Karshaanien maa

Betula nana, osa 94

Karshaanien viimeinen asuinsija ja nykyinen valtakunta oli heidän edessään. Koko pitkän penkereen päässä olevaa saareketta kiersi valtava linnoitus, jonka sisäpuolella oli suuri kaupunki, jonka ytimessä oli laaja alue metsää jonka keskellä oli kirkasvetinen järvi.

Saareke oli kuitenkin suuri eivätkä he portin kaaren alta nähneet paljoa muuta kuin itse portin valtavuuden ja muutamat ensimmäiset rakennukset. Kaemon halusi kuitenkin heidän näkevän Karshaanien koko valtakunnan koko loistavuudessaan, joten he menivät portin päällä olevalle tasanteelle. Tasanteelle he nousivat hissillä, joka oli kaiverrettu samasta valkoisesta kivestä kuin itse portti ja linnoitus.

Portti oli niin korkea, että sen huipulla kävi kova tuulenvire, vaikka ilma oli kohtuullisen tyyni. Portin päällä olevalla tasanteella seisoivat parhaassa kunnossa ja tarkimmat silmät omaavat karshaanisoturit. Näillä sotureilla oli puhtaanvalkoinen haarniska, joka sulautui hyvin linnoituksen väriin.

”En ole nähnyt koskaan mitään näin kaunista”, Emily sanoi katsellessaan karshaanien maata.

”Ja tuskin tulet näkemään”, Kaemon sanoi.

”Mitä tarkoitat?” Emily ihmetteli.

”Tätä paikkaa kauniimpia paikkoja ei juuri ole olemassa. Ei ainakaan tässä maailmassa”, Kaemon sanoi.

”Mikä paikka sitten voisi olla kauniimpi kuin tämä?” Emily kysyi.

”Joskus sitä kuulee matkalaisten typeriä juttuja enkelten kaupungista, mutta en usko sen oikeasti olevan meidän valtakuntaamme kauniimpi”, Kaemon sanoi.

Emily ei kommentoinut väitettä muuten kuin vain nyökkäämällä kiinnostuneesti.

”Mitä seuraavaksi?” Mihail kysyi.

”Hyvä kysymys ja aiheellisesti esitetty. Vien teidät ensin majoittumaan ja sitten minä vien Narshan vanhimpien neuvoston eteen. Hän saa itse esitellä asiansa ja neuvosto päättää mitä teidän kanssa tulee tehdä”, Kaemon sanoi.

Mihail ja muut eivät olleet tyytyväisiä Kaemonin päättämään asioiden kulkuun, mutta he olettivat, etteivät pysyisi tekemään muuta kuin tottelemaan. Niinpä he laskeutuivat portin päältä takaisin alas. Hissimatka oli painostavan hiljaisuuden täyttämä.

”Käykö täällä kuinka usein muuten ihmisiä?” Mihail kysyi keventääkseen hiljaisuutta.

”Normaaleja vai teidänlaisianne?” Kaemon kysyi.

”Kumpia vain”, Mihail vastasi.

”Teidänlaisianne tuskin on koskaan käynyt ja normaalejakaan ei varmasti vuosiin. Harva tietää meistä ja vielä harvempi tänne matkustaa ja heistä vain hyvin harva on riittävän arvokas päästäkseen sisälle valtakuntaamme”, Kaemon sanoi.

Mihail nyökkäsi kunnioittavasti Kaemonille, mutta tämä vain tuhahti Mihailille.

Samalla, kun Mihail kiipesi takaisin vaunuun, joka oli itsestään avannut ovensa ja laskenut portaansa heidän lähestyessään, Mihail oli huomaavinaan varjoissa ihmishahmon. Kun Mihail pääsi vaunun sisälle, hän yritti etsiä tuota hahmoa, mutta ei löytänyt katseellaan muita kuin karshaaneja.

Matkalaiset lähtivät kohti paikkaa, jonne Kaemon aikoi heidät majoittaa. Samalla juuri ajoissa kulman taakse Mihailin katsetta pakoon ehtinyt mies kirosi uskaliaisuuttaan. Kukaan ei saisi huomata häntä. Ei ainakaan Mihail. Ei ennen, kuin oli aika.