Ruhtinattaren huoli VI

Betula nana, osa 365

Emily odotti edelleen Sarnelin vastausta, jota tämä ei halunnut antaa.

”Mitä siis vastaat?” Emily kysyi.

”Mutta mitä merkitystä sillä on?” Sarnel kysyi.

”Mitä merkitystä millä?” Emily kysyi.

”Sillä, mitä minä vastaan”, Sarnel vastasi.

”Sitten voimme toimia sen mukaan, mitä sinä vastaat”, Emily sanoi.

”Mutta emme me voi täältä noin vain lähteä. Miellä molemmilla on velvollisuudet ja tehtävät täällä hoidettavana. Eivät ne tapahdu, jos lädemme täältä pois”, Sarnel sanoi.

”Aina voi asettaa jonkin sijaisen”, Emily sanoi.

”Eivät he suostu siihen”, Sarnel sanoi.

”Jos tarkoitat Mihailin uskollisia sotilaita ja virkamiehiä, niin kyllä suostuvat, jos heiltä ei kysytä asiasta mitään”, Emily sanoi.

”Aiotko sitten vain hävitä salaa paikalta?” Sarnel kysyi.

Emily ei vastannut. Sarnel kuitenkin arvasi, mitä tämä ajatteli.

”En voi uskoa, että suunnitteletkaan sellaista. Mihail on antanut meille tehtävän tänne ja sinä aiot hiipiä salaa yön pimeydessä siltä karkuun”, Sarnel sanoi.

”Aion lähteä pelastamaan Mihailin, jotta hän voi johtaa Netronovalaa ja sen kansaa myös jatkossa”, Emily sanoi.

Sarnel huokaisi.

”Uskot sen olevan parempi ratkaisu kuin se, että hoitaisit oman velvollisuutesi täällä samalla kun Mihail hoitaa omaa velvollisuuttaan pohjoisessa?” Sarnel kysyi.

”En koe tätä täällä olemista velvollisuudekseni, vaan Mihailin velvollisuudeksi. Minun velvollisuuteni on olla Mihialin rinnalla, missä ja mitä ikinä hän tekeekään”, Emily sanoi.

Sarnel katseli joelle ja pohti tilannetta.

”Minun täytyy miettiä asiaa. Ja meidän täytyy miettiä asiaa yhdessä. Keskustella ja katsoa, mikä on järkevä tapa toimia”, Sarnel sanoi.

Emily näytti tyytyväiseltä.

”Tiesin, että suostuisit, koska tiedän sinun haluavan parasta Mihailille”, Emily sanoi.

”Kyllä, haluan parasta Mihailille, mutta en vielä sanonut suostuvani. Sanoin olevan valmis pohtimaan ja keskustelemaan asiasta”, Sarnel sanoi.

Emily nyökkäsi. Hän ei ollut enää innoissaan, mutta tyytyväisempi kuin aikaisemmin.

”Voimme keskustella myöhemmin linnassa”, Emily sanoi.

”Jos keksimme sieltä sopivan paikan”, Sarnel sanoi.

”Saatan tietää sopivan paikan”, Emily sanoi.

Sarnel katsoi Emilyä kysyvästi, mutta ei lähtenyt kysymään tarkemmin, mitä tämä tarkoitti.

Ruhtinattaren huoli V

Betula nana, osa 364

Sarnel katsoi Emilyä.

”Mitä tarkoitat?” Sarnel kysyi.

”Vastaa ensin kysymykseeni, niin kysyn sinulta toista asiaa”, Emily vastasi.

Sarnel pudisti päätään ja huokaisi.

”No, rehellisesti sanottuna en ollut mitenkään innoissani tästä tehtävästä, jonka Mihail minulle antoi. Ymmärrän myös, että asia on Mihailille tärkeä ja teen parhaani, jotta sinä pysyt turvassa”, Sarnel sanoi.

”Eli olisit mieluummin jossakin enemmän toimintaan menevässä tehtävässä?” Emily kysyi.

”Oliko tämä se toinen kysymys?” Sarnel kysyi.

”Ei. Tämä oli jatkokysymys edelliseen”, Emily vastasi.

”Niin minä arvelinkin”, Sarnel sanoi.

”Kyllä sitä niinkin voisi sanoa, että olisin mieluummin jossakin muussa tehtävässä, jossa pääsisi lähemmäksi toimintaa. Mutta haluan myös suorittaa hyvin ne tehtävät, jotka minulle osoitetaan, joten en valita tästäkään tilanteesta”, Sarnel sanoi.

”Tai et ainakaan valita minulle. Mihailille varmasti valittaisit”, Emily sanoi.

Sarnel naurahti.

”Saatat olla oikeassa. Saatoin Mihailille jo antaa jonkinlaisen kommentin tästä tehtävästä, kun hän sen minulle antoi”, Sarnel sanoi.

Emily vilkaisi ympärilleen varmistaakseen, ettei aivan vieressä ollut ketään kuulemassa.

”Haluaisitko sitten päästä tästä tehtävästä eroon, päästä toiminnan pariin ja viedä minut Mihailin luokse?” Emily kysyi.

Sarnel jäi miettimään ja vilkuili sitten ympärilleni.

”Jos kukaan edes kuulee, että kysyt minulta tuollaista, niin minut häädetään hovista. En voi vastata sinulle mitään”, Sarnel vastasi.

”Tiedän, että voit. Ja minä olen se, joka päättää keitä hovissa on. Voin luvata, että vastauksestasi riippumatta olet yhtä tervetullut sinne kuin tähänkin saakka”, Emily sanoi.

Sarnel näytti tuntevan itsensä epämukavaksi Emilyn kysymyksen edessä.

”Vaikka ehkä tunnetkin itsesi epämukavaksi, niin haluan tietää vastauksen. Ennen kuin vastaat, en luovuta asiassa”, Emily sanoi.

Sarnel hymähti.

”Siksi sinä siis kutsuit minut mukaan, että voit ahdistella minua tästä asiasta. Olisi pitänyt aavistaa pahaa, kun kamarineitosi tuli pyytämään minua mukaan, koska haluat keskustella jostakin asiasta”, Sarnel sanoi.

”Jos et olisi tullut mukaan, olisi keksinyt jonkin toisen mahdollisuuden keskustella kanssasi”, Emily sanoi.

”Sitä en epäile”, Sarnel sanoi.

Rantamaisema lipui pikkuhiljaa ohitse, mutta kireä tunnelma heidän välillään pysyi. Jos ei muuten, niin Emily piti siitä huolen katseellaan, joka ei päästänyt Sarnelia rentoutumaan.

Ruhtinattaren huoli IV

Betula nana, osa 363

Jokilaiva lipui hiljaa tuulen kuljettamana kohti ylävirtaa. Matkustavat istuivat mukavilla tyynyillä varjostavan kankaan alla, mutta laivan miehistö tekei töitä auringossa varmistaen mukavan ja rauhallisen matkanteon.

Emily oli ottanut laivalle mukaan vain kamarineitonsa, muutaman läheisimmän neuvonantajan, muutamia henkivartijoita sekä Sarnelin. Toinen laiva seurasi heitä vähän kauempana mukanaan lisää henkivartijoita ja henkilökuntaa ja jokivartta ratsasti suurempi joukko henkivartijoita. Oli hankalaa päästä olemaan omassa rauhassa.

”Olisikohan Mihail lähtenyt näin suuren vartioston kanssa eväsretkelle”, Sarnel sanoi.

”Tuskin”, Emily sanoi.

”Miksi sitten sinä otat?” Sarnel kysyi.

”Osittain siksi, että Mihail oli ennen lähtöään määrännyt henkivartiokaartinsa suojelemaan minua tarkemmin kuin mitä häntä itseään on vartioitu. Samoin hän oli määrännyt neuvonantajilleen, että minun suojelemisesta olisi pidettävä hyvää huolta. Nämä kaikki noudattavat ruhtinaan käskyä parhaansa mukaan”, Emily vastasi.

”Voisit kuitenkin vaatia pienempää joukkoa”, Sarnel sanoi.

”Ehkä voisinkin, mutta ajattelin myös sitä, ettei henkivartioillakaan ole kovinkaan paljoa vaihtelua linnan sisällä minua vahtiessa. Pieni laivaretki joella tai pidempi ratsastus sen vartta tekee heille varmasti hyvää”, Emily sanoi.

Sarnel nyökkäsi.

”Olet luultavasti oikeassa. Mukavaa vaihtelua. Sekä myös hyvää harjoitetta sitä varten, jos henkivartiokaartin tarvitsee joskus tehdä muutakin, kuin pyöriä linnan saleissa kiiltävissä haarniskoissaan”, Sarnel sanoi.

Emily naurahti. Naurun jälkeen hän kuitenkin jäi vaitonaiseksi.

”Kaikki hyvin?” Sarnel kysyi.

”On, minulla on kaikki hyvin”, Emily vastasi.

Sarnel ymmärsi heti, miksi Emily oli vaitonainen. Sarnel mietti asiaa hetken ja totesi, ettei aihetta voinut väistellä loputtomiin. Ja jos asia Emilyä painoi, siitä puhuminen voisi keventää siitä aiheutuvaa kuormaa. Sarnel katsoi Emilyä.

”Mutta epäilet, onko Mihaililla kaikki hyvin”, Sarnel sanoi.

”Niin”, Emily sanoi.

Sarnel käänsi katseensa joelle.

”Hänellä on varmasti kaikki hyvin”, Sarnel sanoi.

”Mutta miten kauan on?” Emily kysyi.

Sarnel kohautti olkiaan.

”Me emme voi sitä tietää varmaksi. Voimme vain uskoa siihen voimaan, jota hänellä on”, Sarnel sanoi.

Emily nyökkäsi ja jäi taas hetkeksi miettimään.

”Haluaisitko sinä tehdä jotakin muuta kuin muutakin, kuin vain pyöriä linnan saleissa kiiltävässä haarniskassa?” Emily kysyi.

Ruhtinattaren huoli III

Betula nana, osa 362

Kamarineito harjasi Emilyn hiuksia hänen istuessa tuolilla. Emily oli väsynyt. Hän ei ollut varma kuinka monta päivää tai viikkoa siitä oli, kun Mihail lähti kohti pohjoista. Päivät olivat menneet ajatuksissa sekaisin, kun työtä oli joka päivä monen päivän edestä ja kaiken muun ajan hän katoi huolta miehestään.

”Arvon ruhtinatar näyttää niin kalpealta”, kamarineito sanoi.

Emily ei sanonut mitään.

”Pieni ratsastusretki joen varteen voisi tehdä hyvää rouvalle. Se voisi tehdä meille kaikille hyvää”, kamarineito sanoi.

”Toivottavasti ette puhu minulle noin vain siksi, että haluaisitte muiden kamaerinetojen kanssa vapaata aikaa ulkoilmassa”, Emily sanoi.

Emilyn kommentti sai kamarineidon säikähtämään ja pyytelemään kiivaasti anteeksi Emilyltä.

”Anteeksi rouva, en tarkoittanut sitä niin kuin se tuli ulos. Näytätte oikein hyvältä, kuten aina”, kamarineito sanoi.

Emily huokaisi ja painoi päänsä.

”Anteeksi, en minäkään tarkoittanut. Olen vain niin väsynyt ja huolissani Mihailista”, Emily sanoi.

He istuivat molemmat jonkin aikaa hiljaa.

”Jatkanko harjausta, rouva?” Kamarineito kysyi.

”Jatkakaa vain. Hiusteni pitää olla siistit, kun otan taas vastaan ihmisiä huoltensa kanssa”, Emily vastasi.

Kamarineito nyökkäsi ja jatkoi Emily hiusten harjaamista.

”Ehkä retki jokivarteen voisi olla hyvä idea lähipäiville. Kaipaamme kaikki ulkoilmaa”, Emily sanoi.

Kamarineito hihkaisi innosta.

”Älä innostu liikaa. Meidän täytyy hoitaa päivän velvollisuutemme ensin ja sitten vasta pääsemme viettämään vapaata aikaa”, Emily sanoi.

”Kyllä, arvon ruhtinatar”, kamarineito sanoi.

Emily hymyili. Kamarineidon aito innostuminen näin pienestä asiasta sain hänet muistamaan aikoja, jolloin olisi saattanut itsekin innostua yhtä pienestä asiasta. Ajasta, jolloin he olivat Mihailin kanssa opiskelemassa Vihersalossa. Kaikki muistot siltä ajalta tuntuivat olevan kuin joltain toiselta maailmanajalta. Vanhoista kääröistä luettuja katkelmia ajasta, jolloin maankuori oli toisenlainen ja sitä asuttivat täysin eri valtakunnat omine kansoineen.

Sitten musitojen keskelle ilmestyi mustaan kaapuun pukeutunut mies ja Emily säikähti kiljahtaen pois muisteluistaan.

”Ruhtinatar, onko kaikki hyvin?” Kamarineito kysyi.

Emilyllä meni hetki tasata hengitystään ennen kuin pystyi vastaamaan.

”Kaikki on hyvin, säikähdin vain ajatuksiani”, Emily vastasi.

Kamarineito nyökkäsi ja ojensi käsissään olevaa asua. Emily ihmetteli ensin, mutta tajusi sitten olleensa paljon pidempään muistoissaan. Kamarineito oli ehtinyt harjata hiukset loppuun ja lähteä etsimään päivän seuraavaan ohjelmaan sopivia asuja.

”Sopiiko tämä rouvalle?” Kamarineito kysyi.

”Se sopii hyvin”, Emily vastasi.

Emily pukeutui asuun ja karineito auttoi häntä siinä.

”Pyydättekö myös Sarnelin mukaan retkelle jokivarteen. Haluan keskustella hänen kanssaan siellä, kun on hieman rauhallisempaa kuin täällä linnassa”, Emily sanoi.

”Kyllä, arvon ruhtinatar”, kamarineito sanoi.

Ruhtinattaren huoli II

Betula nana, osa 361

Loputtomasti pieniä ja suuria ongelmia. Emily oli uupunut, vaikka oli koko päivän ajan vain istunut pehmeällä valtaistuimella.

Emily huokaisi ja painautui syvemmälle valtaistuimen tyynyihin.

”Pitkä päivä, arvon ruhtinatar?” Sarnel kysyi.

Demoni oli ilmestynyt jostakin takakulmasta valtaistuimen vierelle Emilyn huomaamatta.

”Liian pitkä”, Emily vastasi.

Emily seurasi katseellaan, kun demoni käveli sivupöydän luokse ottamaan itselleen juotavaa. Emilyn henkivartijat katsoivat tätä hieman paheksuvasti, mutta eivät tehneet mitään estääkseen demonia.

”Onko Mihail sinun mielestäsi tehnyt tätä joka päivä?” Emily kysyi.

”Ei, ei joka päivä. Eikä niin päivinä, kun on tehnyt, ole tehnyt tätä yhtä huolellisesti paneutumalla kuin sinä nyt teet”, Sarnel vastasi.

”Sellainen mielikuva minullakin on, mutta halusin toisen mielipiteen”, Emily sanoi.

Emily huokaisi.

”Mitä pohdit?” Sarnel kysyi.

”Pohdin, että mitä minua täällä tarvitaan”, Emily vastasi.

Sarnel ei esittänyt jatkokysymyksiä, koska hän tiesi mihin suuntaan ne johtaisivat. Emily ei kuitenkaan tarvinnut jatkokysymyksiä sinne suuntaan. Hänen ajatuksensa olivat jo Mihailin luona.

”Minun pitäisi olla Mihailin luona”, Emily sanoi.

”Hän pyysi sinua jäämään tänne teidän molempien puolesta”, Sarnel sanoi.

Emily tuhahti.

”Älä nyt sinäkin aloita”, Emily sanoi.

”Se on kuitenkin totta”, Sarnel sanoi.

”Vaikka olisikin, niin tiedän, että minun olisi parempi olla hänen rinnallaan siellä”, Emily sanoi.

Sarnel ei sanonut mitään.

”Minun täytyy päästä lepäämään”, Emily sanoi.

”Hyvä, että muistat myös levätä riittävästi”, Sarnel sanoi.

”Päivän ohjelma ei kuitenkaan ole tässä, mutta murehdin siitä sitten, kun olen saanut olla hetken rauhassa”, Emily sanoi.

Sarnel nyökkäsi.

Emily käveli linnan salien ja portaikkojen läpi omaan nukkumasaliinsa. Hovineidot olivat siellä odottamassa häntä, mutta Emily kaatui heistä välittämättä sängylleen. Hän nukahti nopeasti ja heräsi vasta sitten, kun hänet herätettiin ennen seuraavaa tehtävää.

Ruhtinattaren huoli

Betula nana, osa 360

Emily istui valtaistuimella, jonka Mihail oli jättänyt hänen hoidettavakseen lähdettyään itse kohti pohjoisen taisteluita. Hän koki olonsa epämukavaksi. Hyvin pehmustettu tuoli itsessään oli mukava istua. Sen sijaan päätösten määrä, jota häneltä odotettiin, sai olon epämukavaksi. Päätösten odottajat katsoivat häntä ympäri linnan pääsalia, jonka seinustan korokkeelle valtaistuin oli asetettu.

”Seuraava”, Emily sanoi.

Hänen vieressään oleva henkivartija nyökkäsi ja pyysi seuraavan asian esittäjät ruhtinattaren puheille.

”Arvon ruhtinatar, toivon, että kuuntelet huoliani ja toimit sen perusteella parhaasi mukaan”, mies sanoi.

Emily nyökkäsi.

”Kerro huolesi”, Emily sanoi.

”Yritän olla lyhyt sanoissani, arvon ruhtinatar. Olen kauppias kaupungin torilla, jonka ruhtinas on meille ystävällisesti järjestänyt ja laajentanut, kun kauppiaiden ja kaupunkilaisten tarpeet ovat kasvaneet. Kasvanut väkimäärä on kuitenkin johtanut myös rauhattomuuden kasvuun ja näpistysten määrät ovat kasvaneet. Näpistämistä ja muuta kiusantekoa tapahtuu jo niin paljon, että rehellisen kauppiaan alkaa olla vaikeaa tehdä torilla tienestiään perheensä elättämiseksi”, mies sanoi.

Emily pohti kauppiaan kertomusta ja yritti keksiä tämän esittämään ongelmaa ratkaisua. Toisaalta voisi olla hyvä kysyä asiaa kauppiaalta itseltään.

”Millaista ratkaisua itse toivoisitte asiaan?” Emily kysyi.

Kauppias meni kysymyksestä hämilleen.

”Arvon ruhtinatar, minä olen vain nöyrä kauppias”, mies vastasi.

”Te olette torilla päivittäin ja minä käyn siellä itse vain silloin tällöin. Oletan, että teillä on parempi tieto torin tapahtumista ja miten niitä voisi ratkaista”, Emily sanoi.

Meni hetki ennen kuin mies osasi sanoa mitään. Sittenkin tämä epäröi sanojaan.

”Ehkä torin vartiointia voisi lisätä ja näin näpistelijät jäisivät helpommin kiinni. Arvon ruhtinatar voisi ehkä määrätä tähän sotilaita”, mies sanoi.

Emily silitti mietteliäänä leukaansa.

”Sotilaita on tällä hetkellä varsin vähän, koska olemme sodassa. Voi olla hankalaa lisätä vartiointia niin paljon, että sillä olisi suurta merkitystä”, Emily sanoi.

Kauppias näytti pettyneeltä. Emily halusi ratkaista ongelman, koska hän tiesi torin olevan keskeinen asukkaiden päivittäisten tarpeiden kannalta.

”Kerrotko kuitenkin lisää tästä ongelmasta ja mistä se johtuu”, Emily sanoi.

Kauppias ei ollut varma mistä suunnasta lähestyisi asiaa. Emily kannusti tätä aloittamaan mistä tahansa ja jatkamaan siitä luontevaan suuntaan. Miehen kertoman mukaan ongelmana oli väkimäärä torilla, mikä hankaloitti kojun tarkkailua.

”Olisiko ratkaisu ongelmaan perustaa toinen tori toiselle puolelle kaupunkia jakamaan väkimäärää?” Emily kysyi.

Kauppias oli selvästi vastaamassa kieltävästi, mutta jäi sitten pohtimaan ehdotusta.

”Ehkä se voisikin toimia. Torit voisivat myös palvella eri tarkoituksia, jolloin eri päivinä voisi vierailla eri toreilla”, mies sanoi.

”Nyt meidän täytyy vain löytää sopiva paikka, jonne osa kauppiaista voi siirtyä. Tai useampi, jos se olisi paras ratkaisu”, Emily sanoi.

”Ruhtinatar on aivan oikeassa”, mies sanoi.

Kauppias hyvästeli Emilyn ja poistui tyytyväisenä. Sitten oli seuraavan huolensa esittäjän vuoro.

Ruhtinas lentää taisteluun V

Betula nana, osa 359

Mihail tarkasti Reuelissa ollessaan vapakaupungin nykytilan ja mitä suunnitelmia kaupungin laajentamiseen ja linnoittamiseen siellä olevan joukot olivat tehneet. Vapaakaupunkia esitteli siellä joukkoja johtava kapteeni Helen Hatasu.

”Suunnitelmat ovat varsin laajoja ja minulla on sotilaita sangen vähän ja asukkaitakin täällä on vain kourallinen, joten keskitymme suunnitelmien tärkeimpiin osiin. Tärkeimpinä jonkinlaisen keskuslinnan sekä majoitteiden rakentaminen. Myöhemmin on tarkoitus aloittaa Reuelia ympäröivän puolustuslinjan rakentaminen”, Helen sanoi.

”Suunnitelmat näyttävät hyviltä. Toteuttakaa niitä niin kuin pystytte ja parhaaksi katsomallanne tavalla soveltamalla. Tärkeintä on, että pystymme pitämään keitaan hallussa, koska se mahdollistaa joukkojen liikkumisen Netronovalan ja Suuren keisarikunnan rajan välillä”, Mihail sanoi.

Hatasu kumarsi Mihailille. Tämä ei ollut vieläkään tottunut ruhtinaan saapumiseen ja tämän kanssa keskustelemiseen.

”Kyllä, arvon ruhtinas. Teemme parhaamme”, Helen sanoi.

Mihail vilkaisia Hatasua hieman huvittuneena. Tämä ei uskaltanut katsoa Mihalia takaisin.

”Näytätkö, missä vaiheessa linnoutuksen työt ovat?” Mihail kysyi.

”Tietenkin, arvon ruhtinas”, Helen vastasi.

Hatasu lähti johdattamaan Mihailia kohti kylän laitaa, missä työmaa oli hieman kylän ulkopuolella.

”Valitsimme luonnollisesti korkeimman paikan Reuelin välittömästä läheisyydestä. Alue on varsin tasaista, joten pienikin nnyppylä tarjoaa hyvän näkyvyyden ympäristöön”, Helen sanoi.

”Kivilinnoitus tulee siis hallitsemaan maastoa hyvin”, Mihail sanoi.

”Niin, kunhan saamme sellaisen rakennettua. Joudumme etsimään materiaalia aika kaukaa, mutta olemme löytäneet muutamia hyviä paikkoja, josta saamme louhittua kiveä”, Helen sanoi.

Hatasu esitteli linnoituksen työmaan. Pieni keskuslinna oli nousemassa hitaasti ja nyt aluetta hallitsi puinen vartiotorni. Vartiotorni oli sijoitettu kylän ja työmaan väliin. Reuelin kautta kulkeva karavaanireitti kulki suoraan vartiotornin juuresta. Tornin juuren ympäristö oli suojattu pienellä vallilla.

”Pahoittelen, arvon ruhtinas, että emme ole ehtineet rakennustöissä tämän pidemmälle”, Helen sanoi.

”Jokainen päivä edistää asiaa. Toiveena myös on, että tätä paikkaa ei tarvitsisi koskaan puolustaa, vaan taistelut käytäisiin jossakin muualla”, Mihail sanoi.

”Se olisi parempi, arvon ruhtinas. Tämä paikka on vaikea taistelulle. Jo selviytyminen ilman taistelua on jossain määrin haasteellista, mutta olemme toistaiseksi siinä onnistuneet hyvin”, Helen sanoi.

”Siltä näyttää”, Mihail sanoi.

Tarkastuskierroksen jälkeisenä päivänä Mihailin ja tämän henkivartijoiden oli aika jatkaa matkaa kohti pohjoista. Lohikäärme nousi tuttuun tapaan raskaasti ilmaan ja lähti sitten liitämään kohti rajaa, joka erotti savanni- ja aavikkoalueen Suuresta keisarikunnasta. Rajaa valvoi suuri Netronovalan sotilasosato, jonka luona Mihail vielä pysähtyisi. Sen jälkeen oli edessä Suuren keisarikunnan alueen ylitys ja loputla yritys löytää paikka, jonne hänen armeijansa oli päätynyt.

Mihailin lähdettyä kohti pohjoista myös Sarnel lähti liikkeelle. Hän lähti Mihailin osoittaman tehtävän mukaan takaisin Netronovalaan. Demoni jätti hyvästit Reueliin jääville sotilaille, joihin oli jo ehtinyt ystävystyä. Sitten hän nousi lentävän mattonsa päälle ja liisi etelään kohti ruhtinaskunnan keskusta. Mukanaan hän vei joukon kirjeitä ja raportteja, joita Netronovalassa osattiin jo odottaa.

Ruhtinas lentää taisteluun IV

Betula nana, osa 358

Sarnel herätti Mihailin tuomalla tämän telttaan aamupalaa. Ruhtinaan teltta oli pystytetty yhden netronovalalaisten haltuun ottaman rakennuksen katolle. Se oli arvioitu turvallisimmaksi paikaksi Reuelissa. Sen vieressä oli myös tilaa lohikäärmeelle. Mihail ei ollut varma tarvitsiko se lepoa, mutta oli komentanut sen silti lepäämään.

”Kun olet herännyt ja syönyt aamupalasi, niin haluaisin kuulla siitä tehtävästä, jonka olet keksinyt ilokseni”, Sarnel sanoi

Mihail naurahti.

”Ei se ole mitään vaikeaa”, Mihail sanoi.

”Mieluummin vaikeaa kuin liian helppoa”, Sarnel sanoi.

”Toivon, että et kuitenkaan tylsisty liikaa uudessa tehtävässäsi”, Mihail sanoi.

”Kun kerrot, mikä se on, niin voin kertoa sinulle, kuinka paljon tylsistyn sitä suorittaessani”, Sarnel sanoi.

Mihail vakavoitui.

”Haluan, että palaat takaisin Netronovalaan”, Mihail sanoi.

Sarnel epäröi hetken.

”Tarkoitatko uuteen Netronovalaan vai siihen vanhaan, joka on kotiseutuasi?” Sarnel kysyi.

”Uuteen. Vanhaan minulla ei ole mitään asiaa tai tarvetta enää”, Mihail vastasi.

”Mitä teen siellä?” Sarnel kysyi.

”Sinun täytyy suojella Emilyä ja auttaa häntä kaikessa, mitä hän tarvitsee”, Mihail vastasi.

”Paras tehtävä, mitä keksit minulle, on lähettää minut puolisosi lapsenvahdiksi?” Sarnel kysyi.

”Se on tärkein tehtävä, minkä sinulle keksin. Tärkein tehtävä, minkä keksin kenellekään”, Mihail vastasi.

Sarnel huokaisi.

”En aio valehdella sinulle, eikä minulla ole siihen oikeastaan mitään syytäkään, mutta tuo kuulostaa minulle erittäin tylsistyttävältä tehtävältä”, Sarnel sanoi.

”Tiedän, ettei se ole sinulle kiinnostavin mahdollinen tehtävä, mutta minulle on tärkeää tietää, että Emily on turvassa”, Mihail sanoi.

”Ja uskot minun pystyvät takaamaan sen?” Sarnel kysyi.

Mihail katsoi demoniaan silmiin.

”Luotan sinuun”, Mihail vastasi.

Sarnel naurahti.

”Luotat minun liikaa”, Sarnel sanoi.

”Niin voi olla”, Mihail sanoi.

Hetkeen kumpikaan ei sanonut mitään ja ainoana äänenä oli Mihailin syöminen ja ulkoa kuuluvat äänet.

”Teetkö tämän tehtävän?” Mihail kysyi.

Sarnel huokaisi.

”Teen, jos haluat minun tekevän”, Sarnel vastasi.

”Haluan”, Mihail sanoi.

”Sitten teen”, Sarnel sanoi.

Ruhtinas lentää taisteluun III

Betula nana, osa 357

Mihail vilkutti vielä Emilylle ja komensi lohikäärmeen ilmaan. Raskas olento nousi hitaasti irti maasta ja pikkuhiljaa yhä ylemmäksi. Lopulta se pääse linnan muurien yläpuolelle ja Mihail teki viimeisen vilkaisun ympärilleen. Sen jälkeen suunta oli kohti pohjoista. Lohikäärme karjaisi ja lähti lentämään eteenpäin.

Tuuli oli aluksi vastainen, joten matkateko kävi hitaasti. Lentäminen kuitenkin hämäsi siinä mielessä, että kaikkien esteiden ylitys oli yhtä vaivatonta kuin matkanteko muutenkin. Hidaskin lentäminen oli siis paljon nopeampaa kuin maata pitkin kulkeminen nopeimmalla mahdollisella ratsulla. Siitäkin huolimatta, että matkanteko lentäen oli nopeaa, heillä meni useita päiviä päästä Reueliin saakka.

Toisena päivänä tuuli oli suotuisampi ja matka taittui nopeammin. He eivät kuitenkaan vain lentäneet ja katselleet maisemia. Kun kerran maisemaa nähtiin ylhäältä, niin sotilaat kartoittivat maastoa ja piirsivät siitä karttoja. Kiinnostavia maastonkohtia myös merkittiin ylös, jotta niitä voitaisiin tutkia myöhemmin tarkemmin. Kartat saatettiin jättää Reuelissa olevalle varuskunnalle toimitettavaksi takaisin Netronovalaan.

Jo lentomatkaan puutuneina he lopulta pääsivät Reueliin. Siellä heitä oli vastassa täydessä hälytystilassa olleiden sotilaiden joukko, jotka olivat säikähtäneet lohikäärmettä. Sotilaiden lisäksi paikalla oli Sarnel valmiina puolustamaan Reuelia yhdessä sotilaiden kanssa.

”Arvon ruhtinas, mitä teette täällä? Ja mikä tuo on?” Sarnel kysyi.

”Olen matkalla kohti pohjoista”, Mihail vastasi.

Sarnel ei kunnellut Mihailin vastausta, vaan katseli epäkuollutta lohikäärmettä.

”Onko tuo se, minkä luulen sen olevan?” Sarnel kysyi.

”Se on muumioitu lohikäärme, jonka minä kuolleestamanasin. Aivan kuin sanoin tekeväni”, Mihail sanoi.

Sarnel nyökkäsi.

”Ja olet matkalla sen kanssa kohti pohjoista, jotta voit yksin kääntää taistelun koko Suurta keisarikuntaa vastaan voitoksi?” Sarnel kysyi.

”Teen vain sen, mitä tarvitsee, jotta saan sotilaani pois sieltä”, Mihail vastasi.

”Sitä minä olen pelännytkin sinun tekevän”, Sarnel sanoi.

”Enkä minä ole yksin”, Mihail sanoi.

Mihail osoitti selkänsä takana olevia sotilaita, jotka yrittivät parhaansa mukaan toipua lentomatkasta. Kaikille matka ei ollut helppo ja pidempi lepotauko oli heille tarpeen. Tarkoitus oli viettää seuraavat kaksi yötä Reuelissa ja jatkaa sitten matkaa kohti pohjoista.

”Muutamalla henkivartijalla ei ratkaista taisteluita ja sodista puhumattakaan”, Sarnel sanoi.

Mihail veti Sarnelin lähemmäksi itseään.

”Voit olla mitä mieltä tahansa, mutta minä lennän pohjoiseen. Siellä tapahtuu, mitä siellä tapahtuu”, Mihail sanoi.

Mihail piti tauon.

”Ja sinulle minulla on uusi tehtävä”, Mihail sanoi.

Ruhtinas lentää taisteluun II

Betula nana, osa 356

Linnan pihalla Mihailin laukku kiinnitettiin hänen oman satulansa viereen lohikäärmeen selkään. Mihailin mukaan lähtevät sotilaat hyvästelivät tovereitaan ja perheitään. Emily pohti, uskoiko kukaan heistä palaavansa takaisin.

Emily meni Mihailin luokse.

”Voinko saada sinut vielä pieneksi hetkeksi kahden kesken?” Emily kysyi.

”Miksi?” Mihail kysyi.

”Haluan hyvästellä rauhassa”, Emily vastasi.

Mihail vilkuili ympärilleen. Hän näki, että sotilaiden viimeiset valmistelut olivat vielä kesken.

”Saat hetken”, Mihail sanoi.

Emily johdatti Mihailin takaisin sisälle ja he menivät pieneen saliin, joka oli autio. Siellä Emily suuteli Mihailia intohimoisesti.

”Toivoisin, että olisimme ehtineet hyvästellä pidemmin”, Emily sanoi.

”Minä kyllä palaan takaisin”, Mihail sanoi.

”Tietysti sinä sanot niin, mutta ei sitä voi tietää. Voi olla, että sinä jäät sinne ja en saa edes tietää asiasta”, Emily sanoi.

Mihail sulki silmänsä ja antoi otsansa koskettaa Emilyn otsaa.

”Mitä tahansa käykin, niin lupaan, että me vielä näemme, rakkaani”, Mihail sanoi.

Mihail tunsi kuinka Emily pidätteli kyyneliään.

”Niin on parempi tapahtua”, Emily sanoi.

”Niin tulee tapahtumaan”, Mihail sanoi.

He suutelivat ja halasivat pitkään. Lopulta salin ovelta kuului varovainen koputus. Kaikki valmistelut olivat valmiina. Mihail ja sotilaat voisivat lähteä lentämään kohti pohjoista.

”On aika”, Mihail sanoi.

Emily tarttui vielä kiinni Mihailiin ja suuteli tätä viimeisen kerran ennen kuin päästi tästä irti.

”Olen jättänyt ohjeet ja parhaat neuvonantajat käyttöösi”, Mihail sanoi.

”Kyllä minä pärjään johtamisesta”, Emily sanoi.

”Mistä et pärjäisi?” Mihail kysyi.

”Siitä, jos et palaakkaan luokseni”, Emily sanoi.

Mihail nyökkäsi.

He palasivat linnan pihalle ja Mihail nousi lohikäärmeen selkään sotilaidensa kanssa. Linnan pihalla olevat sotilaat ja linnan asukkaat hurrasivat lähtijoille. Lapset heittelivät kukkia. Emilyn mielestä sotaan lähdössä oli aina liikaa iloa. Sen olisi ennemmin pitänyt olla surun hetki.
 

Ruhtinas lentää taisteluun

Betula nana, osa 355

Muutamien päivien kuumeisten lähtövalmistelujen jälkeen Mihail oli valmis lähtemään kohti pohjoista. Lohikäärmeelle oli nopeasti ommeltu satuloita, joihon kiinnitettyihin lukuisiin satulalaukkuihin lisättiin niin paljon varusteita kuin vain uskallettiin laittaa. Ei ollut mahdollista tietää etukäteen, miten paljon lohikäärme jaksaisi kantaa pitkän lentomatkan ajan, joten laukut oli tehty myös helposti irroitettavaksi.

Satuloita oli useita, jotta muutama henkivartija pystyi lähtemään Mihailin mukaan. Emily sen sijaan oli jäämässä Aegyzaan johtamaan linnaa ja kaupunkia.

Emily olisi toivonut toisin. Tästä hän oli tullut keskustelemaan lähtövalmisteluja omassa huoneistossaan tekevän Mihailin kanssa.

”Haluan tulla mukaasi”, Emily sanoi.

”Ja minä haluan sinun jäävän tänne. En halua, että oli vaarassa keskellä taisteluja. En kesä ajatellakaan sellaista”, Mihail sanoi.

”Olisi parempi, jos menemmä yhdessä”, Emily sanoi.

Mihail nyökkäsi.

”Varmasti, mutta en ota silti sitä riskiä. En halua menettää sinua”, Mihail sanoi.

”Entä mitä minä haluan? Eikö sillä ole mitään merkitystä?” Emily kysyi.

Mihail ei vastannut. Sen sijaan hän jatkoi valmistelujaan.

”Mehän puhuimme tästä. Minäkään en halua menettää sinua”, Emily sanoi.

”Olen päättänyt mitä teen”, Mihail sanoi.

Mihail asetti viimeiset tavaransa laukkuun ja sulki sen.

”Olen valmis”, Mihail sanoi.

”Lähdetkö aamulla?” Emily kysyi.

”Ei, lähden heti. Mitä nopeammin pääsen liikkeelle ja kohti pohjoista, sen parempi”, Mihail vastasi.

Emily istuutui tuoliin Mihailin työpöydän vieressä.

”Luulin, että saan viettää vielä yön kanssasi”, Emily sanoi.

”Anteeksi, mutta minun on pakko lähteä heti. Jokainen hetki, jonka odotan täällä, luultavasti maksaa monen sotilaan hengen”, Mihail sanoi.

”Etkö luota sotilaisiisi?” Emily kysyi.

”Luotan, mutta he ovat keskellä vihollisvaltakuntaa”, Mihail vastasi.

Mihail lähti kantamaan laukkuaan ulos linnan pihalla odottavan lohikäärmeen luokse. Emily jäi paikoilleen ja painoi päänsä. Hänen täytyi koota itsensä, että pystyi nousemaan ylös ja seuraamaan Mihailin perässä.
 

Muumioitu lohikäärme XVI

Betula nana, osa 354

Mihail odotti, että Emily pääsi korokkeelle, ennen kuin komensi lohikäärmeen liikkeelle.

”Mennään ensin ulos”, Mihail sanoi.

Lohikäärme tottelli hitaasti. Pelkkä ääni ei riittänyt olennon tehokkaaseen ohjaamiseen, vaan tarvittaisiin ohjaamista taikavoimien avulla. Hitain ja raskain askelin lohikäärme kuitenkin lähti etenemään kohti oviaukkoa.

”Pysähdy”, Mihail sanoi.

Lohikäärme ehti ottaa pari askelta vielä Mihailin sanojen jälkeen ennen kuin pysähtyi.

”Yritetään toisella tapaa”, Mihail sanoi.

Mihail sulki silmänsä, keskittyi ja kokosi vielä jäljellä olevia taikavoimiaan. Kuolleestamanatun ohjaaminen vaatisi jonkin verran voimia, kun kyseessä oli niin suurikokoinen olento. Hän kosketti lohikäärmettä ja antoi takavoiman virrata käsistään lohikäärmeeseen. Lohikäärmeen koko kehon hallinnan saaminen kesti vähän aikaa, mutta lopulta Mihail kykeni ajatuksellaan ohjaamaan lohikäärmeen liikettä.

”Yritetään uudestaan”, Mihail sanoi.

Lohikäärme lähti heti liikkeelle, kun Mihail ajatteli käskyä. Samoin se pysähtyi heti, kun Mihail halusi.

”Nyt tämä sujuu paremmin”, Mihail sanoi.

Mihail kääntyi vielä vilkuttamaan Emilylle ja ohjasi sitten lohikäärmeen ulos.

Ulkona oli ohikulkevia sotilaita sekä kuolleestamanauspaikan vartijoita, jotka kaikki säikähtivät, kun valtava olento tuli ulos auringonvaloon. Nähdessään Mihailin lohikäärmeen selässä, he ryhtyivät suosionosoituksiin. Mihail nyökkäili ja vilkutti sotilaille muutaman kerran. Sitten hän teki sen, mitä oli tullut lohikäärmeen kanssa tekemään. Hän komensi lohikäärmeen lentoon.

Raskas olento nousi hitaasti ilmaan. Aluksi Mihailista tuntui, etteivät he nousisi ollenkaan lentoon, mutta kohta hän huomasi, että katu ja kuolleestamanauspaikka jäivät kauaksi alle. Hän ohjasi lohikäärmettä yhä ylemmäksi.

Pian Mihail nousi lohikäärmeen kanssa rakennusten yli ja näki nekropoliksen kokonaisuudessaan. Yhä korkeammalla hän näki vielä pidemmälle. Toiseen suuntaan nekropoliksen ulkopuolella jatkui aavikko ja toiseen suuntaan vastaan tuli elävien kaupunki. Ja sitten joki joka halkaisi kullankeltaisen aavikon sinisenä vyönä, jonka kummallakin puolella oli vihreät vyöt. Mitä ylemmäksi Mihail ja lohikäärme nousivat, sitä selkeämmin vyö erottui.

”Tätä  maata minä hallitsen. Täällä minun kansani asuu”, Mihail sanoi.

Mihail käänsi katseensa ensin etelään. Meri oli niin kaukana, ettei se näkynyt edes näin korkealta. Seuraavaksi itä ja länsi. Kummassakaan suunnassa ei ollut mitään kiinnostavaa katseltavaa.

Lopuksi suunta kääntyi pohjoiseen. Mihail ei erottanut, missä aavikko muuttui savanniksi. Jossakin kaukana niin kävi ja siitä pohjoiseen edetessä lopulta vastaan tulisi Suuri keisarikunta.

”Sinne meidän on mentävä. Kohti taistelua”, Mihail sanoi.

Lohikäärme ei regoinut asiaan mitenkään. Sen reaktiot olivat Mihailin käsissä.

Mihail lensi lohikäärmellä vielä vähän aikaa ja ohjasi lohikäärmeen sitten takaisin kohti nekropolia.

Muumioitu lohikäärme XV

Betula nana, osa 353

Mihail ja Emily huokaisivat helpotuksesta.

”Kuolleestamanaus taisi onnistua niin kuin oli tarkoituskin”, Mihail sanoi.

”Se on hyvä. Minä jo säikähdin, että manasit sen eläväksikuolleeksi, mutta nyt se kuitenkin hyökkää kimppuumme”, Emily sanoi.

”Minäkin ehdin pelätä samaa”, Mihail sanoi.

Eläväkuollut lohikäärme seurasi heidän keskusteluaan, mutta ei reagoinut siihen mitenkään. Emily käänsi katseensa Mihailiin.

”Onko se samanlainen tietoinen eläytetty kuin vaikka sukulaisesi Edkar Netronova, joka muistaa menneet ja pystyy itsenäiseen päätöksentekoon?” Emily kysyi.

Mihail käänsi katseensa Emilyyn ja mietti hetken ajan vastaustaan. Rehellisesti sanottuna hän mietti täysin samaa ja ei tiennyt vastausta vielä itsekään.

”Koska lohikäärmeen sielu vastusti kuolleestamanausta niin kovasti ja jouduin sitomaan sen voimakkaalla loitsulla, jotta manaus onnistu, voi olla, että lohikäärmeen oma tahto ja luova ajattelu murtui samalla”, Mihail vastasi.

Emily nyökkäsi ja käänsi katseensa takaisin lohikäärmeeseen.

”Sitten sinun täytyy kontrolloida sitä itse”, Emily sanoi.

Mihail seurasi Emilyn esimerkkiä ja käänsi myös katseensa takaisin lohikäärmeeseen.

”Niin”, Mihail sanoi.

Mihail astui lähemmäs lohikäärmettä, joka ei reagoinut muuten kuin tuijottamalla rauhallisesti kuolleestamanaajaansa.

”Mitä aiot?” Emily kysyi.

”Aion kokeilla lohikäärmeellä ratsastamista”, Mihail vastasi.

Mihail käveli lohikäärmeen luokse. Lohikäärme seurasi Mihailia katseellaan. Emilystä lohikäärmeen käytös ei vaikuttanut luonnolliselta. Se oli kuin transsissa vailla mitään omaa tahtoa. Hänen paha aavistuksensa jatkui ja vahvistui.

”Ole varovainen”, Emily sanoi.

Emily ei ollut varma kuuliko Mihail enää häntä. Tämä ei ainakaan näyttänyt reagoivan mitenkään hänen sanomiseensa. Emily ei voinutkaan muuta kuin seurata, kun Mihailin kiipesi ylös lohikäärmeen selkään. Lohikäärmeen selkään päästyään Mihail vilkutti Emilylle ja viittoi tämän siirtymään sivummalle.

”En voi sille mitään, mutta minulla on tästä kaikesta pahat aavistukset”, Emily sanoi.

Kukaan ei ollut kuulemassa.

Emily käveli takaisin korokkeelle, jolla myös Emilyn kamarineito edelleen odotti. Tämä näytti hyvin huolestuneelta.

”Rouva ruhtinatar, oletteko kunnossa?” Kamarineito kysyi.

”Olen, kiitos”, Emily vastasi.

Emily toivoi, että myös Mihail olisi. Ja että lohikäärme oli.

Muumioitu lohikäärme XIV

Betula nana, osa 352

”Minä luulin… Minä pelkäsin, että muumioidun lohikäärmeen sielun hyökkäys olisi murtanut sinut ja loitsun. Ja siitä olisi noussut tämä pölymyrsky”, Emily sanoi.

”Minä torjuin hyökkäyksen ja sidoin muumioidun lohikäärmeen sielun takaisin lohikäärmeen ruumiin sisälle”, Mihail sanoi.

”Miten onnistuit siinä?” Emily kysyi.

Mihail nieleskeli. Vaikka kuolleestamanaus oli taas vakaa, niin sen ylläpitäminen kävi voimille.

”Kerron, kunhan olen saanut manauksen päätökseen. Minun täytyy nyt keskittyä”, Mihail vastasi.

”Ei sillä ole merkitystä. Merkitystä on vain sillä, että sinä olet vielä elossa”, Emily sanoi.

Emily ryömi Mihailin luokse ja halais tämän jalkaa.

Mihail katseli Emilyä. Tämän läsnäolo toisaalta rauhoitti häntä, mutta toisaalta haittasi keskittymistä loitsuun. Vielä hetki, sitten voin keskittyä sinuun, Mihail ajatteli.

Sitten Mihail lausui kuolleestamanauksen viimeiset sanat ja viimeisteli manauksen. Kaikki taikavoima, mikä hänen ympärillään sekä pitkin riimuja ja taikapiirejä kaikkiallla hänen ja muumioidun lohikäärmeen ympärillä, keskittyi, voimistui ja sitten syöksähtivät muumioituun lohikäärmeeseen.

Vajosi syvä hiljaisuus ja pölypilvi alkoi pikkuhiljaa laskeutua. Jostain kuului Tammen seuraajien ääniä. Kaikki odottivat, oliko manaus onnistunut. Mihail veti Emily ylös ja halasi tätä.

”Kaikki on hyvin”, Mihail sanoi.

”Minä pelkäsin niin paljon. Luulin, että jätit minun tänne maailmaan yksin”, Emily sanoi.

Mihail rutisti Emilya tiukemmin.

”Lupaatko, että et jätä minua koskaan yksin?” Emily kysyi.

Muumioidun lohikäärmeen suunnasta kuului kova karjaisu, mikä sai heidät katsomaan lohikäärmeeseen päin. Lohikäärme oli elossa. Tai tarkemmin sanottuna se oli elävä kuollut. Kuolleestamanaus oli vihdoin onnistunut. Maa tärisi, kun kuolleesta herätetty lohikäärme nousi jaloilleen.

”Voi olla, että minun täytyy mennä ihan pian, mutta lupaan palata aina luoksesi. Tapahtui mitä tahansa”, Mihail vastasi.

Epäkuolleen lohikäärmeen ensimmäiset askeleet olivat jäykkiä ja tasapainoa etsiviä. Se kuitenkin lähti heti hoipertelemaan kohti Mihailia ja Emilyä.

”Onko se sinun hallinnassasi?” Emily kysyi.

”Toivottavasti”, Mihail vastasi.

Lohikäärme pysähtyi Mihailin ja Emilyn eteen, katseli heitä molempia ja karjaisi. Mihailin kääntyi kohti lohikäärmettä ja työnsi Emilyn selkänsä taakse. He valmistautuivat siihen, että lohikäärme hyökkäisi päin. Lohikäärme kuitenkin kumarsi heille.

Muumioitu lohikäärme XIII

Betula nana, osa 351

”Solmuloitsu 37, sielunsolmu”, Mihail sanoi.

Muumioituneen lohikäärmeen sielu karjui Mihailille, kun loitsun säikeet lähtivät Mihailin kädestä ja kiertyivät tämän ympärille. Jos Mihail olisi aloittanut solmuloitsun loitsimisen hetkeäkään myöhemmin, niin muumioituneen lohikäärmeen sielu olisi ehtinyt saattaa hyökkäyksensä loppuun loitsun aktivoitumisen aikana. Nyt loitsu ehti juuri sitoa sielun ja ensin pysäyttää sen ja sitten lähteä ujuttamaan takaisin muumioidun lohikäärmeen sisälle.

”Kirottu kuolevainen”, lohikäärme sanoi.

Muumioituneen lohikäärmeen sielun äänessä ei ollut enää uhmakkuutta ja ylpeyttä, vaan katkeruutta ja murtumista. Sen sielu ei kuitenkaan alistunut loitsuun ilman vastustelua. Loputa pyristely ei auttanut, vaan muumioituneen lohikäärmeen sielu katosi takaisin ruumiin sisään.

Mihailin ympärillä humisi. Kuolleestamanaus oli romahtamaisillaan. Hänen oli ollut pakko löysätä kontrollia, jotta pystyi loitsimaan sielunsolmun. Se oli ollut harkittu riski. Joko hänen olisi pitänyt väistää kokonaan pois hyökkäyksen alta, jolloin manaus olisi romahtantu varmasti, tai sitten hänen piti lopettaa loitsun kontrollointi ja ottaa riski siitä, ettei hän saisi loitsua takaisin haltuunsa. Hän ryhtyi loitsimaan uudestaan ja ottamaan manausta takaisin haltuunsa.

”Kestäkää vielä hetki”, Mihail sanoi.

Mihail osoitti sanat Tammen seuraajille, jotka olivat saaneet manauksen yllättäen kontrolloitavakseen ja luultavasti hädin tuskin pysyivät tajuissaan manauksen paineen alla. Mihail toivoi, että olisi nähnyt seuraajat, mutta muumioidun lohikäärmeen sielun hyökkäyksen ja sen torjunnan nostattama pöly peitti näkökentän täydellisesti. Hän saattoi vain tunnustella loitsun tilaa ja päätellä siitä missä mentiin. Yksi Tammen seuraaja oli luultavasti joutunut luopumaan loitsinnasta syystä tai toisesta, mutta muut ilmeisesti olivat vielä mukana.

”Vielä hetki”, Mihail sanoi.

Mihail jatkoi loitsimista ja riimu riimulta hän sai manausta takaisin hallintaansa. Alkuun se sai aikaan lisää epävakautta manauksessa, kun hallinta vaihtoi omistajaa, mutta kun Mihailin ote manauksesta leveni riittävän laajalle, manaus alkoi vakautua.

”Me viemme tämän perille saakka”, Mihail sanoi.

Tässä tapauksessa ”me” tarkoitti lähinnä Mihailia, sillä muilla loitsijoilla ei ollut voimaa saattaa kuolleestamanausta loppuun. Ei tällaisen kohteen kohdalla. Tammen seuraajat pystyivät kuolleestamanaamaan tavallisia ihmisiä, mutta maagisiin olentoihin, kuten lohikäärmeeseen, tarvittiin jotakin aivan muuta.

Kuolleestamanauksen riimut ja taikapiirit hohtivat yhä kirkkaammin ja pikkuhiljaa hohdetta alkoi siirtyä yhä enemmän Mihailin ympärille. Lopulta lähes koko taika oli kerääntynyt Mihailin ympärille ja tämä hohti kirkkaana läpi pölypilven.

”Mihail?” Emily kysyi.

Mihail käntyi kohti Emilyä, joka oli maassa kontillaan ja itki.

”Sinä olet hengissä”, Emily sanoi.

”Tietenkin”, Mihail sanoi.

Muumioitu lohikäärme XII

Betula nana, osa 350

Emily katsoi voimattomana, kun muumioidun lohikäärmeen sielu valmistautui hyökkäykseen ja sitten hyökkäsi. Hän kiljaisi, kun hyökkäys osui ja nostatti valtavan pölymyrskyn, jonka sisään he kaikki jäivät. Hyökkäyksen aiheuttama ääni humisi edelleen Emilyn päässä, kun hän löysi itsensä polviltaan katselulavalta. Hänen silmistään valuivat kyyneleet laudoille, joista lava oli rakennettu.

”Mihail, ei”, Emily sanoi.

Emily nosti katseensa. Kaikkialla ympärillä oli pölyä, joka kirveli silmissä. Emily köhi ja tunnusteli tietä eteenpäin. Kamarineito kutsui häntä jostakin suunnasta.

”Ei”, Emily sanoi.

Kyyneleet virtasivat vuolaina ennen kuin Emily edes tajusi itkevänsä.

”Mihail”, Emily sanoi.

Ei oli ainoa sana, mitä Emily pystyi ajattelemaan. Ei voinut olla totta. Näin ei tapahtunut. Ei.

Kamarineito ryömi Emilyn vierelle ja yritti lohduttaa häntä. Emily ei kuitenkaan kuullut tätä. Hän oli niin omien ajatustensa jyskytyksen alla.

Yhtäkkiä hän oli noussut ylös ja lähtenyt lavalta. Hän yritti edetä pölymyrskyssä niin nopeasti kuin pystyi, vaikka ei edes tiennyt mihinkä oli menossa. Sitten Emily tajusi mihin hän oli menossa. Hän oli menossa Mihailin luokse.

”Mihail”, Emily sanoi.

Samalla kamarineidon ääni kuului jo jostakin kaukaa.

Pölyn keskellä oli mahdoton suunnistaa. Meni vain hetki, kun Emily ei enää tiennyt mistä suunnasta oli tulossa tai mihin menossa. Hän kulki eteenpäin, mutta oli pian varma, että hän kiersi kehää. Ei lavalta voinut olla Mihailin luokse näin pitkä matka. Kamarineidonkin ääni oli alkanut kuulua aivan eri suunnasta.

”Mihail, missä sinä olet?” Emily kysyi.

Emily ei ollut varma, oliko kysyminen turhaa. Hän halusi uskoa, että ei ollut. Ainakaan kysymykseen ei kukaan vastannut.

”Mihail”, Emily sanoi.

Emily toisteli Mihailin nimeä ja harhaili eteenpäin pölyssä yrittäen löytää miestään. Lopulta hän väsyi ja vajosi maahan.

”Mihail”, Emily sanoi.

Emily ääni oli jo käheä ja luovuttanut, kun hän sanoi Mihailin nimen viimeisen kerran.

Hetkeen ei tapahtunut tai kuulunut mitään ja pölyn liike alkoi pikkuhiljaa rauhoittua. Jossakin vaiheessa Emily kuitenkin huomasi, että vähän matkan päästä hänen edestään näkyi pölyn läpi kirkas valo. Hän lähti ryömimään valoa kohden, vaikka ei tiennyt mikä valon lähde oli.

Muumioitu lohikäärme XI

Betula nana, osa 349

Mihaililla oli vain lyhyt hetki aikaa reagoida kuolleen lohikäärmeen sielun hyökkäykseen. Hän piti toisella kädellään kuolleestamanauksen kasassa ja toisella kädellään loitsi suojaloitsun.

”Kilpiloitsu 42, henkikilpi”, Mihail sanoi.

Uusi loitsu ehti juuri suojaamaan Mihailin ennen kuolleen lohikäärmeen sielun hyökkäystä. Hyökkäys oli niin vahva, että sen törmäys vahvaan suojaloitsuun sai loitsun säröilemään. Loitsu ei kuitenkaan murtunut kokonaan ja hyökkäys pysähtyi.

Manauksen päälle toisen vaikean taian loitsiminen ei kuitenkaan ollut helppoa. Mihailin oli vaikea hengittää. Toista samanlaista loitsua hänen olisi vaikea, ellei jopa mahdotonta, tehdä ilman, että se avaisi muumioidun lohimäärmeen sielulle avoimen väylän hajottaa manaus tai hyökätä uudestaan suoraan häntä kohden.

”Vastaan pyristeleminen on turhaa, kuolevainen”, lohikäärme sanoi.

”Pyristelin vastaan ja olen yhä hengissä”, Mihail sanoi.

Muumioidun lohikäärmeen sielu nauroi äänellä, joka humisi kaikkien kuulijoiden korvissa. Oli vaikea tietää, oliko sielu tyytyväinen vai vihainen Mihailin kommentista.

”Olet hengissä, mutta olet hengästynyt ja et kykene torjumaan toista hyökkäystäni. Tule, kuolevainen, yhteinen lepomme odottaa”, lohikäärme sanoi.

Mihail katsoi poispäin muumioidun lohikäärmeen sielusta ja yritti saada hengitystään tasaantumaan. Hän alkoi väsyä. Kuolleestamanauksen ylläpito alkoi käydä voimille. Hänen täytyisi saada loitsu valmiiksi pian, jottei se romahtaisi hänen voimiensa loppumiseen.

”Oletko valmis kuolemaan?” lohikäärme kysyi.

Mihail käänsi katseensa takaisin muumioidun lohikäärmeen sieluun.

”En koskaan”, Mihail vastasi.

”Typerä kuolevainen”, lohikäärme sanoi.

”Oletko valmis heräämään kuolleesta?” Mihail kysyi.

Muumioidun lohikäärmeen sielu vastasi Mihialille vain karjaisemalla aikaisempaa kovemmalla voimalla. Sitten se keräsi vauhtia uuteen hyökkäykseen.

Mihaililla oli vain lyhyt hetki aikaa miettiä ratkaisua. Hänen täytyisi torjua muumioidun lohikäärmeen sielun hyökkäys jotenkin, mutta samalla pitää manaus kasassa. Toisaalta, jos hän saisi jotenkin sielun alistumaan manaukseen, hyökkäystä ei koskaan pääsisi loppuun saakka.

Miettimisaika loppui ja muumioidun lohikäärmeen sielu hyökkäisi kohti Mihailia. Sielun hyökkäys oli niin voimakas, että se nostatti ilmaan pölypilven, joka peitti näkyvyyden koko manauspaikalta. Pöly kiertyi kuin pyörremyrskyssä ja veti pölyn ulkopuolisenkin ilman mukaan liikkeeseensä. Pian kaikki loitsijat ja katsojat olivat keskellä pölymyrskyä.

Muumioitu lohikäärme X

Betula nana, osa 348

Mihail käveli muumioidun lohikäärmeen luokse. Mihail kävi katseellaan läpi kaikki näkyvät riimu ja Tammen seuraajat. Kaikki näytti olevan kunnossa, tosin Tammen seuraajie näytti myös olevan enemmän kuin edellisellä yrityksellä. Sitten Mihail loi vielä syvän katseen itse lohikäärmeeseen.

”Nyt minä kuolleestamanaan sinut. Halusit sinä sitä tai et”, Mihail sanoi.

Mihail siirtyi omalle paikalleen. Hän huomasi, että Tammi seuraajineen oli lisännyt päämanaajan taikapiirin ympärille uusia riimuja, joiden piti auttaa manauksesta suoriutumisessa. Mihail saattoi vain toivoa ja uskoa, että kaikki valmistelut olivat riittäviä. Mihail teki vielä lyhyen vilkaisun Emilyyn ja Tammeen ennen kuin ryhtyi kokoamaan voimiaan. Sitten hän aloitti kuolleestamanauksen.

Yksitellen riimut alkoivat jälleen hohtaa. Ensin vähän ja sitten voimakkaammin. Niiden perässä jokainen taikapiiri alkoi hohtaa. Pian riimuja ja taikapiirejä alkoi nousta piirretyistä kuvioista ilmassa hohtaviksi kuvioiksi. Ensin yksi ja sitten lisää, kunnes kerroksia oli ilmassa neljä. Viides kerros kuvioihin muodostui piirretyistä kuvioista.

Kuolleestamanaus oli saavuttamassa huippuaan ja Mihail tunsi loitsun voiman. Se väreili hänen ympärillään raivokkaalla voimalla, joka olisi murskannut hänet, jos Tammen seuraajat eivät olisi hänen apunaan loitsimassa. Edes hänen voimillaan ei voinut hallita kaikkea.

Viime kerralla lohikäärme oli herännyt tässä vaiheessa. Ja vastustanut kuolleestamanausta saaden koko loitsun romahtamaan. Nyt Mihail osaisi odottaa vastustusta, toisin kuin Tammi edellisellä yrityksellä. Mihaililla oli myös uusia omia kortteja hihassaan.

Matala jylinä alkoi samaan tapaan kuin edelliselläkin manausyrityksellä. Jostakin syvältä ja kaukaa kuuluva ääni voimistui pikkuhiljaa ja muuttui korvia huumaavaksi. Kauan aikaa sitten kuolleen lohikäärmeen sielu oli Mihailin edessä.

”Minä olen ikuisessa levossani. Häivy, kuolevainen, äläkä palaa minua häiritsemään”, lohikäärme sanoi.

Lohikäärmeen sielun ääni oli korvia särkevä, vaikka he olivat tällä kertaa valmistautuneet siihen. Mihail koki kovan paineen, mutta sai pidettyä sen aisoissa. Se piti myös Tammen seuraajat aloillaan ja manaus pysyi kasassa.

”Sinä olet menneestä ajasta. Minä olen uudesta tulevaisuudesta. Sinun kuuluu alistua tahtooni, olit sinä mitä mieltä siitä tahansa”, Mihail sanoi.

Kuolleen lohikäärme sielu karjaisi. Se hyökkäisi kohti manauksen virtoja, mutta Mihail väisti hyökkäyksen.

”Leposi on ohitse”, Mihail sanoi.

”Minut on balsamoitu ja laskettu ikuiseen lepoon. Kuolevainen sielu ei voi sellaista katkaista, kun lepo on kerran aloitettu”, lohikäärme sanoi.

”Tarkoitat varmaan, että niin ei ole koskaan aikaisemmin tehty. Koska nyt niin tapahtuu. Leposi on loppunut”, Mihail sanoi.

”Jos et usko hyvällä, kuolevainen, niin sitten uskot pahalla. Liity kanssani ikuiseen lepoon”, lohikäärme sanoi.

Kuolleen lohikäärmeen sielu karjaisi ja hyökkäsi. Nyt se ei enää yrittänyt hyökätä manauksen virtoja kohti vaan se hyökkäsi suoraan päin Mihailia.

Ruhtinas ja ruhtinatar VI

Betula nana, osa 347

Emily ja Mihail saapuivat manauspaikalle hiljaisuuden keskelle.

Nils Tammi oli heitä vastassa seuraajiensa ympäröimänä. Edellinen manausyritys oli käynyt niin pahasti miehen voimille, että Emilyn oli vaikea erottaa, oliko Tammi edelleen elävä vai jo kuoleman portin takaa palannut. Se sai Emilyn vilkaisemaan Mihailiin, joka puolestaan ei näyttänyt kiinnittävän Tammeen sen enempää huomiota kuin tavallisestikaan. Toki Mihail oli nähnyt Tammea useita kertoja edellisen manausyrityksen jälkeen, mutta Emily oli varma, että tämänkin oli nähtävä ero, joka Tammen olemuksessa oli tapahtunut.

Emily ja Mihail laskeutuivat hevostensa selästä ja Mihailin henkivartijat ja Emilyn kamarineito seurasivat esimerkkiä. Tammen seuraajat polvistuivat ruhtinaan ja ruhtinattaren edessä, mutta Tammi vain nyökkäsi.

”Arvon ruhtinas, toivottavasti armahdatte sen, että en polvistu. Voimani eivät ole vieläkään palautuneet ja pelkään, etten pääsisi enää ylös”, Nils sanoi.

Mihail astui Tammen luokse hymyillen.

”Se riittää, että olette saaneet kaikki valmistelut tehdyksi ja voimme aloittaa kuolleestamanauksen”, Mihail sanoi.

”Olemme tehneet parhaamme, kuten aina. Kaiken pitäisi olla tehty vielä paremmin kuin edellisellä kerralla ja teimme vielä useampia tarkastuksia”, Nils sanoi.

Mihail nyökkäsi hyväksyvästi.

Tammi johdatti heidät manauspaikan sisälle ja siellä olevalle korokkeelle. Tammen seuraajat joutuivat tukemaan miestä, jotta tämä pääsi ylös korokkeelle. Korokkeella Tammi istuutui tuolille, joka oli vuorattu pehmeillä tyynyillä, jolla hänet tuettiin asentoon, josta hän saattoi seurata kuolleestamanauksen etenemistä.

”Ruhtinas, toivotan teille kaiken sen onnen, jonka pystyn tarjoamaan. Onnistutte siinä, missä minä epäonnistuin”, Nils sanoi.

”Kiitän toivotuksistanne. Minulla ei ole varaa epäonnistua”, Mihail sanoi.

Ennen kuolleestamanauksen aloitusta Mihail halusi vielä varmistaa, että Emilyllä oli mukavat oltavat.

”Täältä näet kaiken, mitä tapahtuu kuolleestamanauksen aikana. Ja saat haluamasi virvokkeita, jos niitä kaipaat”, Mihail sanoi.

Yksi Tammen seuraaja toi Emilylle ja tämän kamarineidolle juotavaksi sitruunalla ja yrteillä maustettua vettä.

”Kiitos, minä kyllä pärjään”, Emily sanoi.

Mihail vielä epäröi hetken ja Emily aisti, että pelkäsi sitä, oliko tekemässä oikeaa ratkaisua mennessään aloittamaan kuolleestamanausta.

”Kaikki sujuu varmasti hyvin”, Emily sanoi.

Emily suuteli Mihailia rohkaisuksi. Se näytti myös toimivan ja Mihail piristyi.

”Mene nyt ja aloita manaus”, Emily sanoi.

Mihail nyökkäsi ja käveli alas lavalta.

Ruhtinas ja ruhtinatar V

Betula nana, osa 346

”Mutta lähdemmekö me matkaan?” Mihail kysyi.

Oikeastaan Emily ei vieläkään olisi halunnut, mutta hänen tiesi, että hänen ja heidän oli pakko lähteä. Mihail näytti olevan jo täysin valmis aloittamaan kuolleestamanauksen ja Tammen seuraajatkin olivat varmasti valmistelunsa saaneet valmiiksi. Vain sen puuttui, että he siirtyisivät manauspaikalle.

”Onko meidän pakko?” Emily kysyi.

Mihail naurahti.

”On meidän”, Mihail vastasi.

”Lähtekäämme sitten”, Emily vastasi.

Mihail johdatti Emilyn talleille, missä heille oli valmiiksi satuloitu hevoset. Heidän mukanaan ratsastivat Mihailin henkivartijat sekä yksi Emilyn kamarineito. Kamarineito sai toimia Emilyn avustajana ja seuralaisena. Vaikka Emily yleensä pärjäsikin omillaan, oli hänestä silti helpompi lähteä nekropolikseen kamarineito mukanaan, kun oli varmasti joku seuralainen.

Kaupunki heidän edessään oli hiljainen. Se odotti jotakin suurta tapahtuvaksi ja piteli henkeään. Hiljaiset asukkaat katselivat, kun he ratsastivat ohitse. Kukaan ei sanonut mitään, eivätkä edes lapset pitäneet ääntä. Kadulle oli heitelty kukkia, joita saattueen hevosten kaviot kuljettivat eteenpäin ja jauhoivat sitten paloiksi.

”Tavallisesti kukkia heitetään sotaan lähtevän joukon eteen”, Emily sanoi.

”Sekin liittyy sotaan, mitä olemme menossa tekemään”, Mihail sanoi.

”Kaupunkilaiset aavistavat jotakin”, Emily sanoi.

”Harvoin tällaisia kuolleestamanauksia tehdään”, Mihail sanoi.

”Oliko kaupunki näin hiljainen, kun menit Tammen suorittamaan manaukseen?” Emily kysyi.

Mihail oli hetken hiljaa ennen kuin vastasi.

”Ei”, Mihail vastasi.

Vastaus jäi kaikumaan Emilyn korviin. Hän tiesi, että kaiunta loppuisi heti, jos hän sanoisi jotakin. Hän ei kuitenkaan saanut suutaan auki ja yhden sanan pauhu jäi hänen mieleensä. Kuten kaupunkilaiset, myös hän alkoi aavistella pahaa. Kaikki ei ollut kohdallaan.

Siitä huolimatta he ratsastivat kaupungin läpi ja halki kapean aavikkokaistaleen, joka erotti elävien ja kuolleiden kaupunkeja.

Nekropolin asukkaat olivat yhtä hiljaisia kuin toisenkin puolen asukkaat. Kukkien viskomisen sijaan nekropolin asukkaan tekivät katujen vierelle eteensä pieniä hiekkakumpuja.

”Mitä hiekkakummut tarkoittavat?” Emily kysyi.

”Samaa kuin kukatkin, niillä toivotetaan onnea sotaan lähteville”, Mihail vastasi.

Emily mietti hetken.

”Tuntuu siltä, että asukkaat tekisivät meille hautakummun ja toisivat sille kukkia”, Emily sanoi.

”Eivät he sitä tarkoita”, Mihail sanoi.

Emily nyökkäsi. Hän olisi halunnut kääntyä takaisin, mutta pakotti itsensä pysymään miehensä rinnalla.

Ruhtinas ja ruhtinatar IV

 Betula nana, osa 345

”En tiedä mistä aloittaisin”, Mihail sanoi.

”Aloita siitä, mikä nyt on päällimmäisenä mielessäsi”, Emily sanoi.

Mihail mietti hetken ennen kuin noudatti Emilyn neuvoa.

”Ehkä tämä toistaa kaikkea sitä, mitä olemme aikaisemmin puhuneet, mutta tämä on ainakin päällimmäisenä. Tai ehkä hallitsevana olisi parempi sana”, Mihail sanoi.

Mihail piti tauon ja huokaisi.

”Tunnen suunnatonta painetta siitä, että minun vastuullani on pitää kaikki turvassa ja varmistaa, että kaikki voivat olla turvassa myös tulevaisuudessa. Ja että se vastuu on yksin minun. Haluan myös tehdä parhaani, jotta tämä onnistuu ja pysty kantamaan vastuuni”, Mihail sanoi.

”Mutta ei sinun tarvitse tehdä kaikkea yksin tai olla yksin vastuussa”, Emily sanoi.

”Niin kaikki sanovat. Lopulta se olen kuitenkin minä, joka on vastuussa, jos kukaan muu ei pysty. Ja näyttää, että lähestymme koko ajan sitä hetkeä, kun kukaan muu ei pysty”, Mihail sanoi.

Emily katseli Mihailia, joka katseli ikkunasta ulos.

”Eikö se pelota sinua?” Emily kysyi.

Mihail käänsi katseensa Emilyyn.

”Mikä?” Mihail kysyi.

”Se, että se hetki lähestyy”, Emily vastasi.

Mihail painoi katseensa alas. Oli helpompi kertoa, kun ei nähnyt toista.

”Pelottaa. Pelottaa paljon. Niin paljon, että pelkään joka päivä, että onko tänään se päivä, kun lamaannun pelosta”, Mihail sanoi.

Emily astui kiinni Mihailiin ja halasi tätä.

”Et ole kertonut siitä minulle”, Emily sanoi.

”En ole, koska en halua sinun olevan huolissasi”, Mihail sanoi.

Emily hymähti, mikä sai Mihailin nostamaan katseensa tähän.

”Etkö muka olisi huolissasi?” Mihail kysyi.

”Tietysti olisin. Mutta on normaalia, että on huolissaan ihmisestä, josta välittää kovasti. Haluaisin, että voisimme avoimesta puhua kaikesta. Taas, jos näin kerrot vasta pitkän ajan jälkeen jostakin, tuntuu, että olet sulkenut minut ulos”, Emily vastasi.

Mihail hiljentyi miettimään.

”Minustakin olisi hyvä, jos voisimme jakaa toisillemme kaiken. Joskus se on kuitenkin vaikeaa. Ulos sulkeminen ei ole ollut tarkoitukseni”, Mihail sanoi.

”Voimme harjoitella sitä yhdessä”, Emily sanoi.

Mihail nyökkäsi.

”Se on hyvä ajatus”, Mihail sanoi.

”Voimme aloittaa vaikka tänään”, Emily sanoi.

Mihail hymyili ja nyökkäsi.

”Ensin kuitenkin minun on suoritettava kuolleestamanaus”, Mihail sanoi.

Emily olisi halunnut näyttää Mihailille heti kellarin harjoittelupaikan ja miten hän oli kehittynyt puunkirouksen hallinnassa. Hän kuitenkin vain nyökkäsi hyväksyvästi.

Ruhtinas ja ruhtinatar III

 Betula nana, osa 344

”Tiedät, että teen aina parhaani”, Mihail sanoi.

”Se voi tarkoittaa montaa asiaa”, Emily sanoi.

He irrottautuivat halauksesta. Emily palasi katsomaan ulos ikkunasta ja Mihail kiersi huonetta ympäri.

”Se tarkoittaa montaa asiaa ja niin sen kuuluukin”, Mihail sanoi.

”Mutta sen vuoksi se ei ole kovinkaan hyvä asia sanoa. Siitä tulee olo, että haluat jokaisen ymmärtävän asian niin kuin tälle on mieluista. Eikä niin, että olisit ajatellut sanomasi juuri kyseistä kuulijaa ajatellen. Muille voit sanoa yleisiä asioita, mutta minulle voisit sanoa asioita, joita oikeasti tarkoitat vain minulle”, Emily sanoi.

Mihail oli ensin sanomassa heti jotakin Emilylle vastaan, mutta jäikin miettimään. Mihail huomasi, että Emily oli oikeassa.

”Olet oikeassa ja erityisesti sinä, jos kuka, on ansainnut sanoja, jotka olen tarkoittanut vain sinulle”, Mihail sanoi.

”Mitä siis haluat sanoa minulle?” Emily kysyi.

Mihail yritti keksiä jotakin sanottavaa nopeasti, mutta se ei ollut niin helppoa. Lopulta hän vain naurahti.

”En vielä tiedä”, Mihail vastasi.

”Ei sen tarvitse olla valmis puhe. Kerro mitä ajattelet”, Emily sanoi.

”Hmm… Niin, mitä minä ajattelen”, Mihail sanoi.

Mihail uppoutui ajatuksiinsa siitä, mikä kaikki hänelle oli tärkeää ennen kuin jatkoi.

”Olet minulle tärkein asia ja en halua, että sinulle sattuu mitään. Sinun vuoksesi olen varmasti valmis menemään liian pitkälle, kuten sinä sen ilmaisit”, Mihail sanoi.

”Tiedäthän, että tunnen tuosta enemmän huolta ja huonoa omatuntoa kuin olen imarreltu”, Emily sanoi.

”Siitä on ainakin hyvä muistuttaa aika-ajoin”, Mihail sanoi.

Emily hymähti.

”Hyvä, että sanoit nytkin”, Mihail sanoi.

”Tuntuu itsestäänselvyydestä muistuttamiselta”, Emily sanoi.

”Samoin minusta se, että olen valmis menemään hyvin pitkälle sinun pelastamiseksesi. Mutta hyvä se on sanoa ääneen. Molemmat asiat”, Mihail sanoi.

Emily nyökkäsi.

”Ehkäpä niin”, Emily sanoi.

Emily ja Mihail jäivät katselemaan toisiaan.

”Mitä muuta ajattelet?” Emily kysyi.

Mihail huokaisi ja käänsi katseensa ikkunaan ja sen takana näkyvään maisemaan.

”Paljonkin ja monenlaista”, Mihail vastasi.

”Kerro, haluan kuulla”, Emily sanoi.

Ruhtinas ja ruhtinatar II

 Betula nana, osa 343

Mihail astui sisään huoneeseen kamarineidon perässä. Kamarineito niiasi Mihailille, näytti kädellään, missä Emily oli, ja poistui samalla ovenavauksella. Mihail odotti pienen hetken hiljaa oven luona ja käveli sitten Emilyn vierelle ikkunan luokse. Ikkunalla Mihail yritti nähdä, mitä Emily katseli, mutta ei pystynyt päättelemään sitä. Lopulta hän päätti aloittaa.

”Anteeksi, etten ehtinyt lintuystäväsi hautajaisiin”, Mihail sanoi.

”Hänen nimensä oli Nav”, Emily sanoi.

Mihail nyökkäsi ja yritti painaa nimeä mieleensä. Hänen päässään oli kuitenkin liikaa muistettavaa, joten kaikki ei mitenkään mahtunut mukaan.

”Navin hautajaisiin”, Mihail sanoi.

”Ei se mitään. Tiedän sinun olevan kiireinen”, Emily sanoi.

”Mutta en saisi olla niin kiireinen, että ystävän hautajaiset jäävät välistä”, Mihail sanoi.

”Ei hän sinun ystäväsi ollut”, Emily sanoi.

”Mutta sinun ystäväsi oli”, Mihail sanoi.

Mihail piti lyhyen tauon.

”Tiedäthän, jos haluat, niin voin kuolleestamanata hänetkin”, Mihail sanoi.

”Tiedän. Puhuimme myös tästä mahdollisuudesta ennen hänen kuolemaansa”, Emily sanoi.

Mihail katsoi Emilyä hieman yllättyneenä.

”Mihin päädyitte?” Mihail kysyi.

”Siihen, että hän saa levätä rauhassa. Hän itse jo toivoi sitä ja hän myös sanoi, että meidän täytyy oppia elämään myös ilman häntä. Olen hänen kanssaan samaa mieltä ja se pätee niin minun kuin muihinkin eläinystäviini”, Emily vastasi.

Mihail nyökkäsi.

”Olen miettinyt sitä paljon…”, Mihail sanoi.

Mihail jäi miettimään eikä jatkanut lausettaan loppuun.

”Mitä olet miettinyt?” Emily kysyi.

”Että tuoko kuolleestamanaus ketään oikeasti takaisin. Vai onko se jotakin aivan muuta sen olleen persoonan ja kuoleman väliltä”, Mihail vastasi.

”Luulen, ettei se tuo ketään takaisin”, Emily sanoi.

”Siihen suuntaan minäkin olen alkanut kallistua”, Mihail sanoi.

”Miksi sitten haluat suorittaa kuolleestamanauksen?” Emily kysyi.

”Olemme puhuneet tästä. Tarvitsen voimaa, jolla voin puolustaa kansaani. Puolustaa oikeita asioita tässä maailmassa”, Mihail vastasi.

”Sekään ei tuo ketään takaisin”, Emily sanoi.

”Mutta se voi estää sellaisten häviämisen, joista en halua luopua”, Mihail sanoi.

Emily kääntyi katsomaan Mihailia.

”Sinä olet yksi niistä asioista”, Mihail sanoi.

Emily halasi Mihailia.

”Toivon vain, että et ole valmis menemään liian pitkälle suojellaksesi tärkeäksi ja korvaamattomaksi kokemiasi asioita. Minäkään en halua menettää sinua”, Emily sanoi.

Ruhtinas ja ruhtinatar

 Betula nana, osa 342

Emily suoristi mekkonsa helmaa. Hän oli pukenut ylleen punakeltaisen mekon, joka oli sekä juhlallinen, sopi ratsastukseen, että suojasi kuumuudelta ja auringolta. Tänään Mihailin oli tarkoitus yrittää muumioidun lohikäärmeen kuolleestamanausta. Eikä vain yrittää, vaan myös onnistua siinä.

Peilistä Emilyn katseeseen vastasi nainen, joka näytti kaikke muuta kuin varmalta asiasta. Emily kuitenkin tiesi olevansa varma, että Mihail onnistuisi. Silti hän pelkäsi sitä, että Mihail epäonnistuisi.

”Sinun ei pidä pelätä. Ja vaikka pelkäisit, niin et saa näyttää sitä. Et tänään. Tänään sinun täytyy olla Mihailin tukena”, Emily sanoi.

Emily tuijotti peilikuvaansa.

”Mitä ikinä tukena oleminen tarkoittaakaan”, Emily sanoi.

Emily huokaisi ja painoi päänsä. Hän tiesi, että Mihail tulisi kohta hakemaan häntä, joten hänen täytyi olla valmis ennen sitä. Fyysisesti hän oli jo valmis, sillä kamarineidot olivat auttaneet hänelle vaatteet ja korut ylle. Henkisesti hänen täytyi valmistautua täysin omin voimin ja se oli vielä pahasti kesken.

Oveen koputettiin ja Emily pyysi koputtajan sisään. Kamarineito toi Emilylle tuoretta vettä juotavaksi. Vesi oli maustettu hedelmien siivuilla.

”Kiitos”, Emily sanoi.

Kamarineito niiasi syvään ja lähti niin vähän huomiota herättävästi, että hän olisi saattanut vain haihtua ilmaan huoneesta. Joskus Emily pohti, että olisi helpompaa olla kamarineito. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota, saattoi kulkea omissa askareissaan kenenkään häiritsemättä.

Emily huokaisi. Hän yritti kääntää apeaa oloaan iloisemmaksi, mutta se oli vaikeaa. Hän käveli huoneen ikkunalle katselemaan kaupunkia. Emily toivoi, että maiseman katselulla oli samanlainen rauhoittava vaikutus tälläkin kertaa.

Aluksi maiseman katselu toimikin rauhoittavana, mutta sitten Emilyn katse osui kaupungin toisella laidalla olevaan nekropolikseen. Siitä hänen ajatuksensa siirtyi vääjäämättömästi kohta tulevaan hetkeen, jolloin hän ratsastaisi Mihailin kanssa sinne ja katsomaan, kun Mihail suorittaisi kuolleestamanauksen ja…

Emilyn oli pakko kääntyä pois. Hän ei pystynyt edes ajatuksissaan jatkamaan lausetta loppuun. Jos Nils Tammi oli edelleen toipilaana, niin Mihail yrittäisi paljon pidemmälle kuin tämä. Senkin jälkeen, kun kävisi selväksi, että kuolleestamanaus ei onnistuisi. Ja hänen pitäisi katsoa, kun se tapahtuisi.

Mihail oli järkevä ja ajattelevainen. Hän oli kuitenkin myös jääräpäinen ja periksiantamaton. Näiden asioiden yhdistelmä oli johtanut hänet kansansa johtoon ja tänne Aegyzaan saakka. Tämä yhdistelmä saattoi kuitenkin olla juuri se, joka kävisi lopulta Mihailin tuhoksi. Useimmissa miekoissa on kaksi terää. Jos toinen viiltää tehokkaasti vihollista, niin toinen raastaa käyttäjää itseään.

Oveen koputettiin jälleen.

”Sisään”, Emily sanoi.

Sama kamarineito, joka oli aikaisemmin tuonut Emilylle lisää vettä, astui huoneeseen. Kamarineito näytti pahoittelevalta ja elehti mahdollisimman varovaisesti. Ennen puhumistaan tämä vielä niiasi Emilylle.

”Arvon ruhtinatar, ruhtinas Netronova on saapunut”, kamarineito sanoi.

”Kiitos. Pyytäkää hänet sisään”, Emily sanoi.

Kamarineito niiasi uudelleen ja poistui.

Emily tarvitsi lisää aikaa valmistautua henkisesti. Niinpä hän käveli takaisin ikkunalle ja oli katselevinaan ulos. Todellisuudessa hän oli niin syvällä omissa ajatuksissaan, ettei hän nähnyt mitään.

Ruhtinatar XIV

 Betula nana, osa 341

Lopulta he saapuivat kellarin kaukaisimmassa kulmassa olevalle ovelle. Nuoremmat linnut olivat väsähtäneet kellarin tunkkaisessa ilmassa lentämiseen ja istuivat Emilyn olkapäillä. Nasha pysähtyi oven eteen ja osoitti sitä.

”Luulen tämän paikan olevan hyvä kandidaatti tarkoituksiinne, mutta tarkastetaan se ensin. Voikin olla, että paikka on huonompi kuin olen luullut. Tai en ole vain osannut ottaa jotakin asiaa huomioon”, Nasha sanoi.

”Kiitos paljon. Jo matkan varrella on ollut useita hyviä vaihtoehtoja, joita minun on tehnyt mieli jäädä katsomaan”, Emily sanoi.

Nasha nyökkäili.

”Voimme katsoa niitä paluumatkalla”, Nasha sanoi.

Emily nyökkäsi.

”Mutta katsotaan tämä nyt ensin”, Emily sanoi.

Emily työnsi oven auki. Ovi harasi vastaan, mutta antoi periksi tarpeeksi työnnettäessä. Saranat päästivät pahaa ääntä oven auetessa. Emily katsoi taakseen, sillä saranoiden ääni kantautui varmasti pitkälle heidän takanaan olevassa käytävässä.

”Toivottavasti kukaan ei kuullut tuota”, Emily sanoi.

”Tuskin, sillä täällä ei juuri ketään liiku. Kellarin seinät myös imevät ääniä tehokkaasti, joten voi olla, ettei ääni kantautunut kovinkaan kauaksi”, Nasha sanoi.

”Toivotaan niin”, Emily sanoi.

Emily astui kellarihuoneeseen. Hän yllättyi, kuinka iso se oli, vaikka kyseessä ei ollutkaan mikään suuri tila. Hän oli olettanut, että kellarin kaikki huoneet olisivat pieniä ja ahtaita. Nashan löytämä paikka sopisi hyvin hänen tarkoituksiinsa.

”Luulen, että tämä on todella sopiva paikka harjoitteluun”, Emily sanoi.

Nasha luikerteli tyytyväisenä kehää.

”Se on mukava kuulla”, Nasha sanoi.

Myös Nev oli sitä mieltä, että paikka sopi hyvin Emilyn harjoitteluun.

”Onneksi Nasha löysi tämän paikan. Me emme olisi tätä ikinä löytäneet.

Ennen palaamista Emilyn työsaliin, he kokeilivat, kuinka pitkälle äänet kuuluivat kellarissa. Vaikutti siltä, että Emily saisi harjoitella hyvinkin rauhassa kellarisalissa ilman, että ääniä kuuluisi vieraisiin korviin.

”Jatkossa tulen harjoittelemaan tänne”, Emily sanoi.

Nev nyökkäis hyväksyvästi.

”Jonkun on kuitenkin hyvä olla vahtimassa siltä varalta, että joku tuleekin kellariin”, Nev sanoi.

”Voimme kokeilla erilaisia käytännön järjestelyitä sitten, kun tulen ensimmäisen kerran harjoittelemaan tänne”, Emily sanoi.

”Nav voi olla silloin mukana, jotta hän myös näkee paikan. Vaikka hän ei olisi aina mukana harjoituksissa, niin hänen on hyvä tietää, millaisessa paikassa sinä harjoittelet”, Nev sanoi.

Lopulta he palasivat takaisin Emilyn työsaliin ja Nev lensi kertomaan Naville heidän löydöksestään. Pian Nev kuitenkin palasi kertomaan, että Nav oli heidän poissa ollessaan nukkunut pois. Kaikki oli tapahtunut mitä ilmeisimmin rauhallisesti, sillä mitään jälkeä muusta ei ollut.

Ruhtinatar XIII

 Betula nana, osa 340

”Olet löytänyt paikan, joka on lähellä ja suojassa vierailta katseilta?” Nev kysyi.

”Näin uskoisin, mutta voitte punnita asian itse, jos lähdette katsomaan sitä”, Nasha vastasi.

Niv ja Sija olivat yllätyksestä ihmeissään, mutta Nev näytti enemmän epäileväiseltä.

”Olemme ehtineet tarkistaa aika monta paikkaa”, Nev sanoi.

”Me kaikki emme kuitenkaan etsi samoista paikoista”, Nasha sanoi.

Nevin epäilys näytti vain kasvavan.

”Mistä siis olet löytänyt tällaisen mahdollisen paikan?” Emily kysyi.

”Yllättävänkin läheltä. Jos teillä on aikaa, niin voimme mennä katsomaan sitä paikkaa vaikka heti”, Nasha vastasi.

”Haluamme tietää ensin, minne olemme menossa, ja voimme sitten lähteä, jos paikka on järkevä”, Nev sanoi.

”Kellari ei ole niin ihmeellinen paikka eikä sinne ole kovinkaan pitkä matka. Tietysti, jos haluamme pitää käytimme salassa, niin meidän täytyy olla hieman varovaisia”, Nasha sanoi.

Emily ja Nev katsoivat toisiaan. Kenellekään ei ollut tullut mieleen linnoituksen kellari, joka saattoi hyvinkin pitää sisällään paikkoja, joissa kukaan ei juuri koskaan käynyt ja joista ei kuulunut ääniä ulos.

”Pyydän anteeksi kaikkia epäilyjäni. Kellari on loistava idea paikaksi. Me linnut ehkä vain katsomme maailmaa toisenlaisesta näkökulmasta, joten se ei tullut meille mieleenkään”, Nev sanoi.

”Ja me käärmeet taas toisenlaisesta. On parempi pitää yhtä ja nauttia molempien näkökulmien parhaista puolista”, Nasha sanoi.

Nev nyökkäsi.

”Hyvin sanottu”, Nev sanoi.

”Lähdemmekö siis katsomaan Nashan löytämää paikkaa”, Emily sanoi.

Pian he olivat matkalla kohti linnan alimpia osia ja pitivät parhaansa mukaan huolen, ettei kukaan nähnyt Emilyä matkalla. Näin he saattoivat pitää asian mahdollisimman hyvin omana tietonaan.

Heidän kellariin päästyään Nasha johdatti heidät syvemmälle pitkin käytäviä, joiden ilma kävi tunkkaisemmaksi ja kosteammaksi. Kellarista löytyi lukuisia eri varastoja, jotka olivat täynnä ruokaa ja varusteita. Osa kellarisaleista oli kuitenkin tyhjillään.

”Näitä käytäviä ei ole tehty lintuja varten”, Niv sanoi.

”Teidät on tehty taivaalle lentämään, ei kellariin”, Nasha sanoi.

”Onko käärmeet tehty kellariin?” Sija kysyi.

”Ei oikeastaan meitäkään ole tehty tänne kulkemaan”, Nasha vastasi.

”Mihin käärmeet on sitten tehty kulkemaan?” Sija kysyi.

”Meidät on tehty kulkemaan pitkin maan pintaa niin metsässä kuin aavikollakin. Ja joskus myös pitkin puiden runkoja ja oksia”, Nasha vastasi.

”Se ei kuulosta kovinkaan kivalta”, Sija sanoi

Nasha naurahti

”Ei se aina olekaan, mutta on siinä myös omat puolensa. Ja jokainen olento on sopeutunut omaan paikkaansa, joten minusta se tuntuu varmasti hyvin erilaiselta kuin sinusta”, Nasha sanoi.

Ruhtinatar XII

 Betula nana, osa 339

Linnut katsoivat edelleen Nashaa hyvin pahasti, joten Emilyn oli keksittävä jotakin pehmittääkseen luonnollisten vihollisten välejä. Ensin hän halusi kuitenkin kertoa asioista niin kuin ne olivat. Linnut eivät varmasti olleet samaa mieltä hänen kanssaan, mutta hän ei välittänyt siitä.

”Et ehkä tiennyt, Nasha, että Nav on huonovointinen. Siitä me puhuimme”, Emily sanoi.

Nasha nyökkäsi.

”Anteeksi, en tiennyt. Toivottavasti hän palaa voimiinsa pian”, Nasha sanoi.

”Mitä sitten, jos palaakin?” Niv kysyi.

Nasha katsoi lintua ja haisteli ilmaa kielellään.

”Sitten hän on voimissaan ja tekee mitä hän ikinä tekeekään. En oikein tiedä mitä tarkoitat kysymyksellään”, Nasha vastasi.

Emily tiesi, mitä Niv kysymyksellään tarkoitti. Oli parempi, ettei Nasha tiennyt.

”Nav on opettanut minulle lisää puunkirouksen hallinnasta ja paljon muustakin”, Emily sanoi.

”Hän onkin hyvä opettaja ja tietää paljon asioista. Toivottavasti ehdit muilta kiireiltäsi mahdollisimman paljon hänen opetettavakseen”, Nasha sanoi.

Huoneeseen laskeutui taas hiljaisuus. Emily yritti keksiä jotakin sen rikkomiseksi.

”Oliko sinulla jotakin asiaa?” Emily kysyi.

Nasha mietti lyhyen hetken ennen kuin vastasi.

”Aivan niin, melkein jo unohdin. Kuulin, että etsitte jotakin paikkaa, johon pääsee helposti ja jossa voi olla katseilta ja korvilta turvassa”, Nasha vastasi.

”Mistä sinä sen olet kuullut?” Nev kysyi.

”Pieneläinten piirissä juorut liikkuvat nopeasti. Ymmärtääkseni Niv ja Sija olivat keskustelleet asiasta ja sitten joku oli kuullut ja kohta kaikki kaupungin koiraa pienemmät ja heinäsirkkaa suuremmat tiesivät asiasta”, Nasha vastasi.

Emily katsoi kuinka Nev oli jo sanomassa Nashalle vastaan, mutta ennen kuin ehti, tämä kääntyikin Nivin ja Sijan puoleen.

”Tämä oli asia, jota ei olisi saanut päästä leviämään juoruna pitkin kaupunkia”, Nev sanoi.

Nuoret linnut näyttivät selvästi harmistuneilta.

”Olemme pahoillamme”, Niv sanoi.

”Olemme yrittäneet, mutta välillä olemme olleet liian innokkaita ja emme ole varmistaneet kuuleeko joku”, Sija sanoi.

”Ei teidän kannata tuntea liikaa huonoa omaatuntoa. Vaikka olisittekin varmistaneet, niin joku olisi varmasti kuullut”, Nasha sanoi.

Pienet linnut nyökkäsivät hyväksyvästi lohdutuksen sanoille, mutta näyttivät silti surkeilta. Nuorten lintujen tunteet liikkuivat laidasta laitaan hyvin nopeasti ja nämä käyttivät myös kaikki mahdolliset ilmaisumenetelmänsä tunteiden esiin tuomiseen.

”Niin, kyllä me siis etsimme sellaista paikkaa”, Nev sanoi.

”En tiedä mitä varten, mutta minä olen ehkä löytänyt sopivan paikan. Tai ainakin ehdokkaan sellaiseksi”, Nasha sanoi.

Ruhtinatar XI

 Betula nana, osa 338

Emily jatkoi puunkirouksen hallinnan harjoittelua linnan suojissa Navin opastuksella sillä välin, kun muut etsivät sopivaa harjoittelupaikkaa muualta. Joitakin ehdotuksia löytyi, mutta tarkemman tutustumisen aikana kävi ilmi, etteivät paikat sopineetkaan. Jos paikka oli muuten sopiva, niin se oli yleensä liian vaikeasti saavutettava, että Emily voisi käydä siellä helposti muun päiväohjelman ohessa. Jos paikka taas oli lähellä, niin se ei yleensä ollut katseilta riittävän suojassa.

Nuoremmat linnut olivat palanneet jälleen yhdeltä retkeltä paikkojen etsinnästä ja olivat pettyneitä. Tällä kertaa kierroksen olivat tehneet Niv ja Sija kahdestaan, kun Nev oli jäänyt hoitamaan Navia. Nav oli ollut jo useita päiviä väsynyt ja huonovointinen eikä ollut pystynyt oikein opettamaan Emilyäkään.

”Olemme pahoillamme, ruhtinatar”, Niv sanoi.

”Kaupunki on kasvanut niin suureksi, että pitää lentää kauaksi, että pääsee omaan rauhaan ja katseilta piiloon. On vaikeaa löytää lähetä mitään paikkaa, johon pääsisi piiloon”, Sija sanoi.

Emily nosti nuoret linnut syliinsä ja silitti molempia hellästi.

”Ei se haittaa, olette tehneet hyvää työtä. Paikka voi löytyä myöhemmin ja siitä on sitten iloa. Siihen saakka minun täytyy harjoitella vain linnan sisällä”, Emily sanoi.

Nev lensi sisälle ikkunasta ja muut kääntyivät tätä kohden.

”Miten Nav voi?” Emily kysyi.

”Jätin Navin lepäämään. Hän todella tarvitsee sitä”, Nev vastasi.

”Toivottavasti minun opettaminen ei ole rasittanut häntä liikaa”, Emily sanoi.

Emilyn kirjoitussalin ovelta kuului rapinaa, mutta he eivät välittäneet äänestä.

”Ei sen pelkästään ole vaikuttanut niin paljoa. Hän on yksinkertaisesti tulossa niin vanhaksi, ettei hän jaksa oikein mitään rasitusta enää”, Nev sanoi.

”Hänen pitää sitten päästä lepäämään riittävästi. Jatkossa teen harjoituksia enemmän itsenäisesti ja vähemmän ohjatusti. Se on muutenkin hyvä, sillä totuus on, ettei hän ole ikuisesti minun ohjaamassa”, Emily sanoi.

Linnut näyttivät surullisilta.

”Kuka ei ole luonamme ikuisesti?” Kuului kysymys lattialta.

Emily ja linnut säikähtivät. Linnut nousivat lentoon normaalina reaktionaan mahdolliseen uhkaan ja Emilykin säpsähti niin, että oli pudota tuoliltaan. Katsoessaan maahan Emily tajusi puhujaan olleen hänen lemmikkikäärmeensä Nasha.

”Sinua ei ole kutsuttu, käärme”, Niv sanoi.

Lintujen ja käärmeen suhde oli aina ollut haasteellinen. Kysymyksen konteksti myös aiheutti lisää säröä, kun Navin ikääntyminen oli jo valmiiksi vaikea asia linnuille.

Emily ymmärsi lintuja, mutta katsoi silti näitä hyvin tuomitsevasti.

”Kyllä hän saa tänne tulla”, Emily sanoi.

Emily ojensi kätensä käärmeen suuntaan. Nasha epäröi hetken, mutta kiemurteli sitten Emilyn luokse ja syliin.

Ruhtinatar X

 Betula nana, osa 337

”Pahasta syntyy hyvää?” Emily kysyi.

”Kaikilla asioilla on aina sivuvaikutuksia, joita emme osaa laskea tai arvata. Tämä pätee myös mustaan kaapuun pukeutuneeseen mieheen, vaikka hän ehkä kuvittelee osaavansa ottaa huomioon kaikki mahdolliset asiat, joita hänen toimensa voivat aiheuttaa”, Nav vastasi.

”Mitä hyvää sivuvaikutusta hänen toimiensa vuoksi on sitten syntynyt tähän mennessä?” Emily kysyi.

”Moniakin asioita”, Nav vastasi.

”Sano jokin esimerkki”, Emily sanoi.

”Yksi esimerkki voisi olla vaikka meidän tapaamisemme ja se ystävyyssuhde, joka meillä on. Itse ainakin pidän sitä arvokkaana ja hyvänä asiana”, Nav sanoi.

Emily nyökkäsi ja mietti.

”Et tainnut oikeastaan vastata siihen kysymykseen, että miksi minä sitten sain puunkirouksen”, Emily sanoi.

Vanha lintu hymyili.

”Olet oikeassa”, Nav sanoi.

”Onko minun tarkoitukseni taistella mustaan kaapuun pukeutunutta miestä vastaan?” Emily kysyi.

”Ehkä sitäkin ja siksikin olisit saanut puunkirouksen, mutta tärkein syy on se, että puiset jumalat näkivät, että Mihail tarvitsee sinua ja sitä varten sinäkin tarvitset voimia, joita tavallisella noidalla ei ole. Puiset jumalat päättivät tarjota heidän hallussaan olevaa voimaa, jollaista harvalla on”, Nav vastasi.

”Se kuulostaa paremmalta tarkoitukselta. Ei sellaista voimaa vastaan voi taistella, mitä mustaan kaapuun pukeutuneella miehellä on. Tai en minä ainakaan kykenisi siihen”, Emily sanoi.

”Mustaan kaapuun pukeutuneella miehelläkin on heikkoutensa”, Nav sanoi.

”Mitkä ne sitten ovat?” Emily kysyi.

Nav oli hieman yllättynyt siitä, että Emily oletti hänen tietävän asiaan vastauksen.

”Siihen minä en osaa vastata, mutta kaikilla ja kaikella on aina heikkoutensa”, Nav vastasi.

Emilyä nyökkäsi.

”Sinä tiedät niin monia asioita, että herkästi ajattelee, että tiedät kaikkiin kysymyksiin vastauksen. Tai ainakin kaikkiin sellaisiin kysymyksiin, mitä minä keksin esittää”, Emily sanoi.

”Olen otettu, mutta pettymykseksesi minä en kyllä tiedä kaikkea”, Nav sanoi.

Emily hymyili.

”Ehkä niin on parempi”, Emily sanoi.

”Minä luulen samoin”, Nav sanoi.

”Voin kuitenkin yrittää keksiä lisää kysymyksiä, joihin et osaa vastata”, Emily sanoi.

Nav nauroi.

”Luulen, että pitäisin siitä. On mukavaa, kun välillä voi sanoa johonkin asiaan, että ei tiedä siihen vastausta”, Nav sanoi.

Ruhtinatar IX

 Betula nana, osa 336

Lopulta Emily sai taas kasattua järkeviä kysymyksiä.

”Mutta miten minä ja minun puunkiroukseni liittyvät tähän kaikkeen?” Emily kysyi.

”Se on myös hyvä kysymys”, Nav vastasi.

”Johon haluan oikeasti myös vastauksen”, Emily sanoi.

”Tietenkin”, Nav sanoi.

Nav piti lyhyen miettimistauon.

”Puiset jumalat näkivät kaksi yhteyttä, joilla sinä linkityt tähän kaikkeen. Ensinnäkin sinun ja Mihailin välisen yhteyden ja toisekseen Mihailin ja mustaan kaapuun pukeutuneen miehen välisen yhteyden”, Nav sanoi.

”Mitä nämä yhteydet ovat?” Emily kysyi.

”Sinun ja Mihailin välinen yhteys on sinulle varmasti itsestäänselvyys”, Nav vastasi.

”En halua, että pidät mitään itsestään selvänä, vaan kerrot jokaisen asian ääneen”, Emily sanoi.

Nav nyökkäsi.

”Sinun ja Mihailin välinen yhteys on tietysti rakkaus”, Nav sanoi.

Emily punastui ja painoi päänsä.

”Noh, ehkä se oli hieman itsestään selvää”, Emily sanoi.

”Mutta siinä ei ole mitään hävettävää. Rakkaus on vahva voima. Voimakkaampi kuin monet muut voimat, joita luulemme vahvoiksi”, Nav sanoi.

Emily nosti katseensa ja nyökkäsi.

”Entä sitten Mihailin ja mustaan kaapuun pukeutuneen miehen välinen yhteys?” Emily kysyi.

”Se on monimutkaisempi yhteys. Mihail tarvitsi voimaa ja mustaan kaapuun pukeutunut mies antoi sitä hänelle”, Nav vastasi.

”Entä mitä mustaan kaapuun pukeutunut mies tarvitsee?” Emily kysyi.

”Sitä ei varmaan tiedä kukaan tässä maailmassa kuin hän itse, mutta hän tarvitsee jonkun aiheuttamaan sekasortoa tässä maailmassa”, Nav vastasi.

”Hän käyttää Mihaili jonkinlaisena käsikassarana?” Emily kysyi.

”Se on varmaankin hyvä sana asialle”, Nav vastasi.

”Emmekö voi sitten vain kertoa Mihailille, että häntä käytetään ja että hänen täytyy luopua mustaan kaapuun pukeutuneen miehen tarjoamista asioista?” Emily kysyi.

”Uskotko hänen tekevän niin, vaikka kuinka vakuuttelisimme häntä?” Nav kysyi.

Emily katsoi pois Navista. Hän tiesi, ettei Mihail voisi luopua voimistaan. Ei tässä tilanteessa, kun hän katsoi olevansa vastuussa kansansa turvallisuudesta.

”En”, Emily sanoi.

”Eivätkä asiat ole niin yksinkertaisia. Vaikka mustaan kaapuun pukeutuneen miehen tarkoitusperät olisivat mitä tahansa, niin sivutuotteena hänen toimistaan voi syntyä myös hyvää tähän maailmaan”, Nav sanoi.

Ruhtinatar VIII

 Betula nana, osa 335

Emily huomasi, että Nav oli suuntaamassa hieman asiasta ohitse ja lähtemässä tepastelemaan pitkin pöytää samaa vauhtia, kun tämän kertomus lähti kiertämään ohi asiasta ja kohti laajempia maailmaa koko syleileviä filosofisia kertomuksia. Niinpä hän päätti ohjata Navin kertomusta takaisin olennaisen äärelle.

”Mitä he sitten näkivät? Mikä oli heidän mielestään niin vaarallista, että heidän oli pakko puuttua asioiden kulkuun? Mihin puuttumisen he näkivät velvollisuudekseen?” Emily kysyi.

Nav naurahti ja lekotteli siipiään.

”Yksi kysymys kerrallaan”, Nav sanoi.

Nav mietti vielä hetken.

”Tosin nuo kysymykset kaikki ovat hyvin kiinteästi toisissaan kiinni ja oikeastaan myös hieman samaa kysymystä”, Nav sanoi.

Emily nyökkäili malttamattomana.

”Luulen, että tiedät vastauksen jo valmiiksi. Tai sen olennaisimman osan”, Nav sanoi.

Tämä ei ollut vastaus, jota Emily oli kaivannut.

”Jos tietäisin, niin en kyselisi sinulta”, Emily sanoi.

”Tiedät kuitenkin, vaikka et tiedä tietäväsi”, Nav sanoi.

”En tiedä, joten voitko kertoa minulle”, Emily sanoi.

”Näet sen heti, kun kerron”, Nav sanoi.

Emily huokaisi, kun Nav piti vielä tauon.

”Olento, tai tässä maailmassa voima, jonka puiset jumalat näkivät, on sinullekin tuttu mustaan kaapuun pukeutunut mies”, Nav sanoi.

Emilyn suu loksahti auki.

”Mutta… Miten… Miksi…”, Emily sanoi.

Asiat vyöryivät heti Emily mieleen, kun Nav mainitsi mustaan kaapuun pukeutuneen miehen. Niin paljon erilaisia asioita ja kysymyksiä.

”Hengitä rauhassa ja kysy yksi asia kerrallaan”, Nav sanoi.

Emilyn piti keskittyä, että hän sai hengitettyä kunnolla edes muutaman kerran kokonaan sisään ja ulos.

”Miksi kaikesta on kyse aina mustaan kaapuun pukeutuneesta miehestä?” Emily sanoi.

”Haluatko lyhyen ja yksinkertaisen vastauksen vai pitkän vastauksen, joka kertoo ehkä tarkemmin, mistä oikeasti on kyse?” Nav kysyi.

”Jos lyhyt nyt alkuun”, Emily vastasi.

”Lyhyesti sanottuna hän on se voima, jota vastaan me taistelemme tässä ajassa, jotta maailma pysyy sellaisena kuin me sen tunnemme. Häntä vastaan on taisteltu jo varhaisempina aikoina ja tullaan varmasti taistelemaan meidän jälkeisinäkin aikoina. Mutta nyt on meidän vuoromme ja me taistelemme maailmalle puolesta niillä tiedoilla ja taidoilla, mitä olemme saaneet ja hankkineet elämämme aikana”, Nav sanoi.

Nav katsoi Emilyä, jolla kesti hetki sisäistää kaikkea Navin sanomaa.

”Tärkeintä on, että emme luovuta. Olemme sen maailmalle velkaa, että pidämme siitä huolta”, Nav sanoi.

Ruhtinatar VII

 Betula nana, osa 334

Nav oli hiljaa eikä tehnyt elettäkään poistumisen suuntaan. Emily alkoi kiusaantua, mutta ei halunnut vilkaistakaan lintuun päin. Antoi tämän tehdä omat johtopäätöksensä.

”Hyvä on, minä kerron. Toivottavasti en ehdi katumaan asiaa lyhyeksi käyvän elämäni aikana”, Nav sanoi.

Emily halusi kuulla, mutta hän oli edelleen pettynyt.

”Kerro sitten”, Emily sanoi.

Nav pyrähti Emilyn eteen kirjoituspöydälle.

”Haluan, että katsot minua, kun kerron sinulle. Silloin tiedät, että kerron sinulle totuuden”, Nav sanoi.

Emily huokaisi ja käänsi katseensa lintuun.

”Hyvä on”, Emily sanoi.

”Toivon myös, että kuuntelet loppuun kaiken, minkä sinulle kerron. Silloin sinun on ehkä helpompi ymmärtää asia ja syyt sen takana”, Nav sanoi.

Emily nyökkäsi.

”Toivottavasti et kerro asioita liian kiertelemällä ja arvoituksenomaisesti. Sinulla on joskus siihen tapaa”, Emily sanoi.

Nav naurahti.

”Se on yleinen vaiva”, Nav sanoi.

”Ainakin kaikkein viisaimpien joukossa”, Emily sanoi.

”Yritän parhaani kertoa asioista suoraan”, Nav sanoi.

Nav astui pöydällä hieman lähemmäksi Emilyä.

”Kuten jo aikaisemmin sanoin, puiset jumalat näkevät paljon asioita. Aina he eivät halua puuttua maailman asioiden etenemiseen. Tai useimmiten he eivät halua puuttua maailman asioiden etenemiseen. Mutta joskus he näkevät sellaista, johon he näkevät velvollisuudekseen puuttua”, Nav sanoi.

”Millä oikeudella he puuttuvat maailman tapahtumiin?” Emily kysyi.

”Sillä, että hekin ovat tämän maailman asukkaita. He haluavat, että maailma on hyvä paikka olla ja elää myös jatkossa niin heille itselleen kuin muillekin”, Nav vastasi.

”Tuota en ole osannutkaan ajatella”, Emily sanoi.

”Harvoin muistamme, että myös jumalamme ovat osa tätä maailmaa ja elävät täällä samalla tavalla kuin mekin”, Nav sanoi.

Emily nyökkäsi. Hän alkoi jo unohtaa sen, että hän oli tuohtunut Naville ja tarvinnut tilaa ajatella. Nav harvoin kertoi salaisuuksia, joten niinä harvoina hetkinä oli kuunneltava tarkkaavaisesti.

”Mutta niin he ovat. Eivätkä he vain elä tässä maailmassa, vaan he myös pitävät huolen siitä, että meillä muillakin on hyvä elää maailmassa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että elämisen pitäisi olla aina helppoa. Ja mitä helppo sitten lopulta tarkoittaakaan. Asiat harvoin ovat niin yksinkertaisia”, Nav sanoi.

Ruhtinatar VI

 Betula nana, osa 333

Emily katsoi lintuvanhusta. Tämä selvästi tiesi jotakin, mitä Emilylle ei ollut kerrottu. Puisilla jumalilla oli selvästi ollut jokin taka-ajatus puunkirouksen antamiseen. Emilylle sitä ei ollut koskaan kerrottu, mutta Navilla oli selvästikin asiasta jotakin tietoa.

”Nav, kerro minulle, miksi puunkirous annettiin minulle”, Emily sanoi.

Varisvanhus ei vastannut.

”Miksi minä sain puunkirouksen?” Emily kysyi.

Emilyn ääni oli koventunut joka lauseella ja viimeinen kysymys tuli jo vahvana vaatimuksena totuuden kertomiseen.

”On parempi, että et tiedä”, Nav vastasi.

”Miksi niin on parempi?” Emily kysyi.

”Se on turvallisempaa meille kaikille, mutta etenkin sinulle, joka omaat puunkirouksen”, Nav vastasi.

”Haluan silti tietää”, Emily sanoi.

Nav huokaisi, painoi hetkeksi päänsä ja teki sitten pienen pyrähdyksen. Huoneen ympäri. Yleensä lintuvanhus perusteli päätöksiään kertoa tai olla kertomatta jotakin varsin tarkkaan ja suoraan. Nyt varisvanhuksella oli selvästi vaikeuksia kertoa perusteluja.

”Minua on kielletty kertomasta. Eikä vain kielletty vaan myös kerrottu mihin kertominen voisi johtaa. Ja ne asiat eivät olleet mitään hyvää tälle maailmalle”, Nav sanoi.

”Kuka sinua on kieltänyt?” Emily kysyi.

Emily halusi kysyä asiaa, vaikka tiesikin vastauksen jo valmiiksi.

”Puiset jumalat”, Nav vastasi.

”He eivät tiedä kaikkea. He eivät voi tietää, mitä tapahtuu, jos kerrot minulle totuuden”, Emily sanoi.

”Vaikka he eivät kaikkea tiedäkään, he näkevät paljon asioita. Aika liikkuu heidän kanssaan eri tavalla kuin meidän kanssamme”, Nav sanoi.

”Silti. Siitä on kauan, kun he ovat katsoneet, ja monet asiat ovat muuttuneet sen jälkeen, kun olemme lähteneet pohjoisesta.”, Emily sanoi.

”Mutta eivät kaikki asiat. Jotkin ovat pysyneet muuttumattomina”, Nav sanoi.

Emily tuhahti Naville. Hän tarvitsi tilaa miettiä, mitä tekisi, kun ilmeisesti puisilla jumalilla oli olemassa jokin salainen suunnitelma.

”En halua olla mikään pelinappula muiden pelissä. En etenkään niin, että minulta salataan asioita”, Emily sanoi.

”Olemme kaikki muiden pelinappuloita”, Nav sanoi.

Emily tiesi Navin olevan oikeassa, mutta nyt hän tarvitsi jotakin muuta kuin oikeassa olevaa viisasta.

”Jos et halua kertoa, niin voitko sitten poistua”, Emily sanoi.

Emily piti tauon ja katsoi tiukasti Navia.

”Haluan olla rauhassa ja pohtia asioita. En tiedä mitä tästä pitäisi ajatella”, Emily sanoi.

Emily käänsi selkänsä varikselle ja meni istuman kirjoituspöytänsä ääreen. Pöydällä häntä odottivat lukuiset ruhtinattaren velvollisuuksiin liittyvät keskeneräiset tehtävät kirjoituskääröineen. Emily ei halunnut palata niidenkään pariin ennen kuin oli saanut aikaa ajatella.

Ruhtinatar V

 Betula nana, osa 332

Meni monta päivää ennen kuin linnut löisivät sopivia paikkoja ehdotettavaksi Emilylle. Sillä välin Emily hoiti muita vastuitaan sekä meditoi ja harjoitteli puunkirouksen hallintaa omassa kirjoitussalissaan Navin johdolla.

”Olet unohtanut paljon siitä, mitä opetin sinulle pohjoisessa”, Nav sanoi.

Lintuvanhuksen ääni oli ankara. Emily tiesi, että hänen olisi pitänyt jatka harjoitteluaan, mutta kaikkea muuta oli tullut väliin.

”Muistan kuitenkin jotakin”, Emily sanoi.

”Ja se on hyvä, että muistat. Sinulla on myös jonkinlainen tuntuma säilynyt, sillä teet oikeita asioita, vaikka et välttämättä muistaisikaan niitä riittävän hyvin”, Nav sanoi.

Emily nyökkäsi.

”Kuka minua opettaa silloin, kun sinua ei enää ole?” Emily kysyi.

”Nev tietää myös paljon, mutta päävastuu sinun täytyy ottaa itse”, Nav vastasi.

”Entä jos se ei riitä, että minulla on päävastuu? Entä jos unohdan liikaa asioita ja en pysty enää harjoittelemaan?” Emily kysyi.

Lintuvanhus pörhisti höyheniään.

”Sitten sinun täytyy matkustaa pohjoiseen asian alkuperäiselle lähteelle hakemaan uutta opettajaa. Puiden jumalat sellaisen varmasti sinulle antavat. Tai sitten he opettavat Neville kaiken tarvittavan, jos otat hänet mukaan”, Nav vastasi.

”Pidän tämän mielessäni ja varmasti otan Nevin mukaan”, Emily sanoi.

Nav nyökkäsi.

”Ehkäpä se olisi hyvä joka tapauksessa matkustaa sinne jossakin vaiheessa ja hakea oppia sellaisista asioista, joita sinäkään et osaa opettaa”, Emily sanoi.

”Sekin on viisas ajatus”, Nav sanoi.

”Meidän täytyy vain odottaa, että tämä sota loppuu”, Emily sanoi.

”Sodat ja sotiminen eivät koskaan lopu. Ja pahoin pelkään, että tämä edessämme oleva on erityisen pitkä”, Nav sanoi.

Emily nyökkäsi mietteliäänä.

”Sitä me taidamme kaikki pelätä. Mihail etenkin”, Emily sanoi.

”Muista, että olet muutakin kuin vain ruhtinaan puoliso. Saat tehdä omia päätöksiäsi ja elää myös omaa elämääsi”, Nav sanoi.

”Mutta samaan aikaan minulta odotetaan sitä, että olen joka käänteessä ruhtinaan tukena. Ja haluankin olla. Siksikin haluan harjoitella puunkirouksen hallintaa, jotta pystyn olemaan paremmin avuksi Mihailille”, Emily sanoi.

”Et saanut lahjaa siksi, että olisit avuksi ruhtinaalle”, Nav sanoi.

”Miksi sitten?” Emily kysyi.

Nav käänsi katseensa Emilystä pois.

Ruhtinatar IV

 Betula nana, osa 331

Emily tunsi, että muut haluaisivat edelleen sanoa Naville vastaan. Hän kuitenkin tiesi, ettei lintuvanhus puhunut tällaisista, tai muistakaan asioista, turhaan. Eivätkä asiat koskaan olleet sellaisia, jossa tämän mieltä voisi puhumalla kääntää. Nav vain tiesi asioita ja totuuksia. Ei niitä voi puhumalla muuttaa toiseksi. Muilla puolestaan oli mielipiteitä, joita saattoi olla mahdollista muuttaa. Siksi Emily halusi kääntää huomion muualle ennen kuin Nav tuskastuisi.

”Tulitte itseasiassa aika sopivasti paikalle, sillä minulla on teille tehtävä”, Emily sanoi.

Niv ja Sija innostuivat heti uudesta tekemisestä.

Innostus oli toivottavaa. Emilyllä ei ollut pitkään aikaan tarjota linnuille muuta tekemistä kuin yleisesti tarkkailla kaupunkilaisten tunnelmia. Niihin pohjoisten lintujen ilmestyminen kaupunkiin oli aluksi aiheuttanut ahdistusta väestön paikallisessa osassa. Pikkuhiljaa ihmiset olivat kuitenkin tottuneet lintuihin. Erityisesti sen jälkeen, kun oli huomattu, että kaupungissa tapahtui oudompiakin asioita kuin vain hieman väärässä ilmanalassa lentäviä lintuja.

Niv ja Sija hypähtivät malttamattomasti lähemmäksi Emilyä.

”Millainen tehtävä sinulla on meille?” Niv kysyi.

”Odotahan, kun kerron”, Emily vastasi.

Emily vilkaisi Navia merkitsevästi ennen kuin aloitti.

”Olen tullut siihen tulokseen, että minun olisi hyvä harjoitella puunkirouksen hallintaa uudestaan. Sitä varten tarvitsisin jonkin rauhallisen paikan, jossa ei ole sivustakatsojia eivätkä äänet kantaudu sieltä liian kauaksi. Mielellään paikka saisi myös olla lähellä ja minulle helposti kuljettavissa. Te ehkä tiedätte sellaisen tai sitten osaatte etsiä sellaisen”, Emily sanoi.

”Löydämme sellaisen varmasti”, Niv sanoi.

”Jos emme muuten, niin yhdessä etsimällä”, Sija sanoi.

Nuorempi lintukaksikko oli jo pyrähtämässä lentoon etsimään sopivaa paikkaa.

”Älkää vielä lähtekö etsimään. Voimme ensin pohtia sopivia paikkoja yhdessä ja voitte sitten mennä tarkistamaan ovatko ne todella sopivia”, Emily sanoi.

Kaksikko näytti hieman pettyneeltä, mutta suostui pohdintahetkeen Nevin pienen suostuttelun jälkeen.

Emily pohti lintujen kanssa mahdollisia paikkoja ja he keksivätkin useita, joista ainakin pystyi lähtemään liikkeelle. Mitään varmaa paikkaa he eivät keksineet. Jos sellainen olisi tullut suoraan mieleen, olisi Emily ehkä keksinyt sen itsekin.

Lopulta Nev, Niv ja Sija olivat valmiit lähtemään etsimään mahdollisia paikkoja. Nav jäisi Emily luokse.

”Yritän parhaani mukaan pitää heidät asiassa”, Nev sanoi.

”Luotan teihin”, Emily sanoi.

Linnut pyrähtivät ulos ikkunasta ja Emily seurasi niiden lentoa hetken. Sitten hän kääntyi Navin puoleen.

”Olet tehnyt hyvin, kun olet palannut puunkirouksen pariin”, Nav sanoi.

”Oli varmasti jo aikakin. Kykyni hallita puunkirousta on selvästi heikentynyt ja se on alkanut tulla ulos omia aikojaan”, Emily sanoi

”Meidän täytyy palata perusasioiden pariin. Minä jatkan opettamistasi”, Nav sanoi.

”Kiitos, että jaksat vielä”, Emily sanoi.

”On helppo opettaa, kun oppilas on niin hyvä”, Nav sanoi.

Ruhtinatar III

 Betula nana, osa 330

Emily katseli alas kaupunkiin ja kaupungista kohti linnaa nousi neljä lintua. Emily tunnisti varislintujen parven lemmikeikseen. Nelikon pienin kuukkeli Sija ehti ikkunalle ensin. Varikset Nav, Nev ja Niv seurasivat pian perässä. Niv oli heti Sijan perässä. Nev oli hieman kauempana jäätyään odottamaan varisvanhusta. Emily oli jo hieman huolissaan Navista. Kohta se ei jaksaisi enää lentää linnan ja kaupungin väliä.

”Mitä kaupungilta löytyi?” Emily kysyi.

”Monia ystävällisiä ihmisiä, kuten aina”, Sija vastasi.

”Ja ruokaa”, Niv sanoi.

Nev laskeutui kolmanneksi ikkunalaudalle ja jäi seuraamaan Navin lentoa.

”Pahoitteluni rouva, täällä on aivan liian kuuma meille”, Nev sanoi.

Lopulta myös Nav pääsi ikkunanlaudalle saakka. Lintuvanhus hengitti väsyneenä eikä pystynyt heti puhumaan.

”Päivää, rouva”, Nav sanoi.

Emily silitti lintuvanhusta ja huomasi, etteivät sen sulat olleet väritykseltään enää samalla tavalla kirkkaita kuin kahdella muulla variksella. Mustakin alue alkoi olla jo harmaa ja harmaa lähestyä pikkuhiljaa valkoista.

”Tiedän, tiedän. Vanhuus ei tule yksin”, Nav sanoi.

”En sanonut mitään sellaista”, Emily sanoi.

Nav naurahti hieman raakkuvalla äänellä.

”Tiedän, ettet sanonut, mutta tiedän sinun ajattelevan sitä. Arvostan, että huolehdit minusta, mutta kyllä minä pärjään”, Nav sanoi.

Kolme muuta lintua katsoi Navia hieman surullisena.

”Älkääkä tekään minusta huolehtiko. Aika ajaa meidän kaikkien ohitsemme pikkuhiljaa, kunkin ohitse meidän omalla ajallaan. Minun aikani on koittava pian”, Nav sanoi.

”Kuinka pärjäämme ilman sinua?” Nev kysyi.

”Tulette pärjäämään varmasti hyvin. Sija mukaan laskettuna teitä on kolme ja olette kasvaneet viisaudessanne minusta jo ohitse”, Nav vastasi.

”Tuo ei pidä paikkaansa”, Nev sanoi.

”Nav, et voi jättää meitä”, Niv sanoi.

”Ehkä en jättäisikään, jos se olisi minusta itsestäni kiinni”, Nav sanoi.

Nav katseli ympärillään olevia lintuja ja Emilyä.

”Toivon myös, ettei kukaan teistä ajattele sitä, että minut voidaan kuolleestamanata takaisin. Saa sitä yrittää, mutta en usko sen toimivan. En tiedä miten hyvin se toimii ihmisilläkään”, Nav sanoi.

”Sitä voimme miettiä sitten, kun asia on ajankohtainen”, Emily sanoi.

Varisvanhus nyökkäsi.

”Vaikkakin se hetki voi tulla eteen piakkoinkin, sillä minä olen vanhempi kuin miltä näytän. Silloin teidän ei pidä toivoa minun ikuisen elämän perään, vaan luottaa omiin tietoihinne ja vaistoihinne”, Nav sanoi.