Mitä tämä kaikki on? Onko se sitä mitä näemme ja tunnemme?
Hiekanjyviä varpaiden välissä ja pehmeitä hiuksia sormien lomassa. Huulia
pehmeällä iholla. Tunnetta siitä, kun toinen ihminen on niin lähellä. Mitään ei
ole välissä. Vain kaksi, jotka eivät halua muuta kuin toisensa.
Nostan katseeni ylös sanasta, jonka juuri kirjoitin ja
katselen koko kappaletta. Tekstiä. Kirjaimia, sanoja ja lauseita. Sitä samaa,
mitä aina ennenkin. Ei mitään ihmeellistä tai erityistä.
Nostan kynäni paperilta. Olen kirjoittanut kapealla tussilla
kohta kahden vuoden ajan. Tussi on vaihtunut monta kertaa, mutta kärjen paksuus
on säilynyt 0,4 millimetrissä. Aikaisemmin kirjoitin lyijykynällä, mutta aloin
pelätä sitä. Teksti oli niin häviävää, sen saattoi milloin tahansa pyyhkiä
pois. Tussin jälkeä sen sijaan ei saa pois mitenkään.
Asetan kynän paperini päälle ja tartun kädelläni
kahvikuppiini. Kahvilan hälinä ja tuoksu voimistuvat, kun keskittymiseni
herpaantuu. Vilkaisen ympärilleni. Viereisessä pöydässä istuu kaksi
keski-ikäistä miestä keskustelemassa jostakin ja toisessa pöydässä istuu nuori
tyttö selaamassa puhelintaan. Kolmannessa pöydässä istuu nuorehko nainen, joka
on ehkä kymmenen vuotta minua vanhempi. Nainen on pukeutunut siistiin
housupukuun ja hermostuneista eleistä päätellen on odottamassa jotakuta
tärkeää.
Käännän katseeni pois naisesta, kun tämä katse kääntyy
minuun päin. Ehdin juuri ennen kuin katseemme kohtaavat. Tunnen ensin pienen
häpeän siitä, että käänsi katseeni pois, mutta sitten tilalle tulee helpotus
siitä, etteivät katseet kohdanneet. Yritän karistaa naisen mielestäni juomalla
kahvia. Kahvi on pahaa eikä aja sen hetkistä asiaansa. Nainen on edelleen mielessäni.
Vilkaisen naista nopeasti uudelleen. Tämän katse on onneksi
harhaillut minusta jo muualle. Katson naisen katseen suuntaan. Nainen katsoo
ulos kahvilan ikkunasta kadun ihmisvilinään. Ihmiset menevät ja tulevat omien kalentereidensa
mukaan. En saa kenestäkään ohikulkijasta ajatuksiini kunnolla otetta. Kaikki
vaikuttavat niin tavallisilta vaikka oikeasti kukaan ei ole tavallinen.
Jokaiseen ohikulkijaan sisältyy valtava tarinoiden verkosto. Kun näen
ohikulkijan hetkisen ajan, näen tästä tarinoiden verkostosta yhden
mikroskooppisen pienen osan.
Vilkaisen taas naista ja tämä katsoo kelloaan. Muutaman
kerran kelloaan kevyesti napautettuaan nainen nousee ylös kahvilan pöydästä ja
lähtee. Mukanaan nainen vie takkinsa ja salkkunsa. Minä ja kahvilan muut asiakkaat
jäämme kahvilaan naisen poistumisesta välittämättä. Vähän ajan päästä naisen
tilalle kahvilan pöytää istuu teini-ikäinen pari juomaan cappuccinoa ja limsaa.
Tässä vaiheessa ajatukseni on kuitenkin jo kaukana
kahvilasta ja omasta kehostani. Ajatukseni ovat etsimässä uutta tarinaa, jonka
kirjoittaa. En tiedä mistä tai milloin tuo tarina löytyy, mutta sen tiedän,
että siellä jossakin se on odottamassa, että joku sen paperille kirjoittaisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti