torstai 29. maaliskuuta 2012

Emily


Betula nana, osa 26

Mihail käveli sotkuiseen asuntoonsa ja rojahti sängylleen. Hän yritti miettiä päivän tapahtumia, kaikkia ohuita viittauksia ja epämääräisiä kuiskauksia. Kokonaiskuvaa ei kuitenkaan syntynyt. Jotakin oli kuitenkin tekeillä.

Rafael oli puhunut sodasta ja sen ensimmäisistä siirroista. Oliko sota tosiaan tulossa? Kuka taistelee ja ketä vastaan? Mihail vilkaisi kirjahyllyssä lojuvaa sotahistorian kirjan selkämystä. Rauhaa oli kestänyt jo toistasataa vuotta. Edellinen sota oli kestänyt puoli vuosisataa ja lähes tuhonnut koko maailman. Kenelläkään ei varmastikaan ollut motiiveja käynnistää samanlaista sotaa uudelleen.

Mihail yritti ajatella, minkälaista olisi olla sodassa, mutta epäili, ettei kyennyt kunnolla hahmottamaan sodan olemusta. Hän oli kuitenkin ollut vain muutamissa todenmukaisissa taisteluissa ja nekin olivat olleet kaikki kaksintaisteluja. Kuten demoniakin vastaan. Rintamataistelussa tilanne olisi varmasti aivan toisenlainen.

Päivä tuntui pitkältä, vaikka kello oli vasta hieman yli neljän. Ajateltavaa oli kuitenkin tullut enemmän kuin yhden päivän aikana ehti ajatella. Mihail nukahti.

Lähes kahden tunnin unien jälkeen Mihail heräsi, kun hänen oveensa koputettiin. Koputus kuului uudestaan ennen kuin Mihail sai itsensä ylös. Kun koputus kuului kolmatta kertaa, Mihail oli jo ovella. Oven takana odotti Mihailin kanssa samaa linjaa vuotta alemmalla tasolla opiskeleva Emily.

”Kuulin, että olit ollut taistelussa ja joutunut sairaalaan. Joel kertoi, että pääsit tänään sairaalasta, joten ajattelin tulla käymään”, Emily sanoi yrittäen peittää hymyllä Mihailista huolestuneen ilmeensä.

”Joo, tule sisään.”

Emily astui sisään ja Mihail sulki oven. Emily pysähtyi lähes heti oven jälkeen nähtyään asunnon vallitsevan tilan.

”Mihail, sinun pitäisi ihan oikeasti siivota täällä.”

”Joo...”, Mihail sanoi ja silitti hiuksiaan vinon hymyn kanssa: ”Olen miettinyt sitä itsekin.”

”Joka tapauksessa”, Emily sanoi raivatessaan tietään läpi huoneen istuutuakseen Mihailin sängyn laidalle: ”Kävin kirjastossa, kun en tiedä kovinkaan paljoa demoneista, ja löysin tämän kirjan. Täällä on muutama teksti, mitkä voisivat kiinnostaa sinua.”

perjantai 23. maaliskuuta 2012

Kalliit säästöt


Helsingin sanomat uutisoi tänään siitä kuinka 1990-luvun säästöt kouluterveydenhuollossa ovat kasvattaneet psykiatrisen hoidon tarvetta. Tämä on suora esimerkki siitä, kun säästetään siitä huonoimmasta mahdollisesta paikasta eli nuorista ja lapsista. Hetkellisesti säästöä saatetaan saada, mutta myöhemmin lasku on moninkertainen.

Olen aina ollut sitä mieltä, että yhteiskunta ei saisi säästää nuorista ja lapsista. Kun valtio niistä säästää, niin se vain kaivaa kuoppaa itselleen ja tulevaisuudelleen. Kuin jos pikajuoksija lähettäisi itsensä liikkeelle ampumalla itseään jalkaan. Kyseinen kaveri tuskin kisassa kovinkaan hyvin pärjää. Säästämisen sijaan nuoriin ja lapsiin pitäisi pikemminkin satsata, se on sijoitus tulevaisuuteen.

Lapsista ja nuorista säästäminen on tietysti helppoa, kun harva älähtää. Ainakaan heti. Jälkikäteen saatetaan kyllä puhua, mutta siinä vaiheessa vahinko on jo syntynyt. Suurin ero syntyy, kun verrataan muihin yhteiskunnan osiin. Palkansaajista on huono säästää, koska he maksavat verot ja mahdollistavat yhteiskunnan toiminnan muutenkin. He saavat yhteiskunnalta muutenkin jo vähemmän kuin sille maksavat. Seuraavaksi voitaisiin tietysti säästää vanhuksista. Sekään ei tunnu kovin reilulta, kun eläkeläiset ovat koko ikänsä jo tehneet töitä yhteiskunnan eteen.

Nyt valtio on hankalassa tilanteessa nostanut arvolisäveroa prosentilla, mikä on minusta hyvä veronkiristys. Tämä siirtää verotuksen painoa hieman työverotuksesta kulutuksen verottamiseksi. Tosin todella paljon tienaavien ja suurta eläkettä saavien verotus kiristyi. Sen sijaan säästöt eivät kohdistuneet niin hyviin kohteisiin. Lapsilisien indeksikorotus jäädytettiin ja opetuksesta säästettiin. Myös kuntien valtionosuuksia pienennettiin, mikä saattaa välillisesti osua lapsiin ja nuoriin.

torstai 22. maaliskuuta 2012

Nalkutin


Betula nana, osa 25

”Tiedät varmaan kuka portailla ollut varjojen mies oli?” Mihail kysyi vankkureiden kitistessä tasaisella vauhdilla eteenpäin.

”Tiedän hänen nimensä ja joitakin tarinoita hänestä. En tiedä hänestä muuta”, Vihtori vastasi.

”Kuka hän siis oli?”

”Jos kysyisin lupaa, niin minua kiellettäisiin kertomasta. Minusta vahinko on kuitenkin jo tapahtunut ja ottaisit hänestä joka tapauksessa selvää. Mies on tavallaan yksi yliopiston opettajista.”

”Tavallaan?”

”Niin. Virallisesti yliopiston päättävät elimet, rehtoria lukuun ottamatta, eivät haluaisi täällä opetettavan pimeää taikuutta. Rehtorin mielestä se kuitenkin kuuluu taikuuden kirjoon ja hän on itse vastuussa Rafaelin tekemisistä.”

”Tämän opettajan nimi on siis Rafael?”

”Kyllä ja hän ottaa vuosiluokaltaan vain yhden oppilaan. Hänen viimeisin oppilaansa oli sinua vuoden vanhempi. Tämä tosin kuoli tapaturmaisesti, kun eräs taika ryöstäytyi hänen käsistään. Pimeä taikuus ei sovi kaikille.”

”Ja nyt hän havittelee minua oppilaakseen?”

”Olet näemmä suosittu”, Vihtori sanoi jo hieman pilkalliseen sävyyn.

Mihail ei enää jatkanut keskustelua. Vaikka Vihtori kertoa enemmän kuin edellinen lähetti tai rehtori ja tämän adjutantti yhteensä, niin Mihaililla oli aavistus, että Vihtorikin salasi paljon asioita kirkkaan hymynsä taakse.

Lopulta vankkurit pysähtyivät Mihailin talon eteen.

”Rehtori määräsi antamaan sinulle tällaisen”, Vihtori sanoi ennen kuin päästi Mihailin ulos ja ojensi tälle pienen metallisen esineen.

Mihail katsoi taitavasti koristeltua esinettä. Se oli hieman tulitikkulaatikkoa suurempi kullattu metallilaatikko, jossa oli toisen puolen yläreunassa ritilä.

”Se on nalkutin. Sillä voit kutsua minua aina kun tarvitset, minulla on samanlainen”, Vihtori sanoi ja veti taskustaan toisen samanlaiset laatikon: ”Painat vain tuota sivussa olevaa nappia peukalollasi, niin minun nalkuttimeni hälyttää.”

Mihail ei ollut varma millä tavalla hänen pitäisi suhtautua lahjaan, mutta kiitti joka tapauksessa. Sitten hän hyppäsi pois vankkureiden kyydistä ja marssi sisälle. Vihtori palasi vankkureineen takaisin palatsille.

keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Unelmia lottoamassa


Tulipahan taaskin kerran vajottua paheeseen, jota kutsutaan lotoksi (ja tästä viikosta lähtien myös Eurojackpotiksi). Nopeammin ja varmemmin tulisin miljonääriksi sillä, kun pistäisin joka viikko sivuun saman rahamäärä, jonka laitoin tänään lottoon (160 vuotta sillä oletuksella, että sijoituksien tuotto on 3 % vuodessa). Siltikin lotossa on se jokin, joka kiehtoo. Mahdollisuus (tosin pieni sellainen) voittaa niin paljon rahaa, että voi toteuttaa pää piirteittäin jokaisen unelmansa.


Perjantaina arvotaan ensimmäinen Eurojackpot-kierros ja potissa on 10 miljoonaa euroa. Loton kolmen miljoonan potti tuntuu tähän verrattuna tietysti vaatimattomalta, mutta kelpaisihan se sekin köyhälle opiskelijalle. Sen verran olen kuitenkin päättänyt, että jos potti joku päivä kohdalleni osuisi, niin humputtelemaan en rahoja ryhtyisi. Esimerkiksi tulevan lauantain potista luultavasti miljoonaa lähentelevän summan sijoittaisin melko pian, yhden miljoonan jättäisin odottamaan hyviä sijoituskohteita ja viimeisen miljoonan säilyttäisin käyttöä ja kulutusta varten (esimerkiksi oma asunto ja siihen liittyvät kulut).

Lupaan voittaessani miljoonaluokan potin seuraavat asiat:
  1. En käytä päihteitä voittoa seuravana vuotena. Esim. jos voitan Eurojackpotissa, niin voi juoda alkoholia seuraavan kerran 24.3.2013.
  2. En jää viettämään kissanpäiviä, vaikka taloudellinen tilanteeni sen sallisikin. Esim. kesätyöt tai osa-aikatyöt. Toki niitä ei tarvitse tehdä selviytymisen vuoksi.
  3. Käyttää rahat järkevästi. Esimerkiksi en jätä kolmea miljoonaa makaamaan tilille, vaan sijoitan pääosan rahamäärästä. Tietysti ensin otan selvää mihin kannattaa sijoittaa ja mihin ei.
Olen myös miettinyt sitä mitenkä monelle ihmiselle kannattaa kertoa, jos on voittanut lotossa (tarkoittaen siis miljoonasummia). Ensinnäkin olisi melkoinen työ olla kertomatta voitosta kenellekään. Sitten jos kertoo voitosta perheenjäsenille ja muutamalle valitulle ystävälle, niin henkilöiden määrä pomppaa jo toiselle kymmenelle (vanhemmat, kolme siskoa, yksi veli ja se seikka, että olen perheen ainut sinkku tarkoittaa jo kymmentä henkeä). Vastaavana ääripäänä olisi tietysti olla julkinen lottomiljonääri. Vaihtoehtona ehkä kaikkein hankalin, kun perässä kahlaajia riittäisi.


Jokeria en ole oman muistini mukaan pelannut kuin kerran, mutta hahmo on varsin hupaisa.

Kuvat ovat kotoisin Veikkauksen kuvapankista.

PS. Ystäväni Jukka on pelannut viimepäivinä vastikään PC:lle julkaistua Alan Wake toimintaseikkailupeliä ja puhunut siitä varsin paljon. Sen kunniaksi pelin tunnusbiisi Poets of the Fall – War.