhuttavan Gyllenburhin tasangosta, mutta paikalliset kutsuivat aluetta Gyllenlaesiksi, koska siellä oli useita kaupunkilaisten yhteislaitumia. Tasanko oli hieman kalteva, koska se nousi kohti vuoria, joita vasten kaupunki oli rakennettu. Se kuitenkin erottui selvästi vuorten juurella olevista kukkuloista, jollaisille Gyllenburhkin oli rakennettu. Kaupungista ja vuorista kauemmaksi mentäessä tasanko tasoittui ja jatkui kunnes Trenosin jokilaakso alkoi. Jokilaakson merkkinä olivat pienet suot ja niistä lähtevät pienet purot joet, jotka kuljettivat tasangolle tulevat sadeveden Trenosiin.
Tavallisena päivänä he olisivat nähneet paljon liikettä, mutta nyt Gyllenlaes oli tyhjä. Kaupunkilaiset olivat vieneet eläimensä joko pois kauemmaksi maaseudulle tai sitten ne olivat kaupungin muurien sisäpuolella. Myöskään kauppiaat tai lähiseudun asukkaat eivät kulkeneet teillä kohti kaupunkia tai sieltä pois. Kaikki olivat joko sisällä kaupungissa, lähteneet kauemmaksi etelään tai piiloutuneet.
”Ainakaan meidän ei tarvitse varoa yllätyksen menetystä”, Tom sanoi.
”Niin, sitä etua meillä ei ole ollut enää vähään aikaan”, Venir sanoi.
Kapteenit eivät tienneet olivatko kauaksi näkyneet poltettujen maatalojen savupatsaat paljastaneet heidät vai oliko jostakin sotilaiden ryöstöretkestä jäänyt todistajia. Sen he tiesivät, että kaupunki ja koko heitä ympäröivä lähiseutu tiesi kuolleiden armeijan olevan tulossa ja kaupunki oli varustautunut piiritykseen. Suuren keisarikunnan armeija oli myös varmasti saanut jo tiedon kaivoskaupunkia uhkaavasta vaarasta ja oli vain ajan kysymys milloin keisarikunnan joukkoja alkaisi saapua paikalle.
”Kuinkahan kauan kaupunki on ehtinyt varustautua piiritykseen?” Tom kysyi.
”Jospa tiedustelijat osaavat kertoa sen. Tästä katsottuna näyttäisi kuitenkin siltä, että kaupunkilaisilla on ollut hyvin aikaa”, Venir vastasi.
”Niin, piirityksestä voi tulla vaikea”, Tom sanoi.
”Sitä minäkin pelkään. Edes pienen yllätyksen kanssa kaikki olisi ollut paljon helpompaa”, Venir sanoi.
”Mutta vaikka kuinka olisimme päässeet tänne ilman että kukaan olisi huomannut, olisi kaupungin omalla vartiojoukolla ollut hyvin aikaa polttaa lähes kaikki pellot ja teljetä kaupungin portit”, Tom sanoi.
”Niin, kaupungin valtaaminen on vaikeaa joka tapauksessa”, Venir sanoi.
Kapteenit kävelivät pitkin kapeaa tietä, joka kulki kahden laitumen välissä. Seutu oli lähes täysin tasaista lukuun ottamatta aitoja ja ojia sekä siellä täällä olevia pieniä mökkejä ja latoja.
”Tämä näyttää vähän liikaakin taistelukentältä”, Tom sanoi.
”Niin näyttää. Tasanko tuntuu vain odottavat armeijoita saapuvaksi”, Venir sanoi.
”Ja kun piiritämme kaupunkia, meillä ei ole mitään suojaa keisarikunnan hyökkäystä vastaan”, Tom sanoi.
”Toivottavasti olemme ennen sitä päässeet sisälle kaupunkiin”, Venir sanoi.
”Mutta miten pääsemme sinne?” Tom kysyi.
”Toivon, että kenraali on keksinyt siihen jonkin ratkaisun siihen mennessä, kun hän ehtii tänne”, Venir vastasi.
”Eli hänellä on pari päivää aikaa miettiä”, Tom sanoi.
torstai 5. joulukuuta 2019
Tie etelään XI
Betula pubescens, osa 89
Kapteeni Kallas katseli pienen metsikön laidasta jälleen yhtä taloa, joka oli tulessa. Hän ei ollut antanut käskyä eikä niin ollut tehnyt myöskään kapteeni Cranfot. Kumpikaan ei ollut antanut sotilaille edes lupaa poistua ryhmityksestä. Nämä olivat toimineet ilman lupaa ja käyneet ryöstämässä maatalon. Paikalliset asukkaat olivat nousseet vastarintaan ja tappelun aikana joku sotilaista sytytti talon tuleen. Sotilaat olivat tappaneet kaikki todistajat, mutta sillä ei ollut paljoakaan merkitystä. Palavan talon savupatsas näkyisi kauaksi.
Kapteeni Cranfot käveli Kallaksen luokse. Hän oli koonnut kaikki maatalon ryöstöön osallistuneet sotilaat ja lähettänyt heidät pääjoukon luokse. Etujoukossa tarvittiin vain sellaisia sotilaita, jotka tottelivat käskyjä ja eivät ottaneet turhia riskejä.
”Emme voi mitään sille, jos suoria käskyjä ei totella”, Tom sanoi.
”Emmekä mitään meitä ylempien antamille käskyille”, Venir sanoi.
Cranfot hymähti. Kallas oli kertonut aikaisemmasta keskustelustaan kenraali Netronovan kanssa. Toista vastaavanlaista keskustelua Cranfot oli ollut itse todistamassa. Vaikka kapteeni Cranfot oli kenraalin kanssa samaa mieltä etenemisnopeuden tärkeydestä, niin myös hän oli sitä mieltä, ettei sotilaille kannattanut antaa täysin vapaita käsiä. Se ei koskaan johtanut hyvään lopputulokseen.
”Poltettu maa”, Venir sanoi.
”Mitä?” Tom kysyi.
”Poltettu maa. Se tästä on tulossa”, Venir vastasi.
”Ei kai nyt ihan vielä”, Tom sanoi.
”Talo kerrallaan se tapahtuu. Ensin me ja kohta täällä on jo toinen armeija paikalla”, Venir sanoi.
”Mikä armeija meidän perässämme tänne tulisi?” Tom kysyi.
”Keisarikunnan armeija ainakin”, Venir vastasi.
”He tuskin polttavat omia maitaan”, Tom sanoi.
”Sekasorto houkuttelee aina ryöstelyyn ja emme tiedä miten kauaksi tuo savupatsas näkyy”, Venir sanoi.
Kapteenit katselivat palavasta talosta nousevaa savua, joka tuntui kohoavan vain yhä korkeammalle kohti aurinkoa.
”Mitenhän kauaksi tuo savu oikein näkyy?” Tom kysyi.
”Miten kauaksi tahansa näkyykin, niin luulen sen olevan meidän kannaltamme liian kauas”, Venir vastasi.
”Niin saattaa olla”, Tom sanoi.
Kapteeni Kallas huokaisi ja pudisteli päätään.
”Ei kai yhden maalaistalon palaminen sinua näin paina?” Tom kysyi.
”Ei, ei yhden”, Venir vastasi.
”Mikä sitten?” Tom kysyi.
”Minua vain surettaa se, miten aina eniten kärsivät ne, jotka ovat tästä kaikesta sivullisia. Ne, jotka vain haluaisivat rauhassa elää omaa elämäänsä. Kasvattaa lapsiaan, karjaansa ja viljaansa. Heidän unelmansa nousevat tuhkana kohti taivasta”, Venir vastasi.
Cranfot katseli mietteliäänä palavaa maatilaa. Kallas oli sanonut ääneen ikävän totuuden, joka piti valitettavan hyvin paikkansa. Kapteeni Cranfot toivoi, että voisi tehdä asialle jotakin. Hän tiesi, ettei kaikkea voinut muuttaa kerralla. Mutta jos voisi tehdä edes jotakin pientä, joka tekisi maailmasta vähän paremman paikan. Pieni hyvä voisi itää ja saada aikaan paljon hyvää tulevaisuudessa.
Kapteeni Kallas katseli pienen metsikön laidasta jälleen yhtä taloa, joka oli tulessa. Hän ei ollut antanut käskyä eikä niin ollut tehnyt myöskään kapteeni Cranfot. Kumpikaan ei ollut antanut sotilaille edes lupaa poistua ryhmityksestä. Nämä olivat toimineet ilman lupaa ja käyneet ryöstämässä maatalon. Paikalliset asukkaat olivat nousseet vastarintaan ja tappelun aikana joku sotilaista sytytti talon tuleen. Sotilaat olivat tappaneet kaikki todistajat, mutta sillä ei ollut paljoakaan merkitystä. Palavan talon savupatsas näkyisi kauaksi.
Kapteeni Cranfot käveli Kallaksen luokse. Hän oli koonnut kaikki maatalon ryöstöön osallistuneet sotilaat ja lähettänyt heidät pääjoukon luokse. Etujoukossa tarvittiin vain sellaisia sotilaita, jotka tottelivat käskyjä ja eivät ottaneet turhia riskejä.
”Emme voi mitään sille, jos suoria käskyjä ei totella”, Tom sanoi.
”Emmekä mitään meitä ylempien antamille käskyille”, Venir sanoi.
Cranfot hymähti. Kallas oli kertonut aikaisemmasta keskustelustaan kenraali Netronovan kanssa. Toista vastaavanlaista keskustelua Cranfot oli ollut itse todistamassa. Vaikka kapteeni Cranfot oli kenraalin kanssa samaa mieltä etenemisnopeuden tärkeydestä, niin myös hän oli sitä mieltä, ettei sotilaille kannattanut antaa täysin vapaita käsiä. Se ei koskaan johtanut hyvään lopputulokseen.
”Poltettu maa”, Venir sanoi.
”Mitä?” Tom kysyi.
”Poltettu maa. Se tästä on tulossa”, Venir vastasi.
”Ei kai nyt ihan vielä”, Tom sanoi.
”Talo kerrallaan se tapahtuu. Ensin me ja kohta täällä on jo toinen armeija paikalla”, Venir sanoi.
”Mikä armeija meidän perässämme tänne tulisi?” Tom kysyi.
”Keisarikunnan armeija ainakin”, Venir vastasi.
”He tuskin polttavat omia maitaan”, Tom sanoi.
”Sekasorto houkuttelee aina ryöstelyyn ja emme tiedä miten kauaksi tuo savupatsas näkyy”, Venir sanoi.
Kapteenit katselivat palavasta talosta nousevaa savua, joka tuntui kohoavan vain yhä korkeammalle kohti aurinkoa.
”Mitenhän kauaksi tuo savu oikein näkyy?” Tom kysyi.
”Miten kauaksi tahansa näkyykin, niin luulen sen olevan meidän kannaltamme liian kauas”, Venir vastasi.
”Niin saattaa olla”, Tom sanoi.
Kapteeni Kallas huokaisi ja pudisteli päätään.
”Ei kai yhden maalaistalon palaminen sinua näin paina?” Tom kysyi.
”Ei, ei yhden”, Venir vastasi.
”Mikä sitten?” Tom kysyi.
”Minua vain surettaa se, miten aina eniten kärsivät ne, jotka ovat tästä kaikesta sivullisia. Ne, jotka vain haluaisivat rauhassa elää omaa elämäänsä. Kasvattaa lapsiaan, karjaansa ja viljaansa. Heidän unelmansa nousevat tuhkana kohti taivasta”, Venir vastasi.
Cranfot katseli mietteliäänä palavaa maatilaa. Kallas oli sanonut ääneen ikävän totuuden, joka piti valitettavan hyvin paikkansa. Kapteeni Cranfot toivoi, että voisi tehdä asialle jotakin. Hän tiesi, ettei kaikkea voinut muuttaa kerralla. Mutta jos voisi tehdä edes jotakin pientä, joka tekisi maailmasta vähän paremman paikan. Pieni hyvä voisi itää ja saada aikaan paljon hyvää tulevaisuudessa.
torstai 28. marraskuuta 2019
Tie etelään X
Betula pubescens, osa 88
Mitä etelämmäksi kuolleiden armeija eteni, sitä harvemmaksi metsät kävivät. Lopulta kävi mahdottomaksi sekä suunnata kohti Gyllenburhia että pysytellä piilossa keisarikunnan asukkailta. Niinpä kenraali Netronova päätti vaihtaa taktiikkaa täysin toiseen. Jatkossa ei yritettäisi pysyä piilossa, mutta myöskään ei pitänyt päästää ketään elossa kertomaan siitä, että Netronovalan armeija oli liikkumassa alueella.
Kaikki eivät pitäneet uutta toimitapaa hyvänä, koska se johti herkästi satunnaiseen ryöstelyyn ja sitä kautta siviilien turhaan tappamiseen. Tämä saattaisi kostautua myöhemmin. Erityisesti tätä mieltä oli kapteeni Kallas.
Kapteeni oli tullut puhumaan asiasta kenraali Netronovan kanssa, joka oli teltassaan tutkimassa tuoreimpia tiedusteluraportteja.
”Herra kenraali, toivoisin, että harkitsisit vielä uudestaan”, Venir sanoi.
”Luulin, että tämä asia oli jo loppuun käsitelty. Meillä ei ole varaa olla hellämielisiä”, Edkar sanoi.
”Herra kenraali, pelkään, ettei meillä ole myöskään varaa olla ylettömän raakoja”, Venir sanoi.
”Sota on ylettömän raakaa. On aina ollut ja tulee aina olemaan”, Edkar sanoi.
”Mutta tarvitseeko meidän muuttua sellaisiksi raakalaisiksi ja hirviöiksi, joina keisarikuntalaiset meitä pitävät?” Venir kysyi.
Kenraali nosti katseensa kapteeniin, mutta ei hetkeen sanonut mitään.
”Meistä ei koskaan tule sellaisia hirviötä, jollaisia keisarikuntalaiset ovat”, Edkar sanoi.
”Toivottavasti ei, herra kenraali”, Venir sanoi.
Kapteeni Kallas tiesi, että oli vain suututtanut kenraalin. Tämän päätä ei saanut enää käännettyä.
”Pyydän lupaa poistua”, Venir sanoi.
”Voit mennä”, Edkar sanoi.
Kapteeni Kallas teki kunniaa kenraalille ja poistui teltasta. Kapteenin sanat jäivät vaivaamaan kenraalia eikä hän kyennyt enää keskittymään tiedusteluraportteihin. Tämän huomasi myös Miranda, joka tuli vähän ajan päästä telttaan tuomaan kenraalille keittämäänsä yrttijuomaa.
”Herra kenraali, onko jokin vialla?” Miranda kysyi.
”Ei sen suuremmin. Vain jokin, mitä kapteeni Kallas sanoi, jäi kaivamaan mieltäni”, Edkar sanoi.
”Toivottavasti ette riidelleet kapteeni kanssa. Hänhän on paras alaisesi”, Miranda sanoi.
Kenraali Netronova olisi halunnut sanoa Mirandalle vastaan, mutta hän tiesi palvelijansa olevan oikeassa.
”Niin hän taitaa olla”, Edkar sanoi.
”Ette kuitenkaan halunneet häntä avustamaan itseäsi, vaan valitsitte kapteeni Suomaksen”, Miranda sanoi.
”Ajattelin, että Kallaksen kyvyt ovat paremmassa käytössä muualla”, Edkar sanoi.
”Tosin, jos olette eri mieltä jostakin asiasta, niin on ehkä hyvä, jos saatte hieman välimatkaa toisistanne”, Miranda sanoi.
”Niin, ehkäpä. Kallas pärjää varmasti hyvin kapteeni Cranfotin kanssa”, Edkar sanoi.
Mitä etelämmäksi kuolleiden armeija eteni, sitä harvemmaksi metsät kävivät. Lopulta kävi mahdottomaksi sekä suunnata kohti Gyllenburhia että pysytellä piilossa keisarikunnan asukkailta. Niinpä kenraali Netronova päätti vaihtaa taktiikkaa täysin toiseen. Jatkossa ei yritettäisi pysyä piilossa, mutta myöskään ei pitänyt päästää ketään elossa kertomaan siitä, että Netronovalan armeija oli liikkumassa alueella.
Kaikki eivät pitäneet uutta toimitapaa hyvänä, koska se johti herkästi satunnaiseen ryöstelyyn ja sitä kautta siviilien turhaan tappamiseen. Tämä saattaisi kostautua myöhemmin. Erityisesti tätä mieltä oli kapteeni Kallas.
Kapteeni oli tullut puhumaan asiasta kenraali Netronovan kanssa, joka oli teltassaan tutkimassa tuoreimpia tiedusteluraportteja.
”Herra kenraali, toivoisin, että harkitsisit vielä uudestaan”, Venir sanoi.
”Luulin, että tämä asia oli jo loppuun käsitelty. Meillä ei ole varaa olla hellämielisiä”, Edkar sanoi.
”Herra kenraali, pelkään, ettei meillä ole myöskään varaa olla ylettömän raakoja”, Venir sanoi.
”Sota on ylettömän raakaa. On aina ollut ja tulee aina olemaan”, Edkar sanoi.
”Mutta tarvitseeko meidän muuttua sellaisiksi raakalaisiksi ja hirviöiksi, joina keisarikuntalaiset meitä pitävät?” Venir kysyi.
Kenraali nosti katseensa kapteeniin, mutta ei hetkeen sanonut mitään.
”Meistä ei koskaan tule sellaisia hirviötä, jollaisia keisarikuntalaiset ovat”, Edkar sanoi.
”Toivottavasti ei, herra kenraali”, Venir sanoi.
Kapteeni Kallas tiesi, että oli vain suututtanut kenraalin. Tämän päätä ei saanut enää käännettyä.
”Pyydän lupaa poistua”, Venir sanoi.
”Voit mennä”, Edkar sanoi.
Kapteeni Kallas teki kunniaa kenraalille ja poistui teltasta. Kapteenin sanat jäivät vaivaamaan kenraalia eikä hän kyennyt enää keskittymään tiedusteluraportteihin. Tämän huomasi myös Miranda, joka tuli vähän ajan päästä telttaan tuomaan kenraalille keittämäänsä yrttijuomaa.
”Herra kenraali, onko jokin vialla?” Miranda kysyi.
”Ei sen suuremmin. Vain jokin, mitä kapteeni Kallas sanoi, jäi kaivamaan mieltäni”, Edkar sanoi.
”Toivottavasti ette riidelleet kapteeni kanssa. Hänhän on paras alaisesi”, Miranda sanoi.
Kenraali Netronova olisi halunnut sanoa Mirandalle vastaan, mutta hän tiesi palvelijansa olevan oikeassa.
”Niin hän taitaa olla”, Edkar sanoi.
”Ette kuitenkaan halunneet häntä avustamaan itseäsi, vaan valitsitte kapteeni Suomaksen”, Miranda sanoi.
”Ajattelin, että Kallaksen kyvyt ovat paremmassa käytössä muualla”, Edkar sanoi.
”Tosin, jos olette eri mieltä jostakin asiasta, niin on ehkä hyvä, jos saatte hieman välimatkaa toisistanne”, Miranda sanoi.
”Niin, ehkäpä. Kallas pärjää varmasti hyvin kapteeni Cranfotin kanssa”, Edkar sanoi.
torstai 21. marraskuuta 2019
Tie etelään IX
Betula pubescens, osa 87
Kenraalin päätöksen jälkeen kuolleiden armeijan marssitahti kohti etelää oli muuttunut ripeämmäksi. Aikaa säästettiin tiedustelussa sekä jälkien peittelyssä. Armeija myös liikkui tiiviimmässä muodostelmassa, joka jätti harvempaa muodostelmaa syvemmän jäljen maastoon.
Nopeampi eteneminen paransi miehistön mielialaa. Metsässä kyykistelyn sijaan oltiin marssimassa vihdoin kohti määränpäätä. Harva tosin odotti mahdollisia edessä olevia taisteluita.
Yöksi armeija kuitenkin edelleen pysähtyi ja pystytti leirin. Aamun askareita valmistellut Miranda huomasi, että kenraalin teltasta tuli vielä valo ja meni katsomaan oliko kenraali vielä jalkeilla. Miranda löysikin kenraali Netronovan karttapöytänsä äärestä pohtimasta armeijan mahdollisia etenemisreittejä tuleville päiville.
“Herra kenraali, alkaa olla jo myöhä. Teidänkin on syytä levätä”, Miranda sanoi.
Kenraali hieman säpsähti kuullessaan Mirandan äänen. Hän ei ollut väsymykseltään kuullut avustajansa tulevan telttaan.
“Onko se jo myöhä?” Edkar kysyi.
“On, herra kenraali. Ulkona on ollut jo kauan pimeää ja sotilaat ovat jo nukkumassa”, Miranda sanoi.
Kenraali huokaisi ja hieroi väsyneitä silmiään. Sitten hän kääntyi kohti Mirandaa. Kenraali näytti väsyneeltä. Päivä oli todellakin ollut pitkä. Eikä vain päivä. Koko vuosi oli ollut pitkä.
“Toivottavasti aivan kaikki eivät ole nukkumassa”, Edkar sanoi.
Miranda naurahti.
“Vartijat ovat varmasti hereillä”, Miranda sanoi.
“Ja hyvässä lykyssä myös tarkkaavaisia”, Edkar sanoin.
“Niin, herra kenraali”, Miranda sanoi.
Kenraali kääntyi takaisin karttojensa ääreen.
“Jonkun on kuitenkin tehtävä päätöksiä ja suunnitelmia siitä, mihin etenemme huomenna”, Edkar sanoi.
“Sinun ei kuitenkaan tarvitse tehdä aivan kaikkea yksin. Määrää joku kapteeneista avuksesi. He osallistuvat aina mielellään”, Miranda sanoi.
Kenraali Netronova ärsyyntyi hieman Mirandan huomautuksesta ja oli jo sanomassa tälle vastaan. Hän kuitenkin malttoi mielensä ja pian tajusi avustajansa olevan oikeassa.
“Taidat ehkä olla oikeassa. Määrään heti huomenna jonkun jatkuvaksi avukseni”, Edkar sanoi.
Kenraalin päätöksen jälkeen kuolleiden armeijan marssitahti kohti etelää oli muuttunut ripeämmäksi. Aikaa säästettiin tiedustelussa sekä jälkien peittelyssä. Armeija myös liikkui tiiviimmässä muodostelmassa, joka jätti harvempaa muodostelmaa syvemmän jäljen maastoon.
Nopeampi eteneminen paransi miehistön mielialaa. Metsässä kyykistelyn sijaan oltiin marssimassa vihdoin kohti määränpäätä. Harva tosin odotti mahdollisia edessä olevia taisteluita.
Yöksi armeija kuitenkin edelleen pysähtyi ja pystytti leirin. Aamun askareita valmistellut Miranda huomasi, että kenraalin teltasta tuli vielä valo ja meni katsomaan oliko kenraali vielä jalkeilla. Miranda löysikin kenraali Netronovan karttapöytänsä äärestä pohtimasta armeijan mahdollisia etenemisreittejä tuleville päiville.
“Herra kenraali, alkaa olla jo myöhä. Teidänkin on syytä levätä”, Miranda sanoi.
Kenraali hieman säpsähti kuullessaan Mirandan äänen. Hän ei ollut väsymykseltään kuullut avustajansa tulevan telttaan.
“Onko se jo myöhä?” Edkar kysyi.
“On, herra kenraali. Ulkona on ollut jo kauan pimeää ja sotilaat ovat jo nukkumassa”, Miranda sanoi.
Kenraali huokaisi ja hieroi väsyneitä silmiään. Sitten hän kääntyi kohti Mirandaa. Kenraali näytti väsyneeltä. Päivä oli todellakin ollut pitkä. Eikä vain päivä. Koko vuosi oli ollut pitkä.
“Toivottavasti aivan kaikki eivät ole nukkumassa”, Edkar sanoi.
Miranda naurahti.
“Vartijat ovat varmasti hereillä”, Miranda sanoi.
“Ja hyvässä lykyssä myös tarkkaavaisia”, Edkar sanoin.
“Niin, herra kenraali”, Miranda sanoi.
Kenraali kääntyi takaisin karttojensa ääreen.
“Jonkun on kuitenkin tehtävä päätöksiä ja suunnitelmia siitä, mihin etenemme huomenna”, Edkar sanoi.
“Sinun ei kuitenkaan tarvitse tehdä aivan kaikkea yksin. Määrää joku kapteeneista avuksesi. He osallistuvat aina mielellään”, Miranda sanoi.
Kenraali Netronova ärsyyntyi hieman Mirandan huomautuksesta ja oli jo sanomassa tälle vastaan. Hän kuitenkin malttoi mielensä ja pian tajusi avustajansa olevan oikeassa.
“Taidat ehkä olla oikeassa. Määrään heti huomenna jonkun jatkuvaksi avukseni”, Edkar sanoi.
torstai 14. marraskuuta 2019
Weasin metsät VIII
Betula pubescens, osa 86
”Sinänsä kiinnostavia ajatuksia, mutta ne ovat vain arvauksia, joiden tehtävä on luoda hieman toivoa. En laskisi hirveän paljoa maantieteen edullisuuden varaan”, Edkar sanoi.
”Niin, herra kenraali, arvauksia vain. Arvauksen tueksi voisimme kuitenkin lähettää muutamia tiedustelijoita jo kohti Gyllenburhia hakemaan tietoa ja toimimaan sabotööreinä”, Solkar sanoi.
”Matka Gyllenburhiin on liian pitkä tiedustelulle. Vaikka tiedustelijat pääsisivät kaupunkiin saakka, niin he eivät ehtisi tuoda tietojaan takaisin”, Venir sanoi.
”Ehkä perinteiselle tiedustelulle, mutta ehkäpä se ei tässä tilanteessa ole se paras vaihtoehto”, Solkar sanoi.
”Minkälaista vaihtoehtoa sitten ehdotat, kapteeni?” Edkar kysyi.
”Herra kenraali, minun mielestäni tiedustelijat voisivat edetä tiettyyn paikkaan ja jäädä sinne keräämään tietoa. Sitten he voivat liittyä etujoukon mukaan, kun joukko saavuttaa heidät. Paikoillaan ollessaan tiedustelijat voisivat hyvien tilaisuuksien tullen aiheuttaa harmia alueella liikkuville Suuren keisarikunnan armeijan joukoille ja viestinviejille”, Solkar vastasi.
Kenraali Netronova jäi miettimään kapteeninsa ehdotusta.
”Kiinnijäämisemme riski vain kasvaisi”, Venir sanoi.
”Mutta on eri asia, jos yksittäinen tiedustelija jää kiinni kuin jos koko armeija jää kiinni”, Solkar sanoi.
”Se kuitenkin vetäisi Suuren keisarikunnan armeijan huomion puoleemme ja myös koko armeijan kiinnijääminen tulisi todennäköisemmäksi”, Venir sanoi.
”Kenraali kuitenkin juuri sanoi, että se olisi vain ajan kysymys joka tapauksessa. Jos haluamme päästä mahdollisimman nopeasti Gyllenburhiin, tarvitsemme sen lähiseudusta lisää tietoa”, Solkar sanoi.
”Pidän ehdotustasi silti huonona ajatuksena”, Venir sanoi.
Kapteenit tiesivät, ettei heidän väittelynsä johtaisi mihinkään lopputulokseen. Niinpä he käänsivät katseensa kenraaliin.
”Herra kenraali, mitä mieltä olette?” Solkar kysyi.
”Mitä mieltäkö minä olen?” Edkar kysyi.
Kapteenit vilkaisivat toisiaan ja nyökkäsivät kenraalille vastaukseksi.
”Olen sitä mieltä, että meillä ei ole mitään hyviä vaihtoehtoja tarjolla. Niinpä meidän on valittava huonoista se, jonka arvioimme olevan vähiten huono”, Edkar sanoi.
Edkar palasi vielä hetkeksi pohtimaan. Kapteenit olivat hieman rauhattomia, sillä he eivät olleet tottuneet odottelemaan kenraalin päätöksiä kovinkaan kauaa. He kuitenkin ymmärsivät käsillä olevan tilanteen vaikeuden.
”Suuntaamme kohti Gyllenburhia aikaisempaa nopeammalla tahdilla ja hoidamme tiedustelun kapteeni Suomaksen ehdottamalla tavalla unohtamatta kuitenkaan tavanomaistakaan tiedustelua. Kaikki tämän maailman jumaluudet olkoon puolellamme. Silloin saatamme onnistua”, Edkar sanoi.
”Sinänsä kiinnostavia ajatuksia, mutta ne ovat vain arvauksia, joiden tehtävä on luoda hieman toivoa. En laskisi hirveän paljoa maantieteen edullisuuden varaan”, Edkar sanoi.
”Niin, herra kenraali, arvauksia vain. Arvauksen tueksi voisimme kuitenkin lähettää muutamia tiedustelijoita jo kohti Gyllenburhia hakemaan tietoa ja toimimaan sabotööreinä”, Solkar sanoi.
”Matka Gyllenburhiin on liian pitkä tiedustelulle. Vaikka tiedustelijat pääsisivät kaupunkiin saakka, niin he eivät ehtisi tuoda tietojaan takaisin”, Venir sanoi.
”Ehkä perinteiselle tiedustelulle, mutta ehkäpä se ei tässä tilanteessa ole se paras vaihtoehto”, Solkar sanoi.
”Minkälaista vaihtoehtoa sitten ehdotat, kapteeni?” Edkar kysyi.
”Herra kenraali, minun mielestäni tiedustelijat voisivat edetä tiettyyn paikkaan ja jäädä sinne keräämään tietoa. Sitten he voivat liittyä etujoukon mukaan, kun joukko saavuttaa heidät. Paikoillaan ollessaan tiedustelijat voisivat hyvien tilaisuuksien tullen aiheuttaa harmia alueella liikkuville Suuren keisarikunnan armeijan joukoille ja viestinviejille”, Solkar vastasi.
Kenraali Netronova jäi miettimään kapteeninsa ehdotusta.
”Kiinnijäämisemme riski vain kasvaisi”, Venir sanoi.
”Mutta on eri asia, jos yksittäinen tiedustelija jää kiinni kuin jos koko armeija jää kiinni”, Solkar sanoi.
”Se kuitenkin vetäisi Suuren keisarikunnan armeijan huomion puoleemme ja myös koko armeijan kiinnijääminen tulisi todennäköisemmäksi”, Venir sanoi.
”Kenraali kuitenkin juuri sanoi, että se olisi vain ajan kysymys joka tapauksessa. Jos haluamme päästä mahdollisimman nopeasti Gyllenburhiin, tarvitsemme sen lähiseudusta lisää tietoa”, Solkar sanoi.
”Pidän ehdotustasi silti huonona ajatuksena”, Venir sanoi.
Kapteenit tiesivät, ettei heidän väittelynsä johtaisi mihinkään lopputulokseen. Niinpä he käänsivät katseensa kenraaliin.
”Herra kenraali, mitä mieltä olette?” Solkar kysyi.
”Mitä mieltäkö minä olen?” Edkar kysyi.
Kapteenit vilkaisivat toisiaan ja nyökkäsivät kenraalille vastaukseksi.
”Olen sitä mieltä, että meillä ei ole mitään hyviä vaihtoehtoja tarjolla. Niinpä meidän on valittava huonoista se, jonka arvioimme olevan vähiten huono”, Edkar sanoi.
Edkar palasi vielä hetkeksi pohtimaan. Kapteenit olivat hieman rauhattomia, sillä he eivät olleet tottuneet odottelemaan kenraalin päätöksiä kovinkaan kauaa. He kuitenkin ymmärsivät käsillä olevan tilanteen vaikeuden.
”Suuntaamme kohti Gyllenburhia aikaisempaa nopeammalla tahdilla ja hoidamme tiedustelun kapteeni Suomaksen ehdottamalla tavalla unohtamatta kuitenkaan tavanomaistakaan tiedustelua. Kaikki tämän maailman jumaluudet olkoon puolellamme. Silloin saatamme onnistua”, Edkar sanoi.
torstai 7. marraskuuta 2019
Weasin metsät VII
Betula pubescens, osa 85
Muina uutisina Netronovalaan liittyen oli lähinnä tieto siitä, että pohjoisen armeijan pyrkimys päästä Gyllenburhiin oli nyt tiedossa myös Netronovalassa ja asiasta kerrottaisiin myös uudelle pohjoiseen lähteneelle armeijalle. Ruhtinas oli myös pitänyt suunnitelmaa hyvänä ja antanut sille siunauksensa. Mihail Netronova ymmärsi kaivoskaupungin painoarvon rauhanneuvotteluissa.
”Seuraavaksi meidän pitää siis päästä kaivoskaupunkiin, kuten hyvin tiedätte”, Edkar sanoi.
”Niin, herra kenraali”, Solkar sanoi.
”Haluan, että kiristämme tahtia ja etenemme kaupunkiin nopeammin”, Edkar sanoi.
”Herra kenraali, silloin meidät varmasti huomataan”, Venir sanoi.
”Se riski meidän on nyt mielestäni otettava. Olen myös lähettänyt viestin kapteeni Cranfotille, että hän voi tehdä viimeiset iskunsa ja palata sitten pääosaston luokse. Uskon hänen harhauttaneen Suuren keisarikunnan armeijaa jo riittävästi”, Edkar sanoi.
”Silloin Suuren keisarikunnan kenraalit varmasti huomaavat nopeasti, että kyseessä olikin vain harhautus ja rientävät armeijoineen Trenosduniin”, Venir sanoi.
”Niin varmasti tekevätkin, jos heillä yhtään on järkeä. Täysin he eivät ole luottaneet tähänkään asti, että olisimme liikkumassa syvemmälle keisarikuntaa. Ratsain liikkuvia lähettejä ja tiedustelijoita on alkanut myös rajaseudun teillä ja kylissä. Suunnitelmiemme paljastuminen on siis vain ajan kysymys. Ja silloin keisarikunnan armeijat tulevat peräämme. Toivon mukaan olemme ennen niiden ehtimistä Trenosduniin ehtineet valloittaa ja linnoittaa kaivoskaupungin”, Edkar sanoi.
”Herra kenraali, entä jos emme ole? Mitä teemme sitten?” Venir kysyi.
Upseerit hiljenivät ja jäivät odottamaan kenraalin vastausta.
”Sitten jatkamme suoraan etelään”, Edkar sanoi.
”Herra kenraali, jos saan olla aivan rehellinen, niin tämä ei kuulosta hyvältä suunnitelmalta. Minusta meidän tulisi olla varovaisempia”, Venir sanoi.
”Saat olla, kapteeni. Minustakin meidän tulisi olla varovaisempia. Meiltä vain loppuvat sekä aika että voimat jatkaa nykyisellä tavalla”, Edkar sanoi.
Teltta muuttui taas hiljaiseksi. Kapteeni Suomas oli lopulta ensimmäinen, joka uskalsi rikkoa hiljaisuuden.
”Ehkäpä tilanteemme ei vielä ole aivan niin synkkä. Trenosdunissa on toki vahva armeija, mutta se tuskin on odottamassa hyökkäystä ja sen parhaat voimat ovat todennäköisesti taistelemassa Imperiumia vastaan. Loput joukot ovat luultavasti Trespryngissä. Muuten maantiede on ehkä puolellamme, sillä keisarikunnan meitä lähimmät liikuteltavat joukot ovat takanamme. Niitä keisarikunta ei todennäköisesti lähde siirtämään heppoisin perustein, koska se avaa tietä Imperiumille. Joukkoja siirrettäisiin siis todennäköisesti jostakin muusta suunnasta. Weasin metsien läpi se on hidasta ja etelämpää matka taas käy pitkäksi”, Solkar sanoi.
Muina uutisina Netronovalaan liittyen oli lähinnä tieto siitä, että pohjoisen armeijan pyrkimys päästä Gyllenburhiin oli nyt tiedossa myös Netronovalassa ja asiasta kerrottaisiin myös uudelle pohjoiseen lähteneelle armeijalle. Ruhtinas oli myös pitänyt suunnitelmaa hyvänä ja antanut sille siunauksensa. Mihail Netronova ymmärsi kaivoskaupungin painoarvon rauhanneuvotteluissa.
”Seuraavaksi meidän pitää siis päästä kaivoskaupunkiin, kuten hyvin tiedätte”, Edkar sanoi.
”Niin, herra kenraali”, Solkar sanoi.
”Haluan, että kiristämme tahtia ja etenemme kaupunkiin nopeammin”, Edkar sanoi.
”Herra kenraali, silloin meidät varmasti huomataan”, Venir sanoi.
”Se riski meidän on nyt mielestäni otettava. Olen myös lähettänyt viestin kapteeni Cranfotille, että hän voi tehdä viimeiset iskunsa ja palata sitten pääosaston luokse. Uskon hänen harhauttaneen Suuren keisarikunnan armeijaa jo riittävästi”, Edkar sanoi.
”Silloin Suuren keisarikunnan kenraalit varmasti huomaavat nopeasti, että kyseessä olikin vain harhautus ja rientävät armeijoineen Trenosduniin”, Venir sanoi.
”Niin varmasti tekevätkin, jos heillä yhtään on järkeä. Täysin he eivät ole luottaneet tähänkään asti, että olisimme liikkumassa syvemmälle keisarikuntaa. Ratsain liikkuvia lähettejä ja tiedustelijoita on alkanut myös rajaseudun teillä ja kylissä. Suunnitelmiemme paljastuminen on siis vain ajan kysymys. Ja silloin keisarikunnan armeijat tulevat peräämme. Toivon mukaan olemme ennen niiden ehtimistä Trenosduniin ehtineet valloittaa ja linnoittaa kaivoskaupungin”, Edkar sanoi.
”Herra kenraali, entä jos emme ole? Mitä teemme sitten?” Venir kysyi.
Upseerit hiljenivät ja jäivät odottamaan kenraalin vastausta.
”Sitten jatkamme suoraan etelään”, Edkar sanoi.
”Herra kenraali, jos saan olla aivan rehellinen, niin tämä ei kuulosta hyvältä suunnitelmalta. Minusta meidän tulisi olla varovaisempia”, Venir sanoi.
”Saat olla, kapteeni. Minustakin meidän tulisi olla varovaisempia. Meiltä vain loppuvat sekä aika että voimat jatkaa nykyisellä tavalla”, Edkar sanoi.
Teltta muuttui taas hiljaiseksi. Kapteeni Suomas oli lopulta ensimmäinen, joka uskalsi rikkoa hiljaisuuden.
”Ehkäpä tilanteemme ei vielä ole aivan niin synkkä. Trenosdunissa on toki vahva armeija, mutta se tuskin on odottamassa hyökkäystä ja sen parhaat voimat ovat todennäköisesti taistelemassa Imperiumia vastaan. Loput joukot ovat luultavasti Trespryngissä. Muuten maantiede on ehkä puolellamme, sillä keisarikunnan meitä lähimmät liikuteltavat joukot ovat takanamme. Niitä keisarikunta ei todennäköisesti lähde siirtämään heppoisin perustein, koska se avaa tietä Imperiumille. Joukkoja siirrettäisiin siis todennäköisesti jostakin muusta suunnasta. Weasin metsien läpi se on hidasta ja etelämpää matka taas käy pitkäksi”, Solkar sanoi.
torstai 31. lokakuuta 2019
Weasin metsät VI
Betula pubescens, osa 84
Kapteeni Kallas käveli kohti kenraali Netronovan telttaa ja katseli samalla ympärillään pitkin metsää levittäytyvää leiriä. Leiristä näki, että se oli pystytetty nopeasti. Nyt leiriä osittain jo purettiinkin, kun pian oli taas aika lähteä jatkamaan matkaa. Kohti etelää oli edettävä niin nopeasti kuin piilossa jalan kulkevan armeijan oli mahdollista.
Sitä ennen Kallaksella oli edessään upseerien kokous. Hän ei tiennyt ollenkaan mitä odottaa kokoukselta. Kenraali ei ollut maininnut kutsussaan kokouksen aihetta. Vain, että paikalle oli tultava tilanteesta riippumatta. Se oli epätavallista.
Kenraalin teltta tuli esiin puiden takaa. Kapteeni näki, ettei telttaa oltu pystytetty yhtä huolellisesti kuin tavallisesti. Suurelle teltalle oli varmasti ollut vaikea löytää metsästä edes jotenkin sopivaa paikkaa. Uuden paikan etsiminen oli edessä jälleen illalla.
Vartijat aukaisivat teltan oven kapteeni Kallakselle ja tämä astui sisään. Teltan sisällä ilma oli seisahtunutta. Muut upseerit olivat olleet paikalla jo hyvän tovin.
”Kapteeni Kallas! Hyvä, että sinäkin pääsit perille”, Edkar sanoi.
”Herra kenraali, pahoittelut viivästyksestäni. Pääleiri oli kauempana kuin luulin”, Venir sanoi.
”Muut taisivat olla ajoissa. Aloitetaan”, Edkar sanoi.
Kapteeni Kallas nyökkäsi ja liittyi muiden upseerien joukkoon karttapöydän ympärille.
”Ensimmäiseksi kerron uutisia Netronovalasta”, Edkar sanoi.
Upseerit näyttivät yllättyneiltä.
”Vaikka koko ajan liikkeellä ollessa se onkin vaikeaa, Tammen seuraajat ovat välillä onnistuneet valmistelemaan taikapeilin yhteydenottoa varten”, Edkar sanoi.
”Herra kenraali, luulin, että he tekevät vain uutta uutetta”, Solkar sanoi.
”Pääasiassa he sitä tekevätkin. Nyt muutamana iltana he ovat kuitenkin ehtineet tehdä muutakin ja yhtenä asiana ottaa taikapeilillä yhteyttä Netronovalaan”, Edkar sanoi.
Kenraali piti tauon ja upseerit odottivat jatkoa levottomina.
”Tärkein uutinen ensimmäisenä. Netronovalasta on lähtenyt armeija kohti pohjoista”, Edkar sanoi.
Upseerit hurrasivat.
”Herra kenraali, onko ruhtinas Netronova armeijan mukana?” Venir kysyi.
”Ei ole”, Edkar vastasi.
Upseerien ilakointi loppui lyhyeen.
”Miksi ei, herra kenraali?” Solkar kysyi.
”En osaa sanoa. Ilmeisesti hänellä oli jokin muu suunnitelma”, Edkar vastasi.
Kapteeni Kallas käveli kohti kenraali Netronovan telttaa ja katseli samalla ympärillään pitkin metsää levittäytyvää leiriä. Leiristä näki, että se oli pystytetty nopeasti. Nyt leiriä osittain jo purettiinkin, kun pian oli taas aika lähteä jatkamaan matkaa. Kohti etelää oli edettävä niin nopeasti kuin piilossa jalan kulkevan armeijan oli mahdollista.
Sitä ennen Kallaksella oli edessään upseerien kokous. Hän ei tiennyt ollenkaan mitä odottaa kokoukselta. Kenraali ei ollut maininnut kutsussaan kokouksen aihetta. Vain, että paikalle oli tultava tilanteesta riippumatta. Se oli epätavallista.
Kenraalin teltta tuli esiin puiden takaa. Kapteeni näki, ettei telttaa oltu pystytetty yhtä huolellisesti kuin tavallisesti. Suurelle teltalle oli varmasti ollut vaikea löytää metsästä edes jotenkin sopivaa paikkaa. Uuden paikan etsiminen oli edessä jälleen illalla.
Vartijat aukaisivat teltan oven kapteeni Kallakselle ja tämä astui sisään. Teltan sisällä ilma oli seisahtunutta. Muut upseerit olivat olleet paikalla jo hyvän tovin.
”Kapteeni Kallas! Hyvä, että sinäkin pääsit perille”, Edkar sanoi.
”Herra kenraali, pahoittelut viivästyksestäni. Pääleiri oli kauempana kuin luulin”, Venir sanoi.
”Muut taisivat olla ajoissa. Aloitetaan”, Edkar sanoi.
Kapteeni Kallas nyökkäsi ja liittyi muiden upseerien joukkoon karttapöydän ympärille.
”Ensimmäiseksi kerron uutisia Netronovalasta”, Edkar sanoi.
Upseerit näyttivät yllättyneiltä.
”Vaikka koko ajan liikkeellä ollessa se onkin vaikeaa, Tammen seuraajat ovat välillä onnistuneet valmistelemaan taikapeilin yhteydenottoa varten”, Edkar sanoi.
”Herra kenraali, luulin, että he tekevät vain uutta uutetta”, Solkar sanoi.
”Pääasiassa he sitä tekevätkin. Nyt muutamana iltana he ovat kuitenkin ehtineet tehdä muutakin ja yhtenä asiana ottaa taikapeilillä yhteyttä Netronovalaan”, Edkar sanoi.
Kenraali piti tauon ja upseerit odottivat jatkoa levottomina.
”Tärkein uutinen ensimmäisenä. Netronovalasta on lähtenyt armeija kohti pohjoista”, Edkar sanoi.
Upseerit hurrasivat.
”Herra kenraali, onko ruhtinas Netronova armeijan mukana?” Venir kysyi.
”Ei ole”, Edkar vastasi.
Upseerien ilakointi loppui lyhyeen.
”Miksi ei, herra kenraali?” Solkar kysyi.
”En osaa sanoa. Ilmeisesti hänellä oli jokin muu suunnitelma”, Edkar vastasi.
torstai 24. lokakuuta 2019
Weasin metsät V
Betula pubescens, osa 83
Kapteeni Kallas käveli metsässä eteenpäin kirjurinsa kanssa.
”Joko kenraalin kartta on valmis?” Venir kysyi.
”Se vaatii vielä pientä viimeistelyä, herra kapteeni. Sitten lähetän sen lähetin mukana kenraalille”, kirjuri vastasi.
”Hyvä”, Venir sanoi.
”Teenkö seuraavaksi teille kartan, herra kapteeni?” Kirjuri kysyi.
Kallas mietti hetken.
”En tiedä tarvitsenko omaa karttaa, jos sinulla on omasi koko ajan mukana”, Venir sanoi.
”Mutta saatan jossakin vaiheessa siirtyä piirtämään karttoja pääjoukon luokse. Silloin et voi enää katsoa minun karttojani”, kirjuri sanoi.
”Niin, ehkä on hyvä, että et kulje kärkijoukon mukana siinä vaiheessa, kun lähestymme Gyllenburhia. Silloin voisi tosiaan olla hyvä, että minulla olisi oma kartta”, Venir sanoi.
”Piirrän siis teille sellaisen”, kirjuri sanoi.
Kapteeni Kallas nyökkäsi kirjurille ja toivoi, että tämä ehtisi piirtää kartan ennen kuin heidän täytyisi ryhtyä taistelemaan tietään kaivoskaupungille. Huomaamattomasti ja varsinkaan ilman vastustusta he tuskin pääsisivät lähellekään Gyllenburhia.
Seuraavana päivänä kärkiosasto törmäsi jälleen metsään hakattuun aukkoon ja aukko oli vielä edellistäkin suurempi. Pelkästään kärkiosastolla meni kauan päästä aukon ohitse. Tämän vuoksi kapteeni Kallas päätti, että oli aika vaihtaa taktiikkaa.
”Tästä eteenpäin emme kulje eteenpäin yhtenä kärkiosastona. Sen sijaan jakaudumme pienempiin osastoihin, jotka raportoivat minun johtamalle osastolle. Jokainen osasto etsii parasta madollista reittiä ja toimii itsenäisemmin kuin mitä tähän saakka on toimittu. Kaiken tulee kuitenkin tapahtua keisarikuntalaisilta näkymättömissä”, Venir sanoi.
Kärkiosasto jakautui Kallaksen käskyjen mukaisesti ja samalla hän lähetti lähetin mukana tiedon osaston uudesta toimintatavasta kenraali Netronovalle. Kapteeni odotti, ettei kenraali hätkähtäisi hänen päätöksestään, mutta yllätyksekseen Kallas sai kutsun pääosaston luokse tapaamaan kenraalia. Kärkiosaston johtoon jäi aliupseeri.
”Tiedustelkaa ja tarkkailkaa ympäristöä sillä aikaa, kun olen poissa. Älkää kuitenkaan jatkako eteenpäin kohti etelää. Kenraalin kutsu saattaa liittyä etenemiseen kohti kaivoskaupunkia”, Venir sanoi.
”Kyllä, herra kapteeni”, aliupseeri sanoi.
Kapteeni Kallas käveli metsässä eteenpäin kirjurinsa kanssa.
”Joko kenraalin kartta on valmis?” Venir kysyi.
”Se vaatii vielä pientä viimeistelyä, herra kapteeni. Sitten lähetän sen lähetin mukana kenraalille”, kirjuri vastasi.
”Hyvä”, Venir sanoi.
”Teenkö seuraavaksi teille kartan, herra kapteeni?” Kirjuri kysyi.
Kallas mietti hetken.
”En tiedä tarvitsenko omaa karttaa, jos sinulla on omasi koko ajan mukana”, Venir sanoi.
”Mutta saatan jossakin vaiheessa siirtyä piirtämään karttoja pääjoukon luokse. Silloin et voi enää katsoa minun karttojani”, kirjuri sanoi.
”Niin, ehkä on hyvä, että et kulje kärkijoukon mukana siinä vaiheessa, kun lähestymme Gyllenburhia. Silloin voisi tosiaan olla hyvä, että minulla olisi oma kartta”, Venir sanoi.
”Piirrän siis teille sellaisen”, kirjuri sanoi.
Kapteeni Kallas nyökkäsi kirjurille ja toivoi, että tämä ehtisi piirtää kartan ennen kuin heidän täytyisi ryhtyä taistelemaan tietään kaivoskaupungille. Huomaamattomasti ja varsinkaan ilman vastustusta he tuskin pääsisivät lähellekään Gyllenburhia.
Seuraavana päivänä kärkiosasto törmäsi jälleen metsään hakattuun aukkoon ja aukko oli vielä edellistäkin suurempi. Pelkästään kärkiosastolla meni kauan päästä aukon ohitse. Tämän vuoksi kapteeni Kallas päätti, että oli aika vaihtaa taktiikkaa.
”Tästä eteenpäin emme kulje eteenpäin yhtenä kärkiosastona. Sen sijaan jakaudumme pienempiin osastoihin, jotka raportoivat minun johtamalle osastolle. Jokainen osasto etsii parasta madollista reittiä ja toimii itsenäisemmin kuin mitä tähän saakka on toimittu. Kaiken tulee kuitenkin tapahtua keisarikuntalaisilta näkymättömissä”, Venir sanoi.
Kärkiosasto jakautui Kallaksen käskyjen mukaisesti ja samalla hän lähetti lähetin mukana tiedon osaston uudesta toimintatavasta kenraali Netronovalle. Kapteeni odotti, ettei kenraali hätkähtäisi hänen päätöksestään, mutta yllätyksekseen Kallas sai kutsun pääosaston luokse tapaamaan kenraalia. Kärkiosaston johtoon jäi aliupseeri.
”Tiedustelkaa ja tarkkailkaa ympäristöä sillä aikaa, kun olen poissa. Älkää kuitenkaan jatkako eteenpäin kohti etelää. Kenraalin kutsu saattaa liittyä etenemiseen kohti kaivoskaupunkia”, Venir sanoi.
”Kyllä, herra kapteeni”, aliupseeri sanoi.
torstai 17. lokakuuta 2019
Weasin metsät IV
Betula pubescens, osa 82
Weasissakaan metsä ei jatkunut loputtomiin. Erämaa alkoi jäädä taakse, kun vuoret alkoivat nousta siltä suojaksi. Samalla myös Gyllenburh lähestyi ja sen vaikutus alkoi näkyä metsissä saakka. Etenkin pieniä, mutta myös vähän isompiakin, maatiloja alkoi olla enemmän. Puita oli kaadettu yhä enemmän ja järjestelmällisesti. Kun aikaisemmin puita oli kaadettu vain satunnaisesti sieltä täältä maatilojen läheisyydestä, nyt löytyi isompia aukkoja, joiden puut oli kuljetettu kauemmaksi. Kaivos, sen vieressä oleva kaupunki ja niitä suojaavat linnoitukset tarvitsivat puuta niin paljon, että sitä kannatti raahata kauempaakin.
Kapteeni Kallas seisoi yhden jonkin aikaa sitten hakatun aukean reunalla. Lähelle olevat tiedustelijat tarkkailivat herkeämättä näkyisikö aukon toisella laidalla liikettä. He olivat osuneet aukean reunaan edellisenä iltapäivänä ja jääneet sen lähistölle yöpymään. Nyt oli taas aika jatkaa eteenpäin.
Kapteeni kääntyi vierellään olevan lähettinsä puoleen.
”Jos näitä aukkoja alkaa olla enemmän, meillä ei ole kohta metsää, jonne piiloutua”, Venir sanoi.
”Niin, herra kapteeni”, lähetti sanoi.
”Mutta etelään meidän on jatkettava, pysyimme sitten piilossa tai emme. Vie kenraalille ja pääjoukolle tieto tästä aukosta ja uudesta reitistä. Pääjoukon on pakko kiertää tämäkin aukko. Kirjurillani on tarkemmat tiedot”, Venir sanoi.
”Kyllä, herra kapteeni”, lähetti sanoi.
Lähetti lähti etsimään kirjuria ja jätti kapteeni yksin pohdiskelemaan tilannetta. Lopulta Kallas huokaisi ja meni tiedustelijoiden luokse.
”Meidänkin täytyy kiertää aukea. Pieni partio voisi kiertää aukon ympäri ja käydä katsomassa miten iso aukea on ja onko sen toisella puolella jotakin keisarikuntalaista toimintaa. Loppujoukko lähtee kiertämään aukeaa metsän puolelta, kun leiri on saatu purettua”, Venir sanoi.
”Selvä, herra kapteeni”, lähin tiedustelija sanoi.
Vapaaehtoisista koottu pieni partio haki tavaransa ja lähti kiertämään aukeaa ympäri. Kapteeni Kallas seurasi heidän mukanaan aukean reunalta leiriin ja jäi sinne kokoamaan omia tavaroitaan lähtövalmiiksi. Kirjuri piirsi karttaansa välittämättä pian koittavasta lähdöstä.
”Kokoa sinäkin tavarasi. Lähdemme pian”, Venir sanoi.
”Olen melkein lähtövalmis, herra kapteeni”, kirjuri sanoi.
Kallas vilkaisi kirjurin laajalle alueelle levinneitä karttoja ja niiden piirtoon tarvittavia välineitä.
”Ette näytä siltä”, Venir sanoi.
”Herra kapteeni, minulla on vain karttojen piirtämiseen tarvittavat välineeni esillä. Muut tavarani löytyvät täältä”, kirjuri sanoi.
Samalla kirjuri taputti toisella kädellään vieressään maassa olevaa reppua.
”Kunhan olet pian valmis”, Venir sanoi.
”Olen, herra kapteeni”, kirjuri sanoi.
Weasissakaan metsä ei jatkunut loputtomiin. Erämaa alkoi jäädä taakse, kun vuoret alkoivat nousta siltä suojaksi. Samalla myös Gyllenburh lähestyi ja sen vaikutus alkoi näkyä metsissä saakka. Etenkin pieniä, mutta myös vähän isompiakin, maatiloja alkoi olla enemmän. Puita oli kaadettu yhä enemmän ja järjestelmällisesti. Kun aikaisemmin puita oli kaadettu vain satunnaisesti sieltä täältä maatilojen läheisyydestä, nyt löytyi isompia aukkoja, joiden puut oli kuljetettu kauemmaksi. Kaivos, sen vieressä oleva kaupunki ja niitä suojaavat linnoitukset tarvitsivat puuta niin paljon, että sitä kannatti raahata kauempaakin.
Kapteeni Kallas seisoi yhden jonkin aikaa sitten hakatun aukean reunalla. Lähelle olevat tiedustelijat tarkkailivat herkeämättä näkyisikö aukon toisella laidalla liikettä. He olivat osuneet aukean reunaan edellisenä iltapäivänä ja jääneet sen lähistölle yöpymään. Nyt oli taas aika jatkaa eteenpäin.
Kapteeni kääntyi vierellään olevan lähettinsä puoleen.
”Jos näitä aukkoja alkaa olla enemmän, meillä ei ole kohta metsää, jonne piiloutua”, Venir sanoi.
”Niin, herra kapteeni”, lähetti sanoi.
”Mutta etelään meidän on jatkettava, pysyimme sitten piilossa tai emme. Vie kenraalille ja pääjoukolle tieto tästä aukosta ja uudesta reitistä. Pääjoukon on pakko kiertää tämäkin aukko. Kirjurillani on tarkemmat tiedot”, Venir sanoi.
”Kyllä, herra kapteeni”, lähetti sanoi.
Lähetti lähti etsimään kirjuria ja jätti kapteeni yksin pohdiskelemaan tilannetta. Lopulta Kallas huokaisi ja meni tiedustelijoiden luokse.
”Meidänkin täytyy kiertää aukea. Pieni partio voisi kiertää aukon ympäri ja käydä katsomassa miten iso aukea on ja onko sen toisella puolella jotakin keisarikuntalaista toimintaa. Loppujoukko lähtee kiertämään aukeaa metsän puolelta, kun leiri on saatu purettua”, Venir sanoi.
”Selvä, herra kapteeni”, lähin tiedustelija sanoi.
Vapaaehtoisista koottu pieni partio haki tavaransa ja lähti kiertämään aukeaa ympäri. Kapteeni Kallas seurasi heidän mukanaan aukean reunalta leiriin ja jäi sinne kokoamaan omia tavaroitaan lähtövalmiiksi. Kirjuri piirsi karttaansa välittämättä pian koittavasta lähdöstä.
”Kokoa sinäkin tavarasi. Lähdemme pian”, Venir sanoi.
”Olen melkein lähtövalmis, herra kapteeni”, kirjuri sanoi.
Kallas vilkaisi kirjurin laajalle alueelle levinneitä karttoja ja niiden piirtoon tarvittavia välineitä.
”Ette näytä siltä”, Venir sanoi.
”Herra kapteeni, minulla on vain karttojen piirtämiseen tarvittavat välineeni esillä. Muut tavarani löytyvät täältä”, kirjuri sanoi.
Samalla kirjuri taputti toisella kädellään vieressään maassa olevaa reppua.
”Kunhan olet pian valmis”, Venir sanoi.
”Olen, herra kapteeni”, kirjuri sanoi.
torstai 10. lokakuuta 2019
Weasin metsät III
Betula pubescens, osa 81
Kapteeni Kallas kulki kärkiosaston mukana kohti etelää. He huolehtivat reitin tiedustelusta ja etsivät sopivia leiriytymispaikkoja pääjoukolle. Kapteeni johti myös laajemmin tiedustelijoiden toimintaa kärkiosaston ympäristössä. Samalla he keräsivät ruokaa ja materiaaleja tarvikkeita varten. Kärkiosaston ja pääjoukon välillä kulki jatkuva lähettien virta kuljettamassa viestejä, ruokaa ja tarvikkeita.
Heidän edessään siintävä reitti huolestutti Kallasta. Joukko ajautui koko ajan kauemmaksi pohjoiseen johtavasta tiestä ja syvemmälle Weasin metsäseuduille. He halusivat pysyä keisarikunnan tietämättömissä, joten he eivät voineet antaa talonpoikien löytää armeijan jälkiä. Tämä taas vaati sitä, että he kulkivat kaukaa ne vähät maatilat, joita tien varrella oli. Etelässä odottavan kaivoskaupungin vaikutus alkoi kuitenkin jo näkyä ja tiloja oli yhä enemmän ja kauempana tiestä. Siksi he joutuivat kiertämään yhä syvemmälle metsään. Pian heidän oli kaarrettava kohti vähäistä asutusta ja sen läpi, jos he halusivat joskus päästä Gyllenburhiin asti.
Kallas tutki karttoja ja yritti pohtia reittiä, joka veisi heidät turvallisesti ja huomaamattomasti kohti kaivoskaupunkia. Osa kartoista oli vanhoja, mutta suurin osa oli armeijan kartanpiirtäjänä toimivan kirjurin heidän matkan aikana piirtämiä. Nytkin kirjuri piirsi uutta versiota Weasin metsiä kuvaavasta kartasta, jonka tekoon hän hyödynsi omia kokemuksiaan ja tiedustelijoiden tuomia tietoja. Aikaisemman version kirjuri oli piirtänyt armeijan matkatessa pohjoiseen ja metsien osalta se kertoi enemmän kirjurin mielikuvituksesta kuin todellisesta maastosta. Kartan tarkentamiseen ja päivittämiseen oli siis aihetta.
Päivityksen yhteydessä syntyvistä lisäkopioista oli myös siten hyötyä, että vanhat versiot saatettiin antaa upseerien käyttöön. Nämä eivät tosin aina arvostaneet paikkansapitämättömiä karttoja.
”Onko tämä alkuperäinen vai kopio?” Venir kysyi.
”Kopio, herra kapteeni, johon on lisätty muutama alkuperäisestä puuttuva yksityiskohta ja oikaistu joki kulkemaan enemmän todellista reittiään”, kirjuri vastasi.
”Aivan”, Venir sanoi.
Kapteeni Kallas yritti muistaa miten pohjoiseen menevä tie kulki. Kartassa oli sen varrella vain muutama maamerkki, aivan kuin todellisuudessakin.
”Toivottavasti uudesta kartasta tulee tarkempi”, Venir sanoi.
”Kyllä siitä tulee, herra kapteeni. Tarkkuus vain vie enemmän aikaa”, kirjuri sanoi.
”Ja vaatii enemmän tietoa”, Venir sanoi.
”Sitäkin, herra kapteeni”, kirjuri sanoi.
Kapteeni seurasi, kun kirjuri kastoi sulkakynänsä musteeseen ja piirsi sillä uuden viivan karttaansa.
”Miten kauan uuden kartan valmistumiseen menee?” Venir kysyi.
”Olen jo loppusuoralla , herra kapteeni. Luulen saavani työn valmiiksi parin päivän sisään ja sitten ryhdyn tekemään kopioita. Kenraali ainakin tarvitsee sellaisen”, kirjuri vastasi.
”Ja siinä vaiheessa, kun saat kopiot valmiiksi, olemme jo metsän etelälaidassa”, Venir sanoi.
”Kenties, herra kapteeni”, kirjuri vastasi.
Kapteeni Kallas kulki kärkiosaston mukana kohti etelää. He huolehtivat reitin tiedustelusta ja etsivät sopivia leiriytymispaikkoja pääjoukolle. Kapteeni johti myös laajemmin tiedustelijoiden toimintaa kärkiosaston ympäristössä. Samalla he keräsivät ruokaa ja materiaaleja tarvikkeita varten. Kärkiosaston ja pääjoukon välillä kulki jatkuva lähettien virta kuljettamassa viestejä, ruokaa ja tarvikkeita.
Heidän edessään siintävä reitti huolestutti Kallasta. Joukko ajautui koko ajan kauemmaksi pohjoiseen johtavasta tiestä ja syvemmälle Weasin metsäseuduille. He halusivat pysyä keisarikunnan tietämättömissä, joten he eivät voineet antaa talonpoikien löytää armeijan jälkiä. Tämä taas vaati sitä, että he kulkivat kaukaa ne vähät maatilat, joita tien varrella oli. Etelässä odottavan kaivoskaupungin vaikutus alkoi kuitenkin jo näkyä ja tiloja oli yhä enemmän ja kauempana tiestä. Siksi he joutuivat kiertämään yhä syvemmälle metsään. Pian heidän oli kaarrettava kohti vähäistä asutusta ja sen läpi, jos he halusivat joskus päästä Gyllenburhiin asti.
Kallas tutki karttoja ja yritti pohtia reittiä, joka veisi heidät turvallisesti ja huomaamattomasti kohti kaivoskaupunkia. Osa kartoista oli vanhoja, mutta suurin osa oli armeijan kartanpiirtäjänä toimivan kirjurin heidän matkan aikana piirtämiä. Nytkin kirjuri piirsi uutta versiota Weasin metsiä kuvaavasta kartasta, jonka tekoon hän hyödynsi omia kokemuksiaan ja tiedustelijoiden tuomia tietoja. Aikaisemman version kirjuri oli piirtänyt armeijan matkatessa pohjoiseen ja metsien osalta se kertoi enemmän kirjurin mielikuvituksesta kuin todellisesta maastosta. Kartan tarkentamiseen ja päivittämiseen oli siis aihetta.
Päivityksen yhteydessä syntyvistä lisäkopioista oli myös siten hyötyä, että vanhat versiot saatettiin antaa upseerien käyttöön. Nämä eivät tosin aina arvostaneet paikkansapitämättömiä karttoja.
”Onko tämä alkuperäinen vai kopio?” Venir kysyi.
”Kopio, herra kapteeni, johon on lisätty muutama alkuperäisestä puuttuva yksityiskohta ja oikaistu joki kulkemaan enemmän todellista reittiään”, kirjuri vastasi.
”Aivan”, Venir sanoi.
Kapteeni Kallas yritti muistaa miten pohjoiseen menevä tie kulki. Kartassa oli sen varrella vain muutama maamerkki, aivan kuin todellisuudessakin.
”Toivottavasti uudesta kartasta tulee tarkempi”, Venir sanoi.
”Kyllä siitä tulee, herra kapteeni. Tarkkuus vain vie enemmän aikaa”, kirjuri sanoi.
”Ja vaatii enemmän tietoa”, Venir sanoi.
”Sitäkin, herra kapteeni”, kirjuri sanoi.
Kapteeni seurasi, kun kirjuri kastoi sulkakynänsä musteeseen ja piirsi sillä uuden viivan karttaansa.
”Miten kauan uuden kartan valmistumiseen menee?” Venir kysyi.
”Olen jo loppusuoralla , herra kapteeni. Luulen saavani työn valmiiksi parin päivän sisään ja sitten ryhdyn tekemään kopioita. Kenraali ainakin tarvitsee sellaisen”, kirjuri vastasi.
”Ja siinä vaiheessa, kun saat kopiot valmiiksi, olemme jo metsän etelälaidassa”, Venir sanoi.
”Kenties, herra kapteeni”, kirjuri vastasi.
torstai 3. lokakuuta 2019
Weasin metsät II
Betula pubescens, osa 80
Kapteeni Suomas kulki metsässä kohti pääjoukon leiriä. Mukanaan hänellä oli vain jousiampuja Beorcen. Loput sotilaat hän oli jättänyt huolehtimaan peuran paloittelusta ja tuomisesta pääjoukon luokse. Lähetti puolestaan oli palannut jo edeltä pääjoukon luokse.
”Olisimmepa Netronovalassa”, Solkar sanoi.
”Niin, herra kapteeni”, Katrin sanoi.
”Alan kyllästyä näihin metsiin. En ole tottunut tällaiseen”, Solkar sanoi.
”Herra kapteeni, eikö kotiseudullasi ollut metsiä?” Katrin kysyi.
”Ei. Ei näin isoja ja synkkiä. Oli vain pieniä metsiköitä, joiden läpi näki toisella puolella olevan pellon”, Solkar vastasi.
”Herra kapteeni, osaatte kuitenkin metsästää hyvin”, Katrin sanoi.
Kapteeni Suomas naurahti.
”En nyt sanoisi ihan niinkään. Osaa seisoa hiljaa metsässä ja katsoa, kun muut tekevät työn. Sinä ja muut sotilaat osaatte metsästää hyvin ja siksi saamme saalista”, Solkar sanoi.
”Sekin on tärkeää, herra kapteeni, mutta osaatte paljon muutakin”, Katrin sanoi.
”Ehkä, mutta metsästys ei varsinaisesti kuulu niihin asioihin”, Solkar sanoi.
Suomas ja Beorcen kulkivat vehreän lehdon läpi, jonka läpi virtasi pieni puro. Purosta he täyttivät vesileilinsä. Elävienkuolleidenkin täytyi satunnaisesti juoda, vaikkakin vain vähän verrattuna eläviin. Puron varrelta he löysivät myös muutamia parantavia yrttejä, jotka he keräsivät talteen. Yritit auttaisivat haavojen hoidossa sekä kuumetta vastaan.
Lopulta he pääsivät pääjoukon luokse.
”Vie sinä yrtit huoltojoukoille. He tietävät mitä niille pitää tehdä, jotta ne säilyvät. Minä menen katsomaan mitä asiaa kenraalilla minulle on”, Solkar sanoi.
”Selvä, herra kenraali”, Katrin.
Kapteeni Suomas ojensi Beorcenille laukun, jossa hänen keräämänsä yrtit olivat. Beorcen otti laukun ja lähti etsimään huoltojoukkojen telttoja. Suomas seurasi, kun sotilas hävisi leirin vilinään.
”Voisipa vain toteuttaa muiden antamia käskyjä”, Solkar sanoi.
Sitten kapteeni kääntyi ja lähti etsimään kenraalin telttaa. Hän toivoi, että kenraalilla olisi jotakin hyvää kerrottavaa.
Kapteeni Suomas kulki metsässä kohti pääjoukon leiriä. Mukanaan hänellä oli vain jousiampuja Beorcen. Loput sotilaat hän oli jättänyt huolehtimaan peuran paloittelusta ja tuomisesta pääjoukon luokse. Lähetti puolestaan oli palannut jo edeltä pääjoukon luokse.
”Olisimmepa Netronovalassa”, Solkar sanoi.
”Niin, herra kapteeni”, Katrin sanoi.
”Alan kyllästyä näihin metsiin. En ole tottunut tällaiseen”, Solkar sanoi.
”Herra kapteeni, eikö kotiseudullasi ollut metsiä?” Katrin kysyi.
”Ei. Ei näin isoja ja synkkiä. Oli vain pieniä metsiköitä, joiden läpi näki toisella puolella olevan pellon”, Solkar vastasi.
”Herra kapteeni, osaatte kuitenkin metsästää hyvin”, Katrin sanoi.
Kapteeni Suomas naurahti.
”En nyt sanoisi ihan niinkään. Osaa seisoa hiljaa metsässä ja katsoa, kun muut tekevät työn. Sinä ja muut sotilaat osaatte metsästää hyvin ja siksi saamme saalista”, Solkar sanoi.
”Sekin on tärkeää, herra kapteeni, mutta osaatte paljon muutakin”, Katrin sanoi.
”Ehkä, mutta metsästys ei varsinaisesti kuulu niihin asioihin”, Solkar sanoi.
Suomas ja Beorcen kulkivat vehreän lehdon läpi, jonka läpi virtasi pieni puro. Purosta he täyttivät vesileilinsä. Elävienkuolleidenkin täytyi satunnaisesti juoda, vaikkakin vain vähän verrattuna eläviin. Puron varrelta he löysivät myös muutamia parantavia yrttejä, jotka he keräsivät talteen. Yritit auttaisivat haavojen hoidossa sekä kuumetta vastaan.
Lopulta he pääsivät pääjoukon luokse.
”Vie sinä yrtit huoltojoukoille. He tietävät mitä niille pitää tehdä, jotta ne säilyvät. Minä menen katsomaan mitä asiaa kenraalilla minulle on”, Solkar sanoi.
”Selvä, herra kenraali”, Katrin.
Kapteeni Suomas ojensi Beorcenille laukun, jossa hänen keräämänsä yrtit olivat. Beorcen otti laukun ja lähti etsimään huoltojoukkojen telttoja. Suomas seurasi, kun sotilas hävisi leirin vilinään.
”Voisipa vain toteuttaa muiden antamia käskyjä”, Solkar sanoi.
Sitten kapteeni kääntyi ja lähti etsimään kenraalin telttaa. Hän toivoi, että kenraalilla olisi jotakin hyvää kerrottavaa.
torstai 26. syyskuuta 2019
Weasin metsät
Betula pubescens, osa 79
Kapteeni Suomas käänsi pihlajan oksaa näkökenttänsä edestä. Hän oli johtamassa pientä partiota, joka etsi ruokatarvikkeita netronovalaisten pääjoukolle. He olivat löytäneet jo sieniä ja mehiläispesän, josta oli saatu kerättyä hyvä määrä hunajaa. Partion mukana olleet Nils Tammen seuraajat olivat myös löytäneet tarvittavia ainesosia eliksiirin tekoa varten ja palanneet sitten takaisin pääosaston luokse. Kapteeni Suomas oli lähettänyt myös aiemmin löydetyt ruuat pääosastolle ja jäänyt lopun partion kanssa vielä etsimään uusia ruoka-apajia.
Nyt he olivat yhyttäneet peuran.
Partio oli saartanut peuran ja partion parhaan ampujan oli kohta tarkoitus yrittää peuran kaatamista. Myös muilla partion jäsenillä oli jouset ampumavalmiina sitä varten, että ampuja ei osuisi. Kapteeni Suomas oli melko varma, että muiden varautuminen oli melko turhaa, sillä ampujana oli Katrin Beorcen. Beorcen oli yksi kapteenin luottosotilaista ja hänen mielestään myös yksi armeijan parhaita ampujia.
Kaikki Suomasin alaiset eivät pitäneet siitä, että kapteeni piti Beorcenia niin korkeassa arvossa. Kapteeni Suomas ei kuitenkaan välittänyt muiden ajatuksista. Hänelle merkitystä oli sillä, mitä sotilaat tekivät. Hyvä sotilas oli hyvä sotilas. Muulla Suomasille ei ollut merkitystä.
Lehdet kahahtivat jossakin kapteeni Suomasin takana ja hän käänsi katseensa sinne. Lähetti lähestyi puiden lomasta ja Suomas näytti tälle, että täytyi olla hiljaa ja odottaa. Lähetti yritti silti lähestyä, mutta Suomas viittoi tälle vihaisemmin ja lopulta lähetti uskoi ja jäi puun juurelle istumaan.
Kapteeni Suomas käänsi taas huomionsa kohti peuraa. Pian hän kuuli, kun Beorcen viritti jousensa. Ja sitten nuoli osui peuraan ja peura kaatui kolmen epätahtisen hypyn jälkeen kuolleena maahan. Suomas ryntäsi kuolleen eläimen luokse.
”Laskekaa veret johonkin sellaiseen paikkaan, jossa ne on helppo peittää. Sitten voimme aloittaa eläimen paloittelun. Lähetti saapui juuri, joten voimme pyytää lisävoimia peuran kuljettamiseksi pääosaston luokse”, Solkar sanoi.
”Selvä, herra kapteeni”, Katrin sanoi.
Suomas käveli takaisin sinne, missä oli ollut tarkkailemassa peurankaatoa. Lähetti odotti edelleen puun juurella.
”Onko sinulla viestiä?” Solkar kysyi.
”Kyllä, herra kapteeni. Kenraali haluaa tavata sinut”, lähetti sanoi.
”Vai niin”, Solkar sanoi.
Kapteeni nosti reppunsa, jonka oli jättänyt puun juurelle, takaisin selkäänsä. Sitten hän viittoi lähetin seuraamaan perässään peuran luokse.
”Mitä asiaa kenraalilla on?” Solkar kysyi.
”Herra kapteeni, kenraali ei kertonut asiaansa”, lähetti vastasi.
Suomas hymähti.
”Eipä tietenkään”, Solkar sanoi.
Kapteeni ja lähetti astuivat peuran luokse.
”Oletko ennen nähnyt tällaista peuraa?” Solkar kysyi.
”En, herra kapteeni”, lähetti vastasi.
”Toivottavasti tulet jatkossa näkemään. Elävät tarvitsevat ruokaa”, Solkar sanoi.
Kapteeni Suomas käänsi pihlajan oksaa näkökenttänsä edestä. Hän oli johtamassa pientä partiota, joka etsi ruokatarvikkeita netronovalaisten pääjoukolle. He olivat löytäneet jo sieniä ja mehiläispesän, josta oli saatu kerättyä hyvä määrä hunajaa. Partion mukana olleet Nils Tammen seuraajat olivat myös löytäneet tarvittavia ainesosia eliksiirin tekoa varten ja palanneet sitten takaisin pääosaston luokse. Kapteeni Suomas oli lähettänyt myös aiemmin löydetyt ruuat pääosastolle ja jäänyt lopun partion kanssa vielä etsimään uusia ruoka-apajia.
Nyt he olivat yhyttäneet peuran.
Partio oli saartanut peuran ja partion parhaan ampujan oli kohta tarkoitus yrittää peuran kaatamista. Myös muilla partion jäsenillä oli jouset ampumavalmiina sitä varten, että ampuja ei osuisi. Kapteeni Suomas oli melko varma, että muiden varautuminen oli melko turhaa, sillä ampujana oli Katrin Beorcen. Beorcen oli yksi kapteenin luottosotilaista ja hänen mielestään myös yksi armeijan parhaita ampujia.
Kaikki Suomasin alaiset eivät pitäneet siitä, että kapteeni piti Beorcenia niin korkeassa arvossa. Kapteeni Suomas ei kuitenkaan välittänyt muiden ajatuksista. Hänelle merkitystä oli sillä, mitä sotilaat tekivät. Hyvä sotilas oli hyvä sotilas. Muulla Suomasille ei ollut merkitystä.
Lehdet kahahtivat jossakin kapteeni Suomasin takana ja hän käänsi katseensa sinne. Lähetti lähestyi puiden lomasta ja Suomas näytti tälle, että täytyi olla hiljaa ja odottaa. Lähetti yritti silti lähestyä, mutta Suomas viittoi tälle vihaisemmin ja lopulta lähetti uskoi ja jäi puun juurelle istumaan.
Kapteeni Suomas käänsi taas huomionsa kohti peuraa. Pian hän kuuli, kun Beorcen viritti jousensa. Ja sitten nuoli osui peuraan ja peura kaatui kolmen epätahtisen hypyn jälkeen kuolleena maahan. Suomas ryntäsi kuolleen eläimen luokse.
”Laskekaa veret johonkin sellaiseen paikkaan, jossa ne on helppo peittää. Sitten voimme aloittaa eläimen paloittelun. Lähetti saapui juuri, joten voimme pyytää lisävoimia peuran kuljettamiseksi pääosaston luokse”, Solkar sanoi.
”Selvä, herra kapteeni”, Katrin sanoi.
Suomas käveli takaisin sinne, missä oli ollut tarkkailemassa peurankaatoa. Lähetti odotti edelleen puun juurella.
”Onko sinulla viestiä?” Solkar kysyi.
”Kyllä, herra kapteeni. Kenraali haluaa tavata sinut”, lähetti sanoi.
”Vai niin”, Solkar sanoi.
Kapteeni nosti reppunsa, jonka oli jättänyt puun juurelle, takaisin selkäänsä. Sitten hän viittoi lähetin seuraamaan perässään peuran luokse.
”Mitä asiaa kenraalilla on?” Solkar kysyi.
”Herra kapteeni, kenraali ei kertonut asiaansa”, lähetti vastasi.
Suomas hymähti.
”Eipä tietenkään”, Solkar sanoi.
Kapteeni ja lähetti astuivat peuran luokse.
”Oletko ennen nähnyt tällaista peuraa?” Solkar kysyi.
”En, herra kapteeni”, lähetti vastasi.
”Toivottavasti tulet jatkossa näkemään. Elävät tarvitsevat ruokaa”, Solkar sanoi.
torstai 19. syyskuuta 2019
Tie etelään VIII
Betula pubescens, osa 78
Upseerit nyökkäilivät. Ainoastaan kapteeni Kallas näytti enää pohtivan jotakin.
”Onko sinulla vielä jotakin mielessäsi, kapteeni Kallas?” Edkar kysyi.
”Kyllä, herra kenraali. Luulen, meidän olisi varmaan hyvä koittaa harhauttaa Suuren keisarikunnan armeijaa”, Venir sanoi.
”Sillä saisimme varmasti lisää aikaa varustautumiseen”, Edkar sanoi.
Kapteeni Kallas nyökkäsi. Kenraali piti lyhyen tauon miettiäkseen.
”Onko sinulla ehdotuksia?” Edkar kysyi.
”Ei mitään riskitöntä. Sopiva pienehkö osasto voisi käydä liikkumassa jossakin toisessa suunnassa kuin missä pääosasto liikkuu ja samalla ryöstellä varusteita”, Venir sanoi.
”Ei todellakaan mitään riskitöntä, mutta ehkä harkitsemisen arvoista. Meidän täytyy kartoittaa sopivia kohteita. Jotta olisi mahdollista, että tieto ryöstelystä kulkeutuisi keisarikunnan armeijalle, täytyisi osaston kulkea pitkä matka tiheämmin asutetuille seuduille”, Edkar sanoi.
”Mutta pääosasto voisi kulkea suhteellisen rauhassa, kun vihollinen etsisi sitä täysin väärästä paikasta”, Venir sanoi.
”Huonossa tapauksessa pieni osasto saattaisi tuhoutua, jos Suuren keisarikunnan armeija saisi osaston kiinni. Siihen ei välttämättä tarvittaisi suurtakaan joukkoa, koska osaston olisi oltava pieni. Toki keisarikuntalaiset eivät välttämättä uskaltaisi lähettää tuhoamistehtävään kovin pientä osastoa, koska he ehkä olettaisivat meidän pääjoukon olevan lähistöllä ja onnistuimme juuri tuhoamaan yhden kokonaisen armeija, joskin pienen ja täysin yllätetyn sellaisen”, Edkar sanoi.
”Pieneen osastoon lähtijöiden täytyisi olla vapaaehtoisia ja riskistä tietoisia”, Solkar sanoi.
”Tietenkin. Ei ketään pidä lähettää sellaiselle tehtävälle tietämättömänä”, Venir sanoi.
”Kuka tätä tehtävää haluaisi sitten lähteä johtamaan?” Edkar kysyi.
Kapteenit hiljenivät. Kukaan ei varmastikaan ollut vapaaehtoinen tällaisen tehtävän johtoon. Ei ainakaan tässä tilanteessa, missä he nyt olivat. Toisaalta kaikki ymmärsivät harhautuksen tarpeen ja tärkeyden.
Kapteen Kallas koki, että koska hän oli ehdottanut operaatiota, hänen oli lähdettävä itse johtamaan sitä. Kun, kuten jo ennalta oli ollut arvattavissa, kukaan ei ollut ilmaissut halukkuuttaan johtaa tehtävää, Kallas päätti astua esiin ja vapaaehtoiseksi. Hän ei kuitenkaan ehtinyt.
Kapteeni Cranfot astui kenraali Netronovan luokse.
”Minä voin lähteä. Muut ovat kokeneet kovempia, mutta minä olen hyvin levännyt. Tiedän myös joukon luottosotilaita, jotka ovat varmasti innokkaita lähtemään mukaani tehtävää suorittamaan”, Tom sanoi.
Edkar nyökkäili ja vilkaisi kapteeni Kallasta, joka yllättyneenä tuijotti kapteeni Cranfotia.
”Olette varmasti parhaassa kunnossa tämän tehtävän hoitamiseksi. Kapteenit Kallas ja Suomas puolestaan voivat johtaa tarvikkeiden keruuta ja valmistusta ja minä pääosaston etenemistä kohti etelää. Kaikille riittää kyllä tehtävää” Edkar sanoi.
Käskynjaon jälkeen kapteeni Kallas meni kapteeni Cranfotin luokse.
”Kiitos, kun lähdet johtamaan harhautusosastoa”, Venir sanoi.
”Ilo on minun puolellani. Ei teille Solkarin kanssa voi antaa kaikkea kunniaa”, Tom sanoi.
Kapteeni Kallas nyökkäsi.
”Jos tarvitse jotakin, niin kysy. Tuosta tehtävästä tulee varmasti vaikea”, Venir sanoi.
”Kysyn, jos tulee tarvetta”, Tom sanoi.
Upseerit nyökkäilivät. Ainoastaan kapteeni Kallas näytti enää pohtivan jotakin.
”Onko sinulla vielä jotakin mielessäsi, kapteeni Kallas?” Edkar kysyi.
”Kyllä, herra kenraali. Luulen, meidän olisi varmaan hyvä koittaa harhauttaa Suuren keisarikunnan armeijaa”, Venir sanoi.
”Sillä saisimme varmasti lisää aikaa varustautumiseen”, Edkar sanoi.
Kapteeni Kallas nyökkäsi. Kenraali piti lyhyen tauon miettiäkseen.
”Onko sinulla ehdotuksia?” Edkar kysyi.
”Ei mitään riskitöntä. Sopiva pienehkö osasto voisi käydä liikkumassa jossakin toisessa suunnassa kuin missä pääosasto liikkuu ja samalla ryöstellä varusteita”, Venir sanoi.
”Ei todellakaan mitään riskitöntä, mutta ehkä harkitsemisen arvoista. Meidän täytyy kartoittaa sopivia kohteita. Jotta olisi mahdollista, että tieto ryöstelystä kulkeutuisi keisarikunnan armeijalle, täytyisi osaston kulkea pitkä matka tiheämmin asutetuille seuduille”, Edkar sanoi.
”Mutta pääosasto voisi kulkea suhteellisen rauhassa, kun vihollinen etsisi sitä täysin väärästä paikasta”, Venir sanoi.
”Huonossa tapauksessa pieni osasto saattaisi tuhoutua, jos Suuren keisarikunnan armeija saisi osaston kiinni. Siihen ei välttämättä tarvittaisi suurtakaan joukkoa, koska osaston olisi oltava pieni. Toki keisarikuntalaiset eivät välttämättä uskaltaisi lähettää tuhoamistehtävään kovin pientä osastoa, koska he ehkä olettaisivat meidän pääjoukon olevan lähistöllä ja onnistuimme juuri tuhoamaan yhden kokonaisen armeija, joskin pienen ja täysin yllätetyn sellaisen”, Edkar sanoi.
”Pieneen osastoon lähtijöiden täytyisi olla vapaaehtoisia ja riskistä tietoisia”, Solkar sanoi.
”Tietenkin. Ei ketään pidä lähettää sellaiselle tehtävälle tietämättömänä”, Venir sanoi.
”Kuka tätä tehtävää haluaisi sitten lähteä johtamaan?” Edkar kysyi.
Kapteenit hiljenivät. Kukaan ei varmastikaan ollut vapaaehtoinen tällaisen tehtävän johtoon. Ei ainakaan tässä tilanteessa, missä he nyt olivat. Toisaalta kaikki ymmärsivät harhautuksen tarpeen ja tärkeyden.
Kapteen Kallas koki, että koska hän oli ehdottanut operaatiota, hänen oli lähdettävä itse johtamaan sitä. Kun, kuten jo ennalta oli ollut arvattavissa, kukaan ei ollut ilmaissut halukkuuttaan johtaa tehtävää, Kallas päätti astua esiin ja vapaaehtoiseksi. Hän ei kuitenkaan ehtinyt.
Kapteeni Cranfot astui kenraali Netronovan luokse.
”Minä voin lähteä. Muut ovat kokeneet kovempia, mutta minä olen hyvin levännyt. Tiedän myös joukon luottosotilaita, jotka ovat varmasti innokkaita lähtemään mukaani tehtävää suorittamaan”, Tom sanoi.
Edkar nyökkäili ja vilkaisi kapteeni Kallasta, joka yllättyneenä tuijotti kapteeni Cranfotia.
”Olette varmasti parhaassa kunnossa tämän tehtävän hoitamiseksi. Kapteenit Kallas ja Suomas puolestaan voivat johtaa tarvikkeiden keruuta ja valmistusta ja minä pääosaston etenemistä kohti etelää. Kaikille riittää kyllä tehtävää” Edkar sanoi.
Käskynjaon jälkeen kapteeni Kallas meni kapteeni Cranfotin luokse.
”Kiitos, kun lähdet johtamaan harhautusosastoa”, Venir sanoi.
”Ilo on minun puolellani. Ei teille Solkarin kanssa voi antaa kaikkea kunniaa”, Tom sanoi.
Kapteeni Kallas nyökkäsi.
”Jos tarvitse jotakin, niin kysy. Tuosta tehtävästä tulee varmasti vaikea”, Venir sanoi.
”Kysyn, jos tulee tarvetta”, Tom sanoi.
torstai 12. syyskuuta 2019
Tie etelään VII
Betula pubescens, osa 77
Edkarin johtama osasto löysi huoltojoukkonsa väliaikaisen leirin ennen puoltapäivää. Hieman hitaammin heidän perässään seurasi pieni ryhmä, joka peitti osaston jälkiä ja viritti ansoja Suuren keisarikunnan tiedustelijoita ja joukkoja varten. Iltapäivän aikana myös jälkijoukko saavutti leirin ja heitä odotellessa haavoittuneet olivat jo saaneet hoitoa.
Aliupseeri Kafenpoika jatkoi haavoittuneiden hoidon johtoa myös huoltojoukkojen leirissä, koska hän oli hyvin perillä siitä millä eri tavoin kukakin oli haavoittunut. Kafenpoika tuli myös hyvin toimeen huoltojoukkojen kanssa vaikka olikin itse taisteluosastosta.
Alkuillasta Edkar kokosi upseerinsa pohtimaan jatkoa tiellä kohti etelää ja kotia.
”Nyt meidän täytyy päättää seuraavasta askeleesta”, Edkar sanoi.
” Gyllenburhiin on vielä paljon matkaa, herra kenraali”, Tom sanoi.
”Niin on ja kaupunki ei taidakaan olla vielä seuraava huolemme”, Edkar sanoi.
”Herra kenraali, kiireellisemmin meidän täytyy varmistaa ruuan ja muiden tarvikkeiden riittävyys. Tämän hetken varustuksella emme pääse kauaksikaan. hyvä jos toivumme tämän hetken haavoistamme”, Solkar sanoi.
”Voinemme myös olettaa, että alue meidän ja Gyllenburhin välillä on vartioitu ja linnoitettu paljon tiiviimmin nyt kuin mitä se oli meidän tullessa pohjoiseen. Meidän täytyy siis edetä varovaisesti metsiä pitkin, mikä on hidasta”, Venir sanoi.
”Jos rakennustyöt ovat jättäneet jäljelle sellaisia metsiä, joissa voimme kulkea turvallisesti”, Solkar sanoi.
”Suunta on selvä. Kuljemme kohti etelään, tuli mitä tahansa eteemme. Meidän täytyy kuitenkin keskittää enemmän voimia ruuan ja varusteiden hankintaan ja tekoon”, Edkar sanoi.
”Herra kenraali, taidamme joutua tyytymään luonnon antimiin, sillä täällä erämaan reunalla ei ole paljoa mitä ryöstää”, Solkar sanoi.
”Sitten tyydymme siihen, mitä luonnolla on meille tarjota”, Edkar sanoi.
”Herra kenraali, se vie paljon aikaa ja Suuren keisarikunnan armeija on ennemmin tai myöhemmin kintereillämme”, Tom sanoi.
”Minä tiedän, mutta meillä ei taida paljoakaan olla vaihtoehtoja. Jos jollakulla on parempia ehdotuksia mielessään, niin sanokoon niitä ääneen”, Edkar sanoi.
Edkar katsoi upseerejaan, jotka seisoskelivat hänen edessään vaitonaisina.
”Sitten ryhdymme keräämään sitä, mitä tämän seudun luonnolla on meille tarjota. Samalla kuljemme kohti etelää kaikkien jumaluuksien salliessa pääsemme Gyllenburhiin saakka”, Edkar sanoi.
Edkarin johtama osasto löysi huoltojoukkonsa väliaikaisen leirin ennen puoltapäivää. Hieman hitaammin heidän perässään seurasi pieni ryhmä, joka peitti osaston jälkiä ja viritti ansoja Suuren keisarikunnan tiedustelijoita ja joukkoja varten. Iltapäivän aikana myös jälkijoukko saavutti leirin ja heitä odotellessa haavoittuneet olivat jo saaneet hoitoa.
Aliupseeri Kafenpoika jatkoi haavoittuneiden hoidon johtoa myös huoltojoukkojen leirissä, koska hän oli hyvin perillä siitä millä eri tavoin kukakin oli haavoittunut. Kafenpoika tuli myös hyvin toimeen huoltojoukkojen kanssa vaikka olikin itse taisteluosastosta.
Alkuillasta Edkar kokosi upseerinsa pohtimaan jatkoa tiellä kohti etelää ja kotia.
”Nyt meidän täytyy päättää seuraavasta askeleesta”, Edkar sanoi.
” Gyllenburhiin on vielä paljon matkaa, herra kenraali”, Tom sanoi.
”Niin on ja kaupunki ei taidakaan olla vielä seuraava huolemme”, Edkar sanoi.
”Herra kenraali, kiireellisemmin meidän täytyy varmistaa ruuan ja muiden tarvikkeiden riittävyys. Tämän hetken varustuksella emme pääse kauaksikaan. hyvä jos toivumme tämän hetken haavoistamme”, Solkar sanoi.
”Voinemme myös olettaa, että alue meidän ja Gyllenburhin välillä on vartioitu ja linnoitettu paljon tiiviimmin nyt kuin mitä se oli meidän tullessa pohjoiseen. Meidän täytyy siis edetä varovaisesti metsiä pitkin, mikä on hidasta”, Venir sanoi.
”Jos rakennustyöt ovat jättäneet jäljelle sellaisia metsiä, joissa voimme kulkea turvallisesti”, Solkar sanoi.
”Suunta on selvä. Kuljemme kohti etelään, tuli mitä tahansa eteemme. Meidän täytyy kuitenkin keskittää enemmän voimia ruuan ja varusteiden hankintaan ja tekoon”, Edkar sanoi.
”Herra kenraali, taidamme joutua tyytymään luonnon antimiin, sillä täällä erämaan reunalla ei ole paljoa mitä ryöstää”, Solkar sanoi.
”Sitten tyydymme siihen, mitä luonnolla on meille tarjota”, Edkar sanoi.
”Herra kenraali, se vie paljon aikaa ja Suuren keisarikunnan armeija on ennemmin tai myöhemmin kintereillämme”, Tom sanoi.
”Minä tiedän, mutta meillä ei taida paljoakaan olla vaihtoehtoja. Jos jollakulla on parempia ehdotuksia mielessään, niin sanokoon niitä ääneen”, Edkar sanoi.
Edkar katsoi upseerejaan, jotka seisoskelivat hänen edessään vaitonaisina.
”Sitten ryhdymme keräämään sitä, mitä tämän seudun luonnolla on meille tarjota. Samalla kuljemme kohti etelää kaikkien jumaluuksien salliessa pääsemme Gyllenburhiin saakka”, Edkar sanoi.
torstai 5. syyskuuta 2019
Tie etelään VI
Betula pubescens, osa 76
Kun Edkar heräsi, ilta oli jo kääntynyt yöksi. Ympärillä oli hiljaista ja valoa oli vähän, kun kukaan ei uskaltanut sytyttää nuotioita. Kaikki pelkäsivät valon houkuttelevan vihollisen paikalle. Nukkuakseen paremmin jotkut sotilaat olivat rakentaneet kevyitä esteitä ja ansoja mahdollisien hyökkääjien varalle. Suurin osa kuitenkin luotti joukon tuomaan turvaan. Osa taas oli niin väsyneitä, etteivät he olleet ehtineet enää edes ajatella vihollista ennen nukahtamistaan.
Edkar huomasi, että kapteeni Suomas oli noussut ylös ja seisoskeli vähän matkan päässä puulta. Myls Edkar nousi ylös ja meni kapteenin luokse.
”Onko illan ja yön aikana tapahtunut mitään?” Edkar kysyi.
”Ei mitään mainittavaa, herra kenraali. Kaikissa suunnissa on hiljaista. Taisimme tulla Suuren keisarikunnan leireille niin suurena yllätyksenä, ettei meidän peräänkään osata lähteä”, Solkar sanoi.
”Sitä yllätystä tuskin kestää montakaan päivää. Kun tieto kiirii keisarikunnan armeijan keskusleiriin, niin sieltä tulee varmasti uudet ohjeet siihen, miten tulee toimia. Vihollisina he meitä kuitenkin suoraan pitivät”, Edkar sanoi.
”Taistelun alussa oli pientä epäröintiä, mutta lopulta meidän kai todettiin olevan väärässä paikassa liittolaisiksi. Mekään emme tosin ehkä käyttäytyneet mitenkään liittolaismaisesti”, Solkar sanoi.
”Eipä meidän täällä pitäisikään olla”, Edkar sanoi.
Edkar huokaisi ja katseli metsään. Nukkuvia sotilaita näkyi niin pitkälle kuin hänen katseensa vain kantoi.
”Herra kenraali?” Solkar kysyi.
”Toivon vain, että pääsisimme täältä jo pois”, Edkar sanoi.
”Niin. Me kaikki toivomme sitä. Levätkää vielä, herra kenraali”, Solkar sanoi.
”Koitan levätä. Hankkikaa te sillä välin tietoa, missä tukijoukot ovat. Voitte myös auttaa Kafenpoikaa ensiavun järjestämisessä”, Edkar sanoi.
”Selvä, herra kenraali”, Solkar sanoi.
Edkar meni takaisin puun juurelle lepäämään. Kapteeni Kallas nukkui edelleen sikeästi.
Aamulla kapteeni Suomaksella oli hyviä uutisia. Tukijoukot olivat löytyneet ja näiden pystyttämä leiri oli lyhyen matkan päässä. Sinne ehdittäisiin aamupäivän aikana. Aliupseeri Kafenpojan ensiaputoimet olivat myös sujuneet hyvin. Pahiten haavoittuneet oli löydetty ja heitä oli jo lähdetty kantamaan kohti tukijoukkojen leiriä, missä parempaa hoitoa oli tarjolla.
”Lähdetään sitten liikkeelle. Kukaan tuskin haluaa odotella täällä yhtään pidempään”, Edkar sanoi.
Osasto lähti liikkeelle heti, kun käsky saatiin välitettyä kaikille.
Kun Edkar heräsi, ilta oli jo kääntynyt yöksi. Ympärillä oli hiljaista ja valoa oli vähän, kun kukaan ei uskaltanut sytyttää nuotioita. Kaikki pelkäsivät valon houkuttelevan vihollisen paikalle. Nukkuakseen paremmin jotkut sotilaat olivat rakentaneet kevyitä esteitä ja ansoja mahdollisien hyökkääjien varalle. Suurin osa kuitenkin luotti joukon tuomaan turvaan. Osa taas oli niin väsyneitä, etteivät he olleet ehtineet enää edes ajatella vihollista ennen nukahtamistaan.
Edkar huomasi, että kapteeni Suomas oli noussut ylös ja seisoskeli vähän matkan päässä puulta. Myls Edkar nousi ylös ja meni kapteenin luokse.
”Onko illan ja yön aikana tapahtunut mitään?” Edkar kysyi.
”Ei mitään mainittavaa, herra kenraali. Kaikissa suunnissa on hiljaista. Taisimme tulla Suuren keisarikunnan leireille niin suurena yllätyksenä, ettei meidän peräänkään osata lähteä”, Solkar sanoi.
”Sitä yllätystä tuskin kestää montakaan päivää. Kun tieto kiirii keisarikunnan armeijan keskusleiriin, niin sieltä tulee varmasti uudet ohjeet siihen, miten tulee toimia. Vihollisina he meitä kuitenkin suoraan pitivät”, Edkar sanoi.
”Taistelun alussa oli pientä epäröintiä, mutta lopulta meidän kai todettiin olevan väärässä paikassa liittolaisiksi. Mekään emme tosin ehkä käyttäytyneet mitenkään liittolaismaisesti”, Solkar sanoi.
”Eipä meidän täällä pitäisikään olla”, Edkar sanoi.
Edkar huokaisi ja katseli metsään. Nukkuvia sotilaita näkyi niin pitkälle kuin hänen katseensa vain kantoi.
”Herra kenraali?” Solkar kysyi.
”Toivon vain, että pääsisimme täältä jo pois”, Edkar sanoi.
”Niin. Me kaikki toivomme sitä. Levätkää vielä, herra kenraali”, Solkar sanoi.
”Koitan levätä. Hankkikaa te sillä välin tietoa, missä tukijoukot ovat. Voitte myös auttaa Kafenpoikaa ensiavun järjestämisessä”, Edkar sanoi.
”Selvä, herra kenraali”, Solkar sanoi.
Edkar meni takaisin puun juurelle lepäämään. Kapteeni Kallas nukkui edelleen sikeästi.
Aamulla kapteeni Suomaksella oli hyviä uutisia. Tukijoukot olivat löytyneet ja näiden pystyttämä leiri oli lyhyen matkan päässä. Sinne ehdittäisiin aamupäivän aikana. Aliupseeri Kafenpojan ensiaputoimet olivat myös sujuneet hyvin. Pahiten haavoittuneet oli löydetty ja heitä oli jo lähdetty kantamaan kohti tukijoukkojen leiriä, missä parempaa hoitoa oli tarjolla.
”Lähdetään sitten liikkeelle. Kukaan tuskin haluaa odotella täällä yhtään pidempään”, Edkar sanoi.
Osasto lähti liikkeelle heti, kun käsky saatiin välitettyä kaikille.
torstai 29. elokuuta 2019
Tie etelään V
Betula pubescens, osa 75
Kun netronovalaiset olivat päässet piiloon Suuren keisarikunnan armeijalta, he etenivät nopeasti kohti etelää samalla ansoittaen kulkutiensä heitä seuraavia tiedustelijoita varten. Edkar myös lähetti tiedustelijoita ympärille sekä lähettejä etsimään osastoa, jossa tukijoukot olivat. Lopulta heidän oli kuitenkin pysähdyttävä lepäämään, kun pidempään taistelussa olleet eivät enää jaksaneet edetä eteenpäin.
”Toivottavasti löydämme tukijoukot pian. Miehillä on nälkä”, Edkar sanoi.
”Lepo auttaa jo pitkälle, herra kenraali”, Venir sanoi.
”Mutta se ei riitä, jos haluamme päästä kotiin”, Edkar sanoi.
”En tiedä mikä siihen riittää, herra kenraali”, Venir sanoi.
Edkar katsoi kapteeni Kallasta, joka oli kaukana energisestä itsestään. Kapteenin lasittuneen katseen edessä olivat väsyneet ja surulliset kasvot. Kallas oli myös saanut taistelun aikana useita ruhjeita ja haavoja, jotka kaikki olivat edelleen sitomatta.
”Tarvitsemme levon ja ruuan lisäksi siihen onnea ja toivoa”, Edkar sanoi.
”Niin. Varmasti, herra kenraali”, Venir sanoi.
”Mene lepäämään, kapteeni. Pärjään aliupseerien avustuksella”, Edkar sanoi.
”Kyllä, herra kenraali. Levätkää tekin, herra kenraali”, Venir sanoi.
Edkar seurasi kapteeni Kallasta, kun tämä asettui läheisen puun juurelle makaamaan ja nukahti lähes välittömästi. Saman puun alla nukkui myös kapteeni Suomas.
Pian aliupseeri Kafenpoika tuli Edkarin luokse.
”Kapteenit ovat väsyneitä, herra kenraali”, Nekau sanoi.
”Niin. Antaa heidän nyt levätä. Samoin kaikkien miesten, jotka olivat saarroksissa”, Edkar sanoi.
”Kaikki unen tarpeessa olevat taitavat olla jo nukkumassa, herra kenraali. Ehkä teitä lukuun ottamatta, herra kenraali”, Nekau sanoi.
Edkar hymähti.
”Herra kenraali, onko teillä uusia määräyksiä?” Nekau kysyi.
”Jos koet olevasi jossain määrin virkeä ja toimintakykyinen, niin etsi miehiä, jotka ovat myös toimintakykyisiä ja etsikää tai tehkää sidontatarpeita ja hoitavia yrttejä ja auttakaa taistelussa haavoittuneita. On paras aloittaa haavoittuneiden hoito jo ennen tukijoukkojen löytymistä”, Edkar sanoi.
”Lähden heti etsimään sopivia miehiä, herra kenraali”, Nekau sanoi.
”Hyvä. Minäkin taidan sitten hetken levätä. Edessä voi olla vielä pitkiä päiviä”, Edkar sanoi.
”Se on varmasti hyvä ajatus, herra kenraali”, Nekau sanoi.
Kafenpoika lähti toteuttamaan Edkarin käskyä ja Edkar puolestaan meni lepäämään sen samaisen puun alle, jonka alla kapteenikaksikko jo lepäsi.
Kun netronovalaiset olivat päässet piiloon Suuren keisarikunnan armeijalta, he etenivät nopeasti kohti etelää samalla ansoittaen kulkutiensä heitä seuraavia tiedustelijoita varten. Edkar myös lähetti tiedustelijoita ympärille sekä lähettejä etsimään osastoa, jossa tukijoukot olivat. Lopulta heidän oli kuitenkin pysähdyttävä lepäämään, kun pidempään taistelussa olleet eivät enää jaksaneet edetä eteenpäin.
”Toivottavasti löydämme tukijoukot pian. Miehillä on nälkä”, Edkar sanoi.
”Lepo auttaa jo pitkälle, herra kenraali”, Venir sanoi.
”Mutta se ei riitä, jos haluamme päästä kotiin”, Edkar sanoi.
”En tiedä mikä siihen riittää, herra kenraali”, Venir sanoi.
Edkar katsoi kapteeni Kallasta, joka oli kaukana energisestä itsestään. Kapteenin lasittuneen katseen edessä olivat väsyneet ja surulliset kasvot. Kallas oli myös saanut taistelun aikana useita ruhjeita ja haavoja, jotka kaikki olivat edelleen sitomatta.
”Tarvitsemme levon ja ruuan lisäksi siihen onnea ja toivoa”, Edkar sanoi.
”Niin. Varmasti, herra kenraali”, Venir sanoi.
”Mene lepäämään, kapteeni. Pärjään aliupseerien avustuksella”, Edkar sanoi.
”Kyllä, herra kenraali. Levätkää tekin, herra kenraali”, Venir sanoi.
Edkar seurasi kapteeni Kallasta, kun tämä asettui läheisen puun juurelle makaamaan ja nukahti lähes välittömästi. Saman puun alla nukkui myös kapteeni Suomas.
Pian aliupseeri Kafenpoika tuli Edkarin luokse.
”Kapteenit ovat väsyneitä, herra kenraali”, Nekau sanoi.
”Niin. Antaa heidän nyt levätä. Samoin kaikkien miesten, jotka olivat saarroksissa”, Edkar sanoi.
”Kaikki unen tarpeessa olevat taitavat olla jo nukkumassa, herra kenraali. Ehkä teitä lukuun ottamatta, herra kenraali”, Nekau sanoi.
Edkar hymähti.
”Herra kenraali, onko teillä uusia määräyksiä?” Nekau kysyi.
”Jos koet olevasi jossain määrin virkeä ja toimintakykyinen, niin etsi miehiä, jotka ovat myös toimintakykyisiä ja etsikää tai tehkää sidontatarpeita ja hoitavia yrttejä ja auttakaa taistelussa haavoittuneita. On paras aloittaa haavoittuneiden hoito jo ennen tukijoukkojen löytymistä”, Edkar sanoi.
”Lähden heti etsimään sopivia miehiä, herra kenraali”, Nekau sanoi.
”Hyvä. Minäkin taidan sitten hetken levätä. Edessä voi olla vielä pitkiä päiviä”, Edkar sanoi.
”Se on varmasti hyvä ajatus, herra kenraali”, Nekau sanoi.
Kafenpoika lähti toteuttamaan Edkarin käskyä ja Edkar puolestaan meni lepäämään sen samaisen puun alle, jonka alla kapteenikaksikko jo lepäsi.
torstai 22. elokuuta 2019
Kolmen leirin taistelu VI
Betula pubescens, osa 74
Tuhotun leirin sotilaista harva jäi odottamaan Edkarin johtaman osaston saapumista taistelukentälle. Ne jotka eivät rynnänneet suoraan pakoon, antoivat suosiolla netronovalaisten yhdistää voimansa. Saarrettu osasto oli myös saanut taistelutahtonsa taas nousuun, joten myös toisen leirin joukot joutuivat vetäytymään.
Kapteeni Kallas tuli tapaamaan Edkaria heti, kun netronovalaisten osastot olivat saaneet kosketuksen toisiinsa. Kapteeni Suomas puolestaan johti osaston uudelleenjärjestäytymistä.
”Herra kenraali, hyvä nähdä teitä”, Venir sanoi.
”Niin myös teitä”, Edkar sanoi.
”Ehdimme jo pelätä, ettei yksikään läheteistä päässyt perille saakka”, Venir sanoi.
”Yksi pääsi, mutta me myös tiedustelimme itse taistelun sijainnin ja tilanteen, kun kuulimme hälytyksen ja varmistimme ettemme me itse olleet tulleet huomatuksi”, Edkar sanoi.
”Hyvä, hyvä”, Venir sanoi.
Kapteeni Kallas jäi väsymystään tuijottamaan paikoilleen.
”Olette väsynyt, kapteeni”, Edkar sanoi.
”Ei, kyllä minä jaksan, herra kenraali”, Venir vastasi.
”Se ei ollut kysymys”, Edkar sanoi.
Kapteeni Kallas vain nyökkäsi. Edkarin mielestä kapteeni näytti siltä, että hän nukahtaisi heti kun pääsisi nuolenkantaman ulkopuolelle Suuren keisarikunnan leireistä. Taistelun pakko piti häntä hereillä.
”Mikä täällä on tilanne? Ovatko miehet väsyneitä?” Edkar kysyi.
”Jos sanon ihan rehellisesti, herra kenraali, niin olemme todella väsyneitä. Miehet kuitenkin saivat uutta uskoa, kun näkivät teidät. He jatkavat taistelua väsymyksestä huolimatta, kun te olette heitä nyt johtamassa. Jos haluamme lyödä toisenkin leirin, se täytyy tehdä nyt”, Venir vastasi.
”Ei kuitenkaan kannata väsyttää itseään loputtomiin. Voimamme eivät myöskään välttämättä riitä toisen leirin tuhoamiseen, kun meillä ei enää ole yllätyksen tuomaa etua. Ja joka tapauksessa tarkoituksemme on pyrkiä jatkamaan matkaa mahdollisimman pienellä taistelulla”, Edkar sanoi.
”Mitkä ovat siis käskysi, herra kenraali?” Venir kysyi.
”Jos meidät päästetään irtautumaan taistelusta, se on paras tehdä nyt”, Edkar vastasi.
Kapteeni Kallas nyökkäsi ja lähti välittämään käskyä.
Edkarin johtama osasto suojasi, kun piiritettynä ollut osasto vetäytyi kohti etelää. Suuren keisarikunnan armeija teki muutaman pienimuotoisen hyökkäyksen estääkseen netronovalaisten vetäytymisen, mutta lopulta he luopuivat yrityksestä. Saarto oli murtunut ja toisen leirin joukkojen osalta armeija oli lyöty, joten myöskään keisarikuntalaisilla ei ollut suurta intoa jatkaa taistelua.
Kolmen leirin taistelu oli ohitse.
Tuhotun leirin sotilaista harva jäi odottamaan Edkarin johtaman osaston saapumista taistelukentälle. Ne jotka eivät rynnänneet suoraan pakoon, antoivat suosiolla netronovalaisten yhdistää voimansa. Saarrettu osasto oli myös saanut taistelutahtonsa taas nousuun, joten myös toisen leirin joukot joutuivat vetäytymään.
Kapteeni Kallas tuli tapaamaan Edkaria heti, kun netronovalaisten osastot olivat saaneet kosketuksen toisiinsa. Kapteeni Suomas puolestaan johti osaston uudelleenjärjestäytymistä.
”Herra kenraali, hyvä nähdä teitä”, Venir sanoi.
”Niin myös teitä”, Edkar sanoi.
”Ehdimme jo pelätä, ettei yksikään läheteistä päässyt perille saakka”, Venir sanoi.
”Yksi pääsi, mutta me myös tiedustelimme itse taistelun sijainnin ja tilanteen, kun kuulimme hälytyksen ja varmistimme ettemme me itse olleet tulleet huomatuksi”, Edkar sanoi.
”Hyvä, hyvä”, Venir sanoi.
Kapteeni Kallas jäi väsymystään tuijottamaan paikoilleen.
”Olette väsynyt, kapteeni”, Edkar sanoi.
”Ei, kyllä minä jaksan, herra kenraali”, Venir vastasi.
”Se ei ollut kysymys”, Edkar sanoi.
Kapteeni Kallas vain nyökkäsi. Edkarin mielestä kapteeni näytti siltä, että hän nukahtaisi heti kun pääsisi nuolenkantaman ulkopuolelle Suuren keisarikunnan leireistä. Taistelun pakko piti häntä hereillä.
”Mikä täällä on tilanne? Ovatko miehet väsyneitä?” Edkar kysyi.
”Jos sanon ihan rehellisesti, herra kenraali, niin olemme todella väsyneitä. Miehet kuitenkin saivat uutta uskoa, kun näkivät teidät. He jatkavat taistelua väsymyksestä huolimatta, kun te olette heitä nyt johtamassa. Jos haluamme lyödä toisenkin leirin, se täytyy tehdä nyt”, Venir vastasi.
”Ei kuitenkaan kannata väsyttää itseään loputtomiin. Voimamme eivät myöskään välttämättä riitä toisen leirin tuhoamiseen, kun meillä ei enää ole yllätyksen tuomaa etua. Ja joka tapauksessa tarkoituksemme on pyrkiä jatkamaan matkaa mahdollisimman pienellä taistelulla”, Edkar sanoi.
”Mitkä ovat siis käskysi, herra kenraali?” Venir kysyi.
”Jos meidät päästetään irtautumaan taistelusta, se on paras tehdä nyt”, Edkar vastasi.
Kapteeni Kallas nyökkäsi ja lähti välittämään käskyä.
Edkarin johtama osasto suojasi, kun piiritettynä ollut osasto vetäytyi kohti etelää. Suuren keisarikunnan armeija teki muutaman pienimuotoisen hyökkäyksen estääkseen netronovalaisten vetäytymisen, mutta lopulta he luopuivat yrityksestä. Saarto oli murtunut ja toisen leirin joukkojen osalta armeija oli lyöty, joten myöskään keisarikuntalaisilla ei ollut suurta intoa jatkaa taistelua.
Kolmen leirin taistelu oli ohitse.
torstai 15. elokuuta 2019
Kolmen leirin taistelu V
Betula pubescens, osa 73
Jotkut kenraalin henkivartijoista hurjistuivat surun täyttämään raivoon nähdessään kenraalinsa kuolevan. Suurin osa sen sijaan vajosi epätoivoon. Jotkut anoivat armoa. Ketään ei säästetty. Siihen Edkarilla ja hänen joukoillaan ei ollut varaa. Jokainen säästetty sotilas oli taakka, joka seuraisi perässä otettiin heidät sitten vangeiksi tai päästettiin pakoon. Leirin keskusta oli pian lyöty, pikaisesti ryöstetty ja sytytetty palamaan. Hyökkäys pääsi jatkumaan kohti leirin toista laitaa, jossa vastustajia oli enemmän ja näin koko hyökkäyksen lopullinen menestys mitattaisiin.
Leirin keskustasta nouseva savupatsas riitti monelle syyksi juosta pakoon ja muidenkin taistelutahto heikkeni nopeasti. Suurin osa juoksi kohti pohjoista, jonne liikettä myös ohjattiin hyökkäyksen painopisteen pitämisellä leirin eteläreunalla. Osa juoksi myös kohti seuraavaa leiriä ja leirien välissä käytävää toista taistelua. Erityisesti jälkimmäistä Edkar oli toivonut, jotta syntynyt pakokauhu leviäisi laajemmalle ja paine taistelussa pienenisi.
Koko leiri oli pian sytytetty tuleen ja sen verran ryöstetty kuin taistelun vielä jatkuessa pystyttiin kantamaan. Savupatsas näkyisi pian kauaksi ja varmasti huomattaisiin myös pohjoisessa olevissa leireissä. Sieltä lähtisi pian sekä tiedustelijoita että apujoukkoja.
Edkar saapui leirin reunalle ja pääsi katselemaan nyt omin silmin leirien välissä käytävää taistelua. Netronovalaiset olivat ilmeisemmin olleet aikaisemmin ahdingossa, mutta saaneet hengähdystauon, kun Suuren keisarikunnan sotilaat keskittyivät ihmettelemään leiristä tulevaa savua sekä sieltä pakenevia sotilaita.
”Meidän täytyy jatkaa hyökkäystä. Ihmetys ei saa muuttua vastarinnaksi ennen kuin joukkomme on vapautettu saarroksista. Valmistele osastot etenemään uuteen hyökkäykseen”, Edkar sanoi.
”Selvä, herra kenraali”, Nekau sanoi.
Aliupseeri lähti toteuttamaan käskyä. Edkar jäi seuraamaan alhaalla käytävää taistelua. Tämän leirin sotilaiden vastarinta todennäköisesti olisi heikkoa, mutta toisen leirin sotilaiden reaktiota oli vaikea arvioida. Nämä ehkä kävisivät puolustavampaan muodostelmaan siihen saakka, kunnes tilanne alkaisi selkeytyä. Netronovalaiset puolestaan lähtisivät pian piirityksen murtamisen jälkeen kohti etelää. Tässä tilanteessa toisen leirin joukot saattaisivat käydä uuteen hyökkäykseen.
”Mutta mitä ikinä tapahtuukaan, omia on autettava”, Edkar sanoi.
Kenraali katseli ympärillään olevia sotilaita. Nämä olivat päässeet hetkeksi levähtämään ja valmistautumaan uuteen hyökkäykseen. Edkar päätti, että oli aika nostattaa taistelutahtoa. Sekä täällä ylhäällä että mahdollisesti myös alhaalla, mikäli ääni kantoi sinne saakka.
”Joko jatketaan, sotilaat?” Edkar kysyi.
”Jatketaan vain, herra kenraali”, lähellä seisova sotilas vastasi.
”Lyömmekö me vihollisemme, sotilaat?” Edkar kysyi.
”Lyömme, herra kenraali”, lähellä olevat sotilaat vastasivat.
Edkar jatkoi joukkojensa huudatusta. Jokaisella huudolla lisää sotilaita liittyi mukaan. Lopulta koko joukko oli mukana huutamassa ja huuto ylsi leirien välisen laakson pohjalle saakka. Lopulta Edkar määräsi joukot liikkeelle, mutta huutoja jatkettiin. Lopulta niihin yhtyivät myös saarretun osaston sotilaat.
Jotkut kenraalin henkivartijoista hurjistuivat surun täyttämään raivoon nähdessään kenraalinsa kuolevan. Suurin osa sen sijaan vajosi epätoivoon. Jotkut anoivat armoa. Ketään ei säästetty. Siihen Edkarilla ja hänen joukoillaan ei ollut varaa. Jokainen säästetty sotilas oli taakka, joka seuraisi perässä otettiin heidät sitten vangeiksi tai päästettiin pakoon. Leirin keskusta oli pian lyöty, pikaisesti ryöstetty ja sytytetty palamaan. Hyökkäys pääsi jatkumaan kohti leirin toista laitaa, jossa vastustajia oli enemmän ja näin koko hyökkäyksen lopullinen menestys mitattaisiin.
Leirin keskustasta nouseva savupatsas riitti monelle syyksi juosta pakoon ja muidenkin taistelutahto heikkeni nopeasti. Suurin osa juoksi kohti pohjoista, jonne liikettä myös ohjattiin hyökkäyksen painopisteen pitämisellä leirin eteläreunalla. Osa juoksi myös kohti seuraavaa leiriä ja leirien välissä käytävää toista taistelua. Erityisesti jälkimmäistä Edkar oli toivonut, jotta syntynyt pakokauhu leviäisi laajemmalle ja paine taistelussa pienenisi.
Koko leiri oli pian sytytetty tuleen ja sen verran ryöstetty kuin taistelun vielä jatkuessa pystyttiin kantamaan. Savupatsas näkyisi pian kauaksi ja varmasti huomattaisiin myös pohjoisessa olevissa leireissä. Sieltä lähtisi pian sekä tiedustelijoita että apujoukkoja.
Edkar saapui leirin reunalle ja pääsi katselemaan nyt omin silmin leirien välissä käytävää taistelua. Netronovalaiset olivat ilmeisemmin olleet aikaisemmin ahdingossa, mutta saaneet hengähdystauon, kun Suuren keisarikunnan sotilaat keskittyivät ihmettelemään leiristä tulevaa savua sekä sieltä pakenevia sotilaita.
”Meidän täytyy jatkaa hyökkäystä. Ihmetys ei saa muuttua vastarinnaksi ennen kuin joukkomme on vapautettu saarroksista. Valmistele osastot etenemään uuteen hyökkäykseen”, Edkar sanoi.
”Selvä, herra kenraali”, Nekau sanoi.
Aliupseeri lähti toteuttamaan käskyä. Edkar jäi seuraamaan alhaalla käytävää taistelua. Tämän leirin sotilaiden vastarinta todennäköisesti olisi heikkoa, mutta toisen leirin sotilaiden reaktiota oli vaikea arvioida. Nämä ehkä kävisivät puolustavampaan muodostelmaan siihen saakka, kunnes tilanne alkaisi selkeytyä. Netronovalaiset puolestaan lähtisivät pian piirityksen murtamisen jälkeen kohti etelää. Tässä tilanteessa toisen leirin joukot saattaisivat käydä uuteen hyökkäykseen.
”Mutta mitä ikinä tapahtuukaan, omia on autettava”, Edkar sanoi.
Kenraali katseli ympärillään olevia sotilaita. Nämä olivat päässeet hetkeksi levähtämään ja valmistautumaan uuteen hyökkäykseen. Edkar päätti, että oli aika nostattaa taistelutahtoa. Sekä täällä ylhäällä että mahdollisesti myös alhaalla, mikäli ääni kantoi sinne saakka.
”Joko jatketaan, sotilaat?” Edkar kysyi.
”Jatketaan vain, herra kenraali”, lähellä seisova sotilas vastasi.
”Lyömmekö me vihollisemme, sotilaat?” Edkar kysyi.
”Lyömme, herra kenraali”, lähellä olevat sotilaat vastasivat.
Edkar jatkoi joukkojensa huudatusta. Jokaisella huudolla lisää sotilaita liittyi mukaan. Lopulta koko joukko oli mukana huutamassa ja huuto ylsi leirien välisen laakson pohjalle saakka. Lopulta Edkar määräsi joukot liikkeelle, mutta huutoja jatkettiin. Lopulta niihin yhtyivät myös saarretun osaston sotilaat.
torstai 1. elokuuta 2019
Kolmen leirin taistelu IV
Betula pubescens, osa 72
Sotilaat seurasivat varovaisesti kenraali Netronovaa, joka nousi ripeällä vauhdilla ylös rinnettä. Edkar kulki etummaisena henkivartijansa kintereillään. Hän kiirehti sen vuoksi, ettei halunnut menettää hyvää hyökkäysmahdollisuutta. Perässä tulevat henkivartijat koittavat toppuutella kenraalin vauhtia sen minkä pystyivät, mutta kenraalia ei saatu pideltyä ennen kuin vasta leirin juurella.
Suunnitelmana oli nousta ylös leiriin huomaamattomasti ja edetä myös leiriä pitkin niin pitkälle kuin mahdollista. Vasta sitten, kun heidät oli huomattu, ryhdyttäisiin täyteen rynnäkköön ja taisteluun. Tarkoitus oli myös aiheuttaa leiriin mahdollisimman paljon sekaannusta, joten pienet osastot oli lähetetty hyökkäämään molemmista sivustoista ja nämä kävisivät hyökkäykseen vasta pääosaston jo ollessa taistelussa.
Edkar toivoi, että hänen toivomansa paniikki syntyisi Suuren keisarikunnan armeijan sotilaissa ja edessä odottavassa taistelussa kaikki hänen tuntemansa ja hänelle tuntemattomat sodan jumaluudet olisivat hänen puolellaan. Sekä paniikkia että jumaluuksien hyvää tahtoa varmasti tultaisiin tarvitsemaan.
Lopulta kärkijoukot saivat Edkarin kiinni. Kun he olivat tähystäneet tien olevan auki leiriin, joukot Edkarin johdolla livahtivat leiriin. Naruaita raivattiin pois tieltä ja tie leiriin oli auki.
He etenivät hiljaisina ja mahdollisimman näkymättömissä leirin poikki. Vähäiset vastaan tulevat sotilaat, joista useat olivat sangen vahvasti päihtyneitä, surmattiin hiljaisesti. Edkar pääsi henkivartijoidensa kanssa lähes leirin puoliväliin saakka ennen kuin sotilaita alkoi tulla vastaan enemmän ja hiiviskely alkoi muuttua taisteluksi. Kukaan Suuren keisarikunnan armeijan sotilaista ei kuitenkaan ollut odottanut taistelua, joten he olivat täysin valmistautumattomia. Veri virtasi pitkin leirin polkuja.
Netronovalaisten hiiviskelyonni ei kuitenkaan jatkunut loputtomiin. Leirin keskustassa oli tarkemmin vartioitu alue, jonka sisällä sotilaat olivat pääasiassa täysissä varusteissa. Sotilaat olivat myös paremmin koulutettuja ja varustettuja kuin heidän aikaisemmin leirissä kohtaamansa sotilaat. Edkar tajusi nopeasti, että kyse oli leiriä johtavan kenraalin henkivartiokaartista.
”Piirittäkää leirin keskusta. Edetkää sivuilla ja varautukaa tällä alueella taisteluun”, Edkar sanoi.
Lähetit lähtivät viemään käskyä kauemmaksi ja Edkarin henkivartijat ryhtyivät toteuttamaan sitä välittömästi. Leirin keskusta, jossa kaikki paremmin varustautuneet henkivartijat olivat, oli pian saarrettu. Meteli aiheutti lopulta vaimean hälytyksen, johon oikein missään ei vastattu. Loputkin leirin keskustan sotilaat tulivat ulos teltoistaan. Mukaan lukien leiriä johtava kenraali.
Suuren keisarikunnan armeijan keisari työntyi sotilaidensa läpi Edkarin luokse.
”Mitä täällä tapahtuu? Mitä tämä tarkoittaa?” Kenraali kysyi.
”Miltä tämä sinusta näyttää?” Edkar kysyi.
Kenraali katseli ympärilleen, mutta ei vastannut. Se olisi ollut liian ilmeisen asian toteamista.
”Jos haluat säästää sotilaidesi verta, nyt on hyvä hetki laskea aseet ja antautua”, Edkar sanoi.
Kenraali nauroi.
”Kuka sinä luulet olevasi?” Kenraali kysyi.
Edkari astui lähemmäksi kollegaansa.
”Kenraali, joka päihitti sinut”, Edkar sanoi.
Edkar upotti miekkansa Suuren keisarikunnan kenraalin vatsaan ja veti kenraalia selästä itseensä päin. Miekka tuli esiin toiselta puolelta.
”Miksi?” Kenraali kysyi.
”Teidän keisarikuntanne petollisuuden vuoksi”, Edkar vastasi.
Edkar antoi kuolevan kollegansa kaatua maahan.
Sotilaat seurasivat varovaisesti kenraali Netronovaa, joka nousi ripeällä vauhdilla ylös rinnettä. Edkar kulki etummaisena henkivartijansa kintereillään. Hän kiirehti sen vuoksi, ettei halunnut menettää hyvää hyökkäysmahdollisuutta. Perässä tulevat henkivartijat koittavat toppuutella kenraalin vauhtia sen minkä pystyivät, mutta kenraalia ei saatu pideltyä ennen kuin vasta leirin juurella.
Suunnitelmana oli nousta ylös leiriin huomaamattomasti ja edetä myös leiriä pitkin niin pitkälle kuin mahdollista. Vasta sitten, kun heidät oli huomattu, ryhdyttäisiin täyteen rynnäkköön ja taisteluun. Tarkoitus oli myös aiheuttaa leiriin mahdollisimman paljon sekaannusta, joten pienet osastot oli lähetetty hyökkäämään molemmista sivustoista ja nämä kävisivät hyökkäykseen vasta pääosaston jo ollessa taistelussa.
Edkar toivoi, että hänen toivomansa paniikki syntyisi Suuren keisarikunnan armeijan sotilaissa ja edessä odottavassa taistelussa kaikki hänen tuntemansa ja hänelle tuntemattomat sodan jumaluudet olisivat hänen puolellaan. Sekä paniikkia että jumaluuksien hyvää tahtoa varmasti tultaisiin tarvitsemaan.
Lopulta kärkijoukot saivat Edkarin kiinni. Kun he olivat tähystäneet tien olevan auki leiriin, joukot Edkarin johdolla livahtivat leiriin. Naruaita raivattiin pois tieltä ja tie leiriin oli auki.
He etenivät hiljaisina ja mahdollisimman näkymättömissä leirin poikki. Vähäiset vastaan tulevat sotilaat, joista useat olivat sangen vahvasti päihtyneitä, surmattiin hiljaisesti. Edkar pääsi henkivartijoidensa kanssa lähes leirin puoliväliin saakka ennen kuin sotilaita alkoi tulla vastaan enemmän ja hiiviskely alkoi muuttua taisteluksi. Kukaan Suuren keisarikunnan armeijan sotilaista ei kuitenkaan ollut odottanut taistelua, joten he olivat täysin valmistautumattomia. Veri virtasi pitkin leirin polkuja.
Netronovalaisten hiiviskelyonni ei kuitenkaan jatkunut loputtomiin. Leirin keskustassa oli tarkemmin vartioitu alue, jonka sisällä sotilaat olivat pääasiassa täysissä varusteissa. Sotilaat olivat myös paremmin koulutettuja ja varustettuja kuin heidän aikaisemmin leirissä kohtaamansa sotilaat. Edkar tajusi nopeasti, että kyse oli leiriä johtavan kenraalin henkivartiokaartista.
”Piirittäkää leirin keskusta. Edetkää sivuilla ja varautukaa tällä alueella taisteluun”, Edkar sanoi.
Lähetit lähtivät viemään käskyä kauemmaksi ja Edkarin henkivartijat ryhtyivät toteuttamaan sitä välittömästi. Leirin keskusta, jossa kaikki paremmin varustautuneet henkivartijat olivat, oli pian saarrettu. Meteli aiheutti lopulta vaimean hälytyksen, johon oikein missään ei vastattu. Loputkin leirin keskustan sotilaat tulivat ulos teltoistaan. Mukaan lukien leiriä johtava kenraali.
Suuren keisarikunnan armeijan keisari työntyi sotilaidensa läpi Edkarin luokse.
”Mitä täällä tapahtuu? Mitä tämä tarkoittaa?” Kenraali kysyi.
”Miltä tämä sinusta näyttää?” Edkar kysyi.
Kenraali katseli ympärilleen, mutta ei vastannut. Se olisi ollut liian ilmeisen asian toteamista.
”Jos haluat säästää sotilaidesi verta, nyt on hyvä hetki laskea aseet ja antautua”, Edkar sanoi.
Kenraali nauroi.
”Kuka sinä luulet olevasi?” Kenraali kysyi.
Edkari astui lähemmäksi kollegaansa.
”Kenraali, joka päihitti sinut”, Edkar sanoi.
Edkar upotti miekkansa Suuren keisarikunnan kenraalin vatsaan ja veti kenraalia selästä itseensä päin. Miekka tuli esiin toiselta puolelta.
”Miksi?” Kenraali kysyi.
”Teidän keisarikuntanne petollisuuden vuoksi”, Edkar vastasi.
Edkar antoi kuolevan kollegansa kaatua maahan.
torstai 25. heinäkuuta 2019
Kolmen leirin taistelu III
Betula pubescens, osa 71
Aluksi Edkar ja henkivartijakaksikko kävelivät eteenpäin
lähemmäksi leiriä, mutta pian heidän oli jo ryömittävä eteenpäin pysyäkseen
piilossa mahdollisilta katseilta. Yhtään leirissä olevaa vartijaa he eivät
tosin nähneet, eivät edes torneissa. Se ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, ettei
leirissä ollut vartijoita.
Suuren keisarikunnan armeijan keskimmäinen leiri oli
pystytetty laakealle kukkulalle, joka päältä oli raivattu kaikki puut ja
pensaat. Puita oli kaadettu myös leirin ympäriltä, mutta niitä oli ilmeisesti
käytetty lähinnä telttojen rakentamiseen ja nuotioiden ylläpitoon. Mitään
varsinaisia puolustusrakenteita leirissä ei vartiotornien lisäksi juuri ollut.
Kiviä oli kannettu jonkin verran vartiotornien tueksi, mutta enemmän niitä oli
käytetty telttojen pystytykseen. Varsinainen leiri oli merkitty kepeistä ja
narusta tehdyllä aidalla, jonka sisälle teltat oli pystytetty. Kevytrakenteisten
porttien molemmin puolin oli muutaman metrin verran matalaa paaluaitaa.
Kolmikon onnistui päästä leiriä lähimpänä olevan isomman
puskan luokse ilman, että heitä huomattiin. Tässä vaiheessa henkivartijat
esittivät huolensa, että leiriä ei kannattaisi enää lähestyä ja huomaamaton poistuminenkin
voisi olla jo hankalaa.
”En näe täältä sitä, mitä haluan nähdä, joten jatkan vielä
eteenpäin”, Edkar sanoi.
”Mutta herra kenraali, meidät huomataan”, toinen
henkivartijoista sanoi.
Edkar mietti pienen hetken.
”Se on totta. Odottakaa te kaksi tässä. Palaan pian”, Edkar
sanoi.
Edkar ei jäänyt odottamaan henkivartijoidensa mutinoita vaan
jatkoi loivaa rinnettä eteenpäin kohti leiriä. Hän pääsi pian leiriä ympäröivän
aidan juurelle. Muutaman metrin päässä aidasta oli ensimmäinen teltta ja sen
vieressä teline aseille. Teline oli täynnä aseita, mutta niiden käyttäjiä ei
näkynyt.
Aikansa odotettuaan ja ympäristöä kuunnellen Edkar
hivuttautui aidan alitse ja nousi varovaisesti seisomaan. Leiri oli hieman
pienempi kuin mitä hän oli odottanut, mutta kuitenkin varmasti kohtuullisen
suuren osaston majoittava. Leirin puoli, jolla Edkar oli, oli melko tyhjä.
Enemmän sotilaita ja muuta väkeä näkyi vasta aivan leirin toisella puolella.
Nämä olivat ilmeisesti katselemassa taistelua.
Edkar päätti, että paras ratkaisu olisi hyökätä
katselijoiden selustaan. Se saattaisi laukaista pakokauhun alhaalla olevissa
Suuren keisarikunnan joukoissa. Samalla se oli omiaan nostamaan hänen omien
joukkojen taistelutahtoa.
Paluumatka osaston luokse sujui nopeammin kuin tulomatka.
Vaikka he varoivat näkymistä ylös leiriin, olivat he myös suhteellisen
levollisin mielin siitä, että lähes koko leiri oli seuraamassa taistelua leirin
vastakkaisella laidalla.
Nekau Kafenpoika oli selvästi helpottunut nähdessään
kenraali Netronovan palaavan.
”Herra kenraali, hyvä nähdä teitä”, Nekau sanoi.
”Myös teitä”, Edkar sanoi.
”Saitko tarvitsemasi tiedot?” Nekau kysyi.
”Kyllä. Samalla myös päätin, että meidän kannattaa hyökätä
suoraan leirin läpi. Pääsemme yllättämään vihollisemme täysin”, Edkar sanoi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)