Kaiken tiedon kirjasto IV

Betula nana, osa 98

”Oletko ollut kauankin töissä täällä kirjastolla? Tunnut liikkuvan täällä niin tottuneesti”, Emily kysyi karshaanilta, kun he olivat kulkeneet hiljaisuuden vallitessa kymmenien kirjahyllyjen ohitse eikä karshaani ollut vilkaissutkaan hyllyjen numeroja.

”Olen ollut täällä töissä reilut kaksikymmentä vuotta. Siinä ajassa on ehtinyt tottumaan”, karshaani vastasi.

”Niin kauan. Näytät niin nuorelta, että ajattelin sinun olleen töissä muutaman vuoden”, Emily sanoi.

Karshaani naurahti.

”Et taida tietää paljoakaan karshaaneista? Elämme paljon ihmisiä pidempään, satoja vuosia”, karshaani sanoi.

”En tiedä karshaaneista juuri mitään. Tapasin ensimmäisen vasta vähän aikaa sitten”, Emily sanoi.

”Ja nyt jo olet täällä. Olet edennyt nopeasti meidän suosioportaikossa. Hyvin epätavallista, kun ottaa huomioon että olet ihminen. Varsinkin sinun ikäiseltäsi”, karshaani sanoi.

”Te karshaanit ette taida suhtautua kovin ystävällisesti meihin ihmisiin”, Emily sanoi.

”Valtaosa karshaaneista ei suhtaudu ystävällisesti yhtään keneenkään”, karshaani sanoi.

”Sinä vaikutat kuitenkin hieman ystävällisemmältä”, Emily sanoi.

”Minusta meidän karshaanienkin tulisi ymmärtää se, että emme voi elää yksin tässä maailmassa”, karshaani sanoi.

”Ette te yksin ole tuon ongelman kanssa. Minusta myös ihmisillä on sama ongelma. Yliopistossa on ehkä hieman vapaamielisempää väkeä suurin osa, mutta keisarikunnasta löytyy paljon sellaisia vaikuttajia, jotka ajavat vain ihmiskunnan etua”, Emily sanoi.

”Koko Fagalesista ei taida löytyä sellaista kansaa, joka osaisi ajatella muuta kuin omaa etuaan. ”, karshaani sanoi.

”Ehkä se johtuu siitä, etteivät kansat tee yhteistyötä. Kaikki ovat vain omissa oloissaan. Aktiivista kauppaa harjoittavat vain rajaseutujen asukkaat ja muutamat kiertelevät kauppiaan”, Emily sanoi.

”Olet varsin viisas ikäiseksesi ihmiseksi. Mikä sinun nimesi on?” Karshaani kysyi.

”Emily Kajastus”, Emily vastasi.

Karshaani nyökkäsi kunnioittavasti, mikä tuntui Emilystä oudolta.

”Minä olen Miak Almnis”, karshaani sanoi.

”Mukava tutustua sinun kanssasi, Miak Almnis”, Emily sanoi.

”Kuin myös sinun kanssasi, Emily Kajastus”, Miak sanoi.

Muutaman hyllyvälin he kulkivat hiljaisuuden vallitessa. Kahden hyvin erilaisen lajin yksilöiden ystävystyminen ei ollut helppoa.

”Minkä nimisiä ystäväsi muuten ovat?” Miak kysyi seurattuaan lintujen lentelyä katseellaan.

”Kuukkelin nimi on Sija ja varisten nimet ovat Nav, Nev ja Niv”, Emily vastasi.

”Ovatko he veljeksiä?” Miak kysyi.

”Itse asiassa he ovat”, Emily vastasi.

”Komeita lintuja”, Miak sanoi.

”Emily-neiti on ruokkinut meitä hyvin”, Niv sanoi.

Miak nyökkäsi ja hymyili ystävällisesti.

”Niv, milloin sinusta on noin korupuheinen tullut?” Sija ihmetteli.

”Ajattelin, että se on tähän tilanteeseen sopivaa. Olinko taas väärässä?” Niv ihmetteli.

”Se oli ihan sopivaa puhetta, Niv hyvä”, Nev sanoi.

”Lopettakaa tuo lörpöttely. Meillä on tärkeämpääkin tekemistä”, Nav sanoi pääasiassa Neville, Niville ja Sijalle, mutta hieman myös Emilylle ja Miakille.

”Onko muuten vielä pitkä matka oikealle hyllylle?” Emily kysyi.

”Ei. Itse asiassa sen pitäisi olla tässä”, Miak vastasi ja pysähtyi.

Miakin pysähtyminen tuli Emilylle ja linnuille niin yllätyksenä, että he kävelivät vahingossa seuraavalle käytävälle asti. Vahinko oli kuitenkin muutamalla nopealla askeleella korjattu.

”Kuinka me löydämme mitään täältä?” Emily kysyi itseltään ääneen katsoessaan tuskallisen pitkää käytävää.

”Minä autan teitä. Yhdessä löydämme oikeaa aineistoa nopeammin”, Miak sanoi.

Kaiken tiedon kirjasto III

Betula nana, osa 97

”Mitä me etsimme?” Sija kysyi Emilyltä, joka määrätietoisesti etsi taikuusosastoista juuri sitä oikeaa.

”Tiedät hyvin mitä minä etsin”, Emily vastasi.

”Oletko varma, että siitä aiheesta löytyy täältä tietoa?” Sija kysyi.

”Minä ainakaan en usko, että löytyy. Oli sitten kuinka hyvänsä nimeltään kaiken tiedon kirjasto”, Nav sanoi.

”Ei kannata aliarvioita tätä kirjastoa. Täältä voi hyvinkin löytyä se tieto, mitä etsimme”, Nev sanoi.

”Mistä suunnasta aloitamme etsimisen?” Niv kysyi ja lenteli Emilyn edellä tehden pienen pyörähdyksen jokaiselle käytävälle.

”Tällainen päätön kävely on sama kuin yrittäisimme etsiä yhtä tiettyä kiveä Suuresta jokilaaksosta”, Nav sanoi.

”Minä voin auttaa teitä etsinnöissä, mitä sitten etsittekään”, nuori naispuolinen karshaani sanoi Emilylle ja tämän mukana lentäville linnuille.

Emily kääntyi karshaaniin päin. Karshaani oli yksi nuorimpia, mitä Emily oli koko aikana karshaanien maassa nähnyt. Karshaani oli pukeutunut turkoosiin mekkoon ja lisäksi tällä oli suuri sulkakynä korvan takana.

”Kiitos tarjouksesta, mutta pärjäämme omillamme” Emily sanoi karshaanille.

”Selvä. Jos tarvitsette apua, niin sitä varten me kirjaston työntekijät täällä olemme”, karshaani sanoi ja kääntyi takaisin hyllyn puoleen, jonka ääressä oli työskennellyt.

Emily jatkoi matkaansa.

”Hänestä olisi voinut olla apua, kirjasto on laaja”, Sija sanoi.

”Mutta emme tarvitse apua. Parempi on, jos emme kerro kenellekään ulkopuoliselle mitä olemme etsimässä”, Nav sanoi.

Toista tuntia kestäneen kirjastossa harhailun jälkeen jopa Nav oli avusta toista mieltä. Aluksi etsintä oli vaikuttanut sujuvan hyvin, mutta sitten he olivat eksyneet käytävien keskelle. Nyt he olivat lopulta päässeet takaisin aulaan. Aulasta he lähtivät seuraamaan omia jälkiään samaan suuntaan, mihin aluksi lähtivät.

”Minusta meidän kannattaa mennä kysymään neuvoa”, Sija sanoi.

”Olen juuri etsimässä sitä karshaania, joka jo tarjosi apua”, Emily sanoi.

”En usko, että hän on enää täällä”, Nav sanoi.

Karshaani löytyi kuitenkin juuri saman hyllyn äärestä, missä he olivat tämän ensimmäisenkin kerran nähneet.

”Joko löysitte etsimänne?” Karshaani kysyi siirtämättä katsetta tekemisestään.

”Emme”, Emily vastasi.

”Tarvitsetteko apua?” Karshaani kysyi.

”Tarvitsemme”, Emily vastasi.

”Noniin. Mitä olette siis etsimässä?” Karshaani kysyi ja kääntyi kohti Emilyä.

Karshaanin katse oli ystävällinen ja rohkaiseva, toisin kuin muiden Emilyn tapaamien karshaanien.

”Olemme etsimässä tietoa puunkirouksesta ja siihen liittyvästä taikuudesta”, Emily sanoi.

”Puunkirouksesta”, karshaani sanoi kuulostaen siltä, että ei olisi koskaan ennen kuullut koko sanaa.

Karshaani otti mekkonsa rintataskusta pienen kämmenelle sopivan kirjan ja asetti sen eteensä ilmaan. Kirja jäi leijumaan paikoilleen ja karshaani otti korvansa takaa sulkakynän käteensä. Samassa ilmassa leijuva kirja alkoi kasvaa. Hetkessä kirja oli niin suuri, ettei sitä olisi kaksi raavasta miestä jaksanut nostaa. Kuitenkin koostaan ja painostaan välittämättä kirja leijui kevyesti ilmassa.

Nuori karshaani nainen avasi etukannen kevyellä liikkeellä ja selasi kirjaa muutaman sivun verran. Hän myös kaivoi mekkonsa toisesta taskusta mustepullon ja avasi sen. Sitten hän kastoi sulkakynänsä musteeseen ja kirjoitti kirjan sivulle yhden sanan. Tuo sana oli ”puunkirous”. Sanan viereen hän pudotti pisaran mustetta. Tuosta musteesta muodostui numero- ja kirjainsarja, joka ilmoitti halutun aiheen sijainnin kirjastossa.

”Haluamasi aihe löytyy tuosta suunnasta”, karshaani sanoi ja osoitti päinvastaiseen suuntaan, mistä Emily oli etsinyt.

Emily katsoi karshaanin osoittamaan suuntaan kirjahyllyjen paljouteen ja kun hän katsoi takaisin karshaaniin, niin suuri kirja oli kutistunut takaisin kämmenelle sopivaksi ja se oli palannut omalle paikalleen karshaanin rintataskuun, samoin mustepullo oli karshaanin taskussa ja sulkakynä karshaanin korvan takana.

”Minä lähden näyttämään, niin varmasti löydätte oikean osaston ja teoksen”, karshaani sanoi ja lähti kävelemään juuri näyttämäänsä suuntaan.

Emily ja linnut seurasivat ripeäaskelisen karshaanin perässä.

Kaiken tiedon kirjasto II

Betula nana, osa 96

Kaiken tiedon kirjasto, tai Parkon niin kuin paikan nimi karshaanien kielellä oli, oli valtava rakennus. Kirjaston pääsalin sisälle olisi kevyesti mahtunut Vihersalon taikaylipiston pääkirjaston koko rakennus, useampaan kertaan. Pääsalin ympärillä kirjaston lisäsiivet puolestaan tuntuivat jatkuvan loputtomiin. Kaiken tiedon kirjasto ei ollut yhtään liioiteltu lempinimi.

”Mitkä osat ovat sellaisia, mihin emme saa mennä?” Mihail kysyi.

”Muutamat karshaanien omaan historiaan ja maailman syntyyn liittyvät osastot sekä korkeimman asteen taikuuteen liittyvät osastot. Kirjaston materiaalista noin 95 prosenttia on kuitenkin teidän vapaasti käytettävissä”, Nalvi vastasi.

”Eli lähes koko kirjasto. Luulin, että rajoittaisitte kirjaston käyttöä paljon tarkemmin”, Mihail sanoi.

”Ei meillä ole mitään syytä siihen. Tosin varoitan, että keskikertaisen taikuudenkin osastolla on pääosa materiaalista sellaista, että ette varmastikaan pysty toteuttamaan niitä taikoja käytännössä. Luulen, että osassa matalan tason taikuuttakin on teillä ongelmia”, Nalvi sanoi.

”Matala, keskikertainen ja korkea taitavat sitten olla teidän mittareilla”, Mihail sanoi.

”Niin ovat. Ihmiset eivät kykene läheskään samaan kuin me”, Nalvi sanoi.

Mihail rykäisi ilmaistakseen pienen loukkaantumisensa Nalvin puheista. Nalvin katse ei viestinyt katumusta, joten Mihail antoi asian olla. Hänestä oli parempi olla ärsyttämästä karshaaneja liikaa, kun nämä tuntuivat jo nyt olevan sietokykynsä äärirajoilla antaessaan heidän edes vierailla maassaan.

”Mistähän sitä sitten aloittaisi?” Mihail kysyi itseltään.

”Saatan tietää yhden kirjan, josta olisit kiinnostunut”, Sarnel sanoi ja kömpi ulos Mihailin rintataskusta.

Nalvi katsoi sammakkoa selvästi halveksuen.

”Mistä tiedät?” Mihail kysyi.

”Minä olen kuitenkin demoni ja nimenomaan sinun demoni. Tämä sammakon ruumis ei ole tukahduttanut kaikkia kykyjäni”, Sarnel vastasi.

”Mennään sitten etsimään sitä kirjaa, mistä ajattelet minun olevan kiinnostunut”, Mihail sanoi.

”Minä taidan mennä katsomaan taikakirjoja”, Emily sanoi.

”Aiot opiskella?” Mihail kysyi.

”Opiskelijoitahan me olemme vielä”, Emily vastasi.

”Minulla on itsellänikin muutama asia kirjastoon, mutta käyn välillä katsomassa, että ette ole väärillä teillä”, Nalvi sanoi ja lähti ensimmäisenä.

”Onneksi hän ei ole yhtään ennakkoluuloinen”, Sarnel sanoi.

”Ei kuitenkaan alkanut vahtimaan meitä kokoaikaisesti. Osoittaa se jonkin verran luottoa”, Mihail sanoi.

”Minäkin menen”, Emily sanoi.

”Osaatko varmasti etsiä haluamasi?” Mihail kysyi Emilyn perään.

”Minulla on apulaisia”, Emily vastasi.

Sija, Nav, Nev ja Niv kiersivät Emilyn ympärillä, kun tämä käveli reippain askelin kohti kirjaston pääsalia.

”Hän näyttää saaneen uuden piristysruiskeen”, Sarnel sanoi.

”Niin näyttää. Taidan myös tietää mitä hän on etsimässä”, Mihail sanoi ja hänen ilmeensä muuttui vakavaksi.

”Meillä on kuitenkin omat asiat etsittävänä”, Sarnel sanoi.

”Lähdetään siis etsimään”, Mihail sanoi.

Myös Mihail ja Sarnel lähtivät kirjaston aulasta kohti pääsalia.

Kaiken tiedon kirjasto

Betula nana, osa 95

Kaemon vei matkalaiset ylelliseen asuntoon, jossa oli neljä makuuhuonetta, runsain mitoin muuta tilaa ja suuri parveke kohti metsää. Asunnon ruokavarastot olivat myös lähes täydet ja niitä täydennettiin Kaemonin palvelijoiden toimesta päivittäin. Asunnosta ei kuitenkaan ollut poistumista, sillä Kaemon asetti kaksi karshaanisoturia vartioimaan asunnon ainoaa ulko-ovea.

Mihail, Emily, Sarnel ja Emilyn lintuystävät olivat siis enemmän ja vähemmän vankeina Kaemonin heille järjestämässä asunnossa. Narsha lähti Kaemonin vaatimuksesta tapaamaan vanhimpien neuvostoa. Meni lähes viikko siihen, että he näkivät Narshan seuraavan kerran.

Linnut toki pääsivät lentämään asunnon ulkopuolella, mutta he eivät kuitenkaan hennoneet jättää Emilyä pitkäksikään aikaa. Jotain tietoa he kuitenkin saivat lintujen tarkkojen silmien ja korvien ansiosta. Erityisen ansioituneesti vakoilulennoilla kävi variksista Niv.

Niv toi paljon tietoa asunnon vankeina oleville. Nivin tietojen perusteella Emily ja Mihail onnistuivat piirtämään karshaanien valtakunnasta suurpiirteisen kartankin, jonka avulla he osaisivat suunnistaa portille niin tarvittaessa.

Kun Mihail, Emily, Sarnel ja Emilyn lintuystävät olivat viettäneet neljä päivää epätietoisuuden täyttämässä asunnossa, saapui heidän luokseen karshaani joka esitteli itsensä Kaemonin palvelijaksi.

”Nimen on Nalvi Kronom. Herra Kaemon lähetti minut teidän oppaaksi, kun huomasi, etteivät lintuystävänne malta pysyä sisällä”, nuorehko karshaani sanoi.

”Kaemon on hyvin perillä tekemisistämme”, Mihail sanoi.

”Herra Kaemonilla on tarkat silmät ja korvat ympäri valtakuntaamme”, Nalvi sanoi.

”Tarkoittaako se, että tulit meidän oppaaksemme sitä, että pääsemme ulos täältä?” Emily kysyi.

”Kyllä”, Nalvi vastasi.

”Pääsemmekö sinun seurassasi mihin vain haluamme?” Mihail kysyi.

”Joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta kyllä”, Nalvi vastasi.

”Vanhimpien neuvosto kuuluu varmaankin näihin poikkeuksiin”, Mihail arvasi.

”Olet oikeassa. Kunnioitettu vanhimpien neuvosto ottaa teidät vastaan sitten, kun he haluavat niin tehdä”, Nalvi sanoi.

”Jos haluavat”, Mihail sanoi.

Nalvi ei kommentoinut tätä Mihailin sanomista, mutta teki kevyen nyökkäyksen.

”Jos kerta pääsemme tutustumaan paikkoihin, niin eiköhän sitten lähdetä”, Mihail sanoi.

”Seuratkaa minua, olkaa hyvät”, Nalvi sanoi.

Nalvin johdolla seurue pääsi tutustumaan lähialueisiin. Kiinnostavimmat vierailukohteet olivat eri puistot, joissa he kävivät. Puistot olivat täynnä eksoottisia kasveja ja eläimiä. Muutaman tunnin kiertelyn jälkeen Mihail ruumis alkoi kuitenkin väsyä kävelemiseen ja heidän oli pakko palata asunnolle.

”Huomenna ehdimme kiertämään paremmin erilaisissa kohteissa. Onko teillä jotakin alueita, jotka ovat erityisen kiinnostavia?” Nalvi tiedusteli, kun he olivat palanneet asunnolle.

”Te karshaanithan olette vanha kansa ja olette myös kiinnostuneita tiedon ja perinteiden säilyttämisestä?” Sarnel kysyi.

”Kyllä olemme, herra sammakko”, Nalvi vastasi hieman yllättyneenä siitä, että seurueen pienin jäsen uskalsi kysyä häneltä jotakin.

”Teillä on sitten varmaankin kirjastoja”, Sarnel sanoi.

”Kyllä meillä on. Meillä on maailman suurin kirjasto, jota kutsumme lempinimellä kaiken tiedon kirjasto”, Nalvi sanoi.

”Se voisi olla jotakin, mistä me olisimme kiinnostuneita”, Sarnel sanoi.

”Valitettavasti se ei kuulu kohteisiin, mihin saisin viedä teidät, mutta katson mitä voin asialle tehdä”, Nalvi sanoi.

Tämän jälkeen Nalvi jätti heidät keskenään.

”Karshaanien pääkirjasto todellakin voisi olla vierailun arvoinen kohde”, Mihail sanoi.

”Niin minäkin ajattelin”, Sarnel sanoi.

Aamulla Nalvi palasi iloisten uutisten kanssa.

”Kysyin herra Kaemonilta kirjastosta ja voin ilokseni teille kertoa, että voimme mennä sinne. Joitakin osastoja on kuitenkin teiltä suljettu pois, mutta suurin osa kirjastosta on vapaassa käytössänne”, Nalvi sanoi.

”Lähdetään sitten kirjastoon”, Mihail sanoi.

Aamupalan jälkeen seurue lähti, jälleen Nalvin johdolla, kohti karshaanien valtakunnan pääkirjastoa.

Kahvilassa tarinoita etsimässä

Mitä tämä kaikki on? Onko se sitä mitä näemme ja tunnemme? Hiekanjyviä varpaiden välissä ja pehmeitä hiuksia sormien lomassa. Huulia pehmeällä iholla. Tunnetta siitä, kun toinen ihminen on niin lähellä. Mitään ei ole välissä. Vain kaksi, jotka eivät halua muuta kuin toisensa.

Nostan katseeni ylös sanasta, jonka juuri kirjoitin ja katselen koko kappaletta. Tekstiä. Kirjaimia, sanoja ja lauseita. Sitä samaa, mitä aina ennenkin. Ei mitään ihmeellistä tai erityistä.

Nostan kynäni paperilta. Olen kirjoittanut kapealla tussilla kohta kahden vuoden ajan. Tussi on vaihtunut monta kertaa, mutta kärjen paksuus on säilynyt 0,4 millimetrissä. Aikaisemmin kirjoitin lyijykynällä, mutta aloin pelätä sitä. Teksti oli niin häviävää, sen saattoi milloin tahansa pyyhkiä pois. Tussin jälkeä sen sijaan ei saa pois mitenkään.

Asetan kynän paperini päälle ja tartun kädelläni kahvikuppiini. Kahvilan hälinä ja tuoksu voimistuvat, kun keskittymiseni herpaantuu. Vilkaisen ympärilleni. Viereisessä pöydässä istuu kaksi keski-ikäistä miestä keskustelemassa jostakin ja toisessa pöydässä istuu nuori tyttö selaamassa puhelintaan. Kolmannessa pöydässä istuu nuorehko nainen, joka on ehkä kymmenen vuotta minua vanhempi. Nainen on pukeutunut siistiin housupukuun ja hermostuneista eleistä päätellen on odottamassa jotakuta tärkeää.

Käännän katseeni pois naisesta, kun tämä katse kääntyy minuun päin. Ehdin juuri ennen kuin katseemme kohtaavat. Tunnen ensin pienen häpeän siitä, että käänsi katseeni pois, mutta sitten tilalle tulee helpotus siitä, etteivät katseet kohdanneet. Yritän karistaa naisen mielestäni juomalla kahvia. Kahvi on pahaa eikä aja sen hetkistä asiaansa. Nainen on edelleen mielessäni.

Vilkaisen naista nopeasti uudelleen. Tämän katse on onneksi harhaillut minusta jo muualle. Katson naisen katseen suuntaan. Nainen katsoo ulos kahvilan ikkunasta kadun ihmisvilinään. Ihmiset menevät ja tulevat omien kalentereidensa mukaan. En saa kenestäkään ohikulkijasta ajatuksiini kunnolla otetta. Kaikki vaikuttavat niin tavallisilta vaikka oikeasti kukaan ei ole tavallinen. Jokaiseen ohikulkijaan sisältyy valtava tarinoiden verkosto. Kun näen ohikulkijan hetkisen ajan, näen tästä tarinoiden verkostosta yhden mikroskooppisen pienen osan.

Vilkaisen taas naista ja tämä katsoo kelloaan. Muutaman kerran kelloaan kevyesti napautettuaan nainen nousee ylös kahvilan pöydästä ja lähtee. Mukanaan nainen vie takkinsa ja salkkunsa. Minä ja kahvilan muut asiakkaat jäämme kahvilaan naisen poistumisesta välittämättä. Vähän ajan päästä naisen tilalle kahvilan pöytää istuu teini-ikäinen pari juomaan cappuccinoa ja limsaa.

Tässä vaiheessa ajatukseni on kuitenkin jo kaukana kahvilasta ja omasta kehostani. Ajatukseni ovat etsimässä uutta tarinaa, jonka kirjoittaa. En tiedä mistä tai milloin tuo tarina löytyy, mutta sen tiedän, että siellä jossakin se on odottamassa, että joku sen paperille kirjoittaisi.