Syöksy taisteluun

Betula nana, osa 379

He olivat lentäneet päiviä ja taas päiviä. Lentomatkaa ja -päiviä oli kertynyt paljon, jotta he olisivat pystyneet pysymään mahdollisimman piilossa. Nytkin, koska taivas oli lähes pilvetön ja poutainen, Mihail lensi mahdollisimman korkealla. Hän ei halunnut, että lohikäärmeestä leviäisi yhtään ylimääräistä huhua Suuressa keisarikunnassa. Ei ennen kuin hän liittyisi taisteluun.

Kyydissä olevat sotilaat alkoivat olla uupuneita lentomatkaan. Sen pituuteen, tylsyyteen ja korkeuden tuomaan kylmyyteen ja ohueen ilmaan.

”Pääsemmekö pian lepäämään, arvon ruhtinas?” Yksi sotilaista kysyi.

Mihail katsoi alas ja näki siellä kaupungin, josta nousi savupatsaista. Kaupungin ympäristössä liikkui suuria muodostelmia.

”Pelkään, että se ei tule olemaan hetkeen mahdollista”, Mihail sanoi.

”Kuinka niin?” Sotilas kysyi.

”Alhaalla näyttää olevan taistelu. Se saattaa olla määränpäämme”, Mihail vastasi.

Sotilaat kääntyivät katsomaan alas. Heidän turtuneisuus muuttui innostukseksi, kun viimein edessä oli toimintaa.

”Hyökkäämmekö heti?” Sotilas kysyi.

”Voi olla, että meidän täytyy. Mutta lennän lähemmäksi, jolloin näemme, mikä tilanne alhaalla on”, Mihail vastasi.

Mihail pohti, voisiko taistelu olla jokin muu kuin pohjoiseen lähteneen armeijan taistelua Suuren keisarikunnan armeijaa vastaan. Mutta mikä muu se voisi olla? Sota, jota varten Suuri keisarikunta oli heiltä pyytänyt apua, oli tantereineen paljon pohjoisempana. Kaupungin oli pakko olla se paikka, jonne asti pohjoiseen lähtenyt armeija oli päässyt. Niinpä hän ohjasti lohikäärmeen liitoon kohti kaupunkia.

Mitä lähemmäksi he pääsivät kaupunkia, sitä hämmästyttävämmäksi taistelun mittakaava muuttui.

”Oliko pohjoiseen lähtenyt armeija niin suuri, että se pystyisi tällaiseen taisteluun?” Sotilas kysyi.

Mihail ei osannut vastata. Järjen mukaan vastauksen pitäisi olla ei, mutta hänen näkemänsä puhui sitä vastaan. Valtavaa taistelua käytiin niin kaupungin sisällä kuin sitä ympäröivällä tasangolla.

Kun he laskeutuivat vielä lähemmäksi, tilanteen todellisuus alkoi pikkuhiljaa valjeta. Edessä oli kaksi taistelua, joita käytiin samaan aikaan. Kaupungissa käytiin toista taistelua ja tasangolla toista.

Mutta mikä oli se taistelu, jossa pohjoiseen lähtenyt armeija oli osapuolena?

Mihail tutki herkeämättä tasankoa ja kaupunkia ja yritti saada tilanteesta selvää. Asiaan ei auttanut muu kuin lentää yhä alemmaksi kohti taisteluita. Pian heidät ja lohikäärme huomattaisiin, mutta jossakin vaiheessa se oli väistämätöntä.

Armeijoiden liikkeet ja niiden selustaan kulkevat huoltoreitit antoivat vihiä siitä, kuka oli kukin. Tansangon taistelussa toinen osapuoli hyökkäsi pohjoisesta ja huoltovana kulki kohti pohjoista kulkien vuorten viertä. Ainoa armeija, jolle suunta oli järkevä, oli Imperiumin armeija.

Tasangolla todennäköisesti puolustava armeija puolestaan suuntasi huoltoaan itään ja kaupungin ympäri etelään. Armeija myös miehitti suurinta osaa tasangosta ja piiritti samalla kaupunkia. Vain pohjoisesta hyökkäävällä oli tasangon pohjoinen lohko hallussaan. Tämän armeijan täytyi olla Suuren keisarikunnan armeija. Se oli myös kolmesta armeijasta selvästi suurin.

Kaupungissa käytävästä taistelusta oli vaikeampaa saada selvää. Mihail kuitenkin oletti, että Suuren keisarikunnan armeija oli hyökännyt kaupungissa ollutta hänen pohjoiseen lähettämäänsä armeijaa vastaan. Netronovalan armeija oli ilmeisesti saanut kaupungin aikaisemmin haltuunsa ja puolustautui nyt paljon monilukuisempaa hyökkääjää vastaan.

Enää pohjoiseen lähtenyt armeija ei ollut yksin. Mihail oli saapunut sen avuksi.

Ruhtinattaren huoli XIX

Betula nana, osa 378

Tuuli puhalsi pohjoisesta vuorijonojen väliin jäävästä laaksosta. Vaikka he oliva syvässä etelässä, niin tuuli tuntui silti kylmältä. He olivat ehkä tottuneet niin lämpimään, että heti aavistuken kylmempään ilmanalaan siirtyessä he huomasivat muutoksen. Jokin pohjoistuulessa tuntui kuitenkin erityisen epämiellyttävältä. Ehkä myös pahaenteiseltä.

Emily katsoi pohjoiseen. Hän näki vuoria molemmilla puolilla. He alkoivat olla kunnolla Suuren keisarikunnan alueen sisällä. Leiriytymisen kauaksi tunnetuista reiteistä pitäisi kuitenkin olla edelleen suhteellisen turvallista. Kunhan nuotion teki kohtaan, josta se ei näkyisi kovinkaan kauaksi.

”Mihail, me olemme tulossa”, Emily sanoi.

Nuotiossa pihkainen puu rätisi hänen takanaan. Pohjoinen tuuli kuritti myös nuotiota.

”Sanoitko jotakin?” Sarnel kysyi.

Emily kääntyi takaisin leiriin.

”Pohdin vain, kuinka kauan meillä vielä menee, että pääsemme Mihailin avuksi”, Emily vastasi.

”Menee meillä vielä useampia päiviä. Sen jälkeen on vielä eri kysymys, että löydämmekö hänet ja armeijan”, Sarnel sanoi.

”Jos armeija on taistelussa, niin siitä todennäköisesti näkyy jälkiä kauempanakin”, Emily sanoi.

”Niin voi olla, mutta ne jäljet saattavat olla pohjoisen puolella, josta he ovat tulossa”, Sarnel sanoi.

Emily nyökkäsi.

”Suurempi taistelu tarkoittaa yleensä tulipaloja ja niiden savut näkyvät kauemmaksi”, Emily sanoi.

”Tällä tuulella saatamme haistaa palot ennen kuin näemme niitä”, Sarnel sanoi.

Sarnel haisteli pohjoistuulen tuomaa ilmaa.

”Vielä ainakin tuuli on raikas”, Sarnel sanoi.

”Niin”, Emily sanoi.

Emily käänsi taas katseensa kohti pohjoista. Senet huolestui ruhtinattaren vaitonaisuudesta.

”Rouva, onko kaikki hyvin?” Senet kysyi.

Emily käänsi katseensa Senetiin ja nyökkäsi.

”Minulla on vain huonoja aavistuksia. Tämä pohjoistuuli tekee minut rauhattomaksi ja silloin aavistelen pahoja asioita tapahtuvaksi”, Emily vastasi.

Sarnel nyökkäsi.

”Tämä tuuli tekee minutkin rauhattomaksi. Siinä on jotakin kummallista”, Sarnel sanoi.

Senet katseli matkakumppaneitaan.

”Teillä taitaa olla jotakin outoja kykyjä, joista minä en osaa haaveillakaan. Sarnel, sinä näyttäkin vahvalta ja osaa lentää lentävää mattoa”, Senet sanoi.

”Hän pystyy myös paljon muuhun”, Emily sanoi.

”Ehkä meidän olisi hyödyllistä kertoa etukäteen kyvyistämme. Ne eivät sitten tule niin suurena yllätyksenä, jos joudumme taistelussa niitä käyttämään”, Sarnel sanoi.

Emily nyökkäsi.

Tulevien matkapäivien aika Emily ja Sarnel kertoivat taidoistaan ja kyvyistään Senetille, joka ei tiennyt mitä odottaa. Emily myös aloitti opettamaan taikuutta Senetille, mutta alku oli vaikea ja aikaa vähän. Hyödyllisempää oli miekkailukoulutus, jota Sarnel antoi sekä Emilylle että Senetille.

Ruhtinattaren huoli XVIII

Betula nana, osa 377

Lentävän maton kyydissä matkanteko oli nopeampaa ja helpompaa kuin ratsain. Niinpä Emilyn tekemät matkasuunnitelmat olivat hyödyttömiä, kun he kulkivatkin paljon pidempiä päivämatkoja ja heidän ei tarvinnut etsiä hevosille ruokaa tai tehdä ylimääräisiä mutkia pääreittien välttelemiseksi. Itselleen he silti tarvitsivat syötävää ja juotavaa. Molempien hankinta helpottui, kun he pääsivät Aegyzaa ja Suurta keisarikuntaa erottavien ruohotasankojen yläpuolelle.

Vaikka matkanteko oli nopeaa, niin silti matka oli pitkä. Samaa maisemaa ehti katsella pitkään. Kaikki eivät kuitenkaan siihen tylsistyneet.

Senet katseli ihmeissään heidän allaan levittäytyvää vihreyttä.

”Joko olet sitä mieltä, että kannatti lähteä mukaani?” Emily kysyi.

”Olen, rouva”, Senet vastasi.

”Maasto tulee muuttumaan lisää, kun pääsemme lähemmäksi vuoria. Pohjoiseen lähtenyt armeija on jossakin Suuren keisarikunnan ydinalueelle ja sinne on pitkä matka. Olettaisin, että jos jostakin löydämme Mihailin, niin sieltä”, Sarnel sanoi.

”Tämäkin olisi jo riittävän ihmeellistä. Vaikka olisitte kuinka kertoneet etukäteen millaista täällä on, niin en olisi osannut kuvitella sitä”, Senet sanoi.

Emily hymyili.

”Ehkä voimme joskus käydä aivan pohjoisessa, missä on havumetsiä ja lopulta vai tuntureita ja tundraa. Tällä reissulla emme kuitenkaan sinne saakka ehdi”, Emily sanoi.

”Luulen, että Suuressa keisarikunnassa on minulle riittävästi ihmeteltävää”, Senet sanoi.

He hiljenivät katselemaan ruohomerta. Emily kuitenkin huomasi, että Senet värisi kylmyydestä.

”Onko sinulla kylmä?” Emily kysyi.

Senet ei olisi halunnut vastata.

”On minulla”, Senet vastasi.

”Sinun täytyy pukea lisää vaatteita päälle”, Emily sanoi.

”Mutta ette tekään pue lisää. En halua erottua joukosta”, Senet sanoi.

Emily ja Sarnel vikaisivat toisiaan.

”Me olemme tottuneet kylmempään ilmastoon kuin sinä. Olet elänyt koko elämäsi aavikolla, joten olet tottunut kuumiin päiviin”, Sarnel sanoi.

”Ovat aavikollakin yöt kylmiä”, Senet sanoi.

”Eivät niin kylmiä kuin pohjoisessa”, Sarnel sanoi.

Senetin olkapäät painuivat ja hänen oli pakko alistua pukemaan lisää vaatteita päälle.

”Sarnel on oikeassa. Tosin varmaan mekin puemme kohta lisää vaatetta päälle, sillä viima käy pikkuhiljaa viileämmäksi”, Emily sanoi.

”Viimeistään illalla. Sää näyttää siltä, että yöstä on tulossa viileä”, Sarnel sanoi.

Ruhtinattaren huoli XVII

Betula nana, osa 376

Lentävä matto nousi yhä ylemmäksi. Linnan tornista heidän peräänsä lensi kolme lintua. Sija, Nev ja Niv lensivät lentävän maton kiinni ja istuutuivat kyytiin Sarnelin olkapäille.

”Toivottavasti ette oikoneet lähteä ilman meitä”, Niv sanoi.

”En tainnut ketään pyytää mukaani, mutta onneksi olette nyt täällä”, Emily sanoi.

”Sarnel vihjasi, että meidän täytyy olla valppaina ja valmiina lähtöön”, Sija sanoi.

”Toki olemme aina pitäneet sinua silmällä. Varsinkin Mihailin lähdön jälkeen, kun aikasi on mennyt pääasiassa kaupungin johtamiseen”, Nev sanoi.

”Olette ylittäneet kaikki odotukset. Toivoisin, että vielä Nasha olisi mukanamme.

Sarnelin paidan sisällä jokin liikahti.

”Joko voi katsoa?” Nasha kysyi.

Käärme tuli esiin Sarnelin paidan sisältä.

”Sinäkin olet mukana”, Emily sanoi.

”Sarnel pyysi minut mukaansa. Tosin hän ei kertonut miksi, mutta nyt olen tyytyväinen, että lähdin”, Nasha sanoi.

Sarnel nosti käärmeen Emily syliin.

”Käärme paidan sisällä ei tosiaan tunnu kovinkaan mukavalta. Ei millään pahalla, Nasha”, Sarnel sanoi.

”Ymmärrän, sillä ei minullakaan siellä kovin mukavaa ollut”, Nasha.

Emily naurahti.

Muiden käydessä läpi illan ja yön tapahtumia Senet näytti huonovointiselta. Emily kääntyi tämän puoleen, kun oli saanut kerrottua eläinystävilleen, miten tähän hetkeen oli päädytty.

”Onko kaikki hyvin?” Emily kysyi.

Senet kohautti olkiaan.

”Yritän vain sulattaa tätä kaikkea. Olen demonin ohjaamalla lentävällä matolla niin korkealla, että voin pahoin. Mukana on kolme puhuaa lintua sekä yksi käärme. Olemme menossa jonnekin vaaralliseen seikkailuun ja en tiedä näenkö koskaan kotiani”, Senet vastasi.

Emily nyökkäsi.

”Siinä on paljon sulatettavaa. Anteeksi, etten kertonut, mihin olemme lähdössä”, Emily sanoi.

”Et ole kertonut vieläkään, mutta en enää aio kysyä. Pysyn vain mukananne, koska luotan, että teidän seurassanne olen turvassa”, Senet sanoi.

Emily hymyili. Hän uskoi, että oli osunut matkakumppanin valinnassa hyvään valintaan.

”Kiitos. Nyt aion kertoa, mihin olemme menossa”, Emily sanoi.

Emily ryhtyi kertomaan Senetille taustoja armeijan lähdöstä pohjoiseen, mitä pohjoisessa oli tapahtunut ja Mihailin päätöksestä lähteä auttamaan armeijaansa.

”Ja nyt me olemme menossa auttamaan Mihailia”, Emily sanoi.

Senet näytti mietteliäältä.

”Ymmärrän, että haluat lähteä auttamaan itsellesi rakasta ihmistä, mutta en ymmärrä miten me voisimme auttaa taistelussa. Emme ainakaan niin paljoa, että lähdöllämme olisi merkitystä”, Senet sanoi.

”Tulet oppimaan tämän seikkailun aikana monia asioita. Myös sen, että ruhtinattaresi on paljon voimakkaampi kuin osaat aavistaakaan”, Sarnel sanoi.

Ruhtinattaren huoli XVI

Betula nana, osa 375

Emilyn käsi tarttui miekan kahvaan, mutta hän ei vetänyt miekkaa ulos huotrasta. Vaikka he kuinka ryhtyisivät taistelemaan, niin sotilaita oli paljon enemmän. He pystyisivät kyllä nujertamaan heidät ylivoimalla. Jokin muu reitti tilanteesta ulos piti keksiä nopeasti.

Heitä lähestyvät sotilaat pysähtyivät ja katsoivat ylös. Emily katse kääntyi itsestään näiden katseiden suuntaan.

Heidän yläpuolellaan oli lentävä matto ja sen päällä seisoi Sarnel, joka hymyili Emilylle.

”Tarvitsetteko kyytiä?” Sarnel kysyi.

Emily naurahti.

”Mitä luulet?” Emily kysyi.

”Tarvitsette sitä kipeästi?” Sarnel kysyi.

”Kyllä”, Emily vastasi.

Sarnel teki lentävällä matollaan nopean syöksyn alas. Sotilaat yrittivät estää, mutta he olivat liian hitaita. Emily ja Senet olivat ehtineet tärkeimpine varusteineen lentävän maton kyytiin ennen kuin nämä ehtivät lentävän maton luokse.

”Teidän täytyy ottaa ruhtinatar kiinni toisella kertaa”, Sarnel sanoi.

Mihailin neuvonantaja huusi heidän perään jotakin, mutta he eivät enää kuulleet sitä, kun ilmavirta suhisi heidän korvissaan lentävän maton noustessa ilmaan.

”Sinä muutit mielesi?” Emily kysyi.

”Sillä hetkellä, kun tuo neuvonantaja päätti ottaa teidät kiinni”, Sarnel vastasi.

”Mistä tiesit, että hän tekisi niin?” Emily kysyi.

”En mistään. Minä vain olen pitänyt teitä silmällä ja arvasin, että yrität lähteä omin voimin”, Sarnel sanoi.

Sarnel katsoi kamarineito Senetiä.

”Tai kamarineidon avustuksella”, Sarnel sanoi.

”Anteeksi, minun ei olisi pitänyt. Ruhtinatar lupasi, että pääsen seikkailulle eikä mitään vaaraa ole”, Senet sanoi.

Sarnel nauroi.

”Ei sinun tarvitse mitään pyytää anteeksi. Minä tiedän, että Emily on sinunt puhunut ympäri lähtemään mukaansa. Oikeastaan niin onkin parempi, sillä olisi ollut liian vaarallista lähte yksin”, Sarnel sanoi.

Sarnel vilkaisi Emilyä.

”Yhdessä asiassa Emily on sinut kuitenkin pettänyt”, Sarnel sanoi.

Senet näytti epäuskoiselta.

”Tämä seikkailu tulee olemaan vaarallinen. Se on sitä ollut siitä asti, kun Emily sinulta on kysynyt, haluatko lähteä hänen kanssaan”, Sarnel sanoi.

Senet vingahti pelkoaan. Emily joutui rauhoittelemaan tätä ja pyytämään useita kertoja anteeksi ennen kuin Senet lopulta rauhoittui.

Ruhtinattaren huoli XV

Betula nana, osa 374

Linnanpiha oli autio, kun he kävelivät sen poikki.

”Tuntuuko sinustakin, että täällä on aivan liian hiljaista?” Senet kysyi.

Emily katseli ympärilleen. Missään ei näkynyt yhtään vartijaa. Se oli hyvin epäilyttävää.

”Tuntuu”, Emily vastasi.

”Jatkammeko kohti porttia?” Senet kysyi.

”Jatketaan, mutta ollaan varovaisia”, Emily sanoi.

He kävelivät kohti linnan portteja koko ajan ympärilleen vilkuillen. Viimeistään porttien näkyessä he tiesivät, että jotakin oli pielessä.

”Miksi portin luona ei ole vartijoita?” Senet kysyi.

Emily pysähtyi. Hän tiesi, että tämä voi tarkoittaa vain yhtä asiaa.

”Joku on keksinyt, että aiomme karata”, Emily vastasi.

Senet kääntyi Emily puoleen.

”Mutta miten?” Senet kysyi.

”Olemme saattaneet olla varomattomia. Tai joku on arvannut. Tai seurannut liikkeitämme tarkemmin kuin olemme odottaneet”, Emily vastasi.

”Mitä teemme nyt?” Senet kysyi.

Emily ei tiennyt. Hän yritti pohtia, mutta hänen pohdintansa jäi lyhyeksi. Ympäri linnanpihaa sytyteettiin tulia ja sotilaita ilmestyi esiin piiloista. Heidän joukossaan oli yksi Mihailin neuvonantajista, jonka Mihail oli jättänyt auttamaan Emilyä. Tämä käveli hitaasti Emilyn ja Senetin luokse samalla, kun sotilaat piirittivät heidät.

”Arvon ruhtinatar, mihin olette menossa tähän aikaan?” Neuvonantaja kysyi.

”Se on minun oma asiani”, Emily vastasi.

”Ja mihin olet menossa tuon näköisenä?” Neuvonantaja kysyi.

”Se on minun oma asiani”, Emily vastasi.

”Ja kenen kanssa olet menossa?” Neuvonantaja kysyi.

”Se myös on minun oma asiani”, Emily vastasi.

”Vaikutat yhteistyöhaluttomalta”, neuvonantaja sanoi.

Emily ei kommentoinut. Neuvonantaja hymyili ja huokaisi sitten.

”Et jätä minulle muuta mahdollisuutta”, neuvonantaja sanoi.

Neuvonantaja kääntyi vieressään olevien sotilaiden puoleen.

”Ottakaa heidät kiinni ja tuokaa sisälle kirjoitussaliini. Haluan jututtaa heitä molempia. Ajan kanssa ja erikseen”, neuvonantaja sanoi.

Sotilaat nyökkäsivät ja astuivat kohti Emilyä ja Seteniä. Neuvonantaja puolestaan kääntyi kävelemään kohti päälinnaa.

Ruhtinattaren huoli XIV

Betula nana, osa 373

Senet näytti nukkuvan seisaaltaan, kun Emily näki tämän pimeässä nurkkauksessa. Kivilattialla olivat laukut, joissa suurin osa heidän tavaroistaan olivat. Senet oli pitänyt niitä oman sänkynsä alla, koska he olivat arvelleet, ettei sieltä niitä kukaan huomaisi.

”Nukuitko ollenkaan?” Emily kysyi.

Senet säpsähti.

”En, en ollenkaan, rouva”, Senet vastasi.

Emily nyökkäsi.

”En minäkään”, Emily sanoi.

Senet huojui väsymystään.

”Ikävä kuulla, rouva”, Senet sanoi.

”Ehkä voimme myös sopia, ettei sinun tarvitse kutsua minua rouvaksi tai ruhtinattareksi tai teititellä tämän seikkailun aikana”, Emily sanoi.

Senet nyökkäsi.

”Selvä, rouva”, Senet sanoi.

Emily lähti johdattamaan heitä kohti linnanpihaa. Hän oli miettinyt tarkkaan etukäteen reitin, jonka kautta he pääsisivät huomaamattomasti pois linnasta. Tavanomaiset vaatteet helpottaisivat hänen livahtamistaan ulos. Senet joutuisi kuitenkin puhumaan vartioiden kanssa, koska nämä varmasti tunnistaisivat ruhtinattaren äänen. Tai heidän olisi suotavaa tunnistaa se.

Linnan talleille he pääsivät ongelmitta.

”Saatamme onnistua tässä, rouva. Antaaksi, Emily”, Senet sanoi.

”Ei sinun tarvitse toistella nimeänikään”, Emily sanoi.

”Selvä, Emily”, Senet sanoi.

”Ja emme ole vielä päässeet edes ulos linnasta, joten meillä on vielä monta mutkaa matkassamme”, Emily sanoi.

He satuloivat hevoset ja nostivat laukut niiden selkään. Sitten he lähtivät taluttamaan hevosi kohti linnanpihaa. Yhtäkkiä Senet kuitenkin pysähtyi ja kääntyi Emilyn puoleen.

”Pyydän tätä anteeksi”, Senet sanoi.

Emily jäi ihmettelemään, kun Senet kumartui ja keräsi käteensä maasta mutaa. Sitten Senet pyyhki kädellään Emilyn naamaa.

”Mitä?” Emily kysyi.

”Jos näytät normaalilta itseltäsi, joku vartijoista tunnistaa sinut varmasti. Mutta jos näytät likaiselta maalaistytöltä, eivät he edes katso sinua”, Senet sanoi.

Emily sylkäisi suuhunsa mennyttä mutaa takaisin maahan.

”Olisit voinut sanoa ensin”, Emily sanoi.

He sotkivat Emilyn kasvoja, hiuksia ja vaatteita lisää ennen kuin jatkoivat linnanpihalle.

Ruhtinattaren huoli XIII

Betula nana, osa 372

Emily ja Senet saivat lähtövalmistelut tehtyä ja varmistettua itselleen hevoset, joilla saattoivat salaa lähteä. Enää oli edessä sen päättäminen, milloin he lähtisivät.

”Joko rouva nyt kertoo, mihin me lähdemme?” Senet kysyi.

”Käykö, jos kerron sitten, kun olemme turvallisen matkan päästä Netronovalasta?” Emily kysyi.

Kamarineito Senet huokaisi.

”En kai minä sille mitään voi, jos rouva ei halua kertoa”, Senet vastasi.

Emily nyökkäsi. Hän myös oli melko varma, että Senet oli jotakin arvannut tulevan seikkailun suunnasta, koska hän oli kerännyt matkaan selvästi lämpimänpiä vaatteita kuin mitä Aegyzassa tarvitsi. Tähän liittyvät kysymykset Emily oli kuitenkin väistänyt puhumalla yllätyksiin varautumisesta.

Lopulta Emily keksi sopivan yön, jolloin he voisivat livahtaa ilman suurempia ongelmia pois linnasta. Samalla vartiokaartilla pitäisi olla suuret juhlat, mikä helpottaisi heidän pois livahtamistaan.

”Ole valmis huomenna illalla. Lähdemme yöllä”, Emily sanoi.

”Kyllä, rouva”, Senet sanoi.

Koko seuraavan päivän Emily oli jännittyneessä tilassa. Vaikka hän oli varma, ettei kukaan tiennyt heidän suunnitelmistaan, niin hän pelkäsi, että kuka tahansa vastaantulija arvaisi ne pelkästä hänen ilmeestään. Erityisesti hän pelkäsi sitä, että törmäisi Sarneliin. Niinpä hän vältteli demonia parhaansa mukaan koko päivän.

Illalla Emily ja kamarineito Senet vaihtoivat merkitseviä katseita, mutta eivät sanoneet sanaakaan asiasta. Lähtöhetken odotukseen liittyvä jännitys olisi kasvanut liian suureksi, jos he olisivat puhuneet siitä. Myös kuulevia korvia oli liikaa, kun toiset kamarineidot auttoivat Emilyä tämän iltatoimissa. Senet myös poistui omaan nukkumasaliinsa ensimmäisten kamarineitojen joukossa.

”Tarvitsetteko vielä jotakin, rouva?” Kamarineito kysyi.

”En, tässä on kaikki mitä yöksi tarvitsen”, Emily sanoi.

Emily katsoi pahaa aavistamatonta kamarineitoa, joka vilpittömästi halusi auttaa Emilyä kaikissa asioissa. Tämä ei tiennyt, ettei Emily tarvitsisi mitään muuta kuin sen, että tämäkin poistuisi nukkumaan.

”Hyvää yötä sitten, arvon ruhtinatar”, kamarineito sanoi.

”Hyvää yötä”, Emily sanoi.

Kamarineito poistui ja jätti Emilyn yksin makuusaliinsa.

Emily makasi hiljaa, tuijotti kattoon ja kuunteli ympärillään hiljenevää linnaa. Olisi hyvä nukkua muutama tunti, jotta jaksaisi paremmin ratsastaa yön pimeydessä. Jännitykseltään Emily ei siihen kyennyt, mutta lepäsi hetken ennen kuin aloitti lähtöön valmistautumisen.

Osa tavaroista oli koottu jo valmiiksi ja viimeiset Emily keräsi laukkuunsa pimeässä. Hän ei uskaltanut sytyttää kynttilää, sillä sen valo näkyisi linnan ikkunasta. Sitten hän muotoili sänkyynsä tyynyistä suurin piirtein itsensä muotoisen kasan peiton alle. Se saattaisi aamulla hämätä kamarineitoja lyhyet hetken ajan ja sen ajan viivästyttää takaa-ajajien lähtöä. Jos jostakin asiasta hän oli varma, niin siitä, että he saisivat peräänsä tajaa-ajajia. Hänet haluttaisiin takaisin linnaan ja silloin vartiointi olisi huomattavasti tiukempi. Emily ei edes uskaltanut ajatella, mitä Senetille siinä tilanteessa tapahtuisi.

Lopulta Emily oli valmis ja hän livahti makuusalinsa ovesta ulos pimeään käytävään.
 

Ruhtinattaren huoli XII

Betula nana, osa 371

Emily ja kamarineito aloittivat valmistelut pohjoiseen lähtemistä varten heti keskustelunsa jälkeen. Kamarineito olisi ottanut mahdollisimman paljon tarvikkeita ja vaatteita mukaan, mutta Emily toppuutteli tätä. Tarkoituksena oli ratsastaa kahdestaan huomaamattomasti, joten he eivät voineet ottaa kuin välttämättömyyksiä. Erityisesti ruoka ja vesi olivat tärkeitä sekä kevyehköt aseet molemmille. Kamarineito kavahti ajatusta itsestään miekka kädessä, mutta hyväksyi lopulta sen tosiasian, että terä vyötäröllä toi enemmän turvaa.

”En vain osaa käyttää sitä, niin en tiedä kuinka paljon siitä lopulta on apua”, kamarineito sanoi.

”Sille asialle ehdimme ehkä jotakin tehdä”, Emily sanoi.

Heti seuraavana päivänä Emily määräsi linnan asemestarin opettamaan kamarineidoilleen itsepuolustuksen ja aseiden käytön perusteita. Tätä hän perusteli omalla turvallisuudellaan, jonka kaikki pystyivät hyväksymään. Näin myös Emilyn mukaan lähtevät kamarineito sai hieman asekoulutusta ennen tulevaa lähtöä kohti pohjoista.

Emily pohti, että hänen olisi hyvä tutustua kamarineitoonsa vielä tarkemmin, ennen kuin lähti tämän kanssa matkaan. Toisaalta hänen olisi myös kerrottava, mihin he olisivat lähdössä. Kamarineito alkoi käydä asiasta yhä levottomammaksi ja kysyi asiasta aina, kun he olivat kahden.

”Ruhtinatar on kieltänyt kyselemästä asiasta, mutta en vain voi mitään”, kamarineito sanoi.

Jokaisen kiellon jälkeen kamarineito kysyi uudelleen. Jokaisella kerralla kysymys oli hieman kiivaampi ja vastausta kovemmin vaativa.

”Tiedän, että haluaisit tietää. Ja minä haluaisin vastata. Haluan kuitenkin myös suojella sinua, että et voi edes tietää mitään, mitä sinulta voitaisiin kiristää”, Emily sanoi.

”Ruova on viisas ja huomaavainen”, kamarineito sanoi.

Emily kuuli, että kamarineidon ääni oli kaikkea muuta kuin huomaavaisuudesta kiittävä. Emily halusi huokaista, mutta tiesi sen turhaksi. Vain kertominen auttaisi. Mutta hän näki edelleen parhaaksi pitää asiat salassa.

”Luotathan minuun?” Emily kysyi.

”Tietysti luotan, rouva”, kamarineito sanoi.

”En veisi sinua minnekään sellaiseen paikkaan, joka olisi vaarallinen”, Emily sanoi.

Kamarineito nyökkäsi ja Emily tunsi huonoa omaa tuntoa valehtelusta. Hän tiesi johdattavansa häneen täysin luottavan nuoren naisen keskelle maailman pahimpia vaaroja. Hän halusi myös unohtaa tämän asian edes lyhyeksi hetkeksi nyt, kun heillä oli yhteinen salaisuus.

”Kerrotko vielä kotitilastasi ja mikä oli koko nimesi”, Emily sanoi.

”Jos ruhtinatarta kiinnostaa sellaisesta kuulla”, kamarineito sanoi.

Emily nyökkäsi rohkaisevasti.

”Kotitilani, ja koko kotikyläni sen mukaan, nimi on Punakivi. Tila on nimetty suuren punertavan kiven mukaan, joka on tilan maiden keskellä. Isäni nimi on Neferkan, joten minun koko nimeni on Senet Neferkanen tytär”, kamerineito sanoi.

Kamarineito Senet jatkoi kylästään kertomista ja Emily kuunteli mielenkiinnolla. Elämä kamarineidon kotikylässä oli niin erilaista verrattuna hänen omaan kotikyläänsä.

Ruhtinattaren huoli XI

Betula nana, osa 370

Kamarineito ponnahti yllätyksestä seisaalleen.

”Ruhtinatar, oletteko te lähdössä jonnekin?” Kamarineito kysyi.

Emily veti sormen huuliensa eteen, jotta kamarineito puhuisi hiljempaa. Hän veti rauhallisella eleellä kamarineidon takaisin vierelleen istumaan.

”Lupaathan, että et sano tästä yhtään mitään kenellekään. Ei sanaakaan, eikä vihjaustakaan”, Emily sanoi.

Kamarineito ei näyttänyt heti ymmärtävän kuinka vakavasti Emily halusi lupauksen saada.

”Yksikin sana voi viedä hengen meiltä molemmilta”, Emily sanoi.

Kamarineidon kasvot menettivät niillä tavallisesti olevaa väriään.

”Lupaatko?” Emily kysyi.

Kamarineito nyökkäili.

”Lupaan, arvon ruhtinatar”, kamarineito vastasi.

Emily puhalsi ilmaa helpottuneena.

”Sitten voi sanoa tämän sinulle. Olen lähdössä”, Emily sanoi.

”Mutta miksi, arvon ruhtinatar? Ja minne?” Kamarineito kysyi.

Emily jäi miettimään vastaustaan. Hän ei ollut varma, mitä kaikkea hänen kannatti kertoa kamarineidolleen. Hän uskoi, että mitä vähemmän hän kertoi, sen parempi asia olisi.

”Minun täytyy lähteä, koska uskon sen olevan oikea teko tilanteessani”, Emily sanoi.

Kamarineidon kysyvästä ilmeestä Emily tiesi, että hänen vastauksensa ei ollut vastannut tämän kysymyksiinsä millään tavalla.

”En ymmärrä”, kamarineito sanoi.

”Ei sinun tarvitsekaan. Voit vain lähteä mukaani ja nauttia seikkailusta. Sen voin luvata, että seikkailun tulet saamaan, tapahtui mitä tahansa”, Emily sanoi.

Emily ei ollut varma tulisiko tuleva seikkailu olemana se, mitä hän oli lähdössä hakemaan, mutta ainakin tapahtumat tulisivat poikkeamaan siitä, mihin kamerineito oli tottunut linnassa tai kotikylässä.

”En ole varma mitä sanoa, ruhtinatar”, kamarineito sanoi.

”Ei sinun tarvitse heti sanoa mitään. Mieti asiaa ja kerro sitten, mitä päätät”, Emily sanoi.

Kamarineito nyökkäsi ja jäi sitten istumaan paikoilleen. Emilyllä meni hetki ymmärtää, että kamarineito oli päättänyt miettiä asian läpi välittömästi, mitä hän ei ollut tarkoittanut.  Hän oli jo huomauttamassa asiasta, kun kamarineito alkoi taas puhua.

”Kyllä minä haluan lähteä teidän kanssanne seikkailulle, rouva”, kamarineito sanoi.

”Hyvä. Sitten meidän täytyy aloittaa valmistelut, jotta voimme lähteä mahdollisimman pian”, Emily sanoi.

Kamarineito nyökkäsi innostuneena.

”Mutta muista, että kukaan ei saa tietää tästä”, Emily sanoi.

”Kyllä, rouva”, kamarineito sanoi.

Ruhtinattaren huoli X

Betula nana, osa 369

Yksi päivä ruhtinattaren arkea oli taas takana. Erinnäisistä asioista huolestuneet kansalaiset olivat saaneet kaipaamiaan vastauksia ja apua sekä Mihailin kenraalit saaneet esitellä suunnitelmia puolustautumista varten, jos Suuren keisarikunnan armeijat hyökkäisivät kohti Netronovalaa. Nyt Emily istui väsyneenä makuusalinsa tuolilla ja pohti, miten pystyisi livahtamaan yön aikana niin kauaksi kohti pohjoista, ettei häntä ehdittäisi saamaan kiinni.

Pohdiskellessaan Emily seurasi kamarineitonsa toimia. Tämä korjasi yhtä Emilyn pukua, joka oli rikkoutunut pari päivää aikaisemmin, kun puvun helma oli tarttunut kiinni linnan muurilla olleeseen asetelineeseen. Kamarineitoa seuratessaan Emily muisti, että samainen kamarineito oli ehdottanut retkeä joelle. Siitä Emilylle tuli mieleen ajatus.

”Oletko seikkailunhaluinen?” Emily kysyi.

Kamarineito yllättyi kysymyksestä.

”Arvon ruhtinatar, ehkä niinkin voisi sanoa”, kamarineito vastasi.

”Millä tavalla se on ilmentynyt?” Emily kysyi.

Kamarineito punastui ja hämmennyksessään istuutui Emilyn vierellä olevalle tuolille.

”Ei tarvitse kertoa mitään liian henkilökohtaista. Aivan tavalliset asiat, joista seikkaulunhalukkuus ilmenee, kelpaavat”, Emily sanoi.

”Kiitos, ruhtinatar”, kamarineito sanoi.

Kamarineito mietti hetken sopivaa asiaa, josta kertoa. Emily koki tämän hyvänä hetkenä siirtää tuoliaan lähemmäksi kamarineidon tuolia, jotta he voisivat puhua hiljaisella äänellä.

”Ehkä jo se, että olen tullut tänne palvelemaan ruhtinatarta, kertoo seikkaulunhalukkuudestani”, kamarineito sanoi.

Emily oli hieman yllättynyt.

”Millä tavalla?” Emily kysyi.

”Olen kotoisin lähikylästä, jossa asuu pääosin omaa sukua. Aika harva lähtee pois, lähinnä tyttäriä naitetaan lähikylien poikien kanssa. Minä kuitenkin lähdin omasta tahdostani pois ja tulin kaupunkiin oppimaan taitoja ja töihin. Sellainen on kylässäni hyvin harvinaista”, kamarineito vastasi.

”Ehkä sekin muuttuu. Kaupunki kasvaa nopeasti ja tarjoaa uusia mahdollisuuksia”, Emily sanoi.

”Niin, voi sekin olla. Ehkä sisarusteni ja serkkujeni lapset tulevat kaupunkiin töihin. Kukaan sisaruksistani tai serkuistani ei ole niin tehnyt”, kamarineito sanoi.

Emily nyökkäsi. Hän ymmärsi, mitä kamarineito tarkoitti. Ei hänenkään kotikylästä juuri lähdetty maailmalle. Tai edes sinne naapurikaupunkiin.

”Haluaisitko lähteä jonnekin kauemmaksi kuin tänne kaupunkiin ja tutkia mitä linnan muurien ulkopuolella on?” Emily kysyi.

Kamarineito epäröi vastaustaan hetken ajan.

”Olen minä joskus miettinyt, että se voisi olla kiehtovaa. Mutta en tiedä onko minulla siihen koskaan mahdollisuutta, koska matkustaminen on hyvin kallista minun tapaiselleni tavallisella talonpojan tyttärelle”, kamarineito vastasi.

Emily hymyili. Hän tiesi, että oli löytänyt itselleen matkakumppanin kohti pohjoista.

”Jos haluat siihen mahdollisuuden, niin voit lähteä minun mukaani”, Emily sanoi.

Ruhtinattaren huoli IX

Betula nana, osa 368

Emily kääntyi Sarneliin päin.

”Oletko sitä mieltä, että meidän olisi hyvä lähteä pohjoiseen?” Emily kysyi.

Sarnel kohautti olkiaan ja huokaisi.

”Rehellisesti sanottuna en tiedä, mikä olisi hyvä. Mutta emme kumpikaan ole tyytyväisiäkään nykytilaan. Uskon, että silloin pitää tehdä jotakin muutoksia”, Sarnel vastasi.

Emily nyökkäsi.

”Minä en kuitenkaan halua vain istua täällä ja odottaa sitä päivää, kun kuulemme huonoja uutisia. Tiedän, että voin tehdä enemmän. Ja tiedän, että sinä voit ja haluat myös tehdä enemmän kuin vain istua täällä minun lapsenvahtina”, Emily sanoi.

Sarnel naurahti.

”En tiedä olenko edes lapsenvahtina sinulle. Tai enemmin muut Mihailin alaiset ja Mihailin henkivartiokaarti toimivat sinun lapsenvahtinasi”, Sarnel sanoi.

”Mitä sinä sitten teet?” Emily kysyi.

Sarnel kohautti olkiaan.

”Taidan vain tappaa aikaa ja odottaa, että jotakin tapahtuisi”, Sarnel vastasi.

Emily hymähti.

”Me voimme laittaa jotakin tapahtumaan”, Emily sanoi.

”Tarkoitat varmaan, että minä voin laittaa jotakin tapahtumaan sillä, että vien sinut pohjoiseen”, Sarnel sanoi.

”Minä haluan lähteä pohjoiseen. Jos sinä et halua minua sinne viedä, niin lähden sinne yksin”, Emily sanoi.

”Miten aiot päästä sinne?” Sarnel kysyi.

”Jos armeija pystyy kulkemaan pohjoiseen, niin kyllä yksinäinen ratsastaja pystyy siihen myös”, Emily sanoi.

Sarnel pudisteli päätään.

”Tuo kuulostaa aivan hullulta ajatukselta. En usko, että pääsisit edes Reueliin saakka yksin”, Sarnel sanoi.

”Jos et halua auttaa minua, niin pääsen sinne kyllä. Ja paljon pidemmälle”, Emily sanoi.

”Yritätkö tuolla painostaa minua avuksesi?” Sarnel kysyi.

”Kerron vain, mitä aion tehdä joka tapauksessa”, Emily vastasi.

”Minusta se on niin harkitsematonta, että siinä tapauksessa en voi todeta muuta kuin, että en aio auttaa sinua. Ole pahoillani”, Sarnel sanoi.

”Sietääkin olla”, Emily sanoi.

Kaksikko katsoi toisiaan hiljaisina.

”Aiotko sitten paljastaa suunnitelmani henkivartiojoilleni?” Emily kysyi.

”En. Se herättäisi liian paljon kysymyksiä siitä, miten sain tietää asiasta. Minuun luotetaan jo valmiiksi riittävän vähän”, Sarnel vastasi.

”Kiitos”, Emily sanoi.

”Hyvää yötä, arvon ruhtinatar. Ja turvallista matkaa seikkailuusi, jos sille päädyt”, Sarnel sanoi.

Sarnel poistui ja jätti Emilyn yksin kellariin. Emily tunsi itsensä petetyksi. Siitä kuitenkin nousi uusi tunne. Hän päätti lähteä yksin kohti pohjoista.

Ruhtinattaren huoli VIII

Betula nana, osa 367

Kun Nasha oli mennyt, Emily käänsi huomionsa Sarneliin.

”Täällä voimme keskustella mistä tahansa täysin rauhassa ilman ylimääräisiä kuulevia korvia”, Emily sanoi.

”Uskon sen”, Sarnel sanoi.

Sarnel katseli ympärilleen kellarisalissa.

”Miksi pyysit Nashan etsimään tämän paikan?” Sarnel kysyi.

Emily oli hetken vaiti ja mietti, olisiko järkevää kertoa Sarnelille totuutta. Hän tuli siihen lopputulokseen, ettei asian piilottelulla Sarnelilta olisi mitään hyötyä. Tämä oli kulkenut saman matkan hänen ja Mihailin kanssa pohjoiseen ja sieltä pois.

”Tarvitsin paikan, jossa voin harjoitella puunkirouksen kanssa”, Emily vastasi.

”Luulin, että hallitsit sen käytön jo”, Sarnel sanoi.

”Niin hallitsin, mutta kun en käyttänyt sitä pitkään aikaan, niin taitoni alkoivat rapistua”, Emily sanoi.

Emily piti tauon.

”Ja puunkirous alkoi myös elää omaa elämäänsä. Se alkoi välillä päästä hallinnastani ja tulla ulos milloin itse halusi. Minun oli pakko opetella hallitsemaan sitä paremmin ennen kuin se alkoi hallita minua”, Emily sanoi.

Sarnel katsoi Emilyö huolestuneena.

”Anteeksi, en tiennyt”, Sarnel sanoi.

”Ei se mitään. Minullakin meni aikaa tajuta asia ja ryhtyä toimiin. Onneksi eläinystäväni olivat auttamassa minua ja varsinkin Nav auttoi minua paljon harjoitteluni kanssa. Sitten Nasha löysi tämän paikan ja pystyin harjoittelemaan isompia asioita puunkirouksen kanssa. Pieniä asioita pystyin tietysti harjoittelemaan myös omissa tiloissani”, Emily sanoi.

”Toivon, että harjoittelu on tuottanut tulosta”, Sarnel sanoi.

”Uskoisin sen tehneen niin. Toki aina voisi harjoitella enemmän, mutta varsinkin nyt minulla on hyvin rajallisesti aikaa siihen”, Emily sanoi.

”Toivon, että sinulla on kuitenkin riittävästi aikaa siihen”, Sarnel sanoi.

Emily kääntyi poispäin Sarnelista ja katsoi seinää, johon kellarin kosteus tiivistyi.

”Riittävää voi olla vaikeaa mitata”, Emily sanoi.

”Tunnetko sitten, että tarvitsisit enemmän harjoitusta?” Sarnel kysyi.

”Toistaiseksi tämä riittää. Pitkällä aikavälillä asia voi olla eri tavalla”, Emily vastasi.

”Sitten meidän täytyy tehdä asialle jotakin. Varsinkin siinä tapauksessa, jos päätämme, että emme lähde auttamaan Mihailia pohjoiseen. Sinä olet liian tärkeä joutuaksesi puunkirouksen valtaan ja sitä paitsi voimillesi voi tulla vielä tarvetta”, Sarnel sanoi.

Ruhtinattaren huoli VII

Betula nana, osa 366

Emily lähetti yöllä lemmikkikobransa Nashan hakemaan Sarnelin ja tuomaan tämän linnan kellariin. Hän oli todennut, että paikka, jossa hän saattoi harjoitella puunkirouksen hallintaa rauhassa, antaisi mahdollisuuden myös keskustella rauhassa ilman ylimääräisiä korvia kuulemassa asioita, joiden he halusivat pysyvän salassa. Suunnitelman helppo osuus oli hiipiä linnan läpi huomaamatta, koska hän oli ehtinyt oppia siihen parhaat reitit. Hieman vaikeampaa oli harhauttaa kamarineitoa, joka oli tekemässä illan viimeisiä askareita. Samoin pitkälliseksi osoittautui odotus, jonka eteen Emily joutui linnan kellarissa.

”Ehkä olisi kannattanut varoittaa Sarnelia etukäteen, jotta hän olisi osannut olla valmiina”, Emily sanoi.

Lopulta Emily kuuli Sarnelin puhinan kellarin käytävästä. Nasha opasti vielä oikean oviaukon ja Sarnel ilmestyi sen takaa näkyviin. Demoni näytti hieman väsyneeltä ja tämän vaatteet eivät olleet yhtä huolella puetut kuin yleensä. Nasha oli asettunut demonin olkapäille.

”Sinullahan kesti”, Emily sanoi.

”Pahoittelut, ruhtinatar. En ollut valmiina, kun Nasha saapui huoneistooni ja valmitsemani reittille osui paljon väkeä, jonka mieluummin en haluaisi tietävän, että hiippailen keskellä yötä pitkin linnan käytäviä”, Sarnel sanoi.

Emily nyökkäsi.

”Tänne pääsee helposti huomaamattomasti, jos tietää oikean reitin. Minullakin meni jonkin aikaa sen hakemiseen. Hyvä kuitenkin, että pääsit tänne jokseenkin huomaamattomasti”, Emily sanoi.

”Hyvä, että olet löytänyt paikan, jossa voimme puhua rauhassa”, Sarnel sanoi.

”Paikan löytämisestä voit kiittää Nashaa”, Emily sanoi.

Sarnel katsoi olkapäillään lepäävää käärmettä.

”Kiitos siis sinulle”, Sarnel sanoi.

”Aina palveluksessanne”, Nasha sanoi.

Käärmeen liikkeet olivat korostetun hitaita.

”Toivoisin kyllä, että täällä olisi hieman lämpimämpää. Käyn aika hitaasti, kun on niin viileää”, Nasha sanoi.

”Linnan kellari on viileä, varsinkin yöllä”, Emily sanoi.

”Tai varmaan vuorokauden ajasta riippumatta”, Sarnel sanoi.

”Niin taitaa olla”, Emily sanoi.

Nasha nyökkäili hitaasti.

”Jos haluat, niin voit palata ylempiin kerroksiin. Me pärjäämme täällä hyvin”, Emily sanoi.

”Tekisin niin mielelläni. Hyvät yöt teille”, Nasha sanoi.

”Hyvää yötä”, Emily sanoi.

Sarnel laski käärmeen maahan ja tämä lähti hitaasti kiemurtelemaan kohti ovea.

Ruhtinattaren huoli VI

Betula nana, osa 365

Emily odotti edelleen Sarnelin vastausta, jota tämä ei halunnut antaa.

”Mitä siis vastaat?” Emily kysyi.

”Mutta mitä merkitystä sillä on?” Sarnel kysyi.

”Mitä merkitystä millä?” Emily kysyi.

”Sillä, mitä minä vastaan”, Sarnel vastasi.

”Sitten voimme toimia sen mukaan, mitä sinä vastaat”, Emily sanoi.

”Mutta emme me voi täältä noin vain lähteä. Miellä molemmilla on velvollisuudet ja tehtävät täällä hoidettavana. Eivät ne tapahdu, jos lädemme täältä pois”, Sarnel sanoi.

”Aina voi asettaa jonkin sijaisen”, Emily sanoi.

”Eivät he suostu siihen”, Sarnel sanoi.

”Jos tarkoitat Mihailin uskollisia sotilaita ja virkamiehiä, niin kyllä suostuvat, jos heiltä ei kysytä asiasta mitään”, Emily sanoi.

”Aiotko sitten vain hävitä salaa paikalta?” Sarnel kysyi.

Emily ei vastannut. Sarnel kuitenkin arvasi, mitä tämä ajatteli.

”En voi uskoa, että suunnitteletkaan sellaista. Mihail on antanut meille tehtävän tänne ja sinä aiot hiipiä salaa yön pimeydessä siltä karkuun”, Sarnel sanoi.

”Aion lähteä pelastamaan Mihailin, jotta hän voi johtaa Netronovalaa ja sen kansaa myös jatkossa”, Emily sanoi.

Sarnel huokaisi.

”Uskot sen olevan parempi ratkaisu kuin se, että hoitaisit oman velvollisuutesi täällä samalla kun Mihail hoitaa omaa velvollisuuttaan pohjoisessa?” Sarnel kysyi.

”En koe tätä täällä olemista velvollisuudekseni, vaan Mihailin velvollisuudeksi. Minun velvollisuuteni on olla Mihialin rinnalla, missä ja mitä ikinä hän tekeekään”, Emily sanoi.

Sarnel katseli joelle ja pohti tilannetta.

”Minun täytyy miettiä asiaa. Ja meidän täytyy miettiä asiaa yhdessä. Keskustella ja katsoa, mikä on järkevä tapa toimia”, Sarnel sanoi.

Emily näytti tyytyväiseltä.

”Tiesin, että suostuisit, koska tiedän sinun haluavan parasta Mihailille”, Emily sanoi.

”Kyllä, haluan parasta Mihailille, mutta en vielä sanonut suostuvani. Sanoin olevan valmis pohtimaan ja keskustelemaan asiasta”, Sarnel sanoi.

Emily nyökkäsi. Hän ei ollut enää innoissaan, mutta tyytyväisempi kuin aikaisemmin.

”Voimme keskustella myöhemmin linnassa”, Emily sanoi.

”Jos keksimme sieltä sopivan paikan”, Sarnel sanoi.

”Saatan tietää sopivan paikan”, Emily sanoi.

Sarnel katsoi Emilyä kysyvästi, mutta ei lähtenyt kysymään tarkemmin, mitä tämä tarkoitti.

Ruhtinattaren huoli V

Betula nana, osa 364

Sarnel katsoi Emilyä.

”Mitä tarkoitat?” Sarnel kysyi.

”Vastaa ensin kysymykseeni, niin kysyn sinulta toista asiaa”, Emily vastasi.

Sarnel pudisti päätään ja huokaisi.

”No, rehellisesti sanottuna en ollut mitenkään innoissani tästä tehtävästä, jonka Mihail minulle antoi. Ymmärrän myös, että asia on Mihailille tärkeä ja teen parhaani, jotta sinä pysyt turvassa”, Sarnel sanoi.

”Eli olisit mieluummin jossakin enemmän toimintaan menevässä tehtävässä?” Emily kysyi.

”Oliko tämä se toinen kysymys?” Sarnel kysyi.

”Ei. Tämä oli jatkokysymys edelliseen”, Emily vastasi.

”Niin minä arvelinkin”, Sarnel sanoi.

”Kyllä sitä niinkin voisi sanoa, että olisin mieluummin jossakin muussa tehtävässä, jossa pääsisi lähemmäksi toimintaa. Mutta haluan myös suorittaa hyvin ne tehtävät, jotka minulle osoitetaan, joten en valita tästäkään tilanteesta”, Sarnel sanoi.

”Tai et ainakaan valita minulle. Mihailille varmasti valittaisit”, Emily sanoi.

Sarnel naurahti.

”Saatat olla oikeassa. Saatoin Mihailille jo antaa jonkinlaisen kommentin tästä tehtävästä, kun hän sen minulle antoi”, Sarnel sanoi.

Emily vilkaisi ympärilleen varmistaakseen, ettei aivan vieressä ollut ketään kuulemassa.

”Haluaisitko sitten päästä tästä tehtävästä eroon, päästä toiminnan pariin ja viedä minut Mihailin luokse?” Emily kysyi.

Sarnel jäi miettimään ja vilkuili sitten ympärilleni.

”Jos kukaan edes kuulee, että kysyt minulta tuollaista, niin minut häädetään hovista. En voi vastata sinulle mitään”, Sarnel vastasi.

”Tiedän, että voit. Ja minä olen se, joka päättää keitä hovissa on. Voin luvata, että vastauksestasi riippumatta olet yhtä tervetullut sinne kuin tähänkin saakka”, Emily sanoi.

Sarnel näytti tuntevan itsensä epämukavaksi Emilyn kysymyksen edessä.

”Vaikka ehkä tunnetkin itsesi epämukavaksi, niin haluan tietää vastauksen. Ennen kuin vastaat, en luovuta asiassa”, Emily sanoi.

Sarnel hymähti.

”Siksi sinä siis kutsuit minut mukaan, että voit ahdistella minua tästä asiasta. Olisi pitänyt aavistaa pahaa, kun kamarineitosi tuli pyytämään minua mukaan, koska haluat keskustella jostakin asiasta”, Sarnel sanoi.

”Jos et olisi tullut mukaan, olisi keksinyt jonkin toisen mahdollisuuden keskustella kanssasi”, Emily sanoi.

”Sitä en epäile”, Sarnel sanoi.

Rantamaisema lipui pikkuhiljaa ohitse, mutta kireä tunnelma heidän välillään pysyi. Jos ei muuten, niin Emily piti siitä huolen katseellaan, joka ei päästänyt Sarnelia rentoutumaan.

Ruhtinattaren huoli IV

Betula nana, osa 363

Jokilaiva lipui hiljaa tuulen kuljettamana kohti ylävirtaa. Matkustavat istuivat mukavilla tyynyillä varjostavan kankaan alla, mutta laivan miehistö tekei töitä auringossa varmistaen mukavan ja rauhallisen matkanteon.

Emily oli ottanut laivalle mukaan vain kamarineitonsa, muutaman läheisimmän neuvonantajan, muutamia henkivartijoita sekä Sarnelin. Toinen laiva seurasi heitä vähän kauempana mukanaan lisää henkivartijoita ja henkilökuntaa ja jokivartta ratsasti suurempi joukko henkivartijoita. Oli hankalaa päästä olemaan omassa rauhassa.

”Olisikohan Mihail lähtenyt näin suuren vartioston kanssa eväsretkelle”, Sarnel sanoi.

”Tuskin”, Emily sanoi.

”Miksi sitten sinä otat?” Sarnel kysyi.

”Osittain siksi, että Mihail oli ennen lähtöään määrännyt henkivartiokaartinsa suojelemaan minua tarkemmin kuin mitä häntä itseään on vartioitu. Samoin hän oli määrännyt neuvonantajilleen, että minun suojelemisesta olisi pidettävä hyvää huolta. Nämä kaikki noudattavat ruhtinaan käskyä parhaansa mukaan”, Emily vastasi.

”Voisit kuitenkin vaatia pienempää joukkoa”, Sarnel sanoi.

”Ehkä voisinkin, mutta ajattelin myös sitä, ettei henkivartioillakaan ole kovinkaan paljoa vaihtelua linnan sisällä minua vahtiessa. Pieni laivaretki joella tai pidempi ratsastus sen vartta tekee heille varmasti hyvää”, Emily sanoi.

Sarnel nyökkäsi.

”Olet luultavasti oikeassa. Mukavaa vaihtelua. Sekä myös hyvää harjoitetta sitä varten, jos henkivartiokaartin tarvitsee joskus tehdä muutakin, kuin pyöriä linnan saleissa kiiltävissä haarniskoissaan”, Sarnel sanoi.

Emily naurahti. Naurun jälkeen hän kuitenkin jäi vaitonaiseksi.

”Kaikki hyvin?” Sarnel kysyi.

”On, minulla on kaikki hyvin”, Emily vastasi.

Sarnel ymmärsi heti, miksi Emily oli vaitonainen. Sarnel mietti asiaa hetken ja totesi, ettei aihetta voinut väistellä loputtomiin. Ja jos asia Emilyä painoi, siitä puhuminen voisi keventää siitä aiheutuvaa kuormaa. Sarnel katsoi Emilyä.

”Mutta epäilet, onko Mihaililla kaikki hyvin”, Sarnel sanoi.

”Niin”, Emily sanoi.

Sarnel käänsi katseensa joelle.

”Hänellä on varmasti kaikki hyvin”, Sarnel sanoi.

”Mutta miten kauan on?” Emily kysyi.

Sarnel kohautti olkiaan.

”Me emme voi sitä tietää varmaksi. Voimme vain uskoa siihen voimaan, jota hänellä on”, Sarnel sanoi.

Emily nyökkäsi ja jäi taas hetkeksi miettimään.

”Haluaisitko sinä tehdä jotakin muuta kuin muutakin, kuin vain pyöriä linnan saleissa kiiltävässä haarniskassa?” Emily kysyi.

Ruhtinattaren huoli III

Betula nana, osa 362

Kamarineito harjasi Emilyn hiuksia hänen istuessa tuolilla. Emily oli väsynyt. Hän ei ollut varma kuinka monta päivää tai viikkoa siitä oli, kun Mihail lähti kohti pohjoista. Päivät olivat menneet ajatuksissa sekaisin, kun työtä oli joka päivä monen päivän edestä ja kaiken muun ajan hän katoi huolta miehestään.

”Arvon ruhtinatar näyttää niin kalpealta”, kamarineito sanoi.

Emily ei sanonut mitään.

”Pieni ratsastusretki joen varteen voisi tehdä hyvää rouvalle. Se voisi tehdä meille kaikille hyvää”, kamarineito sanoi.

”Toivottavasti ette puhu minulle noin vain siksi, että haluaisitte muiden kamaerinetojen kanssa vapaata aikaa ulkoilmassa”, Emily sanoi.

Emilyn kommentti sai kamarineidon säikähtämään ja pyytelemään kiivaasti anteeksi Emilyltä.

”Anteeksi rouva, en tarkoittanut sitä niin kuin se tuli ulos. Näytätte oikein hyvältä, kuten aina”, kamarineito sanoi.

Emily huokaisi ja painoi päänsä.

”Anteeksi, en minäkään tarkoittanut. Olen vain niin väsynyt ja huolissani Mihailista”, Emily sanoi.

He istuivat molemmat jonkin aikaa hiljaa.

”Jatkanko harjausta, rouva?” Kamarineito kysyi.

”Jatkakaa vain. Hiusteni pitää olla siistit, kun otan taas vastaan ihmisiä huoltensa kanssa”, Emily vastasi.

Kamarineito nyökkäsi ja jatkoi Emily hiusten harjaamista.

”Ehkä retki jokivarteen voisi olla hyvä idea lähipäiville. Kaipaamme kaikki ulkoilmaa”, Emily sanoi.

Kamarineito hihkaisi innosta.

”Älä innostu liikaa. Meidän täytyy hoitaa päivän velvollisuutemme ensin ja sitten vasta pääsemme viettämään vapaata aikaa”, Emily sanoi.

”Kyllä, arvon ruhtinatar”, kamarineito sanoi.

Emily hymyili. Kamarineidon aito innostuminen näin pienestä asiasta sain hänet muistamaan aikoja, jolloin olisi saattanut itsekin innostua yhtä pienestä asiasta. Ajasta, jolloin he olivat Mihailin kanssa opiskelemassa Vihersalossa. Kaikki muistot siltä ajalta tuntuivat olevan kuin joltain toiselta maailmanajalta. Vanhoista kääröistä luettuja katkelmia ajasta, jolloin maankuori oli toisenlainen ja sitä asuttivat täysin eri valtakunnat omine kansoineen.

Sitten musitojen keskelle ilmestyi mustaan kaapuun pukeutunut mies ja Emily säikähti kiljahtaen pois muisteluistaan.

”Ruhtinatar, onko kaikki hyvin?” Kamarineito kysyi.

Emilyllä meni hetki tasata hengitystään ennen kuin pystyi vastaamaan.

”Kaikki on hyvin, säikähdin vain ajatuksiani”, Emily vastasi.

Kamarineito nyökkäsi ja ojensi käsissään olevaa asua. Emily ihmetteli ensin, mutta tajusi sitten olleensa paljon pidempään muistoissaan. Kamarineito oli ehtinyt harjata hiukset loppuun ja lähteä etsimään päivän seuraavaan ohjelmaan sopivia asuja.

”Sopiiko tämä rouvalle?” Kamarineito kysyi.

”Se sopii hyvin”, Emily vastasi.

Emily pukeutui asuun ja karineito auttoi häntä siinä.

”Pyydättekö myös Sarnelin mukaan retkelle jokivarteen. Haluan keskustella hänen kanssaan siellä, kun on hieman rauhallisempaa kuin täällä linnassa”, Emily sanoi.

”Kyllä, arvon ruhtinatar”, kamarineito sanoi.

Ruhtinattaren huoli II

Betula nana, osa 361

Loputtomasti pieniä ja suuria ongelmia. Emily oli uupunut, vaikka oli koko päivän ajan vain istunut pehmeällä valtaistuimella.

Emily huokaisi ja painautui syvemmälle valtaistuimen tyynyihin.

”Pitkä päivä, arvon ruhtinatar?” Sarnel kysyi.

Demoni oli ilmestynyt jostakin takakulmasta valtaistuimen vierelle Emilyn huomaamatta.

”Liian pitkä”, Emily vastasi.

Emily seurasi katseellaan, kun demoni käveli sivupöydän luokse ottamaan itselleen juotavaa. Emilyn henkivartijat katsoivat tätä hieman paheksuvasti, mutta eivät tehneet mitään estääkseen demonia.

”Onko Mihail sinun mielestäsi tehnyt tätä joka päivä?” Emily kysyi.

”Ei, ei joka päivä. Eikä niin päivinä, kun on tehnyt, ole tehnyt tätä yhtä huolellisesti paneutumalla kuin sinä nyt teet”, Sarnel vastasi.

”Sellainen mielikuva minullakin on, mutta halusin toisen mielipiteen”, Emily sanoi.

Emily huokaisi.

”Mitä pohdit?” Sarnel kysyi.

”Pohdin, että mitä minua täällä tarvitaan”, Emily vastasi.

Sarnel ei esittänyt jatkokysymyksiä, koska hän tiesi mihin suuntaan ne johtaisivat. Emily ei kuitenkaan tarvinnut jatkokysymyksiä sinne suuntaan. Hänen ajatuksensa olivat jo Mihailin luona.

”Minun pitäisi olla Mihailin luona”, Emily sanoi.

”Hän pyysi sinua jäämään tänne teidän molempien puolesta”, Sarnel sanoi.

Emily tuhahti.

”Älä nyt sinäkin aloita”, Emily sanoi.

”Se on kuitenkin totta”, Sarnel sanoi.

”Vaikka olisikin, niin tiedän, että minun olisi parempi olla hänen rinnallaan siellä”, Emily sanoi.

Sarnel ei sanonut mitään.

”Minun täytyy päästä lepäämään”, Emily sanoi.

”Hyvä, että muistat myös levätä riittävästi”, Sarnel sanoi.

”Päivän ohjelma ei kuitenkaan ole tässä, mutta murehdin siitä sitten, kun olen saanut olla hetken rauhassa”, Emily sanoi.

Sarnel nyökkäsi.

Emily käveli linnan salien ja portaikkojen läpi omaan nukkumasaliinsa. Hovineidot olivat siellä odottamassa häntä, mutta Emily kaatui heistä välittämättä sängylleen. Hän nukahti nopeasti ja heräsi vasta sitten, kun hänet herätettiin ennen seuraavaa tehtävää.

Ruhtinattaren huoli

Betula nana, osa 360

Emily istui valtaistuimella, jonka Mihail oli jättänyt hänen hoidettavakseen lähdettyään itse kohti pohjoisen taisteluita. Hän koki olonsa epämukavaksi. Hyvin pehmustettu tuoli itsessään oli mukava istua. Sen sijaan päätösten määrä, jota häneltä odotettiin, sai olon epämukavaksi. Päätösten odottajat katsoivat häntä ympäri linnan pääsalia, jonka seinustan korokkeelle valtaistuin oli asetettu.

”Seuraava”, Emily sanoi.

Hänen vieressään oleva henkivartija nyökkäsi ja pyysi seuraavan asian esittäjät ruhtinattaren puheille.

”Arvon ruhtinatar, toivon, että kuuntelet huoliani ja toimit sen perusteella parhaasi mukaan”, mies sanoi.

Emily nyökkäsi.

”Kerro huolesi”, Emily sanoi.

”Yritän olla lyhyt sanoissani, arvon ruhtinatar. Olen kauppias kaupungin torilla, jonka ruhtinas on meille ystävällisesti järjestänyt ja laajentanut, kun kauppiaiden ja kaupunkilaisten tarpeet ovat kasvaneet. Kasvanut väkimäärä on kuitenkin johtanut myös rauhattomuuden kasvuun ja näpistysten määrät ovat kasvaneet. Näpistämistä ja muuta kiusantekoa tapahtuu jo niin paljon, että rehellisen kauppiaan alkaa olla vaikeaa tehdä torilla tienestiään perheensä elättämiseksi”, mies sanoi.

Emily pohti kauppiaan kertomusta ja yritti keksiä tämän esittämään ongelmaa ratkaisua. Toisaalta voisi olla hyvä kysyä asiaa kauppiaalta itseltään.

”Millaista ratkaisua itse toivoisitte asiaan?” Emily kysyi.

Kauppias meni kysymyksestä hämilleen.

”Arvon ruhtinatar, minä olen vain nöyrä kauppias”, mies vastasi.

”Te olette torilla päivittäin ja minä käyn siellä itse vain silloin tällöin. Oletan, että teillä on parempi tieto torin tapahtumista ja miten niitä voisi ratkaista”, Emily sanoi.

Meni hetki ennen kuin mies osasi sanoa mitään. Sittenkin tämä epäröi sanojaan.

”Ehkä torin vartiointia voisi lisätä ja näin näpistelijät jäisivät helpommin kiinni. Arvon ruhtinatar voisi ehkä määrätä tähän sotilaita”, mies sanoi.

Emily silitti mietteliäänä leukaansa.

”Sotilaita on tällä hetkellä varsin vähän, koska olemme sodassa. Voi olla hankalaa lisätä vartiointia niin paljon, että sillä olisi suurta merkitystä”, Emily sanoi.

Kauppias näytti pettyneeltä. Emily halusi ratkaista ongelman, koska hän tiesi torin olevan keskeinen asukkaiden päivittäisten tarpeiden kannalta.

”Kerrotko kuitenkin lisää tästä ongelmasta ja mistä se johtuu”, Emily sanoi.

Kauppias ei ollut varma mistä suunnasta lähestyisi asiaa. Emily kannusti tätä aloittamaan mistä tahansa ja jatkamaan siitä luontevaan suuntaan. Miehen kertoman mukaan ongelmana oli väkimäärä torilla, mikä hankaloitti kojun tarkkailua.

”Olisiko ratkaisu ongelmaan perustaa toinen tori toiselle puolelle kaupunkia jakamaan väkimäärää?” Emily kysyi.

Kauppias oli selvästi vastaamassa kieltävästi, mutta jäi sitten pohtimaan ehdotusta.

”Ehkä se voisikin toimia. Torit voisivat myös palvella eri tarkoituksia, jolloin eri päivinä voisi vierailla eri toreilla”, mies sanoi.

”Nyt meidän täytyy vain löytää sopiva paikka, jonne osa kauppiaista voi siirtyä. Tai useampi, jos se olisi paras ratkaisu”, Emily sanoi.

”Ruhtinatar on aivan oikeassa”, mies sanoi.

Kauppias hyvästeli Emilyn ja poistui tyytyväisenä. Sitten oli seuraavan huolensa esittäjän vuoro.

Ruhtinas lentää taisteluun V

Betula nana, osa 359

Mihail tarkasti Reuelissa ollessaan vapakaupungin nykytilan ja mitä suunnitelmia kaupungin laajentamiseen ja linnoittamiseen siellä olevan joukot olivat tehneet. Vapaakaupunkia esitteli siellä joukkoja johtava kapteeni Helen Hatasu.

”Suunnitelmat ovat varsin laajoja ja minulla on sotilaita sangen vähän ja asukkaitakin täällä on vain kourallinen, joten keskitymme suunnitelmien tärkeimpiin osiin. Tärkeimpinä jonkinlaisen keskuslinnan sekä majoitteiden rakentaminen. Myöhemmin on tarkoitus aloittaa Reuelia ympäröivän puolustuslinjan rakentaminen”, Helen sanoi.

”Suunnitelmat näyttävät hyviltä. Toteuttakaa niitä niin kuin pystytte ja parhaaksi katsomallanne tavalla soveltamalla. Tärkeintä on, että pystymme pitämään keitaan hallussa, koska se mahdollistaa joukkojen liikkumisen Netronovalan ja Suuren keisarikunnan rajan välillä”, Mihail sanoi.

Hatasu kumarsi Mihailille. Tämä ei ollut vieläkään tottunut ruhtinaan saapumiseen ja tämän kanssa keskustelemiseen.

”Kyllä, arvon ruhtinas. Teemme parhaamme”, Helen sanoi.

Mihail vilkaisia Hatasua hieman huvittuneena. Tämä ei uskaltanut katsoa Mihalia takaisin.

”Näytätkö, missä vaiheessa linnoutuksen työt ovat?” Mihail kysyi.

”Tietenkin, arvon ruhtinas”, Helen vastasi.

Hatasu lähti johdattamaan Mihailia kohti kylän laitaa, missä työmaa oli hieman kylän ulkopuolella.

”Valitsimme luonnollisesti korkeimman paikan Reuelin välittömästä läheisyydestä. Alue on varsin tasaista, joten pienikin nnyppylä tarjoaa hyvän näkyvyyden ympäristöön”, Helen sanoi.

”Kivilinnoitus tulee siis hallitsemaan maastoa hyvin”, Mihail sanoi.

”Niin, kunhan saamme sellaisen rakennettua. Joudumme etsimään materiaalia aika kaukaa, mutta olemme löytäneet muutamia hyviä paikkoja, josta saamme louhittua kiveä”, Helen sanoi.

Hatasu esitteli linnoituksen työmaan. Pieni keskuslinna oli nousemassa hitaasti ja nyt aluetta hallitsi puinen vartiotorni. Vartiotorni oli sijoitettu kylän ja työmaan väliin. Reuelin kautta kulkeva karavaanireitti kulki suoraan vartiotornin juuresta. Tornin juuren ympäristö oli suojattu pienellä vallilla.

”Pahoittelen, arvon ruhtinas, että emme ole ehtineet rakennustöissä tämän pidemmälle”, Helen sanoi.

”Jokainen päivä edistää asiaa. Toiveena myös on, että tätä paikkaa ei tarvitsisi koskaan puolustaa, vaan taistelut käytäisiin jossakin muualla”, Mihail sanoi.

”Se olisi parempi, arvon ruhtinas. Tämä paikka on vaikea taistelulle. Jo selviytyminen ilman taistelua on jossain määrin haasteellista, mutta olemme toistaiseksi siinä onnistuneet hyvin”, Helen sanoi.

”Siltä näyttää”, Mihail sanoi.

Tarkastuskierroksen jälkeisenä päivänä Mihailin ja tämän henkivartijoiden oli aika jatkaa matkaa kohti pohjoista. Lohikäärme nousi tuttuun tapaan raskaasti ilmaan ja lähti sitten liitämään kohti rajaa, joka erotti savanni- ja aavikkoalueen Suuresta keisarikunnasta. Rajaa valvoi suuri Netronovalan sotilasosato, jonka luona Mihail vielä pysähtyisi. Sen jälkeen oli edessä Suuren keisarikunnan alueen ylitys ja loputla yritys löytää paikka, jonne hänen armeijansa oli päätynyt.

Mihailin lähdettyä kohti pohjoista myös Sarnel lähti liikkeelle. Hän lähti Mihailin osoittaman tehtävän mukaan takaisin Netronovalaan. Demoni jätti hyvästit Reueliin jääville sotilaille, joihin oli jo ehtinyt ystävystyä. Sitten hän nousi lentävän mattonsa päälle ja liisi etelään kohti ruhtinaskunnan keskusta. Mukanaan hän vei joukon kirjeitä ja raportteja, joita Netronovalassa osattiin jo odottaa.

Ruhtinas lentää taisteluun IV

Betula nana, osa 358

Sarnel herätti Mihailin tuomalla tämän telttaan aamupalaa. Ruhtinaan teltta oli pystytetty yhden netronovalalaisten haltuun ottaman rakennuksen katolle. Se oli arvioitu turvallisimmaksi paikaksi Reuelissa. Sen vieressä oli myös tilaa lohikäärmeelle. Mihail ei ollut varma tarvitsiko se lepoa, mutta oli komentanut sen silti lepäämään.

”Kun olet herännyt ja syönyt aamupalasi, niin haluaisin kuulla siitä tehtävästä, jonka olet keksinyt ilokseni”, Sarnel sanoi

Mihail naurahti.

”Ei se ole mitään vaikeaa”, Mihail sanoi.

”Mieluummin vaikeaa kuin liian helppoa”, Sarnel sanoi.

”Toivon, että et kuitenkaan tylsisty liikaa uudessa tehtävässäsi”, Mihail sanoi.

”Kun kerrot, mikä se on, niin voin kertoa sinulle, kuinka paljon tylsistyn sitä suorittaessani”, Sarnel sanoi.

Mihail vakavoitui.

”Haluan, että palaat takaisin Netronovalaan”, Mihail sanoi.

Sarnel epäröi hetken.

”Tarkoitatko uuteen Netronovalaan vai siihen vanhaan, joka on kotiseutuasi?” Sarnel kysyi.

”Uuteen. Vanhaan minulla ei ole mitään asiaa tai tarvetta enää”, Mihail vastasi.

”Mitä teen siellä?” Sarnel kysyi.

”Sinun täytyy suojella Emilyä ja auttaa häntä kaikessa, mitä hän tarvitsee”, Mihail vastasi.

”Paras tehtävä, mitä keksit minulle, on lähettää minut puolisosi lapsenvahdiksi?” Sarnel kysyi.

”Se on tärkein tehtävä, minkä sinulle keksin. Tärkein tehtävä, minkä keksin kenellekään”, Mihail vastasi.

Sarnel huokaisi.

”En aio valehdella sinulle, eikä minulla ole siihen oikeastaan mitään syytäkään, mutta tuo kuulostaa minulle erittäin tylsistyttävältä tehtävältä”, Sarnel sanoi.

”Tiedän, ettei se ole sinulle kiinnostavin mahdollinen tehtävä, mutta minulle on tärkeää tietää, että Emily on turvassa”, Mihail sanoi.

”Ja uskot minun pystyvät takaamaan sen?” Sarnel kysyi.

Mihail katsoi demoniaan silmiin.

”Luotan sinuun”, Mihail vastasi.

Sarnel naurahti.

”Luotat minun liikaa”, Sarnel sanoi.

”Niin voi olla”, Mihail sanoi.

Hetkeen kumpikaan ei sanonut mitään ja ainoana äänenä oli Mihailin syöminen ja ulkoa kuuluvat äänet.

”Teetkö tämän tehtävän?” Mihail kysyi.

Sarnel huokaisi.

”Teen, jos haluat minun tekevän”, Sarnel vastasi.

”Haluan”, Mihail sanoi.

”Sitten teen”, Sarnel sanoi.

Ruhtinas lentää taisteluun III

Betula nana, osa 357

Mihail vilkutti vielä Emilylle ja komensi lohikäärmeen ilmaan. Raskas olento nousi hitaasti irti maasta ja pikkuhiljaa yhä ylemmäksi. Lopulta se pääse linnan muurien yläpuolelle ja Mihail teki viimeisen vilkaisun ympärilleen. Sen jälkeen suunta oli kohti pohjoista. Lohikäärme karjaisi ja lähti lentämään eteenpäin.

Tuuli oli aluksi vastainen, joten matkateko kävi hitaasti. Lentäminen kuitenkin hämäsi siinä mielessä, että kaikkien esteiden ylitys oli yhtä vaivatonta kuin matkanteko muutenkin. Hidaskin lentäminen oli siis paljon nopeampaa kuin maata pitkin kulkeminen nopeimmalla mahdollisella ratsulla. Siitäkin huolimatta, että matkanteko lentäen oli nopeaa, heillä meni useita päiviä päästä Reueliin saakka.

Toisena päivänä tuuli oli suotuisampi ja matka taittui nopeammin. He eivät kuitenkaan vain lentäneet ja katselleet maisemia. Kun kerran maisemaa nähtiin ylhäältä, niin sotilaat kartoittivat maastoa ja piirsivät siitä karttoja. Kiinnostavia maastonkohtia myös merkittiin ylös, jotta niitä voitaisiin tutkia myöhemmin tarkemmin. Kartat saatettiin jättää Reuelissa olevalle varuskunnalle toimitettavaksi takaisin Netronovalaan.

Jo lentomatkaan puutuneina he lopulta pääsivät Reueliin. Siellä heitä oli vastassa täydessä hälytystilassa olleiden sotilaiden joukko, jotka olivat säikähtäneet lohikäärmettä. Sotilaiden lisäksi paikalla oli Sarnel valmiina puolustamaan Reuelia yhdessä sotilaiden kanssa.

”Arvon ruhtinas, mitä teette täällä? Ja mikä tuo on?” Sarnel kysyi.

”Olen matkalla kohti pohjoista”, Mihail vastasi.

Sarnel ei kunnellut Mihailin vastausta, vaan katseli epäkuollutta lohikäärmettä.

”Onko tuo se, minkä luulen sen olevan?” Sarnel kysyi.

”Se on muumioitu lohikäärme, jonka minä kuolleestamanasin. Aivan kuin sanoin tekeväni”, Mihail sanoi.

Sarnel nyökkäsi.

”Ja olet matkalla sen kanssa kohti pohjoista, jotta voit yksin kääntää taistelun koko Suurta keisarikuntaa vastaan voitoksi?” Sarnel kysyi.

”Teen vain sen, mitä tarvitsee, jotta saan sotilaani pois sieltä”, Mihail vastasi.

”Sitä minä olen pelännytkin sinun tekevän”, Sarnel sanoi.

”Enkä minä ole yksin”, Mihail sanoi.

Mihail osoitti selkänsä takana olevia sotilaita, jotka yrittivät parhaansa mukaan toipua lentomatkasta. Kaikille matka ei ollut helppo ja pidempi lepotauko oli heille tarpeen. Tarkoitus oli viettää seuraavat kaksi yötä Reuelissa ja jatkaa sitten matkaa kohti pohjoista.

”Muutamalla henkivartijalla ei ratkaista taisteluita ja sodista puhumattakaan”, Sarnel sanoi.

Mihail veti Sarnelin lähemmäksi itseään.

”Voit olla mitä mieltä tahansa, mutta minä lennän pohjoiseen. Siellä tapahtuu, mitä siellä tapahtuu”, Mihail sanoi.

Mihail piti tauon.

”Ja sinulle minulla on uusi tehtävä”, Mihail sanoi.

Ruhtinas lentää taisteluun II

Betula nana, osa 356

Linnan pihalla Mihailin laukku kiinnitettiin hänen oman satulansa viereen lohikäärmeen selkään. Mihailin mukaan lähtevät sotilaat hyvästelivät tovereitaan ja perheitään. Emily pohti, uskoiko kukaan heistä palaavansa takaisin.

Emily meni Mihailin luokse.

”Voinko saada sinut vielä pieneksi hetkeksi kahden kesken?” Emily kysyi.

”Miksi?” Mihail kysyi.

”Haluan hyvästellä rauhassa”, Emily vastasi.

Mihail vilkuili ympärilleen. Hän näki, että sotilaiden viimeiset valmistelut olivat vielä kesken.

”Saat hetken”, Mihail sanoi.

Emily johdatti Mihailin takaisin sisälle ja he menivät pieneen saliin, joka oli autio. Siellä Emily suuteli Mihailia intohimoisesti.

”Toivoisin, että olisimme ehtineet hyvästellä pidemmin”, Emily sanoi.

”Minä kyllä palaan takaisin”, Mihail sanoi.

”Tietysti sinä sanot niin, mutta ei sitä voi tietää. Voi olla, että sinä jäät sinne ja en saa edes tietää asiasta”, Emily sanoi.

Mihail sulki silmänsä ja antoi otsansa koskettaa Emilyn otsaa.

”Mitä tahansa käykin, niin lupaan, että me vielä näemme, rakkaani”, Mihail sanoi.

Mihail tunsi kuinka Emily pidätteli kyyneliään.

”Niin on parempi tapahtua”, Emily sanoi.

”Niin tulee tapahtumaan”, Mihail sanoi.

He suutelivat ja halasivat pitkään. Lopulta salin ovelta kuului varovainen koputus. Kaikki valmistelut olivat valmiina. Mihail ja sotilaat voisivat lähteä lentämään kohti pohjoista.

”On aika”, Mihail sanoi.

Emily tarttui vielä kiinni Mihailiin ja suuteli tätä viimeisen kerran ennen kuin päästi tästä irti.

”Olen jättänyt ohjeet ja parhaat neuvonantajat käyttöösi”, Mihail sanoi.

”Kyllä minä pärjään johtamisesta”, Emily sanoi.

”Mistä et pärjäisi?” Mihail kysyi.

”Siitä, jos et palaakkaan luokseni”, Emily sanoi.

Mihail nyökkäsi.

He palasivat linnan pihalle ja Mihail nousi lohikäärmeen selkään sotilaidensa kanssa. Linnan pihalla olevat sotilaat ja linnan asukkaat hurrasivat lähtijoille. Lapset heittelivät kukkia. Emilyn mielestä sotaan lähdössä oli aina liikaa iloa. Sen olisi ennemmin pitänyt olla surun hetki.
 

Ruhtinas lentää taisteluun

Betula nana, osa 355

Muutamien päivien kuumeisten lähtövalmistelujen jälkeen Mihail oli valmis lähtemään kohti pohjoista. Lohikäärmeelle oli nopeasti ommeltu satuloita, joihon kiinnitettyihin lukuisiin satulalaukkuihin lisättiin niin paljon varusteita kuin vain uskallettiin laittaa. Ei ollut mahdollista tietää etukäteen, miten paljon lohikäärme jaksaisi kantaa pitkän lentomatkan ajan, joten laukut oli tehty myös helposti irroitettavaksi.

Satuloita oli useita, jotta muutama henkivartija pystyi lähtemään Mihailin mukaan. Emily sen sijaan oli jäämässä Aegyzaan johtamaan linnaa ja kaupunkia.

Emily olisi toivonut toisin. Tästä hän oli tullut keskustelemaan lähtövalmisteluja omassa huoneistossaan tekevän Mihailin kanssa.

”Haluan tulla mukaasi”, Emily sanoi.

”Ja minä haluan sinun jäävän tänne. En halua, että oli vaarassa keskellä taisteluja. En kesä ajatellakaan sellaista”, Mihail sanoi.

”Olisi parempi, jos menemmä yhdessä”, Emily sanoi.

Mihail nyökkäsi.

”Varmasti, mutta en ota silti sitä riskiä. En halua menettää sinua”, Mihail sanoi.

”Entä mitä minä haluan? Eikö sillä ole mitään merkitystä?” Emily kysyi.

Mihail ei vastannut. Sen sijaan hän jatkoi valmistelujaan.

”Mehän puhuimme tästä. Minäkään en halua menettää sinua”, Emily sanoi.

”Olen päättänyt mitä teen”, Mihail sanoi.

Mihail asetti viimeiset tavaransa laukkuun ja sulki sen.

”Olen valmis”, Mihail sanoi.

”Lähdetkö aamulla?” Emily kysyi.

”Ei, lähden heti. Mitä nopeammin pääsen liikkeelle ja kohti pohjoista, sen parempi”, Mihail vastasi.

Emily istuutui tuoliin Mihailin työpöydän vieressä.

”Luulin, että saan viettää vielä yön kanssasi”, Emily sanoi.

”Anteeksi, mutta minun on pakko lähteä heti. Jokainen hetki, jonka odotan täällä, luultavasti maksaa monen sotilaan hengen”, Mihail sanoi.

”Etkö luota sotilaisiisi?” Emily kysyi.

”Luotan, mutta he ovat keskellä vihollisvaltakuntaa”, Mihail vastasi.

Mihail lähti kantamaan laukkuaan ulos linnan pihalla odottavan lohikäärmeen luokse. Emily jäi paikoilleen ja painoi päänsä. Hänen täytyi koota itsensä, että pystyi nousemaan ylös ja seuraamaan Mihailin perässä.
 

Muumioitu lohikäärme XVI

Betula nana, osa 354

Mihail odotti, että Emily pääsi korokkeelle, ennen kuin komensi lohikäärmeen liikkeelle.

”Mennään ensin ulos”, Mihail sanoi.

Lohikäärme tottelli hitaasti. Pelkkä ääni ei riittänyt olennon tehokkaaseen ohjaamiseen, vaan tarvittaisiin ohjaamista taikavoimien avulla. Hitain ja raskain askelin lohikäärme kuitenkin lähti etenemään kohti oviaukkoa.

”Pysähdy”, Mihail sanoi.

Lohikäärme ehti ottaa pari askelta vielä Mihailin sanojen jälkeen ennen kuin pysähtyi.

”Yritetään toisella tapaa”, Mihail sanoi.

Mihail sulki silmänsä, keskittyi ja kokosi vielä jäljellä olevia taikavoimiaan. Kuolleestamanatun ohjaaminen vaatisi jonkin verran voimia, kun kyseessä oli niin suurikokoinen olento. Hän kosketti lohikäärmettä ja antoi takavoiman virrata käsistään lohikäärmeeseen. Lohikäärmeen koko kehon hallinnan saaminen kesti vähän aikaa, mutta lopulta Mihail kykeni ajatuksellaan ohjaamaan lohikäärmeen liikettä.

”Yritetään uudestaan”, Mihail sanoi.

Lohikäärme lähti heti liikkeelle, kun Mihail ajatteli käskyä. Samoin se pysähtyi heti, kun Mihail halusi.

”Nyt tämä sujuu paremmin”, Mihail sanoi.

Mihail kääntyi vielä vilkuttamaan Emilylle ja ohjasi sitten lohikäärmeen ulos.

Ulkona oli ohikulkevia sotilaita sekä kuolleestamanauspaikan vartijoita, jotka kaikki säikähtivät, kun valtava olento tuli ulos auringonvaloon. Nähdessään Mihailin lohikäärmeen selässä, he ryhtyivät suosionosoituksiin. Mihail nyökkäili ja vilkutti sotilaille muutaman kerran. Sitten hän teki sen, mitä oli tullut lohikäärmeen kanssa tekemään. Hän komensi lohikäärmeen lentoon.

Raskas olento nousi hitaasti ilmaan. Aluksi Mihailista tuntui, etteivät he nousisi ollenkaan lentoon, mutta kohta hän huomasi, että katu ja kuolleestamanauspaikka jäivät kauaksi alle. Hän ohjasi lohikäärmettä yhä ylemmäksi.

Pian Mihail nousi lohikäärmeen kanssa rakennusten yli ja näki nekropoliksen kokonaisuudessaan. Yhä korkeammalla hän näki vielä pidemmälle. Toiseen suuntaan nekropoliksen ulkopuolella jatkui aavikko ja toiseen suuntaan vastaan tuli elävien kaupunki. Ja sitten joki joka halkaisi kullankeltaisen aavikon sinisenä vyönä, jonka kummallakin puolella oli vihreät vyöt. Mitä ylemmäksi Mihail ja lohikäärme nousivat, sitä selkeämmin vyö erottui.

”Tätä  maata minä hallitsen. Täällä minun kansani asuu”, Mihail sanoi.

Mihail käänsi katseensa ensin etelään. Meri oli niin kaukana, ettei se näkynyt edes näin korkealta. Seuraavaksi itä ja länsi. Kummassakaan suunnassa ei ollut mitään kiinnostavaa katseltavaa.

Lopuksi suunta kääntyi pohjoiseen. Mihail ei erottanut, missä aavikko muuttui savanniksi. Jossakin kaukana niin kävi ja siitä pohjoiseen edetessä lopulta vastaan tulisi Suuri keisarikunta.

”Sinne meidän on mentävä. Kohti taistelua”, Mihail sanoi.

Lohikäärme ei regoinut asiaan mitenkään. Sen reaktiot olivat Mihailin käsissä.

Mihail lensi lohikäärmellä vielä vähän aikaa ja ohjasi lohikäärmeen sitten takaisin kohti nekropolia.

Muumioitu lohikäärme XV

Betula nana, osa 353

Mihail ja Emily huokaisivat helpotuksesta.

”Kuolleestamanaus taisi onnistua niin kuin oli tarkoituskin”, Mihail sanoi.

”Se on hyvä. Minä jo säikähdin, että manasit sen eläväksikuolleeksi, mutta nyt se kuitenkin hyökkää kimppuumme”, Emily sanoi.

”Minäkin ehdin pelätä samaa”, Mihail sanoi.

Eläväkuollut lohikäärme seurasi heidän keskusteluaan, mutta ei reagoinut siihen mitenkään. Emily käänsi katseensa Mihailiin.

”Onko se samanlainen tietoinen eläytetty kuin vaikka sukulaisesi Edkar Netronova, joka muistaa menneet ja pystyy itsenäiseen päätöksentekoon?” Emily kysyi.

Mihail käänsi katseensa Emilyyn ja mietti hetken ajan vastaustaan. Rehellisesti sanottuna hän mietti täysin samaa ja ei tiennyt vastausta vielä itsekään.

”Koska lohikäärmeen sielu vastusti kuolleestamanausta niin kovasti ja jouduin sitomaan sen voimakkaalla loitsulla, jotta manaus onnistu, voi olla, että lohikäärmeen oma tahto ja luova ajattelu murtui samalla”, Mihail vastasi.

Emily nyökkäsi ja käänsi katseensa takaisin lohikäärmeeseen.

”Sitten sinun täytyy kontrolloida sitä itse”, Emily sanoi.

Mihail seurasi Emilyn esimerkkiä ja käänsi myös katseensa takaisin lohikäärmeeseen.

”Niin”, Mihail sanoi.

Mihail astui lähemmäs lohikäärmettä, joka ei reagoinut muuten kuin tuijottamalla rauhallisesti kuolleestamanaajaansa.

”Mitä aiot?” Emily kysyi.

”Aion kokeilla lohikäärmeellä ratsastamista”, Mihail vastasi.

Mihail käveli lohikäärmeen luokse. Lohikäärme seurasi Mihailia katseellaan. Emilystä lohikäärmeen käytös ei vaikuttanut luonnolliselta. Se oli kuin transsissa vailla mitään omaa tahtoa. Hänen paha aavistuksensa jatkui ja vahvistui.

”Ole varovainen”, Emily sanoi.

Emily ei ollut varma kuuliko Mihail enää häntä. Tämä ei ainakaan näyttänyt reagoivan mitenkään hänen sanomiseensa. Emily ei voinutkaan muuta kuin seurata, kun Mihailin kiipesi ylös lohikäärmeen selkään. Lohikäärmeen selkään päästyään Mihail vilkutti Emilylle ja viittoi tämän siirtymään sivummalle.

”En voi sille mitään, mutta minulla on tästä kaikesta pahat aavistukset”, Emily sanoi.

Kukaan ei ollut kuulemassa.

Emily käveli takaisin korokkeelle, jolla myös Emilyn kamarineito edelleen odotti. Tämä näytti hyvin huolestuneelta.

”Rouva ruhtinatar, oletteko kunnossa?” Kamarineito kysyi.

”Olen, kiitos”, Emily vastasi.

Emily toivoi, että myös Mihail olisi. Ja että lohikäärme oli.

Muumioitu lohikäärme XIV

Betula nana, osa 352

”Minä luulin… Minä pelkäsin, että muumioidun lohikäärmeen sielun hyökkäys olisi murtanut sinut ja loitsun. Ja siitä olisi noussut tämä pölymyrsky”, Emily sanoi.

”Minä torjuin hyökkäyksen ja sidoin muumioidun lohikäärmeen sielun takaisin lohikäärmeen ruumiin sisälle”, Mihail sanoi.

”Miten onnistuit siinä?” Emily kysyi.

Mihail nieleskeli. Vaikka kuolleestamanaus oli taas vakaa, niin sen ylläpitäminen kävi voimille.

”Kerron, kunhan olen saanut manauksen päätökseen. Minun täytyy nyt keskittyä”, Mihail vastasi.

”Ei sillä ole merkitystä. Merkitystä on vain sillä, että sinä olet vielä elossa”, Emily sanoi.

Emily ryömi Mihailin luokse ja halais tämän jalkaa.

Mihail katseli Emilyä. Tämän läsnäolo toisaalta rauhoitti häntä, mutta toisaalta haittasi keskittymistä loitsuun. Vielä hetki, sitten voin keskittyä sinuun, Mihail ajatteli.

Sitten Mihail lausui kuolleestamanauksen viimeiset sanat ja viimeisteli manauksen. Kaikki taikavoima, mikä hänen ympärillään sekä pitkin riimuja ja taikapiirejä kaikkiallla hänen ja muumioidun lohikäärmeen ympärillä, keskittyi, voimistui ja sitten syöksähtivät muumioituun lohikäärmeeseen.

Vajosi syvä hiljaisuus ja pölypilvi alkoi pikkuhiljaa laskeutua. Jostain kuului Tammen seuraajien ääniä. Kaikki odottivat, oliko manaus onnistunut. Mihail veti Emily ylös ja halasi tätä.

”Kaikki on hyvin”, Mihail sanoi.

”Minä pelkäsin niin paljon. Luulin, että jätit minun tänne maailmaan yksin”, Emily sanoi.

Mihail rutisti Emilya tiukemmin.

”Lupaatko, että et jätä minua koskaan yksin?” Emily kysyi.

Muumioidun lohikäärmeen suunnasta kuului kova karjaisu, mikä sai heidät katsomaan lohikäärmeeseen päin. Lohikäärme oli elossa. Tai tarkemmin sanottuna se oli elävä kuollut. Kuolleestamanaus oli vihdoin onnistunut. Maa tärisi, kun kuolleesta herätetty lohikäärme nousi jaloilleen.

”Voi olla, että minun täytyy mennä ihan pian, mutta lupaan palata aina luoksesi. Tapahtui mitä tahansa”, Mihail vastasi.

Epäkuolleen lohikäärmeen ensimmäiset askeleet olivat jäykkiä ja tasapainoa etsiviä. Se kuitenkin lähti heti hoipertelemaan kohti Mihailia ja Emilyä.

”Onko se sinun hallinnassasi?” Emily kysyi.

”Toivottavasti”, Mihail vastasi.

Lohikäärme pysähtyi Mihailin ja Emilyn eteen, katseli heitä molempia ja karjaisi. Mihailin kääntyi kohti lohikäärmettä ja työnsi Emilyn selkänsä taakse. He valmistautuivat siihen, että lohikäärme hyökkäisi päin. Lohikäärme kuitenkin kumarsi heille.

Muumioitu lohikäärme XIII

Betula nana, osa 351

”Solmuloitsu 37, sielunsolmu”, Mihail sanoi.

Muumioituneen lohikäärmeen sielu karjui Mihailille, kun loitsun säikeet lähtivät Mihailin kädestä ja kiertyivät tämän ympärille. Jos Mihail olisi aloittanut solmuloitsun loitsimisen hetkeäkään myöhemmin, niin muumioituneen lohikäärmeen sielu olisi ehtinyt saattaa hyökkäyksensä loppuun loitsun aktivoitumisen aikana. Nyt loitsu ehti juuri sitoa sielun ja ensin pysäyttää sen ja sitten lähteä ujuttamaan takaisin muumioidun lohikäärmeen sisälle.

”Kirottu kuolevainen”, lohikäärme sanoi.

Muumioituneen lohikäärmeen sielun äänessä ei ollut enää uhmakkuutta ja ylpeyttä, vaan katkeruutta ja murtumista. Sen sielu ei kuitenkaan alistunut loitsuun ilman vastustelua. Loputa pyristely ei auttanut, vaan muumioituneen lohikäärmeen sielu katosi takaisin ruumiin sisään.

Mihailin ympärillä humisi. Kuolleestamanaus oli romahtamaisillaan. Hänen oli ollut pakko löysätä kontrollia, jotta pystyi loitsimaan sielunsolmun. Se oli ollut harkittu riski. Joko hänen olisi pitänyt väistää kokonaan pois hyökkäyksen alta, jolloin manaus olisi romahtantu varmasti, tai sitten hänen piti lopettaa loitsun kontrollointi ja ottaa riski siitä, ettei hän saisi loitsua takaisin haltuunsa. Hän ryhtyi loitsimaan uudestaan ja ottamaan manausta takaisin haltuunsa.

”Kestäkää vielä hetki”, Mihail sanoi.

Mihail osoitti sanat Tammen seuraajille, jotka olivat saaneet manauksen yllättäen kontrolloitavakseen ja luultavasti hädin tuskin pysyivät tajuissaan manauksen paineen alla. Mihail toivoi, että olisi nähnyt seuraajat, mutta muumioidun lohikäärmeen sielun hyökkäyksen ja sen torjunnan nostattama pöly peitti näkökentän täydellisesti. Hän saattoi vain tunnustella loitsun tilaa ja päätellä siitä missä mentiin. Yksi Tammen seuraaja oli luultavasti joutunut luopumaan loitsinnasta syystä tai toisesta, mutta muut ilmeisesti olivat vielä mukana.

”Vielä hetki”, Mihail sanoi.

Mihail jatkoi loitsimista ja riimu riimulta hän sai manausta takaisin hallintaansa. Alkuun se sai aikaan lisää epävakautta manauksessa, kun hallinta vaihtoi omistajaa, mutta kun Mihailin ote manauksesta leveni riittävän laajalle, manaus alkoi vakautua.

”Me viemme tämän perille saakka”, Mihail sanoi.

Tässä tapauksessa ”me” tarkoitti lähinnä Mihailia, sillä muilla loitsijoilla ei ollut voimaa saattaa kuolleestamanausta loppuun. Ei tällaisen kohteen kohdalla. Tammen seuraajat pystyivät kuolleestamanaamaan tavallisia ihmisiä, mutta maagisiin olentoihin, kuten lohikäärmeeseen, tarvittiin jotakin aivan muuta.

Kuolleestamanauksen riimut ja taikapiirit hohtivat yhä kirkkaammin ja pikkuhiljaa hohdetta alkoi siirtyä yhä enemmän Mihailin ympärille. Lopulta lähes koko taika oli kerääntynyt Mihailin ympärille ja tämä hohti kirkkaana läpi pölypilven.

”Mihail?” Emily kysyi.

Mihail käntyi kohti Emilyä, joka oli maassa kontillaan ja itki.

”Sinä olet hengissä”, Emily sanoi.

”Tietenkin”, Mihail sanoi.

Muumioitu lohikäärme XII

Betula nana, osa 350

Emily katsoi voimattomana, kun muumioidun lohikäärmeen sielu valmistautui hyökkäykseen ja sitten hyökkäsi. Hän kiljaisi, kun hyökkäys osui ja nostatti valtavan pölymyrskyn, jonka sisään he kaikki jäivät. Hyökkäyksen aiheuttama ääni humisi edelleen Emilyn päässä, kun hän löysi itsensä polviltaan katselulavalta. Hänen silmistään valuivat kyyneleet laudoille, joista lava oli rakennettu.

”Mihail, ei”, Emily sanoi.

Emily nosti katseensa. Kaikkialla ympärillä oli pölyä, joka kirveli silmissä. Emily köhi ja tunnusteli tietä eteenpäin. Kamarineito kutsui häntä jostakin suunnasta.

”Ei”, Emily sanoi.

Kyyneleet virtasivat vuolaina ennen kuin Emily edes tajusi itkevänsä.

”Mihail”, Emily sanoi.

Ei oli ainoa sana, mitä Emily pystyi ajattelemaan. Ei voinut olla totta. Näin ei tapahtunut. Ei.

Kamarineito ryömi Emilyn vierelle ja yritti lohduttaa häntä. Emily ei kuitenkaan kuullut tätä. Hän oli niin omien ajatustensa jyskytyksen alla.

Yhtäkkiä hän oli noussut ylös ja lähtenyt lavalta. Hän yritti edetä pölymyrskyssä niin nopeasti kuin pystyi, vaikka ei edes tiennyt mihinkä oli menossa. Sitten Emily tajusi mihin hän oli menossa. Hän oli menossa Mihailin luokse.

”Mihail”, Emily sanoi.

Samalla kamarineidon ääni kuului jo jostakin kaukaa.

Pölyn keskellä oli mahdoton suunnistaa. Meni vain hetki, kun Emily ei enää tiennyt mistä suunnasta oli tulossa tai mihin menossa. Hän kulki eteenpäin, mutta oli pian varma, että hän kiersi kehää. Ei lavalta voinut olla Mihailin luokse näin pitkä matka. Kamarineidonkin ääni oli alkanut kuulua aivan eri suunnasta.

”Mihail, missä sinä olet?” Emily kysyi.

Emily ei ollut varma, oliko kysyminen turhaa. Hän halusi uskoa, että ei ollut. Ainakaan kysymykseen ei kukaan vastannut.

”Mihail”, Emily sanoi.

Emily toisteli Mihailin nimeä ja harhaili eteenpäin pölyssä yrittäen löytää miestään. Lopulta hän väsyi ja vajosi maahan.

”Mihail”, Emily sanoi.

Emily ääni oli jo käheä ja luovuttanut, kun hän sanoi Mihailin nimen viimeisen kerran.

Hetkeen ei tapahtunut tai kuulunut mitään ja pölyn liike alkoi pikkuhiljaa rauhoittua. Jossakin vaiheessa Emily kuitenkin huomasi, että vähän matkan päästä hänen edestään näkyi pölyn läpi kirkas valo. Hän lähti ryömimään valoa kohden, vaikka ei tiennyt mikä valon lähde oli.

Muumioitu lohikäärme XI

Betula nana, osa 349

Mihaililla oli vain lyhyt hetki aikaa reagoida kuolleen lohikäärmeen sielun hyökkäykseen. Hän piti toisella kädellään kuolleestamanauksen kasassa ja toisella kädellään loitsi suojaloitsun.

”Kilpiloitsu 42, henkikilpi”, Mihail sanoi.

Uusi loitsu ehti juuri suojaamaan Mihailin ennen kuolleen lohikäärmeen sielun hyökkäystä. Hyökkäys oli niin vahva, että sen törmäys vahvaan suojaloitsuun sai loitsun säröilemään. Loitsu ei kuitenkaan murtunut kokonaan ja hyökkäys pysähtyi.

Manauksen päälle toisen vaikean taian loitsiminen ei kuitenkaan ollut helppoa. Mihailin oli vaikea hengittää. Toista samanlaista loitsua hänen olisi vaikea, ellei jopa mahdotonta, tehdä ilman, että se avaisi muumioidun lohimäärmeen sielulle avoimen väylän hajottaa manaus tai hyökätä uudestaan suoraan häntä kohden.

”Vastaan pyristeleminen on turhaa, kuolevainen”, lohikäärme sanoi.

”Pyristelin vastaan ja olen yhä hengissä”, Mihail sanoi.

Muumioidun lohikäärmeen sielu nauroi äänellä, joka humisi kaikkien kuulijoiden korvissa. Oli vaikea tietää, oliko sielu tyytyväinen vai vihainen Mihailin kommentista.

”Olet hengissä, mutta olet hengästynyt ja et kykene torjumaan toista hyökkäystäni. Tule, kuolevainen, yhteinen lepomme odottaa”, lohikäärme sanoi.

Mihail katsoi poispäin muumioidun lohikäärmeen sielusta ja yritti saada hengitystään tasaantumaan. Hän alkoi väsyä. Kuolleestamanauksen ylläpito alkoi käydä voimille. Hänen täytyisi saada loitsu valmiiksi pian, jottei se romahtaisi hänen voimiensa loppumiseen.

”Oletko valmis kuolemaan?” lohikäärme kysyi.

Mihail käänsi katseensa takaisin muumioidun lohikäärmeen sieluun.

”En koskaan”, Mihail vastasi.

”Typerä kuolevainen”, lohikäärme sanoi.

”Oletko valmis heräämään kuolleesta?” Mihail kysyi.

Muumioidun lohikäärmeen sielu vastasi Mihialille vain karjaisemalla aikaisempaa kovemmalla voimalla. Sitten se keräsi vauhtia uuteen hyökkäykseen.

Mihaililla oli vain lyhyt hetki aikaa miettiä ratkaisua. Hänen täytyisi torjua muumioidun lohikäärmeen sielun hyökkäys jotenkin, mutta samalla pitää manaus kasassa. Toisaalta, jos hän saisi jotenkin sielun alistumaan manaukseen, hyökkäystä ei koskaan pääsisi loppuun saakka.

Miettimisaika loppui ja muumioidun lohikäärmeen sielu hyökkäisi kohti Mihailia. Sielun hyökkäys oli niin voimakas, että se nostatti ilmaan pölypilven, joka peitti näkyvyyden koko manauspaikalta. Pöly kiertyi kuin pyörremyrskyssä ja veti pölyn ulkopuolisenkin ilman mukaan liikkeeseensä. Pian kaikki loitsijat ja katsojat olivat keskellä pölymyrskyä.

Muumioitu lohikäärme X

Betula nana, osa 348

Mihail käveli muumioidun lohikäärmeen luokse. Mihail kävi katseellaan läpi kaikki näkyvät riimu ja Tammen seuraajat. Kaikki näytti olevan kunnossa, tosin Tammen seuraajie näytti myös olevan enemmän kuin edellisellä yrityksellä. Sitten Mihail loi vielä syvän katseen itse lohikäärmeeseen.

”Nyt minä kuolleestamanaan sinut. Halusit sinä sitä tai et”, Mihail sanoi.

Mihail siirtyi omalle paikalleen. Hän huomasi, että Tammi seuraajineen oli lisännyt päämanaajan taikapiirin ympärille uusia riimuja, joiden piti auttaa manauksesta suoriutumisessa. Mihail saattoi vain toivoa ja uskoa, että kaikki valmistelut olivat riittäviä. Mihail teki vielä lyhyen vilkaisun Emilyyn ja Tammeen ennen kuin ryhtyi kokoamaan voimiaan. Sitten hän aloitti kuolleestamanauksen.

Yksitellen riimut alkoivat jälleen hohtaa. Ensin vähän ja sitten voimakkaammin. Niiden perässä jokainen taikapiiri alkoi hohtaa. Pian riimuja ja taikapiirejä alkoi nousta piirretyistä kuvioista ilmassa hohtaviksi kuvioiksi. Ensin yksi ja sitten lisää, kunnes kerroksia oli ilmassa neljä. Viides kerros kuvioihin muodostui piirretyistä kuvioista.

Kuolleestamanaus oli saavuttamassa huippuaan ja Mihail tunsi loitsun voiman. Se väreili hänen ympärillään raivokkaalla voimalla, joka olisi murskannut hänet, jos Tammen seuraajat eivät olisi hänen apunaan loitsimassa. Edes hänen voimillaan ei voinut hallita kaikkea.

Viime kerralla lohikäärme oli herännyt tässä vaiheessa. Ja vastustanut kuolleestamanausta saaden koko loitsun romahtamaan. Nyt Mihail osaisi odottaa vastustusta, toisin kuin Tammi edellisellä yrityksellä. Mihaililla oli myös uusia omia kortteja hihassaan.

Matala jylinä alkoi samaan tapaan kuin edelliselläkin manausyrityksellä. Jostakin syvältä ja kaukaa kuuluva ääni voimistui pikkuhiljaa ja muuttui korvia huumaavaksi. Kauan aikaa sitten kuolleen lohikäärmeen sielu oli Mihailin edessä.

”Minä olen ikuisessa levossani. Häivy, kuolevainen, äläkä palaa minua häiritsemään”, lohikäärme sanoi.

Lohikäärmeen sielun ääni oli korvia särkevä, vaikka he olivat tällä kertaa valmistautuneet siihen. Mihail koki kovan paineen, mutta sai pidettyä sen aisoissa. Se piti myös Tammen seuraajat aloillaan ja manaus pysyi kasassa.

”Sinä olet menneestä ajasta. Minä olen uudesta tulevaisuudesta. Sinun kuuluu alistua tahtooni, olit sinä mitä mieltä siitä tahansa”, Mihail sanoi.

Kuolleen lohikäärme sielu karjaisi. Se hyökkäisi kohti manauksen virtoja, mutta Mihail väisti hyökkäyksen.

”Leposi on ohitse”, Mihail sanoi.

”Minut on balsamoitu ja laskettu ikuiseen lepoon. Kuolevainen sielu ei voi sellaista katkaista, kun lepo on kerran aloitettu”, lohikäärme sanoi.

”Tarkoitat varmaan, että niin ei ole koskaan aikaisemmin tehty. Koska nyt niin tapahtuu. Leposi on loppunut”, Mihail sanoi.

”Jos et usko hyvällä, kuolevainen, niin sitten uskot pahalla. Liity kanssani ikuiseen lepoon”, lohikäärme sanoi.

Kuolleen lohikäärmeen sielu karjaisi ja hyökkäsi. Nyt se ei enää yrittänyt hyökätä manauksen virtoja kohti vaan se hyökkäsi suoraan päin Mihailia.

Ruhtinas ja ruhtinatar VI

Betula nana, osa 347

Emily ja Mihail saapuivat manauspaikalle hiljaisuuden keskelle.

Nils Tammi oli heitä vastassa seuraajiensa ympäröimänä. Edellinen manausyritys oli käynyt niin pahasti miehen voimille, että Emilyn oli vaikea erottaa, oliko Tammi edelleen elävä vai jo kuoleman portin takaa palannut. Se sai Emilyn vilkaisemaan Mihailiin, joka puolestaan ei näyttänyt kiinnittävän Tammeen sen enempää huomiota kuin tavallisestikaan. Toki Mihail oli nähnyt Tammea useita kertoja edellisen manausyrityksen jälkeen, mutta Emily oli varma, että tämänkin oli nähtävä ero, joka Tammen olemuksessa oli tapahtunut.

Emily ja Mihail laskeutuivat hevostensa selästä ja Mihailin henkivartijat ja Emilyn kamarineito seurasivat esimerkkiä. Tammen seuraajat polvistuivat ruhtinaan ja ruhtinattaren edessä, mutta Tammi vain nyökkäsi.

”Arvon ruhtinas, toivottavasti armahdatte sen, että en polvistu. Voimani eivät ole vieläkään palautuneet ja pelkään, etten pääsisi enää ylös”, Nils sanoi.

Mihail astui Tammen luokse hymyillen.

”Se riittää, että olette saaneet kaikki valmistelut tehdyksi ja voimme aloittaa kuolleestamanauksen”, Mihail sanoi.

”Olemme tehneet parhaamme, kuten aina. Kaiken pitäisi olla tehty vielä paremmin kuin edellisellä kerralla ja teimme vielä useampia tarkastuksia”, Nils sanoi.

Mihail nyökkäsi hyväksyvästi.

Tammi johdatti heidät manauspaikan sisälle ja siellä olevalle korokkeelle. Tammen seuraajat joutuivat tukemaan miestä, jotta tämä pääsi ylös korokkeelle. Korokkeella Tammi istuutui tuolille, joka oli vuorattu pehmeillä tyynyillä, jolla hänet tuettiin asentoon, josta hän saattoi seurata kuolleestamanauksen etenemistä.

”Ruhtinas, toivotan teille kaiken sen onnen, jonka pystyn tarjoamaan. Onnistutte siinä, missä minä epäonnistuin”, Nils sanoi.

”Kiitän toivotuksistanne. Minulla ei ole varaa epäonnistua”, Mihail sanoi.

Ennen kuolleestamanauksen aloitusta Mihail halusi vielä varmistaa, että Emilyllä oli mukavat oltavat.

”Täältä näet kaiken, mitä tapahtuu kuolleestamanauksen aikana. Ja saat haluamasi virvokkeita, jos niitä kaipaat”, Mihail sanoi.

Yksi Tammen seuraaja toi Emilylle ja tämän kamarineidolle juotavaksi sitruunalla ja yrteillä maustettua vettä.

”Kiitos, minä kyllä pärjään”, Emily sanoi.

Mihail vielä epäröi hetken ja Emily aisti, että pelkäsi sitä, oliko tekemässä oikeaa ratkaisua mennessään aloittamaan kuolleestamanausta.

”Kaikki sujuu varmasti hyvin”, Emily sanoi.

Emily suuteli Mihailia rohkaisuksi. Se näytti myös toimivan ja Mihail piristyi.

”Mene nyt ja aloita manaus”, Emily sanoi.

Mihail nyökkäsi ja käveli alas lavalta.

Ruhtinas ja ruhtinatar V

Betula nana, osa 346

”Mutta lähdemmekö me matkaan?” Mihail kysyi.

Oikeastaan Emily ei vieläkään olisi halunnut, mutta hänen tiesi, että hänen ja heidän oli pakko lähteä. Mihail näytti olevan jo täysin valmis aloittamaan kuolleestamanauksen ja Tammen seuraajatkin olivat varmasti valmistelunsa saaneet valmiiksi. Vain sen puuttui, että he siirtyisivät manauspaikalle.

”Onko meidän pakko?” Emily kysyi.

Mihail naurahti.

”On meidän”, Mihail vastasi.

”Lähtekäämme sitten”, Emily vastasi.

Mihail johdatti Emilyn talleille, missä heille oli valmiiksi satuloitu hevoset. Heidän mukanaan ratsastivat Mihailin henkivartijat sekä yksi Emilyn kamarineito. Kamarineito sai toimia Emilyn avustajana ja seuralaisena. Vaikka Emily yleensä pärjäsikin omillaan, oli hänestä silti helpompi lähteä nekropolikseen kamarineito mukanaan, kun oli varmasti joku seuralainen.

Kaupunki heidän edessään oli hiljainen. Se odotti jotakin suurta tapahtuvaksi ja piteli henkeään. Hiljaiset asukkaat katselivat, kun he ratsastivat ohitse. Kukaan ei sanonut mitään, eivätkä edes lapset pitäneet ääntä. Kadulle oli heitelty kukkia, joita saattueen hevosten kaviot kuljettivat eteenpäin ja jauhoivat sitten paloiksi.

”Tavallisesti kukkia heitetään sotaan lähtevän joukon eteen”, Emily sanoi.

”Sekin liittyy sotaan, mitä olemme menossa tekemään”, Mihail sanoi.

”Kaupunkilaiset aavistavat jotakin”, Emily sanoi.

”Harvoin tällaisia kuolleestamanauksia tehdään”, Mihail sanoi.

”Oliko kaupunki näin hiljainen, kun menit Tammen suorittamaan manaukseen?” Emily kysyi.

Mihail oli hetken hiljaa ennen kuin vastasi.

”Ei”, Mihail vastasi.

Vastaus jäi kaikumaan Emilyn korviin. Hän tiesi, että kaiunta loppuisi heti, jos hän sanoisi jotakin. Hän ei kuitenkaan saanut suutaan auki ja yhden sanan pauhu jäi hänen mieleensä. Kuten kaupunkilaiset, myös hän alkoi aavistella pahaa. Kaikki ei ollut kohdallaan.

Siitä huolimatta he ratsastivat kaupungin läpi ja halki kapean aavikkokaistaleen, joka erotti elävien ja kuolleiden kaupunkeja.

Nekropolin asukkaat olivat yhtä hiljaisia kuin toisenkin puolen asukkaat. Kukkien viskomisen sijaan nekropolin asukkaan tekivät katujen vierelle eteensä pieniä hiekkakumpuja.

”Mitä hiekkakummut tarkoittavat?” Emily kysyi.

”Samaa kuin kukatkin, niillä toivotetaan onnea sotaan lähteville”, Mihail vastasi.

Emily mietti hetken.

”Tuntuu siltä, että asukkaat tekisivät meille hautakummun ja toisivat sille kukkia”, Emily sanoi.

”Eivät he sitä tarkoita”, Mihail sanoi.

Emily nyökkäsi. Hän olisi halunnut kääntyä takaisin, mutta pakotti itsensä pysymään miehensä rinnalla.

Ruhtinas ja ruhtinatar IV

 Betula nana, osa 345

”En tiedä mistä aloittaisin”, Mihail sanoi.

”Aloita siitä, mikä nyt on päällimmäisenä mielessäsi”, Emily sanoi.

Mihail mietti hetken ennen kuin noudatti Emilyn neuvoa.

”Ehkä tämä toistaa kaikkea sitä, mitä olemme aikaisemmin puhuneet, mutta tämä on ainakin päällimmäisenä. Tai ehkä hallitsevana olisi parempi sana”, Mihail sanoi.

Mihail piti tauon ja huokaisi.

”Tunnen suunnatonta painetta siitä, että minun vastuullani on pitää kaikki turvassa ja varmistaa, että kaikki voivat olla turvassa myös tulevaisuudessa. Ja että se vastuu on yksin minun. Haluan myös tehdä parhaani, jotta tämä onnistuu ja pysty kantamaan vastuuni”, Mihail sanoi.

”Mutta ei sinun tarvitse tehdä kaikkea yksin tai olla yksin vastuussa”, Emily sanoi.

”Niin kaikki sanovat. Lopulta se olen kuitenkin minä, joka on vastuussa, jos kukaan muu ei pysty. Ja näyttää, että lähestymme koko ajan sitä hetkeä, kun kukaan muu ei pysty”, Mihail sanoi.

Emily katseli Mihailia, joka katseli ikkunasta ulos.

”Eikö se pelota sinua?” Emily kysyi.

Mihail käänsi katseensa Emilyyn.

”Mikä?” Mihail kysyi.

”Se, että se hetki lähestyy”, Emily vastasi.

Mihail painoi katseensa alas. Oli helpompi kertoa, kun ei nähnyt toista.

”Pelottaa. Pelottaa paljon. Niin paljon, että pelkään joka päivä, että onko tänään se päivä, kun lamaannun pelosta”, Mihail sanoi.

Emily astui kiinni Mihailiin ja halasi tätä.

”Et ole kertonut siitä minulle”, Emily sanoi.

”En ole, koska en halua sinun olevan huolissasi”, Mihail sanoi.

Emily hymähti, mikä sai Mihailin nostamaan katseensa tähän.

”Etkö muka olisi huolissasi?” Mihail kysyi.

”Tietysti olisin. Mutta on normaalia, että on huolissaan ihmisestä, josta välittää kovasti. Haluaisin, että voisimme avoimesta puhua kaikesta. Taas, jos näin kerrot vasta pitkän ajan jälkeen jostakin, tuntuu, että olet sulkenut minut ulos”, Emily vastasi.

Mihail hiljentyi miettimään.

”Minustakin olisi hyvä, jos voisimme jakaa toisillemme kaiken. Joskus se on kuitenkin vaikeaa. Ulos sulkeminen ei ole ollut tarkoitukseni”, Mihail sanoi.

”Voimme harjoitella sitä yhdessä”, Emily sanoi.

Mihail nyökkäsi.

”Se on hyvä ajatus”, Mihail sanoi.

”Voimme aloittaa vaikka tänään”, Emily sanoi.

Mihail hymyili ja nyökkäsi.

”Ensin kuitenkin minun on suoritettava kuolleestamanaus”, Mihail sanoi.

Emily olisi halunnut näyttää Mihailille heti kellarin harjoittelupaikan ja miten hän oli kehittynyt puunkirouksen hallinnassa. Hän kuitenkin vain nyökkäsi hyväksyvästi.

Ruhtinas ja ruhtinatar III

 Betula nana, osa 344

”Tiedät, että teen aina parhaani”, Mihail sanoi.

”Se voi tarkoittaa montaa asiaa”, Emily sanoi.

He irrottautuivat halauksesta. Emily palasi katsomaan ulos ikkunasta ja Mihail kiersi huonetta ympäri.

”Se tarkoittaa montaa asiaa ja niin sen kuuluukin”, Mihail sanoi.

”Mutta sen vuoksi se ei ole kovinkaan hyvä asia sanoa. Siitä tulee olo, että haluat jokaisen ymmärtävän asian niin kuin tälle on mieluista. Eikä niin, että olisit ajatellut sanomasi juuri kyseistä kuulijaa ajatellen. Muille voit sanoa yleisiä asioita, mutta minulle voisit sanoa asioita, joita oikeasti tarkoitat vain minulle”, Emily sanoi.

Mihail oli ensin sanomassa heti jotakin Emilylle vastaan, mutta jäikin miettimään. Mihail huomasi, että Emily oli oikeassa.

”Olet oikeassa ja erityisesti sinä, jos kuka, on ansainnut sanoja, jotka olen tarkoittanut vain sinulle”, Mihail sanoi.

”Mitä siis haluat sanoa minulle?” Emily kysyi.

Mihail yritti keksiä jotakin sanottavaa nopeasti, mutta se ei ollut niin helppoa. Lopulta hän vain naurahti.

”En vielä tiedä”, Mihail vastasi.

”Ei sen tarvitse olla valmis puhe. Kerro mitä ajattelet”, Emily sanoi.

”Hmm… Niin, mitä minä ajattelen”, Mihail sanoi.

Mihail uppoutui ajatuksiinsa siitä, mikä kaikki hänelle oli tärkeää ennen kuin jatkoi.

”Olet minulle tärkein asia ja en halua, että sinulle sattuu mitään. Sinun vuoksesi olen varmasti valmis menemään liian pitkälle, kuten sinä sen ilmaisit”, Mihail sanoi.

”Tiedäthän, että tunnen tuosta enemmän huolta ja huonoa omatuntoa kuin olen imarreltu”, Emily sanoi.

”Siitä on ainakin hyvä muistuttaa aika-ajoin”, Mihail sanoi.

Emily hymähti.

”Hyvä, että sanoit nytkin”, Mihail sanoi.

”Tuntuu itsestäänselvyydestä muistuttamiselta”, Emily sanoi.

”Samoin minusta se, että olen valmis menemään hyvin pitkälle sinun pelastamiseksesi. Mutta hyvä se on sanoa ääneen. Molemmat asiat”, Mihail sanoi.

Emily nyökkäsi.

”Ehkäpä niin”, Emily sanoi.

Emily ja Mihail jäivät katselemaan toisiaan.

”Mitä muuta ajattelet?” Emily kysyi.

Mihail huokaisi ja käänsi katseensa ikkunaan ja sen takana näkyvään maisemaan.

”Paljonkin ja monenlaista”, Mihail vastasi.

”Kerro, haluan kuulla”, Emily sanoi.