maanantai 31. joulukuuta 2012

Sanahaaste II


Toinen sanahaaste. Periaate on sama kuin viimeksikin. Kumpikin sanoi kuun ensimmäisenä päivänä sanan ja koko kuukausi on ollut aikaa kirjoittaa tekstejä. Sailan sana on muutos ja minun sanani on hiihtoretki. Sailan kirjoitus löytyy tästä.

Muutos

Pyörähdän sängyssä. En halua nousta. En halua katsoa kelloa.

Kello on kuitenkin liikaa. Niin se aina tekee. Kello on aina liian paljon, niin yöllä tietokoneella istuessa kuin herätessäkin. Kello kuitenkin tikittää koko ajan eteenpäin ja kohti tuhoa. Tässä makaaminen ei auta. Kohta kello on taas enemmän.

Lopulta saan itseni nousemaan ylös, hitaasti ensin nelinkontin sängylle ja sitten istumaan sängyn reunalle. Pelottaa katsoa kelloa. Lopulta kuitenkin katson, mitä aika näyttää, ja kuten pelkäsin, se on jo pitkälti iltapäivässä. Tiesin sen jo valmiiksi, mutta se on silti yhtä murtavaa. Kaadun takaisin sängylle ja haluan, että tämä kaikki lakkaisi. Haluan lakata olemasta ollenkaan.

Miksi niin pieni asia on niin vaikeaa? Miksi niin pienen muutoksen aikaansaaminen elämässä on niin vaikeaa?

Jos jokaisena iltana menisi puoli tuntia aikaisemmin nukkumaan, niin viikon päästä heräisi jo melkein yhdeksältä. Kuulostaa helpolta, mutta ei sitä ole.

Joku joskus kysyi miksi en käytä herätyskelloa. Helppo se on vierestä sanoa, että mitä pitäisi tehdä.

Sitä paitsi minä käytän herätyskelloa. Käytän sitä joka ikinen päivä. Ainoa, joka siihen herää, on kämppikseni. Minulle siitä ei ole mitään apua. Herätyskello menettää merkityksensä jos sen soimiseen ei herää.

Muutos pitäisi saada aikaiseksi. Pitäisi herätä aikaisemmin ja mennä aikaisemmin nukkumaan. Aikaisemmin nukkumaan meneminen ei kuitenkaan ole helppoa, kun nukkuu joka yö vähintään kymmenen tuntia ja monesti lähes kaksitoista tuntia. Uni taas ei tule missään muodossa jos ei ole ollut valveilla vähintään kahdentoista tunnin jaksoa.

Vähempikin uni varmasti riittäisi, mutta minkä minä sille voin. Nukun koska nukuttaa.

Joinakin iltoina en edes halua mennä nukkumaan. Nukkuminen tuo vain uuden päivän. Uuden surkean päivän ilman mitään hyvää. On vain jälleen päivää pidempi aika siitä kun sai jotakin rakentavaa aikaiseksi.

Miksi en sitten tee mitään?

Koska se ei ole niin helppoa, ei se koskaan ole.


Hiihtoretki

Ahti pysäytti vauhtinsa sauvoilla ja jäi ihailemaan talvista maisemaa. Metsä oli tässä kohtaa harvaa ja pienikasvuista sillä muutama vuosi takaperin paikalla oli tehty laaja avohakkuu. Hiihtämiseen hakkuuaukko kuitenkin sopi mainiosti. Pakkastakin oli vain hieman toistakymmentä astetta. Ei liikaa, mutta sen verran, että se sai Ahdin hengityksen höyryyntymään.

Parikymmenen metrin päässä oksa rasahti kun metsäjänis lähti liikkeelle lumen painanteesta. Ahti katseli jäniksen menoa. Jänis oli kuitenkin vikkelä ja katosikin nopeasti taimikkoon. Männyntaimet olivat kasvaneet nopeasti, pian männikköä piti jo harventaa. Ei ehkä vielä ensi kesänä, mutta sitä seuraavana viimeistään.

Ahti päätti jatkaa hiihtoa ja työnsi sauvoilla itsensä takaisin liikkeelle.

Hakkuaukon nuorten mäntyjen jälkeen vastaan tuli pieni suonlämpäre, jota reunusti tiheä lepikko. Näitäkin pitäisi harventaa. Se olisi ensikesän hommaa. Pienessäkin metsäpalstassa riitti yllättävän paljon töitä yhdelle miehelle.

Suon jälkeen Ahti teki käännöksen oikealle, missä tiesi tien olevan. Puoli tuntia metsässä hiihtämistä myöhemmin pieni hiekkatie tulikin vastaan. Tie oli niin syrjäinen ja vähäliikenteinen, että siinä pystyi ilman suurempia huolia hiihtämään. Ahti hiihtikin tietä myöten kohti mökkiään.

Hiihdettyään kilometrin pitkin tietä, Ahti tuli mökkinsä pihatien risteykseen. Siitä Ahti kääntyi omaan pihaansa. Pihassa odotti juoksunarussa suomenpystykorva Nikke. Nikke haukkui tervehdykseksi nähdessään isännän paluun.

Ahti puhdisti suksensa ja nosti ne rappusille etuoven viereen pystyyn seinää vasten. Sauvat hän asetti suksien viereen. Sitten Ahti meni päästämään Niken irti hihnasta.

”Onko näkynyt vieraita?” Ahti kysyi koiraltaan, joka haukahti kahdesti vastaukseksi.

Kun Ahti oli irrottanut Niken hihnasta, tämä hyppäsi pari kertaa isäntäänsä vasten ja juoksi sitten pihan reunalle pissille. Ahti käveli mökkinsä ovelle ja kaivoi avaimen taskustaan. Kun Ahti oli löytänyt avaimen ja saanut oven aikaistua, Nikke pyrki jo sisälle.

Sisällä mökissä oli hiljaista. Ainoa äänilähde oli seinällä oleva heilurikello. Ahti riisui eteisessä ulkovaatteet ja Nikke meni keittiöön juomaan juomakupistaan vettä. Saatuaan vaatetustaan kevyemmäksi Ahti laittoi radion päälle ja ryhtyi valmistamaan ruokaa. Radiossa puhuttiin Kekkosesta ja Neuvostoliitosta.

Syödessään Ahti katseli ruokapöydän päässä olevasta ikkunasta ulos. Ikkunasta näkyi järvi ja järven takana mäki, jota verhosivat kuusikko ja lumi. Ahti mietti, että huomenna voisi käydä hiihtämässä järvellä ja ottaisi pilkkivehkeet mukaan jos sattuisi muutaman kalan saamaan.

torstai 27. joulukuuta 2012

Polku vuorelle



Betula nana, osa 65

Emilyn toivuttua kokonaan kolmikko kasasi tavaransa ja valmistautui lähtemään. Emilyn kohtaloksi osui jälleen kantaa suurinta osaa tavaroista sillä Sarnel ei halunnut kyläläisten näkevän heidän olevan velhoja ja lisäksi hän halusi paljastaa Rafaelille niin vähän kuin mahdollista. Puisten jumalten lahja antoi Emilylle kuitenkin lisää fyysistä voimaa nyt, kun hän oli kunnolla toipunut versojen ja juurten ihoonsa takertumisesta.

Emily maksoi majatalon isännälle ja hyvästeli tämän. Sitten kolmikko lähti matkaan, Sarnel Mihailin taskussa piilossa niin kauan, että kylä oli jäänyt taakse. Kun kylä jäi puiden taakse, Sarnel kömpi Mihailin taskusta tämän olkapäälle.

”Ilma alkaa olla kolea, pakkaset eivät ole enää kaukana”, Sarnel sanoi.

”Onneksi olemme sentään vuorten etelärinteellä. Vuoret suojaavat pohjoisilta tuulilta”, Mihail sanoi.

”Silti te molemmat olette tottuneet paljon lämpimämpään ilmastoon ja minä olen sammakko”, Sarnel sanoi.

”Minua huolestuttaa kylmyyttä paljon enemmän se, että olemme seuraamassa sekopäisen tappajan ohjeita”, Emily sanoi.

”Kukaan ei pakottanut sinua mukaan”, Sarnel huomautti.

”Mutta emme myöskään pärjäisi ilman sinua”, Mihail lisäsi.

Kolmikko hiljeni ja keskittyi seuraamaan vuorenrinnettä ylös kiemurtelevaa polkua. Tuntien vaeltamisen jälkeen polku tuli pienelle puuttomalle kalliolle, joka puski ylös metsästä. Kolmikko nousi kalliolle.

Kalliolta näkyvä maisema oli komea. Pohjoisen ruska oli alkanut ja lehtipuut näkyivät ruskeana, punaisena ja keltaisena havupuiden seassa.

”Toivottavasti sillä Rafaelilla on lämmin talo täällä”, Emily sanoi katsellessaan ruskaa.

”Toivottavasti vähän muutakin”, Sarnel sanoi.

Ruskan katseluhetki jäi lyhyeksi, kun kolmikko lähti kulkemaan eteenpäin. Kukaan ei ollut halukas viettämään yötä ulkona. Kukaan ei kuitenkaan tiennyt kuinka pitkä heidän kävelymatkansa tulisi olemaan.

Pohjoisen syksyinen päivä oli kuitenkin lyhyt ja hämärä laskeutui aikaisin.

”Leiriydymmekö vai kävelemmekö koko yön?” Emily kysyi.

”Pimeässä taivaltamisessa ei ole mitään järkeä. Kohta emme huomaa talo metsästä muuten kuin törmäämällä siihen”, Sarnel sanoi.

”Se ei voi olla enää kaukana”, Mihail sanoi ja käveli jääräpäisesti eteenpäin.

”Mikä?” Emily kysyi Mihaililta.

Mihail ei vastannut ja Emily ei voinut tehdä muuta kuin seurata Mihailia.

Sitten puiden lomasta alkoi näkyä valoa. Valo oli nuotion valoa, joka eli puiden rungoilla ja loi koko ajan muuttuvia varjoja.

”Varovasti”, Sarnel sanoi ja kömpi Mihailin taskuun.

Mihail ja Emily etenivät hitaasti kohti nuotiota, joka oli sytytetty aivan polun vierelle. Nuotion ääressä oli kolme istumaetäisyydelle nostettua puupölliä. Yhdellä niistä istui tummaan kaapuun pukeutunut hahmo.

”Mihail Netronova, liity ihmeessä seuraani. Samoin Emily Kajastus. Levätkää hetki, huominen nousu on raskas”, nuotion ääressä istuva hahmo sanoi.

Mihail tunnisti äänen Rafaeliksi.

torstai 20. joulukuuta 2012

Puisten jumalten lahja



Betula nana, osa 64

Emily heräsi majatalosta omasta sängystään. Hänen päätään ja vasenta kättään särki. Mihail ja Sarnel keskustelivat pöydän ääressä, Mihail tuolillaan ja Sarnel pöydällä kynttilän vieressä. Emily yritti sanoa jotakin, mutta sai aikaiseksi vain pihinää, mikä sai hänet yskimään.

Yskiminen kiinnitti Mihailin ja Sarnelin huomion.

”Oletko hereillä?” Mihail kysyi.

Emily kokosi hetken hengitystään ennen kuin kykeni vastaamaan.

”Olen”, Emily vastasi ohuella äänellä.

Mihail nousi hitaan ja vaivalloisen näköisesti tuoliltaan ja käveli Emilyn luokse auttaakseen tämän pystympään asentoon sängyllä.

”Mitä minulle on tapahtunut?” Emily ihmetteli.

”Puhuit puisille jumalille”, Mihail vastasi.

”Mitä et olisi missään tapauksessa saanut tehdä”, Sarnel lisäsi.

”Hyvin hän siitä selvisi”, Mihail sanoi Sarnelille.

”Näyttääkö hän siltä, että hän olisi selvinnyt siitä hyvin?” Sarnel kysyi.

”He eivät olisi tehneet sitä jos eivät olisi tienneet Emilyn selviytyvän siitä hengissä”, Mihail sanoi.

”Selviävän mistä?” Emily kysyi.

Mihail nosti vastaukseksi Emilyn vasemman käden peiton alta. Käden kipu yltyi. Kipu ei kuitenkaan ollut mitään verrattuna siihen järkytykseen, mitä Emily koki nähdessään kätensä. Käsi oli tiukasti ihoon kiinni kiertyneiden oksan ja juuren välimuotojen peittämä.

”Yritimme ensin irrottaa niitä, mutta olit kuolla siihen. Kun aloimme hoitaa oksia, niin tervehdyit nopeasti”, Mihail sanoi.

”Ne puiset jumalan antoivat tämän minulle”, Emily sanoi ja katsoi kättään.

Emily nosti kättään kovan kivun saattelemana. Nopeasti Emily kuitenkin huomasi, että kipu oli enemmänkin jäykkyydestä kuin haavoittumisesta johtuvaa. Pari tuntia myöhemmin Emilyn vasen käsi liikkui lähes entiseen tapaansa. Sinä aikana Emilylle selvisi myös se tosiasia, että hän oli ollut tajuttomana ja unessa viiden päivän ajan.

”Saiko kukaan muu puisilta jumalilta mitään?” Emily kysyi.

”Vain epämääräisiä vastauksia epämääräisiin kysymyksiin”, Sarnel sanoi.

”Puut eivät olleet anteliaalla tuulella ohjeiden osalta. Tiedämme kuitenkin mihin suuntaan jatkamme matkaamme”, Mihail sanoi.

”Näitkö näyn?” Emily kysyi.

Emily piti parempana pitää puisten jumalten ennustus omana tietonaan. Hän uskoi, että jumalat olivat tarkoittaneet ennustuksen vain hänen itsensä kuultavaksi.

”En. Puut sanoivat, että vastaus kysymykseeni on kerrottu minulle jo aikaisemmin”, Mihail vastasi.

”Milloin sitten?” Emily ihmetteli.

Mihail vastasi kertomalla Rafaelista, jonka oli tavannut rehtorin palatsilta lähtiessään.

”Hirveää”, Emily kommentoi palatsin vartioiden surmaamista.

”Hyvinkin raakaa. Uskomme kuitenkin, että hänen luokseen meidän pitää mennä. Luulen, että hän lähetti näyt Mihailille”, Sarnel sanoi.

”Tiedättekö sitten missä se polku on?” Emily kysyi.

”Tiedämme. Se lähtee täältä kylästä”, Mihail vastasi.

tiistai 18. joulukuuta 2012

Maailmanlopusta



Maailma loppuu perjantaina 21.12.2012, kelloaika ei ole itselläni ainakaan vielä tiedossa. Tosin jos Hollywoodia on uskominen, niin maailmanloppu kertoo tulemisestaan ennakkoon (vaihtelee tunneista viikkoihin).

Maailman loppuminen on itsessään jo varsin mielenkiintoinen asia. Ensinnäkin voidaan miettiä sitä, mitä maailman loppumisella tarkoitetaan. Kevyin versio tarkoittaa tietysti ihmisrodun loppumista (kokonaan tai vain pääosin), mikä olisi jokseenkin todennäköistä esimerkiksi täysinäisen ydinsodan sattuessa ja periaatteessa mahdollista myös, ah, niin ihanan, ilmastonmuutoksen saattelemana. Rajummat versiot ovat sitten planeetta maan tuhoutuminen täysin tai koko maailmankaikkeuden tuhoutuminen.

Oma mielipiteeni on, että ihmisen katoaminen maapallon elossa olevien eliöiden listalta ei ole maailmanloppu. Sehän ei hetkauta maailma oikeastaan millään tavalla, jos ihminen lajina heittää lusikan nurkkaan ja lähtee metsästämään mammutteja sinne, missä niitä on. Onhan suurin osa olemassa olleista eliöistä kuollut jo sukupuuttoon, mutta maailma on edelleen olemassa.

Toinen mielipiteeni on, että maailmanloppua on turha pelätä. Tämä siksi, että mitäpä sitä ihmisenä voi jos maailma (tai maailmankaikkeus) yhtäkkiä päättääkin, että ei haluakaan olla enää olemassa. Ihmisellä on yhtä paljon valtaa maailman olemassaoloon kuin muurahaisella saappaaseen, joka liiskaa sen hengiltä. Toisaalta taas mikäli maailmanloppu ei ole aivan niin totaalinen, että tuho tulisi täysinäisenä ja hetkessä, niin pitää muistaa, että ihminen on hyvin sopeutuvainen eläin. Siitä kertoo esimerkiksi se, että alkuperäinen ja niin sanotusti luontainen elinalue ihmiselle on Afrikassa. Hyvin kuitenkin pärjätään myös täällä pohjoisen pakkasissa.

Kolmas tähän väliin liittyvä mielipiteeni on, että maailmanloppu ei ole kovinkaan todennäköinen. Se on tietysti mahdollinen, mutta niin on sekin mahdollista, että voitan perjantaina lotossa. Sehän se olisikin ironista huomata pääpotin voittava lottokuponki kädessä, että tässähän tämä sitten oli. Se, että jokin asia on mahdollista, ei tarkoita sitä, että se olisi todennäköistä. Tietysti ihmisen näkökenttä on varsin lyhyt. Tämä on viimeisen viiden vuoden aikana nähty taloudessa. Seuraavan parinkymmenen vuoden aikana se nähdään ilmaston lämpenemisenä.

Vaikka maailmanlopun tulemiselle ei voikaan mitään, voi siihen silti varautua. Näissä tunnelmissa siis täyttämään hiekkasäkkejä ja hamstraamaan lähikaupasta hernekeittoa.

perjantai 14. joulukuuta 2012

Edellytys: Kolme viikkoa




On kulunut kolme viikkoa siitä, kun sain Edellytyksen ensimmäisen kierroksen valmiiksi. Silloin pohdin, että antaisin tekstin hautua Stephen Kingin ohjeen mukaan kolmen viikon ajan, mutta epäilin, että malttaisin niin pitkään olla koskematta tekstiini. Ensimmäisen kahden viikon ajan kiusaus ottaa Edellytys esille olikin suuri.

Kiusausta helpottaakseni päätin kirjoittaa Edellytyksen jatko-osaa, jota kutsun nimellä Ehto. Edellytyksen lopun jälkeisten ensimmäisten hetkien ylöskirjaaminen oli aluksi helppoa, mutta kävi muutaman sivun jälkeen yllättävänkin vaikeaksi. Kun Edellytyksen viimeistä kolmannesta kirjoitin parhaimmillaan luvun päivässä, nyt yhdenkin sivullisen kirjoittaminen tuntui olevan kovan työn takana. Niinpä ajattelin, että palaan takaisin Edellytyksen pariin ja aloitan sen kirjoittamisen toisen kierroksen.

Vaikeus palata jo kaksi viikkoa syrjässä olleen tekstin kimppuun tuntui kuitenkin yllättävänkin hankalalta, enkä ole sitä siis vieläkään tehnyt. Väkisin suljettu hana ei aina tahdo aueta uudestaan, ei ainakaan helposti ja nopeasti. Tämän viikon ajan olen koonnut itseäni ja ajatuksiani siihen, että aloitan Edellytyksen uudelleen työstämisen. Nyt aika ja mieli alkavat olemaan tähän kypsiä ja tänä viikonloppuna tulen melko varmasti toisen kierroksen aloittamaan.