Black Panther -elokuvan fanitaidetta

Kävin katsomassa Marvel cinematic universen uusimman osan Black Panther -elokuvan ensi-iltaa seuraavalla viikolla ja suosittelen elokuvaa myös niille, jotka eivät ole Marvelin elokuvia enempää katsoneet. Itse toiminta on perusvahvaa suorittamista, jota Marvelin elokuvissa on totuttu näkemään. Elokuvan pääpahiksen motivaatio ja elokuvan yleinen poliittinen viesti sen sijaan ovat hyvin poikkeuksellisia supersankarielokuville. Myös elokuvan etnisyys on varsin poikkeuksellinen ja pidän elokuvaa myös siinä mielessä erittäin onnistuneena ja tärkeänä.

En tee kovinkaan paljoa fanitaidetta. Välillä olen kyllä pohtinut, että sen tekeminen voisi olla mukavaa ja samalla olisi myös hyvää harjoitusta. Se olisi myös hyvän elokuvan katsottuaan hyvä tapa kanavoida herännyttä innostusta.

Tässä nyt siis Black Panther -elokuvan innoittamana tekemääni fanitaidetta:

Nyt luettavana: Jäniksen vuosi

Aina pitäisi ottaa matkalle mukaansa riittävästi matkalukemista. Tällä kertaa en niin tehnyt, joten menin markettiin (kirjakaupan mentyä yllättävän aikaisin kiinni) etsimään uutta matkalukemista edellisen (Ville Rannan Kajaani) loputtua. Mukaan tarttui Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi.

Arto Paasilinnan kirja Jäniksen vuosi kuuluu niiden kirjojen joukkoon, jotka on pitänyt lukea, mutta en toisaalta ole kovinkaan aktiivisesti ajatellut niiden lukemista. Huono valmistautumiseni matkaan koitui näin siis tavallaan myös onnenkantamoiseksi, kun se sai minut tähän kirjaan tarttumaan.

Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi junan istuimapaikan pöydällä.

Kirjan kerronta on huumoripitoista ja rentoa. Lupsakaksikin sitä voisi kuvailla. Varsinkin alkuun kirja jaksoi naurattaa. Sen verran uskottavan uskomatonta toilailua tapahtumat ovat. Kirjan tarina koostuu vuoden ajalle sijoittuvista erillisten tapahtumien sarjasta. Välillä tarinoiden välillä on varsin suoraa jatkuvuutta ja välillä taas hypätään eteenpäin ajassa toiseen paikkaan.

Kirjan voi siis lukea monella tapaa. Sen voi lukea joko vain veijaritarinana, jossa on hauskoja sattumuksia. Se voi kuitenkin lukea myös oppaana suomalaiseen sielunmaisemaan ja elämänfilosofiaan. Tähän elämänfilosofiaan kuuluu erottamattomana osana se, että eletään yhteistyössä luonnon kanssa sitä vahvasti kunnioittaen.

Tie pohjoiseen III

Betula pubescens, osa 3

Solkarin näkemys savannista oli paikkansapitävä. Aavikkoa reunustavan savannin rutikuiva ruohomeri oli vielä aavikkoakin tylsempi paikka. Edkar seurasi katseellaan viivasuoraa taivaanrantaa seuranaan Nalle ja Miranda.

”On kai tämäkin vaihtelua”, Miranda sanoi.

”Vaihtelua mistä?” Edkar kysyi.

”Aavikosta kai lähinnä”, Miranda vastasi.

”No siitä ehkä, mutta muuten täällä on vaihtelu aika vähissä”, Edkar sanoi.

”Aivan niin, kenraali”, Miranda sanoi.

Edkar vilkaisi vierellään ratsastavaa palvelijaansa. Välillä Edkarista tuntui, että Miranda oli hieman liian uskollinen. Tai oikeammin myöntyväinen. Voisi hän olla yhtä hyvä palvelija kuin nyt, vaikka hänellä olisi omia mielipiteitä.

”Mitä mieltä olet savannista?” Edkar kysyi.

”Minäkö?” Miranda kysyi.

”Sinä”, Edkar vastasi.

”Olen yllättynyt, että kenraali haluaa tietää mielipiteeni”, Miranda sanoi.

”Ei kai siinä mitään niin ihmeellistä ole”, Edkar sanoi.

Miranda näytti pohtivan kovasti mitä sanoisi.

”Sano vain suoraan mitä mieltä olet”, Edkar sanoi.

Miranda nyökkäsi.

”Tämä savanni on niin laaja. Hieman niin kuin meri, mutta rauhallinen. Minusta se on kaunis. Ja rauhoittava”, Miranda sanoi.

Edkar nyökkäsi. Hän muisti, että Miranda oli kotoisin suhteellisen kaukaa mereltä ja hän oli nähnyt meren ensimmäisen kerran vasta silloin, kun he olivat lähteneet Léostasta meriteitse.

”Onhan tämä monellakin tapaa meren tapainen”, Edkar sanoi.

”Toivottavasti mielipiteeni ei suututtanut kenraalia”, Miranda sanoi.

”Ei, ei ollenkaan. Hyvä vain, että osaat olla omaa mieltä. Siitä on vain apua”, Edkar sanoi.

Miranda nyökkäsi.

”Kiitos, kenraali. Toivon, että voin olla mahdollisimman paljon avuksesi”, Miranda sanoi.

Nyt luettavana: Kajaani

Ville Rannan Kajaani on sarjakuva, joka kertoo Elias Lönnrotista. Kirja osui silmääni kirjaston sarjakuvien esittelyhyllyssä (ei siis normaalissa kirjahyllyssä vaan sellaisessa, johon tehdään nostoja kirjaston kokoelmasta) ytimekkään nimensä ansiosta. Halusin myös välillä lukea sarjakuvaa, kun viimeisimmät lukemani kirjat ovat olleet tietokirjoja. Sarjakuvia haluaisin muutenkin lukea enemmän, kun niiden lukemisesta kovasti pidän ja olen viehättynyt niiden ilmaisumuodoista ja ilmaisukyvykkyydestä.

Kajaanin kannessa esiintyy Kajaanin kaupunki.

En ole aikaisemmin lukenut mitään Ville Rannan sarjakuvaa, mutta hänen piirrostyylinsä on tuttu pilapiirroksista, joihin silloin tällöin törmää eri yhteyksissä. Rannan piirrostyyli on varsin eläväistä ja rentoa, jopa spontaania. Ajoittain hahmojen erottaminen toisistaan oli vaikeaa, mikä hieman hankaloitti tarinan seuraamista. Muuten pidin sarjakuvan toteutustyylistä ja pidin sitä myös inspiroivana ja silmiä avaavana. Kun on tottunut Aku Ankkaan, ei aina muista, ettei sarjakuvan tarvitse olla viimeisen asti hiottu ollakseen ilmaisukykyinen. Asia on ennemmin päinvastoin.

Elias pysähtyy monesti pohtimaan omia tekemisiään.

Luikittelisin Kajaanin sarjakuvaromaaniksi. Vaikka tarina ei täysin yhdessä putkessa tapahdu, niin se kietoutuu vahvasti yhden punaisen langan ympärille. Kirja hyödyntääkin mielestäni varsin hyvin pidemmän käsittelytavan suomat mahdollisuudet. Kirjan luomaan menneenajan tunnelmaan uppoutuu varsin hyvin. Ehkä jopa paremmin kuin pelkän kirjoitetun tekstin kohdalla uppoutuisi. Sarjakuvan tarina käsittelee pääasiassa Elias Lönnrotin toimia ja tekemisiä Kajaanin vuosinaan, mutta tapahtumia sijoittuu myös Kajaanin ulkopuolelle.

Kirja on tutustumisen arvoinen. Erityisesti sellaisille henkilöille voin suositella kirjaan tutustumista, jotka ovat kiinnostuneet 1800-luvun ihmisten mielenmaisemasta. Sen Ville Ranta mielestäni tavoittaa sarjakuvassaan varsin hyvin.

Tie pohjoiseen II

Betula pubescens, osa 2

Solkar pysähtyi vähän matkan päähän Edkarin eteen. Se sai myös Nallen pysähtymään ja murahtamaan upseerin suuntaan. Kun upseeri ei liikahtanut, Nalle ehti katsomaan Edkarin suuntaan. Edkar näytti epäkuolleelle karhulleen kädellään merkin siitä, että tulija sai lähestyä. Nalle jatkoi matkaansa kolonnan tahdissa ja Solkar tyytyi odottamaan paikoillaan sen aikaa, että Edkar saavutti hänet. Sitten hän jatkoi ratsastusta Edkarin tahdissa.

”Herra kenraali”, Solkar sanoi.

”Näkyykö edessä jotakin erityistä?” Edkar kysyi.

”Kyllä. Tiedustelijat palasivat ja kertoivat, että aavikko on loppumassa. Olemme pian siirtymässä savannille”, Solkar vastasi.

”Vihdoinkin. Olen alkanut kyllästyä tähän maisemaan”, Edkar sanoi.

”Pahoin pelkään, että kenraali saattaa joutua pettymään aron tarjoamiin maisemiin. Ne ovat, jos mahdollista, vieläkin yksitoikkoisempia kuin aavikon tarjoamat maisemat. Siellä ei ole mitään muuta kuin ruohoa. Täällä on sentään kiviä ja dyynejä”, Solkar sanoi.

Edkar tuhahti.

”Jos emme kuole tylsyyteen, niin voimme ainakin yrittää löytää vettä ja ruokaa niille, jotka vielä elävät”, Solkar sanoi.

”Niin. Lähetä tiedustelijoita etsimään molempia. Varautukaa myös Suuren keisarikunnan rajaseutuun, vaikka siihen vielä matkaa on. Parempi kuitenkin olla jo valmiina”, Edkar sanoi.

”Kyllä, herra kenraali”, Solkar sanoi.

Solkar kiihdytti kuolleen ratsunsa laukkaan ja lähti toteuttamaan Edkarin antamia käskyjä.

Tällä kulmalla Suurella keisarikunnalla ei ollut tarkkaan määrättyä rajaa, koska sillä ei ollut rajanaapuria. Suuren keisarikunnan ja Aegyzan välissä oli suuri erämaa, jonka läpi kulkiessa valtakunta jossakin vaiheessa vain vaihtui toiseksi. Muinaisina aikoina alueella oli kai elänyt paimentolaiskansoja, jotka olivat olleet Aegyzan valtakunnan alaisia. Heitä ei kuitenkaan enää ollut ja aluetta hallitsivat villieläimet ja satunnaiset kulkijat.

Alueen keskellä oli kuitenkin yksi asutuskeskus, keitaan ympärille muodostunut Reuelin vapaakaupunki. Edkarin tietojen mukaan kaupunki oli paikasta liioiteltu nimitys, sillä siellä oli vain kourallinen asukkaita. Loputtoman erämaan keskellä pientä kylääkin saattoi kutsua kaupungiksi.