Ruhtinatar II

Betula nana, osa 329

Harjoittelun saattoi aloittaa uudestaan milloin tahansa, joten Emily päätti aloittaa heti. Hänellä ei ollut mitään sovittuja tapaamisia loppupäivän aikana, joten mitä todennäköisimmin hän saisi olla rauhassa niin halutessaan. Varmuuden vuoksi Emily kuitenkin kävi laittamassa salin oven säppiin.

Sitten Emily käveli salin keskelle sopivalle etäisyydelle kaikista huonekaluista ja asettui mukavaan asentoon lattialle istumaan. Kun hän oli sopivasti rentoutunut, hän aloitti keskittymisen puunkirouksen hallitsemiseksi.

Aluksi mitään ei tapahtunut. Meni pitkän aikaa, että Emily kuuli vain huminan linnan seinistä, mutta lopulta Emily sai puunkirouksessa aikaan liikettä. Pikkuhiljaa enemmän ja enemmän. Ja välillä taas aaltomaisesti vähemmän. Jokainen uusi nouseva aalto oli kuitenkin edellistä korkeampi, joten liike kasvoi ajan myötä.

Lopulta koko puunkirous liikkui kuin se olisi nestettä hänen ympärillään. Tässä vaiheessa Emily nousi seisomaan, jotta hän pystyi ohjaamaan puunkirousta paremmin käsillään. Tai oikeammin ajatuksellaan, mutta ajatukset oli helpompi visualisoida käsien liikkeen mukana.

”Kyllä minä vielä muistan, miten sinua hallitaan. Ja jos jotakin olen unohtanut, opettelen sen uudelleen”, Emily sanoi.

Emily pohti, oliko puhuminen aivan turhaa. Puunkirouksella oli oma elämänsä, muttei ehkä tietoisuutta. Puunkirous kuitenkin vaikutti häneen itseensä. Emily tiesi sen. Hänen luonteensa oli muuttunut sen jälkeen, kun hän oli saanut puunkirouksen pohjoisessa. Hän oli yrittänyt pitää muutoksen mahdollisimman pienenä, mutta ei ollut varma oliko se onnistunut. Kuukaan ei ainakaan ollut sanonut, että hän olisi muuttunut.

”Voit olla olemassa vain niin, että pysyt hallinnassa ja minä pystyn sinua hyödyntämään. Silloin voimme tehdä yhteistyötä. Muuten minun olisi hankkiuduttava sinusta eroon”, Emily sanoi.

Emily kokeili erilaisia liikkeitä, joita hän pystyi tekemään puunkirouksen avulla. Hän ohjasi oksia eri suuntiin, kasvatti ja kutisti niitä.

”Katsotaan mihin kaikkeen me pystymme”, Emily sanoi.

Puunkirous pystyi vaikka mihin, vaikka Emilyn kontrolli siitä ei ollut täydessä terässä. Hän nosteli huoneen eri huonekaluja paikasta toiseen. Ensin pienempiä ja sitten isompia. Sen jälkeen useampaa huonekalua samaan aikaan.

”Seuraavalle kerralle tarvitsen jotakin painavampaa sekä jotakin, jota vastaan voin harjoitella hyökkäyksiä.

Emily ei uskaltanut harjoitella hyökkäyksiä linnan sisällä, koska siitä saattaisi kuulua liian kovia ääniä ja jäädä jälkiä, joita olisi vaikea selittää. Jokin sopiva paikka täytyisi etsi myöhemmin.

Lopulta Emily totesi, että hän oli tehnyt harjoittelua riittävästä yhdelle päivälle. Oli aika palauttaa puunkirous hänen sisälleen näkymättömiin. Vaikka hän oli saanut puunkirouksen hyvin liikkeelle, Emilyllä meni kauan saada puunkirous takaisin sisäänsä. Kun se lopulta onnistui, häntä huimasi ja hengästytti ja hänen piti istuutua alas.

”Ehkä minun täytyy tehdä tätä päivittäin. Silloin tämä kävisi helpommaksi. Nyt tuntuu siltä kuin olisi juossut portaat kellarista korkeimpaan torniin”, Emily sanoi.

Kun Emily oli saanut levättyä tarpeeksi, hän nousi ylös ja kävi avaamassa salin oven säpin. Sen jälkeen hän meni ikkunalle hengittämään ulkoilmaa. Kevyt tuulenvire tuntui paremmalta kuin aikaisemmin.

Ruhtinatar

Betula nana, osa 328

Emily katseli ulos kirjoitussalinsa ikkunasta ja huokaisi. Kaupunki eli omaa elämäänsä ilman hänen murheitaan. He olivat eilen puhuneet Mihailin kanssa pohjoiseen lähetetyn armeijan pelastamisen mahdollisuuksista. Ja muumioidun lohikäärmeen kuolleestamanaamisesta.

Ajatus pelotti Emilyä, mutta hän oli lupautunut olemaan Mihailin rinnalla, jos tämä päättäisi ryhtyä kuolleestamanaukseen. Hän ei pitänyt ajatuksesta, mutta hän tiesi, että hänen tehtävänsä oli olla miehensä rinnalla ja auttaa tätä parhaansa mukaan. Emily myös tiesi, ettei Mihail ryhtyisi vaaralliseen kuolleestamanaukseen, jos hän näki jonkin muun realistisen vaihtoehdon. Joskus tarjolla ei ollut muita kuin huonoja vaihtoehtoja. Hän tiesi sen hyvin.

Emily katseli kaupunkia ikkunasta, kun äkkiä kipu lävisti hänen vasemman kätensä ja puunkirous tuli esiin. Hän istui syrjään ikkunalta ja vajosi kivusta polvilleen maahan. Emily pidätteli itseään, ettei huutanut kivusta. Se olisi saanut henkivartijat juoksemaan sisään saliin.

Puunkirous halusi ulos. Se halusi päästä kasvamaan. Erityisesti se halusi päästä ulos aurinkoon. Puunkirous kasvoi nopeasti ulos Emilyn sisältä.

”Ei nyt, nyt ei ole sopiva hetki. Pysy sisällä”, Emily sanoi.

Sanat tulivat ulos vain kevyenä kuiskauksena kivun keskeltä. Mutta ei kenenkään tarvinnutkaan kuulla sanoja. Jos puunkirous kuuli sanat, niin siihen ei tarvinnut edes ääneen sanottuja sanoja. Jo pelkkä ajatus riitti. Mutta puunkirous ei kuunnellut häntä.

Lopulta kivun aallot rauhoittuivat ja Emily pystyi nousemaan takaisin seisomaan. Meni kuitenkin hyvä tovi, että hän sai hengityksensä tasaantumaan. Sitä odotellessa hän kokeili oikealla kädellään, miten kovasti puunkirous oli tällä kertaa kasvanut.

Koko hänen vasen kätensä oli kaarnan peitossa ja sieltä täältä kasvoi oksia, joissa oli vihreitä lehtiä. Suurimmat oksat lähtivät hänen olkapäältään ja suoraan ylös kasvava oksa ylsi miltei salin kattoon. Kaarna peitti myös hänen kaulansa ja kasvojensa vasemman puolen. Hän voisi astua metsään ja kukaan puunkirouksen puolella seisova ei erottaisi häntä puista. Tosin Aegyzan metsät olivat erilaisia kuin ne mihin Emily oli tottunut. Ja samoin erilaisia kuin ne metsät pohjoisessa, joista puunkirous oli kotoisin. Palmujen seasta puunkirous erottuisi melkein yhtä hyvin kuin aavikolla.

”Et voi tehdä noin. Päästän sinut ulos sitten, kun siihen on hyvä mahdollisuus”, Emily sanoi.

Puunkirous ei vastannut.

Emily oli puunkirjouksesta huolissaan. Se oli alkanut yhä useammin tulla esiin omia aikojaan ja kivut silloin olivat kovia. Hän ei ollut varma, miten hyvin hän pystyi vielä kontrolloimaan puunkirousta vai alkoiko se vain elää omaa elämäänsä. Se oli pelottava ajatus, sillä puunkirous voisi ottaa hänet kokonaan haltuunsa. Sitten hänestä tulisi metsänhenki, joka metsästäisi ihmisiä.

”Tarvitsen lisää aikaa harjoitteluun. Siitä on liian pitkä aika, kun harjoittelin kunnolla puunkirouksen hallintaa”, Emily sanoi.

Emily käänteli vasenta kättään katseensa edessä.

”Niin minun on tehtävä. Tämä on riistäytymässä käsistä”, Emily sanoi.

Puunkirous ei välittänyt Emilyn pohdinnoista. Se pysyi tiukasti paikoillaan. 

Ruhtinaan armeijat V

 Betula nana, osa 327

Emily tutki Mihailin katsetta.

”Tarkoitatko sitä lohimäärmettä, jota Nils jo yritti kuolleestamanata?” Emily kysyi.

”Tarkoitan”, Mihail sanoi.

Emily kääntyi ja käveli sivupöydän luokse hakemaan itselleen juotavaa. Hän käveli takaisin lasi kädessään ja pohtien.

”Se on vaarallista, Mihail. Nils melkein kuoli”, Emily sanoi.

”Minä tiedän. Näin kaiken ja kävin katsomassa heti tapahtuneen jälkeen”, Mihail sanoi.

”Mutta olet sitä mieltä, että se on silti paras vaihtoehto”, Emily sanoi.

”En sanonut olevani sitä mieltä”, Mihail sanoi.

Emily hymyili.

”Minä arvasin sinun olevan sitä mieltä”, Emily sanoi.

”Aivan, tietysti”, Mihail sanoi.

”Oletko sitä mieltä?” Emily kysyi.

Mihail huokaisi ja käveli ikkunalle. Hän halusi olla yksi kaupunkilaisista vailla murheita, jotka liittyivät hallitsemiseen.

”Sarnel on sitä mieltä, että se on huono idea. Se on yksi syy siihen, että hän halusi minun puhuvan sinun kanssasi. Luulen hänen ajattelevan, että sinä puhut minulle järkeä ja luovun koko ajatuksesta”, Mihail sanoi.

”Eli olet sitä mieltä, että se on paras vaihtoehto?” Emily kysyi.

Mihail kääntyi kohti Emilyä.

”Kyllä, olen sitä mieltä, että se on paras vaihtoehto. Se ei varmastikaan ole hyvä vaihtoehto, mutta muut vaihtoehdot ovat vielä huonompia”, Mihail vastasi.

Emily käveli Mihailin luokse ja otti tätä kädestä.

”Olen Sarnelin kanssa samaa mieltä siinä, että muumioidun lohikäärmeen kuolleestamanaamisen yrittäminen uudelleen on huono idea. Ymmärrät sen varmasti itsekin miksi minä olen sitä mieltä”, Emily sanoi.

Mihail käänsi katseensa pois Emilystä ja nielaisi pettymystään.

”Mutta jos päätät sen tehdä joka tapauksessa ja se on harkinnan jälkeen mielestäsi paras vaihtoehto, niin seison takanasi. Tulen aina seisomaan rinnallasi, mitä ikinä teetkään”, Emily sanoi.

Mihail käänsi ensin hieman yllättyneen katseensa takaisin Emilyyn ja sitten halasi tätä.

”Kiitos”, Mihail sanoi.

Mihail itki pois hallitsemisen paineita ja stressiään ja Emily piteli häntä. He puristivat toisiaan syvempään halaukseen.

Ruhtinaan armeijat IV

 Betula nana, osa 326

Päivä ehti kääntyä pitkälle iltapäivään ennen kuin Emily tuli käymään Mihailin luona. Mihailin henkivartijat olivat jo ehtineet kertoa tälle, että Mihail halusi keskustella jostakin.

”Sinun olisi pitänyt lähettää hakemaan minua, jos sinulla kerran oli tärkeää asiaa”, Emily sanoi.

”En halunnut häiritä sinua omissa toimissasi”, Mihail sanoi.

”Ei niissä ollut mitään sellaista, mitä olisi voinut häiritä. Kunhan puuhastelin ympäriinsä”, Emily sanoi.

”Se on tärkeää työtä, mitä teet. Ei puuhastelua”, Mihail sanoi.

Emily yritti edelleen vastustella, mutta Mihail sulki tämän halaukseen.

”Olet tärkeä ja haluan sinun tietävän sen”, Mihail sanoi.

”Sinäkin olet minulle tärkeä”, Emily sanoi.

”Etkä ole tärkeä vain minulle henkilökohtaisesti vaan olet tärkeä hallinnolleni ja kansalle”, Mihail sanoi.

”Kiitos, kun sanot sen ääneen”, Emily sanoi.

Mihail katsoi hymyillen Emilyä silmiin ja he suutelivat.

”Mistä halusit puhua?” Emily kysyi.

Mihail käänsi katseensa pois Emilystä ja irrottautui halauksesta astuakseen karttapöydän ääreen.

”Haluaisin kuulla sinulta neuvoa”, Mihail vastasi.

Emily käveli Mihailin vierelle karttapöydän ääreen.

”Puhuin näistä asioista jo aikaisemmin Sarnelin kanssa, kun hän sattui ilmaantumaan paikalle. Hän piti erityisen tärkeänä, että puhun sinun kanssasi”, Mihail sanoi.

Emily nyökkäsi.

”Olen hänen kanssaan täysin samaa mieltä. Minun olisi hyvä jakaa enemmän asioita ja erityisesti sinun kanssasi. Kaiken taakan kantaminen yksin ei tee kenellekään hyvää. Ei minullekaan”, Mihail sanoi.

”Se on aivan totta”, Emily sanoi.

Emily katseli karttoja.

”Mikä asia sinulla on päällimmäisenä mielessä?” Emily kysyi.

”Yritän keksiä eri vaihtoehtoja, miten voisin auttaa pohjoisessa olevaa armeijaa”, Mihail vastasi.

”Onko sinulla vaihtoehtoja?” Emily kysyi.

”Ei hyviä”, Mihail vastasi.

”Mitä ne huonot ovat?” Emily kysyi.

”Joko voin jättää heidät selviämään omillaan, lähettää joukkoja maata pitkin tai sitten kuolleestamanata itse muumioidun lohikäärmeen”, Mihail vastasi.

Ruhtinaan armeijat III

 Betula nana, osa 325

Mihail ja Sarnel olivat hiljaa. Hiljaisuutta rikkoi vain ulkoa kuuluva tuulen humina ja kaupungin äänet. Lopulta Mihail kyllästyi hiljaisuuteenkin ja tarttui lasiinsa.

”Haluatko juomista?” Mihail kysyi.

”Kiitos, on hyvä muistaa juoda tässä ilmastossa”, Sarnel vastasi.

Mihail käveli salin seinustassa olevan pöydän luokse, missä oli lisää laseja sekä juomakannu. Hän täydensi oman lasinsa ja täytti toisen lasin Sarnelille.

”Tämä on kyllä hyvää juomaa”, Sarnel sanoi.

”Minä en ole vielä ihan tottunut makuun”, Mihail sanoi.

Sarnel nyökkäsi. Sitten hiljaisuus laskeutui uudelleen saliin.

”Saanko kysyä vielä yhtä asiaa liittyen tuohon, mistä aikaisemmin keskustelimme?” Sarnel kysyi.

Mihail huokaisi, mutta myös nyökkäsi hyväksyvästi.

”Oletko puhunut Emilyn kanssa kuolleestamanauksesta ja kertonut miten lohikäärmeen manaus onnistui ensimmäisellä kerralla ja mitä aiot tehdä?”, Sarnel kysyi.

”En ole vielä, mutta aion”, Mihail vastasi.

”Hyvä. Toivon vielä, että yrität puhua hänen kanssaan mahdollisimman totuudenmukaisesti ja myös kuuntelet mitä hän sanoo. Jos joku välittää sinusta, niin ruhtinatar”, Sarnel sanoi.

”Tiedän”, Mihail sanoi.

Mihail laski lasinsa pöydälle.

”Lupaan puhua Emilyn kanssa. Jos hän ehtii, niin vielä tänään”, Mihail sanoi.

Sarnel nyökkäsi.

”Haluatko vielä puhua jostakin muusta?” Mihail kysyi.

”En tiedä varsinaisesti puhua, mutta sitä myös halusin kysyä, että voinko minä tehdä jotakin ollakseni sinulle avuksi”, Sarnel vastasi.

”Olethan sinä tehnyt paljonkin”, Mihail sanoi.

”Olen auttanut kaupungin rakennustöissä, mutta me molemmat tiedämme, että voin tehdä paljon enemmänkin kuin olla kantamassa tiiliä rakennustyömaalle. Minut voi lähettää riskialttiisiinkin tehtäviin, koska kyllä minä selviän niistä”, Sarne sanoi.

”En tiedä haluanko lähettää sinua kovinkaan riskialttiisiin tehtäviin”, Mihail sanoi.

Sarnel hymähti.

”Mistä lähtien sinä olet välittänyt minusta?” Sarnel kysyi.

Mihail naurahti, mutta ei vastannut.

”Jos haluat jotakin tehtävää, niin voit käydä tarkistamassa miten Reueliin ja Suuren keisarikunnan rajalle lähetetyt joukot pärjäävät ja samalla viedä heille varusteita sen mitä lentävän maton kanssa on mahdollista”, Mihail sanoi.

”Se sopii hyvin, arvon ruhtinas”, Sarnel sanoi.

Yksityiskohtien sopimisen jälkeen Sarnel poistui ja jätti Mihailin yksin. Ruhtinaalla oli edelleen edessään samat pohdinnat.

Ruhtinaan armeijat II

 Betula nana, osa 324

Mihailin henkivartijat päästivät Sarnelin sisään Mihailin työtiloihin. Demoni loi nopean silmäyksen karttapöydällä oleviin karttoihin.

”Mitä etsit?” Sarnel kysyi.

”En varsinaisesti mitään. Tai korkeintaan mahdollisia reittejä, joita pohjoisen armeija käyttää. Mutta se kaikki on vain arvailua”, Mihail vastasi.

”Suuren keisarikunnan ydinalueille on pitkä matka”, Sarnel sanoi.

”Liian pitkä”, Mihail sanoi.

”Ja siksi haluat kuolleestamanata lohikäärmeen”, Sarnel sanoi.

”Jos sinulla on parempia ideoita, niin niitä saa vapaasti esittää”, Mihail sanoi.

Sarnel ei jatkanut.

”Olen yrittänyt keksiä muuta, mutta sellaista ei taida olla”, Mihail sanoi.

”Niin, lentävä matto ei ole mikään tapa kuljettaa suurta sotajoukkoa”, Sarnel sanoi.

”Jos olisi, niin olisit sen kanssa jo matkalla kohti pohjoista”, Mihail sanoi.

”En epäile sitä”, Sarnel sanoi.

Sarnel tutki Suuren keisarikunnan karttaa tarkemmin.

”Oletko varma, että lohikäärmeen kuolleestamanauksen yrittäminen on järkevää?” Sarnel kysyi.

”En, mutta kuten sanottua, ei ole muita vaihtoehtoja. En suostu jättämään armeijaani pohjoiseen kuolemaan”, Mihail vastasi.

”Sinulla on muita armeijoita. Nekropoli on täynnä kuolleita, joista kuolleestamanata uusia”, Sarnel sanoi.

Mihail katsoi Sarnelia tarkkaavaisesti. Demoni vastasi Mihailin katseeseen.

”Miksi vastustat lohikäärmeen kuolleestamanaamista niin kovasti?” Mihail kysyi.

”Olen huolissani sinusta ja siitä, että seuraat mustaan kaapuun pukeutuneen miehen tahtoa välittämättä siitä, mihin se sinua vie”, Sarnel vastasi.

”Olen yllättynyt”, Mihail sanoi.

”Eivätkö demonit saa olla huolissaan muista?” Sarnel kysyi.

”Saavat, mutta ihmettelen vain mistä lähtien olet välittänyt siitä, miten teen asioita”, Mihail vastasi.

Sarnel naurahti.

”Olemme ehtineet kokea paljon yhdessä”, Sarnel sanoi.

”Se ei vastaa ihmettelyyni”, Mihail sanoi.

”Pohdin vain, että se voi olla riskialtista yrittää kuolleestamanata lohikäärmettä, kun se selvästi on jotakin muuta kuin ihmisten kuolleestamanaus. Ja samoin toivon, että tiedät mitä teet muutenkin”, Sarnel sanoi.

”Minä yritän vain suojella kansaani. En mitään muuta”, Mihail sanoi.

”Minä tarkoitan vain että…”, Sarnel sanoi.

Mihail ei kuitenkaan antanut Sarnelin sanoa loppuun mitä ikinä tämä oli sanomassa.

”Onko siinä sinusta jotakin väärää, että haluaa suojella niitä, jotka ovat minun johtajuuteeni uskoneet ja jotka tekevät sen eteen joka päivä töitä, tai niitä, jotka haluavat vain elää rauhassa?” Mihail kysyi.

Sarnel oli hetken hiljaa.

”Ei se tietenkään ole väärin”, Sarnel vastasi.

Ruhtinaan armeijat

 Betula nana, osa 323

Mihail katsoi edessään pöydillä olevia karttoja ja raportteja. Netronovalan kartta kuvasi myös lähiympäristöä ja näytti puolustukselle tärkeät asiat sekä tiet kaupunkiin ja sieltä pois. Laajempi Aegyzan kartta kuvasi koko aluetta ja sen tärkeimpiä kohteita. Erikseen oli kartta Netronovalan ja Suuren keisarikunnan välisestä varsin autiosta alueesta. Ja sitten Suuren keisarikunnan kartta, joka oli muita paljon suurempi, mutta silti kuvasi alueita hyvin karkeasti.

”Sinne on aivan liian pitkä matka”, Mihail sanoi.

Hän oli keskittynyt erityisesti matkaan Netronovalasta pohjoisen armeijan luokse. Vaikka hän miten yritti asiaa katsoa, oli lentäminen ainoa mahdollisuus ehtiä avuksi. Ja siihen oli hyvin rajallisesti mahdollisuuksia. Lentävän maton kyytiin mahtui hänen ja Sarnelin lisäksi vain muutamia sotilaita. Vaikka he kahdestaan jo voisivat muokata taistelun suuntaa eivät he voisi sitä yksin voittaa. Varsinkaan keskellä Suurta keisarikuntaa.

Mihail istui, otti pöydältä lasin ja joi. Juoma oli makeankitkerää. Jotakin perinteistä alueen alkuperäisten asukkaiden juomaa helpottamaan kuumina päivinä. Maku ei ollut sellainen, mihin Mihail olisi tottunut, mutta se toimi hyvin helteellä.

”Lohikäärmeen kuolleestamanaus on ainoa mahdollisuus”, Mihail sanoi.

Mihail laski lasin takaisin pöydälle.

”Muuten ei ole mahdollista päästä avuksi pohjoiseen. Matka on aivan liian pitkä ja kulku maata pitkin liian hidasta”, Mihail sanoi.

Mihail kääntyi pois karttapöydän äärestä ja käveli ikkunan luokse. Hän katseli linnan alapuolella levittäytyvää kaupunkia.

”Haluaisin vain taata meille kaikille hyvän elämän”, Mihail sanoi.

Liian myöhään Mihail huomasi, että Sarnel oli leijailemassa lentävällä matollaan ikkunan vieressä.

”Yksinkertaisetkin toiveet saattavat joskus olla vaikeita toteuttaa”, Sarnel sanoi.

”Mitä haluat?” Mihail kysyi.

”Ajattelin, että saattaisit kaivata juttuseuraa”, Sarnel sanoi.

Mihail huokaisi.

”Toivottavasti en kadu tätä myöhemmin, mutta tule sitten. Mutta käytä portaita ja ovea. En halua kenenkään kiipeilevän ikkunoissani”, Mihail sanoi.

Demoni nyökkäsi ja liiteli lentävällä matollaan kohti linnanpihaa. Mihail seurasi Sarnelia niin kauan kunnes tämä katosi kulman taakse. Sen jälkeen ruhtinaan katse siirtyi takaisin kaupunkiin.

”Ehkä se on hyvä keskustella asioista jonkun kanssa. Emily olisi varmaan parempi, mutta aloitetaan Sarnelin kanssa. Hänellä voi olla hyviä ajatuksia”, Mihail sanoi.

Mihail astui takaisin karttapöydän luokse.

Muumioitu lohikäärme IX

 Betula nana, osa 322

Mihailin henkivartijat etsivät käsiinsä muutaman Tammen seuraajan, jotka pienen vastustelun jälkeen johdattivat ruhtinaan mestarinsa luokse.

”Arvon ruhtinas, toivottavasti ymmärrätte, että mestarin täytyy toipua ja siinä voi mennä kauan”, Tammen seuraaja sanoi.

”Ymmärrän ja en halua hänestä mitään, mikä estäisi häntä toipumasta”, Mihail sanoi.

Tammen seuraajat nyökkäilivät ja selvästi vastahakoisina päästivät Mihailin Tammen huoneeseen.

Huoneessa oli hämärää. Ikkunoiden edessä oli paksut verhot, jotka estivät liian auringonvalon pääsyn tilaan. Huoneen ilma oli myös paksua, kun ilma ei kiertänyt ja tilassa oli useita Tammen seuraajia varmistamassa, että mestarillaan oli kaikki hyvin. Konttala ja Sarama olivät myös Tammen luona

”Jättäkää meidät kahden”, Mihail sanoi.

”Mutta arvon ruhtinas…”, Nickel sanoi.

Mihail ei antanut Saramalle mahdollisuutta sanoa lausettaan loppuun.

”Nyt”, Mihail sanoi.

Sarama yritti vielä sanoa jotakin, mutta Konttala tarttui tämän käteen ja veti pois. Muut Tammen seuraajat seurasivat Konttalan ja Saraman esimerkkiä ja pian Mihail oli huoneessa kahden Tammen kanssa.

Mihail huokaisi ja pyöritteli päätään. Hetken miettimisen jälkeen hän käveli Tammen sängyn luokse ja istui sen reunalle. Mihail ei kuitenkaan sanonut mitään. Hän vain istui.

Jossakin vaiheessa Tammi havahtui siihen, että Mihail istui sängyn laidalla.

”Antakaa anteeksi ruhtinas”, Nils sanoi.

”Mistä?” Mihail kysyi.

”Minä epäonnistuin”, Nils vastasi.

Tammi köhi.

”Saat anteeksi. En syytä sinua mistään”, Mihail sanoi.

”Kiitos, ruhtinas”, Nils sanoi.

Mihail mietti hetken ja jatkoi.

”Mutta meidän täytyy yrittää uudestaan. Minä tarvitsen sen lohikäärmeen kuolleestamanattuna. Tiedän sen”, Mihail sanoi.

Tammi yski.

”Te joudutte odottamaan pitkään, jotta minä olen takaisin siinä kunnossa, että voin kuvitellakaan yrittäväni uudestaan”, Nils sanoi.

”Ei sinun tarvitse toipua”, Mihail sanoi.

”Mitä tarkoitatte, ruhtinas?” Nils kysyi.

”Määrätkää seuraajanne aloittamaan valmistelut uudelleen. Minä teen sen tällä kertaa itse”, Mihail sanoi.

”Oletteko varma?” Nils kysyi.

”Olen”, Mihail sanoi.

Mihail nousi ylös.

”Toivottavasti toivutte pian ja valmistelut sujuvat hyvin. Odotan etenemisestä ilmoitusta linnassani”, Mihail sanoi.

Mihail lähti huoneesta ja päästi Tammen toipumaan.

Muumioitu lohikäärme VIII

 Betula nana, osa 321

Tammi ja hänen seuraajansa sinkoutuivat romahtaneen manauksen puskemana pois muumioituneen lohikäärmeen luota. Suurin voima kohdistui Tammeen, joka oli manauksen pääasiallinen suorittaja. Tämä lensi kauaksi ja iskeytyi lopulta suureen kivipaasiin, joka oli kuolleestamanausta varten raivatun alueen reunalla.

Konttala ja Sarama ryntäsivät Tammen luokse heti kun ymmärsivät mitä heidän mestarilleen oli tapahtunut.

”Mestari, oletko kunnossa?” Sarah kysyi.

Tammi kykeni vastaamaan ja verta yskimällä.

Sarama nousi ylös ja viittoi lähellä oleville muille Tammen seuraajille.

”Tuokaa paarit”, Nickel sanoi.

Korokkeellaan seisomaan noussut Mihail ei voinut uskoa tapahtunutta.

”Pitäisikö meidän mennä katsomaan miten Tammi voi?” Narsha kysyi.

”Luulen, että pitäisi”, Sarnel vastasi.

Kaksikko meni auttamaan Tammen siirtämisessä paareille ja hoidettavaksi. Mihail jäi tuijottamaan muumioitua lohikäärmettä, joka vastasi hänen katseensa nyt uhkaavammin kuin aikaisemmin.

Mihail ei tiennyt kuinka kauan hän oli ollut yksin ja vain tuijottanut lohikäärmettä tämän tyhjiin silmäkuoppiin. Tammi oli viety pois ja samoin kaikki tämän seuraajat olivat lähteneet. Vain Mihailin omat henkivartijat olivat jossakin kauempana seuraamassa ruhtinasta.

”Tämä ei käy”, Mihail sanoi.

Mihail laskeutui portaat alas korokkeelta ja käveli muumioituneen lohikäärmeen luokse. Hän katsoi yhä edelleen lohikäärmeen kallon tyhjiä silmäkuoppia.

”Minä tulen kuolleestamanaamaan sinut ja sinä tulet tottelemaan minua”, Mihail sanoi.

Mihail ei laskenut katsettaan kallosta.

”Kuuletko minua?” Mihail kysyi.

Mihail sai vastaukseksi vain kylmäävän hiljaisuuden.

Pitkän hiljaisuuden ja tuijottamisen jälkeen Mihail käänsi lohikäärmeelle selkänsä ja marssi pois. Hän halusi, että Tammen seuraajat aloittaisivat uudet valmistelut kuolleestamanausta varten. Uudella yrityksellä manausta ei suorittaisi Tammi vaan hän tekisi sen itse. Ja lohikäärme taittuisi hänen tahtoonsa. Tai sitten olisi tahdoton.

Mihail käveli henkivartijoidensa luokse.

”Mihin Tammi on viety?” Mihail kysyi.

”Omiin työtiloihinsa, arvon ruhtinas, niin uskoisin”, henkivartija vastasi.

”Etsikää hänet ja viekää minut hänen luokseen. Minä haluan, että hänen seuraajansa aloittavat työt uuden kuolleestamanauksen valmistelua varten”, Mihail sanoi.

”Entä jos sekin epäonnistuu?” Henkivartija kysyi.

”Ei se epäonnistu, kun minä teen sen itse”, Mihail vastasi.

Henkivartijat vilkaisivat toisiaan, mutta eivät sanoneet mitään. He tiesivät, että ruhtinaan päätä oli vaikeaa kääntää, kun hän oli jotakin päättänyt, eikä se ollut heidän tehtävänsä.

Muumioitu lohikäärme VII

 Betula nana, osa 320

Tammi katosi vielä pieneksi hetkeksi viimeisten hetkien valmistelua varten ja palasi sitten takaisin näkyviin. Tämä käveli muumioidun lohikäärmeen luokse ja varmisti, että kaikki seuraajat olivat oikeilla paikoillaan. Mihail, Sarnel ja Narsha seurasivat Tammen jokaista liikettä tarkkaavaisina. Tammi huomasi tämän.

”Nauttikaa vain olostanne rauhassa”, Nils sanoi.

”Yritämme parhaamme”, Mihail sanoi.

Mihail täytti lasinsa ja meni istumaan tuolille, joka oli peitetty taljalla. Sarnel seurasi rutinaan esimerkkiä. Narsha sen sijaan jäi seuraamaan Tammen liikkeitä.

Lopulta Tammi aloitti kuolleestamanauksen.

Ensin Tammi kokosi voimiaan ja sitten hän aloitti manauksen. Tammen seuraajat loitsivat perässä ja pyrkivät auttamaan Tammea niin paljon kuin pystyivät. Päävastuu oli kuitenkin Tammella, jonka voimilla koko manauksen piti käynnistyä.

Yksitellen muumioidun lohikäärmeen ympärille, ihoon, luihin ja käärinliinoihin piirretyt riimut alkoivat hohtaa. Samoin taikapiirit, joita oli piirretty riimujen ympärille, kehäksi koko lohikäärmeen ympärille sekä suojakehiksi jokaisen manaukseen osallistujan ympärille. Riimujen ja takapiirien hohde vahvistui ja nousi ylöspäin piirroksista. Lopulta piirroksista irtosi riimuja ja taikakehiä, jotka nousivat ilmaan piirrosten yläpuolelle.

Ilmassa hohtavia riimuja ja kehiä nousi piirroksista yhteensä kolme kappaletta tasavälein ja piirretyt riimut ja kehät muodostivat neljännen kerroksen.

”Onko kuolleestamanaus näyttänyt aina tältä?” Narsha kysyi.

”Tämä ei ole normaali kuolleestamanaus, mutta niin ei myöskään ole kuolleestamanauksen kohde”, Mihail vastasi.

”Tästä tulee mieleen ensimmäiset kuolleestamanaukset, joita teit Léostassa”, Sarnel sanoi.

Mihail sulki silmänsä ja näki sisarensa. Epäonnistuneen kuolleestamanauksen haava oli yhä syvä ja epäonnistuminen herätti Mihailissa yhä tuoretta suuttumusta. Hänen sormensa puristivat tuolin käsinojaa yhä kovemmin. Lopulta Mihail avasi silmänsä uudestaan ja keskittyi kuolleestamanauksen seuraamiseen.

”Älä muistuta minua niistä”, Mihail sanoi.

Sarnel kääntyi kohti Mihailia sanoakseen jotakin, mutta nähdessään tämän silmissä polttavan vihan hän tyytyi vain nyökkäämään. Narsha pysyi myös hiljaa.

Tammi jatkoi manausta ja valmistautui sen huippuun. Pian muumioitu lohikäärme heräisi toisen kerran elon tielle.

Sitten tapahtui jotakin, mitä ei ollut millään aikaisemmalla kuolleestamanauskerralla tapahtunut.

Ensin kuului vain matalaa jyrinää, joka kuului kuin jostakin syvältä maan sisältä. Ääni koveni ja muuttui epäluonnollisemmaksi. Sitten heidän eteensä ilmestyi kauan aikaa sitten kuolleen lohikäärmeen sielu.

”Minä olen ikuisessa levossani. Häivy, kuolevainen, äläkä palaa minua häiritsemään”, lohikäärme sanoi.

Lohikäärmeen ääni oli korviasärkevä ja useimmat Tammen seuraajat kaatuivat maahan sen voimasta. Myös Tammella ja Mihaililla oli siinä kestämistä. Tammen toinen jalka petti hänen allaan ja hän vajosi polvelle. Sarnel piti korvaansa, joka oli ollut manauksen suuntaan. Narsha reagoi loitsimalla suojaloitsun korokkeen ympärille.

Lohikäärmeen sielu katosi ja kuolleestamanaus romahti.

Muumioitu lohikäärme VI

 Betula nana, osa 319

Lopultakin valmistelut alkoivat olla valmiit. Tammi seuraajineen ja muumioitu lohikäärme olivat kaikki valmiita kuolleestamanausta varten. Suurinta heidän tekemäänsä kuolleestamanausta varten. Tammen seuraajat olivat silminnähden hermostuneita, kun Mihail saapui paikalle Sarnelin ja Narshan kanssa.

”Älkää näyttäkö noin säikähtäneiltä”, Mihail sanoi.

”Yritämme parhaamme, arvon ruhtinas”, Tammen seuraajat sanoivat.

Mihailista Tammen seuraajat näyttivät vain vielä enemmän poissa tolaltaan olevilta.

”Pyydän, arvon ruhtinas, älkää säikytelkö alaisiani enää enempää”, Nils sanoi.

Tammi oli ilmestynyt Mihailin vierelle. Tämä oli pukeutunut paljon juhlallisemmin kuin tavallisesti.

”Ovatko he niin säikkyjä tänään?” Mihail kysyi.

”Olemme kaikki. Näimme aamulla huonoja enteitä ja emme ole yrittäneet mitään vastaavaa aikaisemmin. Voimme vain toivoa, että enteet tarkoittivat jotakin muuta kuin mitä luulimme niiden tarkoittavan”, Nils vastasi.

Mihail nyökkäsi.

”En tiennyt, että seuraatte enteitä niin tarkkaan”, Mihail sanoi.

”Seuraamme monenlaisia asioita, arvon ruhtinas”, Nils sanoi.

Tammi kiinnitti huomionsa Mihailin vierellä seisoviin Sarneliin ja Narshaan.

”Toit mukanasi lisää yleisöä”, Nils sanoi.

”Sarnel ja Narsha halusivat nähdä kuolleestamanauksen, joten annoin heidän tulla mukaani. Toivottavasti se sopii”, Mihail sanoi.

”Se sopii hyvin minun puolestani”, Nils sanoi.

Mihail oli kuulevinaan Tammen äänessä epäröintiä.

Tammen seuraajat olivat rakentaneet Mihailille korokkeen, josta hän saattoi seurata kuolleestamanausta ja odotellessa nauttia virvokkeita. Tammi johdatti Mihailin, Sarnelin ja Narshan korokkeelle ja varmisti, että heillä oli kaikki hyvin ennen kuin lähti itse aloittamaan kuolleestamanauksen.

”Onko teillä varmasti kaikki mitä tarvitset täällä?” Nils kysyi.

”Enemmänkin kuin mitä tarvitsen, kiitos vain hyvistä järjestelyistä”, Mihail vastasi.

Tammi nyökkäsi ja vaikutti jo selvästi huojentuneelta.

”Entä onko muualta mitään uutisia?” Nils kysyi.

”Olemme saaneet Reuelin varmistettua ja sinne rakennetaan puolustusvarustuksia ja majoitustiloja sotilaita varten. Lisäksi reitti Suuren keisarikunnan rajalle saakka on varmistettu ja lähintä raja-aluetta seurataan. Olen lähettänyt lisää joukkoja, jotta Reuel on varmemmin hallussamme ja voimme valvoa vielä laajempaa aluetta Suuren keisarikunnan rajan tuntumassa”, Mihail vastasi.

”Kaikki sujuu siis juuri niin kuin olette suunnitelleetkin”, Nils sanoi.

”Kutakuinkin”, Mihail sanoi.

”Voimme siis aloittaa”, Nils sanoi.

”Sitä varten me olemme täällä”, Mihail sanoi.

Muumioitu lohikäärme V

 Betula nana, osa 318

Valmistelut suuren olennon kuolleestamanaamista varten kestivät kauan ja Mihail kävi yhä rauhattomammaksi valmisteluiden kestäessä. Hän halusi jo päästä auttamaan pohjoisessa olevaa armeijaa.

”Kuinka kauan valmistelut vielä kestävät?” Mihail kysyi.

”Ei enää kovinkaan kauan, arvon ruhtinas, niin yritän kuolleestamanata lohikäärmettä”, Nils vastasi.

”Aiot tehdä sen itse?” Mihail kysyi.

Tammi nyökkäsi.

”Pelkään, ettei seuraajieni voimat riitä näin suuren olennon kuolleestamanaamiseksi, joten katsoin sen parhaaksi”, Nils vastasi.

Mihail nyökkäsi.

”Se on varmasti hyvä ratkaisu. Tämä on asia, jossa emme voi epäonnistua”, Mihail sanoi.

”Arvon ruhtinas kasaa niskaani suuret paineet”, Nils sanoi.

”Toivottavasti en liian suuria, mutta riittävän suuret, että teet työn mahdollisimman nopeasti ja huolellisesti. Älä tuota minulle pettymystä tässä asiassa”, Mihail sanoi.

”Yritän parhaani, arvon ruhtinas”, Nils sanoi.

”Aion myös tulla itse seuraamaan kuolleestamanausta, joten haluan tietää hyvissä ajoin, milloin se tapahtuu”, Mihail sanoi.

”Pidän teidät kyllä tietoisena kaikesta kehityksestä asian suhteen. Tämän tason kuolleestamanaus vaatii valmistautumista myös itseltäni, joten ajankohta on hyvissä ajoin tiedossa”, Nils sanoi.

Mihail nyökkäsi. Hän käveli pitkin kävelysiltaa, jonka Tammen seuraajat olivat rakentaneet avuksi muumioidun lohikäärmeen kuolleestamanauksen valmisteluihin. Se toimi myös alustana, jolta Mihail ja Tammi saattoivat seurata töiden etenemistä.

”Onko muualta nekropolista löytynyt mitään?” Mihail kysyi.

”Ei mitään tallaista, jos sitä tarkoitat”, Nils vastasi.

”Entä muuta?” Mihail kysyi.

”Vain kauan sitten kuolleita ihmisiä”, Nils vastasi.

”Jatkakaa kuitenkin etsintöjä. Nekropolin kätköissä voi olla vaikka mitä”, Mihail sanoi.

”Tietenkin, arvon ruhtinas. Minäkin haluan selvittää kaikki menneiden aikojen salaisuudet. Sitä paitsi jo löydetyistä asioita on ollut meille paljon hyötyä”, Nils sanoi.

”Ehkä emme enää löydä mitään niin suurta kuin mitä olemme jo löytäneet”, Mihail sanoi.

Tammi nyökkäsi.

”Sellaisen varaan ei ainakaan kannata toiveitaan ripustaa”, Nils sanoi.

”Mutta jotakin voi löytyä kuitenkin”, Mihail sanoi.

”Aina sitä jotakin löytyy, kun jaksaa vain etsiä”, Nils sanoi.

Muumioitu lohikäärme IV

 Betula nana, osa 317

Mihail saapui nyt joka päivä seuraamaan, miten valmistelut muumioidun lohikäärmeen kuolleestamanaamiseksi etenivät. Ne Tammen seuraajat, jotka eivät voineet auttaa tässä valmistelussa, etsivät nekropolista uusia kohteita kuolleestamaukselle. Mihail tiesi, että tulevina kuukausina tultaisiin tarvitsemaan kaikki mahdolliset sotilaat, joten hän oli antanut tähän käskyn, johon myös Tammi suostui. Uusien sotilaiden etsintä oli aloitettu myös elävien joukossa, mutta siellä mahdollisuudet olivat eri tavalla rajalliset.

Tammi oli tuonut vakavan Mihailin seuraamaan muiden kuolleestamanausten valmisteluja. Ruhtinas seurasi toimia epätavallisen vakavana ja vaitonaisena.

”Mikä on huolenne, arvon ruhtinas?” Nils kysyi.

”Toivottavasti tästä ei tule uutta vastakkainasettelua elävien ja kuolleiden välille”, Mihail vastasi.

”Tarkoitatko kuolleestamanattujen määrän lisääntymistä?” Nils kysyi.

”Niin. Kuolleita on kohta paljon enemmän kuin eläviä”, Mihail vastasi.

”Kuolleilla on kuitenkin oma kaupunkinsa ja he pysyvät mielellään omissa oloissaan. Ainakin tähän saakka näin on ollut”, Nils sanoi.

”En tiedä onko sekään hyvä, että eristäydymme kahteen eri paikkaan. Meidän täytyy taistella yhdessä yhteisiä vihollisiamme vastaan. Emme saa löytää vihollisia omiemme joukosta. Tämä onnistuu parhaiten, kun olemme yksi yhtenäinen kaupunki. Ei, jos olemme kaksi eri kaupunkia”, Mihail sanoi.

”Viisaita sanoja”, Nils sanoi.

”Tuskin. Pikemminkin itsestään selviä”, Mihail sanoi.

Tammi katsoi ruhtinasta, joka näytti kireältä ja väsyneeltä.

”Olette liian ankara itsellenne”, Nils sanoi.

”Minä olen kansani tänne tuonut ja he ovat uskoneet minuun. Velvollisuuteni on pitää heidät myös elossa”, Mihail sanoi.

”Mutta ei sinun tarvitse sitä kaikkea vastuuta yksin kantaa”, Nils sanoi.

Mihail naurahti.

”Alat kuulostaa aivan Emilyltä”, Mihail sanoi.

Tammi naurahti.

”Otan tuon nöyrästi vastaan suurena kehuna”, Nils sanoi.

Mihail hymähti.

Tammi yritti pitää keskustelua liikkeellä ja ohjata sitä johonkin muuhun suuntaan.

”Joko olet lähettänyt joukkoja kohti pohjoista?” Nils kysyi.

”Olen lähettänyt osastoja varmistamaan Reuelin vapaakaupunkia ja reittiä sieltä eteenpäin kohti Suuren keisarikunnan rajaa”, Mihail vastasi.

”Reitti on hyvä pitää vapaana”, Nils sanoi.

”Osastot eivät kuitenkaan ole sellaisia, jotka kykenisivät edes hidastamaan Suuren keisarikunnan armeijoita, jos sellaiset työntyisivät kohti etelää. Mahdollisesti voimme saada viestin ennen armeijoiden saapumista”, Mihail sanoi.

”Mutta aikaa on vielä, arvon ruhtinas”, Nils sanoi.

”Toivon niin todella olevan”, Mihail sanoi.

Muumioitu lohikäärme III

 Betula nana, osa 316

Yö oli muuttunut aamuksi ennen kuin Tammi ja tämän seuraajat olivat ehtineet kertoa Mihailille kaiken tietämänsä pohjoisen tilanteesta. Vaikutti siltä, että Netronovalan armeija oli houkuteltu pohjoiseen sitä varten, että se voitaisiin tuhota siellä helposti, kun Suuren keisarikunnan armeijat olivat valmiiksi koossa Imperiumia vastaan käytävän sodan vuoksi.

Kun kaikki asiat oli käyty läpi, Tammen seuraajat jättivät ruhtinaan ja Tammen kahdestaan keskustelemaan.

”Mitä ajattelet, arvon ruhtinas?” Nils kysyi.

Mihail halusi aikaa ajatella kuulemiaan ajatuksia.

”Mitä luulet minun ajattelevan?” Mihail kysyi.

”Minun ajatukseni ovat toissijaisia tässä tilanteessa. Siksi kysyn sinun ajatuksiasi”, Nils vastasi.

Mihail huokaisi. Hän nousi ylös tuolilta, jolla oli istunut pääosan aamuyöstä ja käveli ikkunalle katsomaan aamuauringossa paistattelevaa nekropolia. Mihail olisi halunnut nauttia vain näköalan kauneudesta. Nyt ei kuitenkaan ollut oikea hetki sille.

”Tämä on painajainen”, Mihail sanoi.

Tammi nyökkäsi.

”En keksi paljoakaan huonompaa tilannetta, mihin voisin tätä verrata”, Nils sanoi.

”Se varmaan olisi huonompi tilanne, jos Suuren keisarikunnan armeijat olisivat täällä”, Mihail sanoi.

”Niin. Onneksi emme ole siinä tilanteessa kuitenkaan”, Nils sanoi.

”Mutta voimme olla pian, jos emme saa ratkaistua tätä tilannetta niin, että se rajaa sodan Netronovalan ulkopuolelle”, Mihail sanoi.

Tammi aavisti pahaa ruhtinaan sanoissa.

”Mitä tarkoitat?” Nils kysyi.

”Meidän täytyy pitää taistelu Suuren keisarikunnan alueella”, Mihail vastasi.

”Mutta miten voimme tehdä sen?” Nils kysyi.

”Meidän täytyy lähettää uusia joukkoja kohti pohjoista ja Suuren keisarikunnan rajaa varmistamaan, että siltä suunnalta ei tule hyökkäystä ja pitämään raja-aluetta hallussa”, Mihail vastasi.

Mihail oli hetken hiljaa ennen kuin jatkoi.

”Ja meidän täytyy kuolleestamanata se lohikäärme, jota esittelit minulle aikaisemmin”, Mihail sanoi.

”Oletko varma, arvon ruhtinas?” Nils kysyi.

”Olen. Sen avulla voimme muuttaa taistelujen kulkua kaukana pohjoisessa, jos pohjoisen armeija pystyy pitämään puoliaan riittävän kauan”, Mihail vastasi.

Tammi nyökkäsi.

”Kiirehdin valmisteluja”, Nils sanoi.

”Toivottavasti ne ovat valmiit mahdollisimman pian. Meillä on kiire. Armeijamme ei pysty puolustautumaan loputtomiin keskellä Suurta keisarikuntaa”, Mihail sanoi.

Taikapeili V

 Betula nana, osa 315

Mihail ratsasti kohti nekropolia niin nopeasti kuin hänen hevosen jaksoi laukata. Hänen vartijoillaan oli vaikeuksia pysyä hänen tahdissaan. Osasyynä vartijoiden hitauteen saattoi olla järkytys uutisesta, että pohjoinen armeija oli joutunut pulaan ja edessä olisi täysi sota Suurta keisarikuntaa vastaan. Se oli sota, jota kukaan Netronovalassa ei halunnut. Vihollinen oli aivan liian suuri.

Nils Tammi oli lähettänyt seuraajiaan valaisemaan Mihailin tietä kohti Nilsin työtiloja. Seuraajat kertoivat, että heidän mestarinsa odotti taikapeilin luona. Yhteys pohjoiseen oli auki, mutta ei ollut varmaa kuinka pitkään se pysyisi auki. Pohjoisessa oleva armeija valmisteli lähtöään kohti etelää. Mihail kiristi otettaan ohjaksista ja piiskasi hevostaan eteenpäin.

Lopulta Mihail pääsi nekropolissa olevien Nils Tammen työtilojen luokse. Tammi oli häntä vastassa pihassa.

”Arvon ruhtinas, toivoisin tapaavamme paremmalla hetkellä”, Nils sanoi.

”Toivon samaa”, Mihail sanoi.

Mihail laskeutui alas hevosensa selästä ja ojensi ohjakset Tammen seuraajalle, joka tuli noutamaan ruhtinaan hevosta. Mihail jätti hevosen Tammen seuraajien huoleksi.

”Onko yhteys pohjoiseen auki?” Mihail kysyi.

”Oli vielä äsken, mutta mennään katsomaan”, Nils vastasi.

Tammi johdatti Mihailin sisään työtiloihinsa ja taikapeilin luokse. Mihail ei malttanut odottaa peilille saakka, vaan kysyi Tammelta lisää tilanteesta.

”Oletko puhunut Edkarin kanssa?” Mihail kysyi.

”Olen keskustellut kenraali Netronovan kanssa usean tunnin ajan tilanteesta. Olen saattanut tarjota hänelle vain neuvojani tässä vaikeassa tilanteessa. Suuren keisarikunnan petos näyttää olleen täydellinen”, Nils vastasi.

”Haluan tietää kaiken”, Mihail sanoi.

”Tietenkin, arvon ruhtinas, mutta katsotaan ensin, onko meillä vielä yhteys olemassa, jolloin voit saada suoraan ensikädentietoa”, Nils vastasi.

Mihail nyökkäsi.

He nousivat viimeiset portaat ja astuivat saliin, jossa taikapeili oli.

”Onko yhteys vielä toiminnassa?” Nils kysyi.

”Mestari, olen pahoillani”, peilin luona oleva Tammen seuraaja vastasi.

”Miksi yhteys ei ole enää auki?” Mihail kysyi.

”Arvon ruhtinas, toisella puolella olevien seuraajien täytyi ryhtyä pakkaamaan tavaroita lähtöä varten. Kenraali Netronova on määrännyt koko armeijan lähtemään kohti etelää mahdollisimman pian. Kirjasimme kuitenkin ylös viimeiset tiedot, jotka he antoivat, jotta te saatte tuoreimman mahdollisen tiedon”, Tammen seuraaja vastasi.

Mihail oli pettynyt. Hän olisi halunnut keskustella tilanteesta suoraan Edkarin kanssa.

”Kertokaa kaikki”, Mihail sanoi.

Taikapeili IV

 Betula nana, osa 314

Mihail heräsi oven koputukseen. Koputus oli hätäinen ja Mihail oli kuullut sen jo useaan kertaan unensa läpi. Koputus kuului taas uudelleen ja Emily käännähti äänestä. Mihail hapuili itsensä istumaan sängyn laidalle.

”Sisään. Olen hereillä”, Mihail sanoi.

Henkivartija avasi makuusalin oven varovaisesti. Emily oli yhä unessa Mihailin vierellä.

”Pahoitteluni, arvon ruhtinas, että herätän teidät tähän aikaan”, vartija sanoi.

”Toivottavasti sinulla on siihen hyvä syy”, Mihail sanoi.

”Kyllä, herra ruhtinas. Nils Tammi on lähettänyt kiireellisen viestin”, vartija sanoi.

”Mitä koskien?” Mihail kysyi.

”En tiedä. Lähetti odottaa työsalissanne. Hän olisi halunnut tulla itse herättämään teidät, mutta en voinut sallia sitä. Hän suostui sanomaan vain sen, että asia on äärimmäisen kiireellinen ja että jotakin sellaista on sattunut, joka vaatii välitöntä huomiotanne”, vartija vastasi.

Mihail huokaisi ja katsoi Emilyä, joka käännähti unissaan. Mihail suuteli Emilyä otsalle ja nousi sitten vuoteesta. Mihail pukeutui ja astui ulos makuusalista vilkaistuaan vielä kerran nukkuvaa Emilyä.

”Jonkun täytyy jäädä tänne vastaamaan Emilyn kysymyksiin. Hänellä niitä varmasti on, kun hän herää ja minä en olekaan vieressä”, Mihail sanoi.

”Me jäämme tähän oven taakse ja kerron teidän menostanne myös kamarineidoille, jos he saapuvat ennen teitä”, vartija sanoi.

Mihail huomasi, että hänet herättäneen vartijan lisäksi oven takana oli myös ne kaksi vartijaa, jotka sinne kuuluivatkin.

”Eiköhän kaksi vartijaa riitä. Te voitte kertoa Emilylle, että olen lähtenyt huolehtimaan kiireellisestä viestistä”, Mihail sanoi.

”Kyllä, arvon ruhtinas”, toinen vartijoista sanoi.

”Tule sinä mukaani katsomaan sitä lähettiä”, Mihail sanoi.

Vartija nyökkäsi ja lähti seuraamaan Mihailia tämän työsaliin.

Työsalissa odotti Nils Tammen seuraaja, jolla oli kädessään sinetöity viestirulla. Lähetti kumarsi heti, kun näki Mihailin. Mihail näki lähetistä heti, että nyt oli tapahtunut jotakin kammottavaa. Kukaan lähetti ei halunnut olla toimittamassa sellaista viestiä.

”Arvon ruhtinas, pahoittelut tästä myöhäisestä ajankohdasta. Hyvä, että kuitenkin pääsit ottamaan minut vastaan. Mestarilla on kiireellinen viesti teille”, lähetti sanoi.

”On varsin erikoista, että Nils lähettää viestin keskellä yötä”, Mihail sanoi.

”Arvon ruhtinas, nyt on kyseessä erikoistapaus ja erittäin kiireellinen sellainen. Toivon, että voisin olla toimittamassa teille toisenlaista viestiä toisenlaisena ajankohtana”, lähetti sanoi.

Lähetti ojensi viestirullan Mihailille, joka aukaisi sinetin ja rullan. Itse viesti oli lyhyt. Siinä Nils kertoi pohjoiseen armeijaan ja Suureen keisarikuntaan liittyneiden pelkojen toteutuneen ja samalla hän pyysi Mihailia tulemaan nekropoliin niin pian kuin mahdollista. Siellä Mihail saisi kuulla asiasta lisää.

Mihail kääntyi vartijansa puoleen.

”Valmistelkaa hevoseni”, Mihail sanoi.

”Kyllä, arvon ruhtinas”, vartija sanoi.

”Valmistautukaa myös siihen, että koko armeijamme täytyy hälyttää valmistautumaan sotaan. Pohjoiseen lähtenyt armeija ilmeisesti tarvitsee apua enkä aio jättää sotilaitani yksin”, Mihail sanoi.

”Arvon ruhtinas, mitä joukkoja valmistautumiskäsky koskee?” Vartija kysyi.

”Kaikkia joukkoja, joiden vain on mahdollista valmistautua. Jos Suuri keisarikunta haluaa sotaa, he saavat sodan”, Mihail vastasi.

Seuraavat askeleet Fagalesissa

Fantasiamaailma Fagalesiin sijoittuva jatkokertomukseni on taas saavuttanut uuden vaiheen. Sivupolkuna toiminut tarina Betula pubescens on viime viikolla julkaistulla osallaan päättynyt ja seuraavaksi palataan alkuperäiseen tarinaan Betulaan nanaan. Betula nanan taas on tarkoitus kääntyä pikkuhiljaa kohti omaa päätöstään. Siinä varmaan menee myös oma aikansa. Tarkkoja suunnitelmia en ole tehnyt, mutta tarinan pääkaari on tiedossa.

Vaikka joskus Betula nana loppuisikin, niin Fagales ei tule kokonaan jäämään silloinkaan. Tarinaa on kerrottavaksi vielä eteenpäin, menneitä kertomattomia tapahtumia riittää historian täydeltä ja kuluvissakin tapahtumissa on kerrottavaa useasta näkökulmasta.

Betula pubescens toimi siis välitarinana sijoittuen samaan maailmaan Betula nanan kanssa, mutta eri paikkoihin sijoittuen ja keskittyen eri hahmoihin kuin päätarina. Jotakin vastaavaa, mutta taas hieman erilaisesta näkökulmasta, voisi olla kiinnostavaa kirjoittaa enemmän.

Seuraavaksi kuitenkin Betula nana loppuun.

Toivoa taivaalta? II

 Betula pubescens, osa 231

Muutaman päivän sisään netronovalalaiset oli pakotettu vetäytymään yläkaupungissa joko keskuslinnaan tai portin ympäristöön. Joitakin pieniä osastoja oli myös jäänyt mottiin tai piileskelemään muualle, mutta näillä ei ollut merkittävää merkitystä taistelun ison kuvan kannalta. Suuren keisarikunnan armeija keskittyi piirittämään keskuslinnaa ja porttialuetta.

Kenraali Netronova oli noussut keskuslinnan korkeimpaan torniin yhdessä kapteeni Suomaksen kanssa tarkastelemaan tilannetta.

”Portin puolustus pitää vielä”, Solkar sanoi.

”Toistaiseksi”, Edkar sanoi.

”He voivat puolustautua lähes yhtä pitkään kuin mekin”, Solkar sanoi.

”Mutta emme mekään kestä loputtomiin täyttä piiritystä”, Edkar sanoi.

Kenraali katseli linnan ympärillä liikkuvia Suuren keisarikunnan armeijan joukkoja. Yläkaupunki näytti kuin muurahaispesältä, jota oli sohaistu.

”Mitä toivoa meillä on?” Edkar kysyi.

”Aina on toivoa, herra kenraali”, Solkar vastasi.

”Olet aina optimisti”, Edkar sanoi.

”Jonkun täytyy olla”, Solkar sanoi.

”Mistä saat tuon kaiken uskon siihen, että voimme vielä kääntää tämän tilanteen paremmaksi?” Edkar kysyi.

Suomas kohautti olkapäitään ja käänsi katseensa kohti taivasta.

”Ehkä tuolta”, Solkar vastasi.

Kenraali käänsi myös katseensa kohti taivasta.

”En tiedä miten paljon tuolta on toivoa meille luvassa”, Edkar sanoi.

”Ehkä ei mitään konkreettista apua, mutta toivo ei olekaan välttämättä mitään konkreettista. Se on uskoa siihen, että asiat kääntyvät vielä hyväksi”, Solkar sanoi.

Kenraali hymähti ja kääntyi pois ikkunalta. Suomas sen sijaan jäi katselemaan poutapilviä, jotka pikkuhiljaa lipuivat taivaan poikki.

Sitten pilven takaa ilmestyi jokin musta piste.

”Kenraali, näettekö tekin tuon?” Solkar kysyi.

Suomas osoitti pilven reunaa. Jo varsin turhautunut kenraali tuli takaisin ikkunalle ja katsoi Suomaksen osoittamaan suuntaan.

”Näenkö minkä?” Edkar kysyi.

Sitten kenraali näki sen. Ensin se näytti linnulta, mutta sitten hän tajusi sen olevan liian kaukana. Se oli jotakin isompaa.

”Mikä se on?” Edkar kysyi.

”En tiedä”, Solkar vastasi.

Sitten he kuulivat karjaisun, joka kiisi läpi poutaisen taivaan ja sai taistelun kaupungissa pysähtymään.

Toivoa taivaalta?

 Betula pubescens, osa 230

Suuren keisarikunnan armeijan suurhyökkäys yläkaupunkiin oli käynnistynyt. Suuren keisarikunnan armeija oli kasannut nopeasti kaikki liikenevät voimat keskikaupunkiin yläkaupungin muurin läheisyyteen ja sysännyt sitten kaikki joukot kerralla hyökkäykseen. Netronovalalaisten puolustajien kohtaamaa ylivoima oli murskaava. Heti hyökkäyksen alkaessa kapteenien Kallaksen ja Suomaksen oli pakko määrätä muurilta irti olevat osastot heikoimpien kohtien puolustamiseen. Se ei kuitenkaan riittänyt.

Ylivoiman edessä yläkaupungin puolustus murtui useista kohdista. Vaikka kenraali Netronova määräsi myös kaikkein tuoreimmat kuolleistamanatut taisteluun, ei murtumia saatu paikattua. Suuren keisarikunnan armeija pääsi yläkaupunkiin. Murtumakohdat olivat kuitenkin hyökkääjien kannalta hankalissa kohdissa, joten sillanpäät yläkaupungin puolella kasvoivat hitaasti. Ne kuitenkin kasvoivat vääjäämättömästi ja netronovalalaisten oli vetäydyttävä kohti keskuslinnaa ja yläkaupunginmuurin porttia.

Kapteenit olivat olleet molemmat vielä yläkaupungin portilla johtamassa taisteluita. Viimeiset hetket siirtyä turvallisesti kaupungin päälinnaan alkoivat olla käsillä.

”Oletko varma, että jäät tänne?” Solkar kysyi.

”Jonkun on jäätävä johtamaan taistelua tällekin puolelle”, Venir vastasi.

”Muista, että sinun täytyy irrottaa joukot riittävän aikaisin, jotta pääsette keskuslinnaan. Muuten jäätte tänne mottiin”, Solkar sanoi.

Kallas nyökkäsi, mutta ei sanonut mitään.

”Vai aiotko jäädä tänne?” Solkar kysyi.

Kallas ei heti vastannut. Ennen kuin tämä lopulta vastasi, Suomas alkoi arvata mikä vastaus olisi.

”Olemme motissa joka tapauksessa. Ehkä ei olisikaan täysin huono ajatus, jos olemme kahdessa paikassa. Ainakaan vihollisella ei olisi mahdollisuus keskittyä vain yhden kohdan näännyttämiseen”, Venir vastasi.

Suomas nyökkäsi eikä yrittänyt millään tavalla kyseenalaistaa Kallaksen sanomisia. Hän tiesi, että hänen ystävänsä oli päättänyt jäädä sotilaidensa kanssa saarroksiin heikommin varusteltuun linnoitukseen.

”Et sitten kuole”, Solkar sanoi.

”Ei ole tarkoitus”, Venir sanoi.

”Olen menettänyt aivan liian monta ystävää tämän retken aikana”, Solkar sanoi.

”Me kaikki olemme”, Venir sanoi.

Suomas halasi ystäväänsä ja hyvästien jälkeen lähti kohti keskuslinnaa. Kallas katseli ikkunasta Suomaksen ratsastusta linnoitusten ympäröimän pihan poikki.

”Toivottavasti vielä tapaamme, ystävä”, Venir sanoi.

Sitten kapteeni palasi karttojen ja muistiinpanojen ääreen. Hän toivoi, että myös porttialueelle vetäytyisi riittävästi joukkoja, vaikka ensisijainen vetäytymissuunta joukoille olikin kohti keskuslinnaa. Joka tapauksessa hän ja portille vetäytyneet puolustaisivat linnoitteita viimeiseen saakka. Muuta ei enää ollut tehtävissä. Kapteeni Kallas oli hyväksynyt sen tosiasian, että taistelu Gyllenburhista päättyisi heidän kannaltaan katkeraan loppuun. Enää tuli saattaa tuo taistelu loppuunsa.

Vieraat torvet III

 Betula pubescens, osa 229

Kenraalin ja kapteenien oletus kävi toteen ja Suuren keisarikunnan armeijan hyökkäys yläkaupunkia vastaan kiihtyi seuraavien päivien aikana. Enää tarkoitus ei ollut vain näännyttää kaupunkia, vaan nyt piirittäjät pyrkivät myös pääsemään sisään kaupunginosaan. Vielä kyse ei kuitenkaan ollut suuremmasta hyökkäyksestä ja netronovalalaiset saivat Suuren keisarikunnan armeijan yritykset torjuttua.

Valmistautumista toisenlaiseen hyökkäykseen oli kuitenkin näköpiirissä ja kapteenit olivat pohtimassa tilannetta.

”Tämä ei näytä hyvältä”, Solkar sanoi.

Suomaksen edessä pöydällä levittäytyi kartta, joka kuvasi kaupunkia ja sitä ympäröivää aluetta. Kartalle oli asetettu nappuloita kuvastamaan eri osapuolten joukkoja. Suuren keisarikunnan nappulat keskittyivät keskikaupunkiin yläkaupungin muurin lähelle sekä kaupunkia ympäröivän tasangon pohjoisosalle. Muuallakin oli Suuren keisarikunnan joukkoja, mutta selvin keskittymä oli keskikaupungissa.

”He valmistautuvat täyteen hyökkäykseen”, Venir sanoi.

”Kuinka kauan kestämme sellaista?” Solkar kysyi.

Kallas pudisti päätään ja ei vastannut heti. Hän ei halunnut sanoa asiaa ääneen.

”En tiedä. Emme välttämättä kovinkaan kauaa”, Venir vastasi.

”Pitäisikö meidän aloittaa valmistelut sitä varten, että jos meidän täytyy vetäytyä keskuslinnaan?” Solkar kysyi.

Suomas osoitti kartasta yläkaupungissa olevaa linnaa.

”En tiedä kannattaako täysiä valmisteluja aloittaa, mutta hyvähän siihenkin vaihtoehtoon on jollakin tavalla valmistautua”, Venir vastasi.

”Entä muurin porttialue?” Solkar kysyi.

Suomas siirsi kätensä osoittamaan yläkaupungin muurin pääporttia, jota netronovalalaiset olivat linnoittaneet siitä saakka, kun olivat saaneet portin ympäristöineen hallintaansa.

”Sen hylkääminen ei tosiaankaan tunnu järkevältä ajatukselta, vaikka toisaalta en tiedä onko järkevää puolustaa kahta erillistä saareketta”, Venir vastasi.

”Jos yläkaupungin puolustus murtuu yllättävästi, niin se voi tarjota mahdollisuuden vetäytyä hallitusti kahteen eri paikkaan”, Solkar sanoi.

”Niin, portti on melko todennäköisesti sellainen kohti muurista, jonka puolustus ei murru. Linnoitukset ovat niin vahvoja ja monikerroksisia, että porttialuetta on vaikea valloittaa väkivoimin, vaikka hyökkääjä olisi päässyt yläkaupunkiin ja itse portista läpi”, Venir sanoi.

”Olkoon kahteen paikkaan vetäytyminen sitten varasuunnitelma”, Solkar sanoi.

Kallas nyökkäsi, vaikka hän ei pitänytkään ajatusta hyvänä. Hyviä vaihtoehtoja oli kuitenkin tarjolla rajallisesti.

”Ehkä nyt tähän tilanteeseen vetäytymisvalmisteluksi riittää se, että jokaisen osaston johtajan täytyy olla vähintään itse tietoinen siitä, mitä kautta pystyy vetäytymään osastonsa kanssa. Ensisijaisesti vetäytyminen tulee tehdä keskuslinnaan, mutta sen tien ollessa estetty, toissijaisesti porttialueelle”, Venir sanoi.

”Se on hyvä alku ja vähintä, mikä on hyvä olla valmiina tiedossa”, Solkar sanoi.

”Sitten meidän täytyy suunnitella, miten puolustaudumme tulevaa suurhyökkäystä vastaan”, Venir sanoi.

Suomas nyökkäsi. Kapteenit kumartuivat kartan ääreen ja yrittivät tunnistaa yläkaupunkia ympäröivän muurin heikoimpia kohtia. Näiden kohtien puolustamiseksi varattiin enemmän joukkoja sen mukaan, mitä oli saatavilla. Kovinkaan paljoa kapteeneilla ei kuitenkaan ollut tehtävissä taisteluiden aikana.

Vieraat torvet II

 Betula pubescens, osa 228

Kenraali Netronova oli kutsunut kapteenit luokseen neuvottelemaan seuraavista siirroista kaupungin puolustamisessa ja miten vieraat torvet vaikuttaisivat siihen. Kun kapteenit saapuivat keskuslinnan saliin, kenraali oli istumassa suuren pöydän ääressä, jonka päälle oli levitetty kaupungin ja lähialueen karttoja. Kenraali oli tutkimassa karttaa, joka kuvasi kaupunkia ja sitä ympäröiviä tasankoa ja vuoristoa.

”Herra kenraali, pyysitte meidät paikalle”, Solkar sanoi.

”Istukaa, olkaa hyvät”, Edkar sanoi.

Kapteenit istuivat tuoleille, jotka oli asetettu karttapöydän luokse.

”Oletteko saaneet mitään tiedustelutietoa keitä vieraiden torvien käyttäjät voisivat olla?” Edkar kysyi.

”Emme mitään. Yläkaupungin muureilta on liian pitkä matka tasangon pohjoislaidalle, jotta voisimme nähdä, keitä sinne on saapunut. Totesimme myös, että olisi liian riskialtista lähettää tiedustelijoita ottamaan asiasta selvää”, Solkar vastasi.

”Onko teillä sitten mitään arvauksia keitä he voisivat olla?” Edkar kysyi.

Kapteenit pudistelivat päätään.

”Ainoa, joka voisi käydä millään tavalla järkeen, olisi, että ne olisivat Imperiumin armeijan torvia, mutta se on aika kaukaa haettua”, Venir sanoi.

”Se on hyvin kaukaa haettua. En usko siihen vaihtoehtoon”, Edkar sanoi.

”Emme mekään pidä sitä todennäköisenä vaihtoehtona”, Solkar sanoi.

”Torvet saattavat hyvin olla vain jonkin Suuren keisarikunnan kaupungin tai ruhtinaan torvia, jotka eroavat muista”, Edkar sanoi.

Kapteeni Kallas nousi ylös ja osoitti kenraalin edessä olevasta kartasta kaupungin pohjoispuolella olevaa tasangon osaa.

”Suuren keisarikunnan armeijan uudelleenryhmittäytyminen täällä viittaisi siihen, että kyseessä ei ole jokin uusi Suuren keisarikunnan osasto”, Venir sanoi.

”Joka tapauksessa. Vaikka pohjoisesta olisi hyökännyt Suuren keisarikunnan vihollisia, niin meitä se tuskin auttaa”, Edkar sanoi.

Kapteenit nyökkäilivät ja Kallas istuutui takaisin tuolilleen.

”Vaikka emme tietäisi keitä he ovat, niin voimme pohtia miten uusi tilanne vaikuttaa meihin”, Edkar sanoi.

”Olemme käyneet läpi kahta vaihtoehtoa. Joko hyökkäys kaupunkia kohti rauhoittuu, kun Suuren keisarikunnan armeija pyrkii vastaamaan uuteen uhkaan pohjoisessa”, Venir sanoi.

”Tai sitten?” Edkar kysyi.

”Tai sitten hyökkäys kiihtyy, kun Suuren keisarikunnan armeija pyrkii ratkaisemaan tämän taistelun hyväkseen ennen kuin taistelu tasangon pohjoislaidalla pääsee täyteen vauhtiin ja he voisivat välttää taistelemisen kahdella rintalamalla samaan aikaan”, Venir sanoi.

Kenraali mietti hetken ennen kuin jatkoi.

”Itse tekisi ainakin niin, että pyrkisin saamaan kaupungin hallintaan ennen kuin toinen taistelu on täydessä vauhdissa. Meille voi tulla eteemme vaikeat päivät. Meidän täytyy varustautua siihen, että Suuren keisarikunnan armeija pyrkii saamaan aikaan murron Yläkaupungin muurissa. Se meidän täytyy estää”, Edkar sanoi.

”Yritämme parhaamme”, Solkar sanoi.

”Vahvistamme muurin puolustusta ja perustamme ylimääräisiä osastoja, jotka voivat siirtyä sinne, missä apua kaivataan”, Venir sanoi.

”Toivottavasti teillä on riittävästi sotilaita kaikkeen”, Edkar sanoi.

”Ei oikeastaan ole, mutta käytämme tehokkaasti niitä, joita meillä on”, Venir sanoi.

Vieraat torvet

 Betula pubescens, osa 227

Taistelu Gyllenburhista jatkui kaupungin kärsiessä siitä yhä enemmän. Saarto alkoi kuitenkin yhä jatkuessaan purra myös netronovalalaisiin, jotka eivät voineet tehdä paljoa muuta kuin kestää yhä jatkuvaa piiritystä. Satunnaiset pienet hyökkäykset yläkaupungin muurin ulkopuolelle kävivät yhä harvinaisemmiksi ja tulokseltaan laihemmiksi. Lopulta ne lopetettiin kokonaan, koska niiden nähtiin kuluttavan enemmän netronovalalaisten voimia kuin Suuren keisarikunnan armeijan voimia. Näin netronovalalaiset keskittyvät vain puolustautumaan parhaansa mukaan.

Pitenevä piiritys kävi aikaa myöten yhä hankalammaksi puolustajille. Piiritysrengas oli tiukka, joten mahdollisuuksia hankkia tarvikkeita ulkoa ei ollut. Aika oli selvästi piirittäjien puolella. Netronovalalaisilla ei kuitenkaan ollut käsissään mitään sellaista, jolla he olisivat voineet kääntää taistelun suuntaa.

Eräänä taisteluun valkeavana päivänä netronovalalaiset vartijat kuulivat yllätyksekseen itselleen täysin vieraita torvia. Torvien ääni kuului pohjoisesta Gyllenlaesin pohjoispuolelta ja niiden soittajia ei pystytty kaupungista saakka näkemään.

Kapteenit olivat tulleet yläkaupungin muurin pohjoisimpaan torniin seuraamaan tilannetta. Vieraiden torvien äänet kuuluivat enää satunnaisesti, mutta niiden aiheuttama muutos Suuren keisarikunnan Gyllenlaesissa olevassa armeijassa oli selvästi nähtävissä heillekin. Armeija oli selvästi muuttanut järjestäytymistään ja taisteluosastoja siirtyi kohti tasangon pohjoislaitaa. Puolestaan armeijan huolto ja muut itse taisteluun osallistumattomat osat siirtyivät kohti tasangon keskiosaa ja kaupungin itäpuolelle.

”Kenen torvia luulet noiden olevan?” Solkar kysyi.

”En osaa sanoa. En tunnista ääntä”, Venir vastasi.

Suomas piti tauon ennen seuraavaa kysymystä.

”Luuletko heidän tulleen auttamaan meitä?” Solkar kysyi.

”Toivon niin, mutta jotenkin minusta tuntuu, että ei”, Venir vastasi.

”Selvästi ne eivät kuitenkaan ole Suuren keisarikunnan ystävien torvia”, Solkar sanoi.

”Niin”, Venir sanoi.

Kapteenit yrittivät pohtia muuttunutta tilannetta ja mitä se merkitsi kaupungin puolustamisen kannalta.

”En keksi muuta kuin että ne olisivat Imperiumin armeijan torvia, mutta mitä heidän joukkonsa tekisivät täällä”, Venir sanoi.

”En minäkään usko, että ne voivat olla heidän joukkojaan. Olemme aivan liian kaukana etelässä, että he voisivat lähettää armeijan näin kauaksi”, Solkar sanoi.

”Hyvä kysymys onkin, että keitä muita ne voivat olla”, Venir sanoi.

”Voimmeko mitenkään tietää varmaksi?” Solkar kysyi.

”Vain lähettämällä tiedustelijaryhmän vuorten kautta katsomaan, mutta siinä menisi aivan liian kauan”, Venir sanoi.

”Ja emme voisi olla varmoja pääsisivätkö tiedustelijat enää takaisin. Vuoret ovat vaarallisia ja en laittaisi tietojen saamista niiden varaan”, Solkar sanoi.

Kallas nyökkäsi.

”Ehkä on siis parempi vain antaa asian olla toistaiseksi. Jos asia koskettaa meitä, tavalla tai toisella, niin saamme kyllä lopulta tietää keitä torvien omistajat ovat”, Venir sanoi.

”Se on varmaan paras, mitä voimme nyt tehdä”, Solkar sanoi.

Kaupunki myrskyn silmässä VII

 Betula pubescens, osa 226

Taistelu Gyllenburhista jatkui yhä pidempään ja tuhosi yhä suuremman osan kaupungista. Erityisesti pääkatujen varret sekä muurien lähialueet kärsivät kaupungissa riehuvista taisteluista. Tulipalot olivat hyvin tavallisia etenkin keskikaupungin alueella. Osa keskikaupungin asukkaista katsoi parhaaksi lähteä kaupungista ja siirtyä sen ulkopuolelle telttakyliin tai kauemmaksi maaseudulle. Kaikilla ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta lähteä.

Alakaupungista lähtijöitä ei ollut kuin harvoja yksittäisiä, jotka pakenivat yön pimeyden turvin piirittäjien ohitse. Poispääsy alakaupungista oli mahdollinen, koska saarto ei ollut täysin tiivis alakaupungin kohdalla. Puolestaan yläkaupungista kukaan ei voinut poistua, kun Suuren keisarikunnan armeijan saartorengas piti kaupunginosaa tiukasti otteessaan. Yläkaupungin asukkailla oli myös eniten menetettävää. Kukaan ei halunnut riskeerata omaisuuttaan tai asemaansa pakenemalla kaupungista. Yläkaupunkilaisilla oli myös parhaat oltavat kaikista kaupungin asukkaista, vaikka kaupunki olikin piiritettynä.

”Luuletko, että asukkaat pärjäävät?” Solkar kysyi.

”Yläkaupunkilaisetko? Aivan varmasti”, Venir vastasi.

”Oletko varma?” Solkar kysyi.

”Juhlia ja tanssiaisia järjestetään piirityksestä huolimatta, joten en usko yläkaupunkilaisten olojen olevan kovinkaan huonot”, Venir vastasi.

”Kaikki eivät elä tanssiaiselämää yläkaupungissakaan”, Solkar sanoi.

”Mutta pärjäävät varmasti”, Venir sanoi.

Suomas nyökkäsi.

”Olet varmasti oikeassa”, Solkar sanoi.

”Suuremmin voisi olla huolissaan keskikaupunkilaisista, mutta heidän tilanteensa ei ole enää meidän huolemme. Suuren keisarikunnan armeija saa huolehtia heistä, kun hallitsevatkin kaupunginosaa”, Venir sanoi.

”Heidän olonsa ovat taitaneet vain huonontua sen jälkeen, kun vetäydyimme keskikaupungista”, Solkar sanoi.

”Luulen samaa”, Venir sanoi.

Suomas asetti kätensä kaupungin kartalle lähelle alakaupunkia.

”Alakaupungissa sen sijaan olot ovat taitaneet pysyä lähes samoina kuin ennen taistelua”, Solkar sanoi.

”Sellaisen kuvan minäkin olen saanut. He pärjäävät myös vähemmällä kuin muiden kaupunginosien asukkaat”, Venir sanoi.

”Heitä tosi on myös varsin paljon. Alakaupunki on tiheään asuttu”, Solkar sanoi.

Suomas nosti kätensä pois kartalta ja kierrätti katsettaan sitä pitkin.

”Entä me? Miten hyvin me pärjäämme?” Solkar kysyi.

Kallas hymähti huvittuneena.

”Se onkin vaikeampi kysymys”, Venir vastasi.

”Tilanne voisi olla huonompikin”, Solkar sanoi.

”Voisi tietysti, mutta ei se mikään hyvä ole tälläkään hetkellä”, Venir sanoi.

Suomas nyökkäsi.

”Mutta kestämme. Ainakin toistaiseksi”, Venir sanoi.

”Mutta jossakin vaiheessa tarvitsemme apua ulkoa”, Solkar sanoi.

”Niin. Suuren keisarikunnan armeija on niin suuri, ettemme pysty yksin tätä taistelua ratkaisemaan millään tavalla meille suosiolliseen suuntaan”, Venir sanoi.

Kaupunki myrskyn silmässä VI

 Betula pubescens, osa 225

Kapteenit lähettivät vanhoista ja uusista sotilaista koostuvan osaston hyökkäykseen yläkaupungin muurin ulkopuolelle. Toisin kuin kapteenit pelkäsivät, osasto onnistui tavoitteissaan kohtalaisen hyvin. Se sai aikaan murron Suuren keisarikunnan armeijan osastojen väliin tehdyssä hyökkäyksessä. Tämä johti paniikkiin ja uuteen epäjärjestykseen keskikaupungissa olevien Suuren keisarikunnan armeijan joukkojen keskuudessa.

Jos netronovalalaisilla olisi ollut käytettävissään suuremmat voimat, olisi hyökkäystä ollut mahdollista jatkaa paljon pidemmälle ja puskea Suuren keisarikunnan armeija pois yläkaupungin muurilta. Laajempaan hyökkäykseen Kapteenit eivät kuitenkaan uskaltaneet lähteä, koska se olisi ollut hyvin riskialtista ja loppunut lyhyeen, mikäli Suuren keisarikunnan armeija olisi saanut rivinsä koottua. Niinpä osasto palasi tehtävänsä suorittaneena takaisin yläkaupungin muurien suojaan Saesteorran osaston suojaamana.

Osaston päästyä turvallisesti lepäämään linnan suojiin kapteenit purkivat osaston operaation onnistumista yhdessä kenraalin kanssa.

”Mitä mieltä olitte?” Edkar kysyi.

”Olemme positiivisesti yllättyneitä, minä ainakin”, Venir vastasi.

”Sotilaat pystyivät siihen, mihin sanoit heidän pystyvän”, Solkar sanoi.

Kenraali nyökkäili tyytyväisenä.

”Joitakin tappioita kuitenkin tuli ja lähes yksinomaan uusiin sotilaisiin. Mutta he ovat vielä kankeita ja kokemattomia uudessa elämässään”, Venir sanoi.

”Se poistuu ajallaan”, Edkar sanoi.

”Niin varmasti, mutta se on vielä hyvä pitää muistissa”, Venir sanoi.

”Osalla kankeus vois myös viitata johonkin muuhun”, Solkar sanoi.

”Mitä tarkoitat?” Edkar kysyi.

”Kaikki eivät välttämättä sovellu epäkuolleiksi”, Solkar vastasi.

Kenraali katsoi kapteeni Suomasta ihmetellen.

”Miksi eivät sopisi?” Edkar kysyi.

”Jotkut vanhoista sotilaista raportoivat, että uudet sotilaat käyttäytyvät välillä hieman erikoisilla tavoilla ja näyttivät etteivät ihan joka hetki olleet perillä siitä, missä olivat ja ketä olivat”, Solkar vastasi.

Kenraalin ilme muuttui vihaiseksi.

”En hyväksy, että mustamaalaatte uusia manattuja kaikilla mahdollisilla tavoilla”, Edkar sanoi.

”Se ei ollut missään nimessä tarkoitus”, Solkar sanoi.

Suomas odotti pienen hetken varmistaakseen, että kenraali halusi edelleen kuunnella, mitä hän aikoi sanoa.

”Näitä huomioita vain tuli usealta eri sotilaalta, joten ehkä asiaa kannattaa selvittää ajan kanssa. Ihan vain siitä syystä, että jos jotakin ongelmaa on, niin sitä voidaan ryhtyä korjaamaan. Jos kyse on vain siitä, että vastamanatut ovat olleet epäkuolleita liian vähän aikaa, niin sitten mitään ei tarvitse tehdä”, Solkar sanoi.

Kenraali nyökkäsi.

”Hyvä on. Määrään Tammen seuraajista muutaman seuraamaan asiaa ja selvittämään sitä, jotta voimme lopettaa tästäkin asiasta huolehtimisen ja keskittyä kaupungin puolustamiseen”, Edkar sanoi.

”Kiitos, arvon kenraali”, Solkar sanoi.

Kaupunki myrskyn silmässä V

 Betula pubescens, osa 224

Uusi osasto, joka koostui vanhoista ja kokeneista taistelijoista sekä uusista Tammen seuraajien Gyllenburhissa kuolleestamanaamista, koottiin nopeasti. Kokeneista mukaan valittiin sellaisia, jotka olivat olleet taisteluissa vähemmän ja näin olivat vähemmän rasittuneita. Uusita epäkuolleista puolestaan mukaan valikoituivat pääasiassa heitä, jotka Tammen seuraajat olivat mananneet ensimmäisenä. Nämä olivat ehtineet totuttautua uuteen elämäänsä epäkuolleena ja epäkuolleen kehoonsa pisimpään.

Kenraali ja kapteenit katselivat linnan tornista osastoa, joka harjoitteli ensimmäistä kertaa yhdessä linnanpihalla.

”Mitä mieltä olette?” Edkar kysyi.

”Tuoreet ovat hieman kankeita, kuten odotettavaa olikin”, Venir vastasi.

”Mutta uskallatteko lähettää heidät taisteluun?” Edkar kysyi.

”Meistäkö se riippuu?” Solkar kysyi.

”Te olette kapteenit, te teette lopullisen päätöksen käytännön toteuttamisesta. Minä olen antanut teille tehtäväksi puolustaa kaupunkia”, Edkar vastasi.

”En tiedä onko meillä hirveästi vaihtoehtoja heidän taisteluun lähettämisen suhteen”, Venir sanoi.

”Vaihtoehdot on lähettää nyt tai myöhemmin”, Edkar sanoi.

Kallas nyökkäsi hieman levottomasti.

”Luulen, että paras vaihtoehto on, että lähetämme heidät taisteluun. Olivat he siihen täydellisesti valmiita tai eivät”, Venir sanoi.

”Onko kapteeni Suomaksella tähän mitään sanottavaa?” Edkar kysyi.

Suomas pudisti päätään.

”Sitten asia on päätetty”, Edkar sanoi.

Kallas painoi päänsä ja huokaisi.

”Haluatko vielä sanoa jotakin, kapteeni Kallas?” Edkar kysyi.

”En tiedä onko tätä järkevää sanoa erikseen, mutta emme voi taata heidän turvallisuuttaan”, Venir vastasi.

”Tiedän. Se on osa sotaa”, Edkar sanoi.



”Tästä voi hyvin tulla verilöyly, jos operaatio epäonnistuu. He menevät meidän miehittämän muurin ulkopuolelle”, Venir sanoi.

”Niin käy kuin on käydäkseen. He ovat hyviä ja heitä on paljon”, Edkar sanoi.

”Mutta Suuren keisarikunnan armeijalla on vielä enemmän sotilaita. Sotilaita, jotka ovat jo olleet taistelussa ja ovat sinut oman kehonsa kanssa”, Venir sanoi.

”Me kaikki teemme parhaamme. Minä teen, te teette ja niin myös he tekevät”, Edkar sanoi.

Kenraali ei sanonut enempää, vaan jätti kapteenit kahdestaan torniin. Meni pitkään ennen kuin kapteeneista kumpikaan sanoi mitään.

”Luuletko, että operaatio epäonnistuu?” Solkar kysyi.

”En, mutta pelkään”, Venir vatasi.

”Ainahan operaatiot voivat epäonnistua”, Solkar sanoi.

”Niin”, Venir sanoi.

”Miksi tämä sitten on jotenkin erityinen?” Solkar kysyi.

”Tiedän, että tuoreet kuolleestamanatut ovat kenraalille tärkeitä, vaikka hän ei myönnäkään sitä, ja pelkään hänen murtuvan, jos ne tuhoutuvat taistelussa, josta ei sitten olekaan mitään hyötyä meidän tavoitteidemme kannalta”, Venir vastasi.

Suomas nyökkäsi.

”Tehdään sitten sellainen suunnitelma, etteivät he voi tuhoutua, vaikka he häviäisivätkin taistelun”, Solkar sanoi.

”Onko sinulla ehdotuksia siihen?” Venir kysyi.

”Mietin, että voimme ottaa aliupseeri Saesteorran osastoineen valmiuteen ja varmistamaan, että tämä osasto pääsee tarvittaessa vetäytymään turvallisesti”, Solkar vastasi.

”Jeanne ei tule pitämään tästä”, Venir sanoi.

Kaupunki myrskyn silmässä IV

 Betula pubescens, osa 223

Kenraali johdatti kapteeneja pitkin linnan käytäviä kohti huonetta, jossa kapteenit muistivat kuolleestamanausta tapahtuneen aikaisemmin.

”Vieläkö jatkatte kuolleestamanausta?” Solkar kysyi.

”Niin paljon kuin Tammen seuraajat vain löytävät sopivia ruumiita ja tarvikkeita itse manaukseen. Tahti on kuitenkin hidastunut siitä, mihin alkuun pystyimme. Ruumiita kyllä olisi, mutta kaupungin yrttitarhoissa olisi toivomisen varaa”, Edkar vastasi.

He kävivät ensin kuolleestamanaushuoneessa tarkastamassa mikä tilanne siellä oli. Tammen seuraajat valmistelivat siellä jälleen yhtä manausta. Seuraajien joukossa oli myös muutamia uusia, joita kapteenit eivät tunnistaneet Netronovalasta heidän mukaansa lähteneeksi.

”Työtahti kävi liian nopeaksi vanhoille seuraajille, joten annoin heille luvan etsiä uusia lupauksia. Heitä onkin löytynyt muutamia sotilaiden ja kaupunkilaisten joukosta”, Edkar sanoi.

”Voiko kaupunkilaisten uskollisuuteen luotta?” Solkar kysyi.

”Ainakin näihin uusiin seuraajiin voi luottaa. Menen takuuseen siitä ja Tammen seuraajat myös ovat asiasta varmoja. Emme muuten olisi ottaneet heitä mukaan, jos he eivät todistaneet olevansa luottamuksemme arvoisia”, Edkar vastasi.

Kapteenit nyökkäilivät hyväksyvästi, vaikka hieman epäilivätkin.

”Toivottavasti sana ei myöskään enää kiiri kaupungille samalla tavalla kuin aikaisemmin”, Venir sanoi.

”Siitä olemme pitäneet tarkemmin huolta ja olemme käsittääkseni siinä onnistuneetkin paremmin. Ja nyt kaupunkilaisilla on tietenkin muutakin huolehdittavaa kuin kauhukertomukset”, Edkar sanoi.

”Niin toki”, Venir sanoi.

Seuraavaksi kenraali johdatti kapteeneja pidemmälle linnan käytäville.

”Minne menemme seuraavaksi?” Solkar kysyi.

”Katsomaan, mitä olemme saaneet aikaan”, Edkar vastasi.

He kääntyivät hyvin syrjäiselle linnan käytävälle, jossa ei liikkunut ketään. Käytävä oli kuitenkin harvakseltaan valaistu. Kenraali pysähtyi ensimmäisen oven kohdalle ja avasi oven. Huone oli makuusali, joka oli täytetty makuulavereilla. Laverit olivat täynnä tuoreita eläviä kuolleita, jotka kääntyvät hitaasti katsomaan heitä kohden.

”Tässä on osa tuoreista manatuistamme”, Edkar sanoi.

Kenraali sulki huoneen oven ja heilautti kättään kohti käytävän toista päätä.

”Ja koko käytävä on täynnä huoneita, joissa heitä on lisää. Mielestäni olemme onnistuneet tehtävässämme varsin hyvin”, Edkar sanoi.

Kapteenit olivat sanattomia.

”Mitä siis tulee pyyntöönne tai ehdotukseenne. Voisimme ehkä koota jonkinlaisen osaston, jolla voidaan hyökätä keskikaupungin puolelle. Sieltä voimme saada lisää aseistusta ja tuoreita ruumiita”, Edkar sanoi.

Kapteeneille meni hetki sulatella kenraalin sanomaa. Lopulta Kallas sai ensin jatkettua keskustelua.

”Ovatko he valmiita sellaiseen?” Venir kysyi.

”Eivät ehkä vielä yksinään, mutta yhdessä kokeneempien kanssa he pystyvät siihen”, Edkar vastasi.

”Selvä, meidän on sitten koottava erillinen osasto tehtävää varten ja otettava tuoreita jo harjoittelemaan kokeneempien kanssa. Vaikka ei tässä toki paljoa ehdi harjoittelemaan”, Venir sanoi.

”Tammen seuraajat tietävät, ketkä ovat parhaiten valmiita taisteluun, joten kysykää heiltä. Toivon, etteivät Suuren keisarikunnan armeijan sotilaat pääse liian helpolla”, Edkar sanoi.

Kaupunki myrskyn silmässä III

 Betula pubescens, osa 222

Henkivartija ohjasi kapteenit sisään yhteen linnan pienempään saliin. Kenraali istui salin takan lämmössä silittämässä Nallea. Miranda seisoi vähän matkan päässä takasta kenraalin seurana.

Kenraali kääntyi kohti kapteeneja, kun kuuli näiden lähestyvän. Kapteenit tervehtivät kenraalia, joka vastasi vain pienellä käden heilautuksella.

”Kapteenit, mikä suo minulle tämän ilon?” Edkar kysyi.

”Piiritys, valitettavasti, arvon kenraali”, Venir vastasi.

Kenraali naurahti hieman kalseasti.

”Se ei taida suoda minulle mitään iloa”, Edkar sanoi.

”Eikä meillekään, arvon kenraali”, Solkar sanoi.

”Kuinka piiritys siis sujuu?” Edkar kysyi.

”Samaan tapaan kuin tähänkin saakka. Nyt, kun olemme vetäytyneet yläkaupungin muurille, uskomme puolustautumisen olevan hieman helpompaa, kun sotilaamme riittävät siihen paremmin”, Solkar vastasi.

Kenraali nyökkäili ja katseli kapteeneja, jotka katsoivat tätä takaisin.

”En usko, että tulitte tänne saakka vain minun ilokseni tai kertomaan, että kaikki sujuu niin kuin tähänkin saakka”, Edkar sanoi.

Kapteenit pysyttelivät hiljaa.

”Mitä asiaa teillä siis oli?” Edkar kysyi.

 Suomas oli vastaamassa, mutta vaikeni kuitenkin ja katsoi Kallasta.

”Haluatko Kallas aloittaa?” Edkar kysyi.

”Voin aloittaa”, Venir vastasi.

Kallas piti vielä pienen tauon ennen kuin aloitti.

”Olemme pohtineet, että voisi olla hyvä, jos nyt tekisimme vastahyökkäyksiä keskikaupungin puolelle, jottei Suuren keisarikunnan armeija pääsisi aivan täydessä rauhassa toteuttamaan piiritystään”, Venir sanoi.

Kenraali nyökkäsi.

”Jos koette sen järkeväksi, niin siitä vain. Ette te siihen minun lupaani tarvitse”, Edkar sanoi.

”Emme ehkä lupaa, mutta voisimme muuten tarvita siihen apua”, Venir sanoi.

”Mitä tarkoitat?” Edkar kysyi.

”Olet tehnyt täällä Tammen seuraajien kanssa kuolleestamanausta jo hyvän aikaa, joten ajattelimme, että ehkä olet jo saanut koottua jonkinlaisen joukon, jota olisi mahdollista käyttää taistelutilanteessa”, Venir vastasi.

Kenraali nyökkäili ja loi pitkän katseen molempiin kapteeneihin

”Aivan, sitä te olette pohtineet”, Edkar sanoi.

Kenraali nousi ylös. Myös Nalle ja Miranda nousivat ylös lähteäkseen kenraalin mukaan.

”Odottakaa te vain täällä. Tulemme kapteenien kanssa pian takaisin”, Edkar sanoi.

”Hyvä on, herra kenraali”, Miranda sanoi.

Miranda kumarsi kenraalille ja istuutui takaisin tuolilleen. Nalle murahti muutaman kerran rauhattomasti ja kävi takaisin makuulleen vasta sen jälkeen, kun kenraali oli silittänyt sitä vielä hetken.

”Haluan näyttää teille jotakin”, Edkar sanoi.

Kenraali johdatti kapteenit ulos salista.

Kaupunki myrskyn silmässä II

 Betula pubescens, osa 221

Keskikaupungin miehittämisen jälkeen Suuren keisarikunnan armeija asettui uuteen piiritysmuodostelmaan yläkaupungin ympärille. Nyt Suuren keisarikunnan armeija myös sulki kaupungin piirityksen kokonaan mukaan lukien alakaupungin puolen kaupungin eteläpuolella. Alakaupunkiin ei kuitenkaan kohdistettu hyökkäyksiä, vaan kaupunginosa vain eristettiin.

Ensimmäisenä hyökkäyksenään kaupunginmuurin sisäpuolella Suuren keisarikunnan armeija pyrki hyökkäämään läpi kaupunginmuurin ja yläkaupunginmuurin välisestä kapeasta kaistaleesta ja näin mahdollisesti eristämään myös alakaupungin ja yläkaupungin toisistaan. Netronovalalaisten ja alakaupunkilaisten yhteisvoimat kuitenkin pitivät pintansa alakaupungin ja keskikaupungin välisellä pienellä muurilla ja lopulta päivien taistelun jälkeen puskivat Suuren keisarikunnan armeijan hyökkäyksen takaisin.

”Olen kyllä yllättynyt tästä lopputuloksesta”, Solkar sanoi.

”Kuinka niin?” Venir kysyi.

”Odotin, että he olisivat jatkaneet hyökkäystään pidempään ja tehneet sen suuremmin voimin”, Solkar vastasi.

”Luulen, että he eivät odottaneet kovinkaan suurta vastarintaa tai vastarintaa ollenkaan siltä suunnalta. He saattoivat odottaa, etteivät alakaupunkilaiset puolusta Gyllenburhia heitä vastaan vaan päästävät heidät piirittämään yläkaupunkia. Kun näin ei käynytkään, kenraalit ehkä säikähtivät ja eivät halunneet hyökätä täydellä voimalla suunnalle, jossa vastassa on myös alakaupungin sotilaita”, Venir sanoi.

”Luulen samaa, mutta odotin silti hieman erilaista reaktiota. Mutta hyvä meidän kannaltamme, ettei yhteys alakaupunkiin ole millään tavalla vaarassa”, Solkar sanoi.

”Ja ennen kaikkea, että Burhleo on valmis puolustamaan tuota yhteyttä”, Venir sanoi.

Suomas nyökkäsi.

Kapteenit katsoivat kaupungin karttaa. Suuren keisarikunnan merkkejä oli siirtynyt yhä enemmän kaupunginmuurin sisäpuolelle.

”Suuren keisarikunnan armeija keskittää voimiaan keskikaupunkiin. Se saattaa luoda meille paikkoja omiin operaatioihin”, Venir sanoi.

”Onko meillä voimia toteuttaa hyökkäyksiä?” Solkar kysyi.

”Sitä meidän täytyy kysyä kenraalilta”, Venir vastasi.

Suomas katsoi Kallasta. He eivät olleet nähneet kenraali hyvään toviin muuten kuin nopeiden viikkoraporttien merkeissä. Niiden aikana ei käyty juurikaan keskustelua siitä, mitä kenraali teki. Kenraali vain kuunteli, mitä kaupungin puolustuksessa oli tapahtunut viimeisimmän viikon aikana ja Miranda kirjasi tiedot ylös. Lähettien viemänä kenraali sai toki myös päivittäisen raportin taistelujen tapahtumista.

”Oletko varma, että haluat tehdä niin?” Solkar kysyi.

”En oikeastaan, mutta se voi tarjota meille sellaisia mahdollisuuksia, joita meillä ei muuten ole”, Venir vastasi.

”Luulet, että hän ja Tammen seuraajat ovat onnistuneet kuolleestamanaamaan merkittävän joukon uusia sotilaita?” Solkar kysyi.

”Toivon niin. Muuten en tiedä mihin he ovat oikein kuluttaneet aikaansa”, Venir vastasi.

Suomas kääntyi pois kartan luota.

”En pidä siitä, millainen kenraalista on tullut”, Solkar sanoi.

”Mitä tarkoitat?” Venir kysyi.

Suomas kohautti olkiaan ja huokaisi sitten.

”En tiedä. Hän on muuttunut niin katkeraksi ja synkäksi ja aivan kuin sotilailla itsellään ei olisi mitään merkitystä. Hän on kiinnostunut vain kuolleestamanauksesta”, Solkar sanoi.

”On hän hieman muuttunut, mutta en tiedä onko se olosuhteisiin nähden mitään poikkeuksellista. Olemme käyneet läpi hyvin vaikeita hetkiä”, Venir sanoi.

Kallas piti tauon ja vilkaisi Suomasta, jonka katseesta paistoi huoli.

”Mutta ehkä on hyvä pitää häntä hieman silmällä”, Venir sanoi.

”Olen samaa mieltä”, Solkar sanoi.

Kaupunki myrskyn silmässä

Betula pubescens, osa 220

Saesteorran osaston aiheuttamasta sekaannuksesta toipumisen jälkeen Suuren keisarikunnan armeija otti keskikaupungin varovaisen varmasti talo kerrallaan haltuunsa. Keskikaupungin asukkaan suhtautuivat sotilaisiin varautuneesti, sillä he tiesivät, ettei taistelu ollut vielä ohitse. Pitkin kaupunkia kulkevat sotilaat eivät myöskään helpottaneet asukkaiden ruokatilannetta, kun kaupungin ruokavarannot olivat pääasiassa yläkaupungin muurin suojassa. Vieraiden sotilaiden läsnäolo ei muutenkaan parantanut kaupunkilaisten tilannetta, sillä sotilailla ei ollut paljoakaan intoa auttaa kaupunkilaisia. Sotilaat halusivat vain takaisin omaan kotikaupunkiinsa.

”Ainakaan meidän ei enää tarvitse huolehtia niin paljoa kaupunkilaisten ruokkimisesta”, Solkar sanoi.

”Ei niin. Voimme lähettää kaikki ylimääräisen ruuan alakaupunkiin varmistamaan heidän taistelutahtoaan. Yläkaupunkilaisilla taitaa olla pääasiassa kullakin omat varastonsa, joiden turvin he pärjäävät pahimman ylitse”, Venir sanoi.

Suomas nyökkäili.

”Miten kauan luulet alakaupunkilaisten taistelutahdon kestävän?” Solkar kysyi.

”En usko, että sillä on mitään syytä romahtaa”, Venir vastasi.

”Suuren keisarikunnan armeija ei ole tainnut oikeastaan edes hyökätä alakaupunkia kohden”, Solkar sanoi.

”Ei ilmeisestikään. Siitä en myöskään ole ihan niin varma, että miten kauan he ovat meidän kanssamme samassa veneessä, vaikka kuinka lähettäisimme heille ruokaa. Tai vaikka lähettäisimme heille mitä tahansa”, Venir sanoi.

”Voimme vain luottaa Burhleon haluun tehdä niin”, Solkar sanoi.

”Niin. Hän haluaa vain palata valtaan kaupungissa ja ehkä meidän kanssamme liitossa pysyminen on vielä hänelle edullista”, Venir sanoi.

”Mutta ei loputtomiin”, Solkar sanoi.

”Jossakin vaiheessa hänen on käännettävä takkinsa, jotta voi palata valtaan. Ellemme sitten jollakin taikakeinolla onnistu voittamaan tätä taistelua”, Venir sanoi.

Suomas nyökkäsi ja kääntyi kohti kaupungin karttaa. Sille oli aseteltu erilaisia merkkejä, jotka kuvasivat eri osapuolten sotavoimia ympäri kaupunkia ja sen läheisyydessä. Suuren keisarikunnan merkkejä oli paljon enemmän kuin netronovalalaisten ja alakaupunkilaisten merkkejä yhteensä.

”Vaikka Burhleo olisikin puolellamme katkeraan loppuun saakka, niin olemme silti pahasti alakynnessä”, Solkar sanoi.

”Toivottavasti myös Suuren keisarikunnan armeijan kenraalit tietävät sen myös ja luottavat siihen sokeasti. Kaupunginmuuri haltuun saaminen saattoi tuntua heistä helpolta voitolta, joka sinetöi kaupungin valtaamisen. Meidän on kuitenkin paljon helpompi puolustaa yläkaupunginmuuria, mitä Suuren keisarikunnan kenraalit eivät välttämättä hahmota”, Venir sanoi.

”Toivotaan, että he kuvittelevat asiat helpommiksi heidän kannaltaan, kuin mitä todellisuus kertoo”, Solkar sanoi.

”Vaikka he kuvittelisivat, emme voi jäädä vain odottamaan mitä he tekevät. Meidän täytyy keksiä myös itse seuraavia siirtoja”, Venir sanoi.

”Mitä ne voisivat olla?” Solkar kysyi.

”Sitä meidän täytyy miettiä. Mutta jollakin tavalla meidän täytyy häiritä Suuren keisarikunnan armeijan toimintaa keskikaupungissa, jotta he eivät voi vain keskittyä meidän piirittämiseemme”, Venir sanoi.

 

Muuri murtuu II

 Betula pubescens, osa 219

Saesteorran joukot onnistuivat yllättämään Suuren keisarikunnan armeijan vielä toisen kerran, mutta kolmannella kerralla se ei enää onnistunut. Silloinkaan Suuren keisarikunnan joukot eivät ryhtyneet kovinkaan järjestelmälliseen taisteluun Saesteorran osastoa vastaan. Saesteorra tiesi, että seuraavalla kerralla näin varmasti jo tapahtuisi ja hänen pieni osastonsa ei edes vahvennettuna pystyisi tekemään vastarintaa moninkertaisesti isompaa hyökkääjää vastaan.

Onneksi hän oli varautunut tähän, ja moneen muuhun asiaan, suunnitellessaan kapteenien kanssa vetäytymisen turvaamista.

Keskikaupungin pääkatu oli hiljainen Suuren keisarikunnan sotilaiden edessä. Vain satunnaiset pakenevat kaupunkilaiset toivat eloa kadulle. Enää Suuren keisarikunnan armeijan sotilaat eivät edenneet suin päin eteenpäin, koska he tiesivät, että edessä saattoi odottaa vastustajan ansa. Kukaan ei halunnut rynnätä kohti ansaa, joka oli jo ollut monille kohtalokas.

Suuren keisarikunnan armeijan sotilaat olivat silminnähden jännittyneitä. Jokainen odotti, että ansa laukeaisi millä hetkellä hyvänsä. Seuraava askel oli edellistä hieman varovaisempi. Sotilaiden eteneminen hidastui ja pian se oli enemmän hiipimistä kuin marssia.

Saesteorra tarkkaili lähestyviä sotilaita piilostaan. Firgenbeam oli hänen vierellään ja tämän takana sotilaita. He odottivat rauhassa sopivaa hetkeä.

”Näkyykö mitään?” Valter kysyi.

Firgenbeamin ääni oli hento kuiskaus, jota Saesteorra tuskin kuuli.

”Muutamia sotilaita, mutta lisää saapuu koko ajan”, Jeanne vastasi.

”Eli muutama hetki vielä odotusta”, Valter sanoi.

Saesteorra nyökkäsi.

Suuren keisarikunnan armeijan sotilaat etenivät kadulla pikkuhiljaa edemmäs. Koko ajan lisää sotilaita kulki sen kadunkulmauksen ohitse, jota Saesteorra tarkkaili. Lopulta hän totesi sotilaita olevan riittävästi ja antoi merkin.

Kapteenien ja Saesteorran ohjeiden mukaan muutamia keskikaupungin rakennuksia oli heikennetty niin, että ne voitaisiin kaataa kadulle barrikaadiksi. Nyt Saesteorran merkistä viimeisen tukirakenteet katkaistiin ja rakennukset kaatuivat kadulle jättäen Suuren keisarikunnan armeijan etujoukon eristyksiin ja alttiiksi hyökkäykselle.

”Hyökkäykseen”, Saesteorra sanoi.

Taistelu oli ohitse nopeasti. Suuren keisarikunnan armeijan etujoukko meni nopeasti paniikkiin huomatessaan pakotien olevan tukittuna ja vihollisten hyökätessä jokaisesta suunnasta. Jousiampujat pitivät viimeistään huolen siitä, ettei kukaan päässyt pakoon.

Nopeasti voitosta huolimatta netronovalalaisilla ei ollut aikaa levätä.

”Siirrytään seuraavalle kohteelle”, Jeanne sanoi.

Sotilaat nyökkäsivät uskollisesti ja ottivat jälleen aseensa ja varusteensa kantoon. Seuraavaa ansaa ei kuitenkaan enää tarvittu, sillä Suuren keisarikunnan armeijan hyökkäys kaupungissa oli tyrehtynyt niin pahasti, että heidän kenraalien oli pakko järjestää joukkonsa uudestaan, jotta hyökkäystä oli mahdollista jatkaa. Näin myös Saesteorran osasto pääsi turvallisesti yläkaupungin muurin sisäpuolelle ja vihdoin lepäämään.

”Se meni paremmin kuin odotin”, Valter sanoi.

”Olen samaa mieltä”, Jeanne sanoi.

”Milloin luulet meidän seuraavan tehtävän koittavan?” Valter kysyi.

”Luultavasti liian pian”, Jeanne vastasi.

”Täytyy siis nauttia tästä lepoajasta, joka meille annetaan”, Valter sanoi.

Saesteorra nyökkäsi ja seurasi Firgenbeamia ja sotilaita taloon, joka oli heille osoitettu lepäämistä varten.

Muuri murtuu

 Betula pubescens, osa 218

Taistelu Gyllenburhin muurilla jatkui seuraavina päivinä. Päivä toisensa perään aamu kääntyi päivän kautta iltaan ja lopulta yöksi. Taistelut eivät tauonneet hetkeksikään Suuren keisarikunnan armeija kiihdytti hyökkäystään pikkuhiljaa ja puolustajat eivät voineet muuta kuin kestää loputonta rummutusta. Kunnes lopulta muurin puolustus murtui.

Kaupunginmuurin puolustus oli lähellä murtumista kolmessa erillisessä kohdassa, mutta murtui lopulta vain yhdestä kohtaa. Murros tapahtui lähellä kaupungin pääporttia, mutta ilman suoraa pääsyä sen luokse. Kun Suuren keisarikunnan armeija oli varmistanut sillanpääaseman keskikaupungissa, Netronovalan armeija antoi joukoilleen perääntymiskäskyn pois muurilta ja keskikaupungista.

Tilanne avasi Suuren keisarikunnan armeijalle mahdollisuuden vyöryttää hyökkäystä läpi kaupungin. Niinpä Suuren keisarikunnan armeija kiirehti kohti pääporttia ja keskikaupungin pääkatua. Kiirehtiminen kävi kalliiksi, sillä Netronovalan armeijan joukot olivat valmiina ottamaan hyökkäyksen vastaan.

Saesteorra nousi barrikadin päälle. Hän näki, kuinka Suuren keisarikunnan armeijan sotilaat juoksivat kadulla kohti barrikadia varomatta mitään ympärillä olevaa. Hurmoksessa kohti kuolemaa. Saesteorra odotti, että sotilaat ehtivät kuuloetäisyydelle.

”Pysähtykää ja kääntykää takaisin, kun vielä ehditte”, Jeanne huusi.

Muutama sotilas pysähtyi ihmettelemään. Suurin osa ei reagoinut, vaan jatkoi samaa tahtia eteenpäin. Saesteorra toisti huutonsa. Lisää sotilaita pysähtyi ja osa ryhtyi ilkkumaan häntä. Myös muutama huonosti häntä kohden tähdätty nuoli lensi ilman halki ja osui ympärillä oleviin rakennuksiin.

”Teitä on varoitettu”, Jeanne sanoi.

Saesteorra nosti kätensä ylös ja veti sen nopeasti alas. Harva Suuren keisarikunnan armeijan sotilas ehti rekisteröidä selvästi merkiksi tarkoitettua liikettä ennen kuin oli liian myöhäistä.

Barrikadin takana ja ympäröivissä rakennuksissa soivat torvet, jotka saivat Suuren keisarikunnan sotilaat pysähtymään ihmeissään. Sitten alkoi nuolisade, jota sotilaat eivät osanneet odottaa.

Ne Suuren keisarikunnan sotilaat, jotka eivät olleet kuolleet nuolisateeseen, pakenivat takaisin sinne, mistä olivat tulleetkin. Saesteorra katsoi edessään avautuvaa karmaisevaa näkyä. Hänen vierelleen nousi yksi sotilas.

”Onnistuimme, rouva aliupseeri”, sotilas sanoi.

”Onnistuimme, kerran. Toisella kerralla tämä ei ole niin helppoa ja vetäytyvät joukot tarvitsevat lisää aikaa”, Jeanne sanoi.

Saesteorra kääntyi ja laskeutui alas barrikadilta.

”Kerätkää varusteenne ja ottakaa ne mukaanne. Siirrymme seuraavaan asemaan”, Jeanne sanoi.

Ympärillä olevat sotilaat nyökkäilivät ja välittivät käskyä eteenpäin. Sitten kaikki ottivat ympärillään olevat varusteet kannettavakseen ja lähtivät nopeasti liikkeelle.

Firgenbeam astui ulos viereisestä talosta ja käveli Saesteorran luokse. He lähtivät yhdessä kävelemään pois barrikadilta.

”Se meni paremmin kuin odotin”, Valter sanoi.

”Mitä sitten odotit?” Jeanne kysyi.

Firgenbeam kohautti olkiaan.

”Luulin, että olisimme käyneet lähitaistelua, mutta eloonjääneet lähtivätkin pakoon”, Valter sanoi.

”Luulen, että pääset vielä lähitaisteluusi. Meillä on vielä monta barrikadia jäljellä ennen kuin pääsemme takaisin yläkaupungin turvaan”, Jeanne sanoi.

”Sekin turva taitaa olla melko suhteellista tässä tilanteessa, kun vihollinen ympäröi meidät”, Valter sanoi.

”Niinkin voisi sanoa”, Jeanne sanoi.

Myrsky Gyllenlaesissa V

Betula pubescens, osa 217

Saesteorra käveli lähetin perässä niin nopeasi kuin ehti. Hänestä tuntui pahalta jättää sotilaat taisteluun ja lähteä itse pois. Hän myös pelkäsi sitä, mitä voisi olla edessä seuraavaksi, kun kapteenit halusivat hänet kiireellisesti paikalle.

”Osaatko sanoa, mikä minua odottaa kapteenien luona?” Jeanne kysyi.

”En valitettavasti”, lähetti vastasi.

”Toivottavasti se, mitä heillä on mielessään, ei ole mitään pahempaa, kuin mitä olemme jo joutuneet tekemään”, Jeanne sanoi.

”En tiedä onko tämä sellainen hetki, että heillä olisi tarjolla mitään kovinkaan hyviä tehtäviä”, lähetti sanoi.

”Niin se taitaa olla”, Jeanne sanoi.

Lähetti vastasi oven molemmin puolin olevien vartioiden nyökkäyksiin ja avasi oven kapteenien karttahuoneeseen. Huoneessa lähetti käveli kapteenien luokse.

”Aliupseeri Saesteorra, hyvät kapteenit”, lähetti sanoi.

Kapteenit katsoivat aliupseeri Saesteorraan päin ja toivottivat tämän tervetulleeksi.

”Mitä te olette nyt keksineet, arvon kapteenit?” Jeanne kysyi.

Kapteenit naurahtivat.

”Epäiletkö, että olemme keksineet sinun iloksesi jotakin mahdotonta?” Venir kysyi.

”Käyttäisin ehkä sanaa pelkään”, Jeanne vastasi.

”Pelkosi saattaa olla oikeassa, mutta katsotaan ensin, mitä meillä on mielessämme. Tule tänne karttojen ääreen”, Solkar sanoi.

Saesteorra käveli karttapöydän luokse. Pöydällä oli monia erilaisia karttoja, mutta keskeisimmäksi oli nostettu keskikaupungin kartta.

”Miksi meidät komennetaan keskikaupunkiin?” Jeanne kysyi.

”Hyvin arvattu, mutta me selitämme”, Solkar vastasi.

Kapteenit selittivät suunnitelmansa Saesteorralle, joka alkuun kuunteli varsin epäuskoisena. Lopulta hän kuitenkin alkoi nähdä, mikä kapteeneilla oli ideana.

”Mitä luulet, olisiko tämä mahdollista?” Solkar kysyi.

”Ehkä kyllä, mutta tarvitsemme paljon onnea mukaan”, Jeanne vastasi.

”Uskallatko sinä johtaa sotilaitasi suorittamaan tätä tehtävää?” Venir kysyi.

Saesteorra katsoi kapteeneja, jotka odottivat hänen vastaustaan.

”Haluamme tietää rehellisen mielipiteesi. Jos tämä on sinusta liian vaarallista, niin keksimme jotakin muuta”, Solkar sanoi.

Saesteorra tiesi, että tämä oli tehtävä, johon hänen ei pitäisi suostua. Velvollisuudentunto ei kuitenkaan antanut periksi.

”Yritän parhaani, mutta tarvitsen lisää sotilaita”, Jeanne sanoi.

”Niitä on aika vähän tarjolla, mutta yritämme löytää niitä jostakin. Ehkä muurilta vetäytyvistä joukoista osa voi jäädä avuksesi”, Solkar sanoi.

”Olet rohkea, Saesteorra”, Venir sanoi.

Saesteorra pyöritteli päätään.

”Toivon, etten ole liian rohkea”, Jeanne sanoi.

”Olet niin harkitseva, että en usko sinun olevan liian rohkea. Tunnet sotilaasi ja luotat heihin ja sen mukaan harkitset, mikä on järkevää rohkeutta”, Venir sanoi.

”Jospa joku päivä yllän odotuksiinne”, Jeanne sanoi.

”Olet ylittänyt ne jo monin verroin”, Solkar sanoi.

Myrsky Gyllenlaesissa IV

 Betula pubescens, osa 216

”Minkälaisen suunnitelman siis tarvitsemme?” Solkar kysyi.

”Sellaisen, jonka avulla estämme sen, että Suuren keisarikunnan armeija voisi saada kaupunginmuurin läpi murtauduttuaan puolustuksemme sekaisin ja vyörytettyä koko kaupungin läpi. Sotilaiden pitää päästä kaupunginmuurilta irti ja puolustamaan yläkaupungin muuria”, Venir vastasi.

Solkar nyökkäsi. Kapteenit siirtyivät pöydälle kivien avulla levitetyn kartan ääreen.

”Tarvitsemme vastahyökkäyksen, joka sotkee hyökkäyksen rytmin”, Solkar sanoi.

”Ja sen pitää sotkeutua pahasti, jotta Suuren keisarikunnan armeijankin on pakko ryhmittyä uudelleen”, Venir sanoi.

”Mistä voimme irrottaa joukkoja sellaiseen vastahyökkäykseen?” Solkar kysyi.

”Rehellinen vastaus olisi varmaan, että emme mistään”, Venir vastasi.

Suomas katseli kaupungin karttaa mietteliäänä.

”Ainoa muurilta irtonainen osasto on Saesteorran osasto, eikö niin?” Solkar kysyi.

”Niin valitettavasti, mutta hänen voimansa eivät riitä niin isoon vastahyökkäykseen”, Venir vastasi.

”Ei suoraan, mutta ehkä se silti riittäisi sopivissa olosuhteissa”, Solkar sanoi.

Kallas nosti katseensa Suomakseen.

”Mitä tarkoitat?” Venir kysyi.

”Mitä, jos voisimme päättää, mistä kohti hyökkäys tulee ja voimme ohjata sen sellaiseen paikkaan, että saamme etulyöntiaseman edes hetkeksi”, Solkar vastasi.

Kallas katsoi karttaa ja mietti.

”Ehkä se voisi sopivassa paikassa onnistua”, Venir sanoi.

”Heidän täytyy vain tehdä valmisteluja”, Solkar sanoi.

”Se on myös riskialtista. Emme voi olla täysin varmoja, että ansa onnistuu”, Venir sanoi.

”Meidän on vain tehtävä parhaamme sen eteen, että sattuma sen onnistumisen puolesta on mahdollisimman suosiollinen”, Solkar sanoi.

Kallas nyökkäsi ja viittoi lähetin luokseen.

”Lähettäkää viesti Saesteorralle. Meillä hänelle uusi tehtävä ja toivoisimme hänen tulevan tänne heti, kun pääsee”, Venir sanoi.

Kallas piti tauon.

”Tai ehkä on parempi, että vain käytte hakemassa hänet tänne. Tuskin hänellä on lähiaikoina oikeasti tulossa sellaista hetkeä, jolloin voisi hyvällä tahdolla sanoa, että hän pääsisi”, Venir sanoi.

Lähetti nyökkäsi ja lähti viemään viestiä eteenpäin.

”Otat hänet jo nyt mukaan suunnitteluun?” Solkar kysyi.

”Luulen, että on parempi, että kuulemme heti, onko hän valmis tehtävään, jotta emme tuhlaa aikaa suunnittelemalla asiaa, jota kukaan ei tule tekemään. Hänellä voi olla myös hyviä ideoita”, Venir vastasi.

Suomas nyökkäsi.

”Hetken kyllä jo luulin, että et kannata koko ideaa”, Solkar sanoi.

Kallas naurahti.

”En ole ihan varma kannatanko, mutta ei meillä taida olla parempiakaan ideoita”, Venir sanoi.