torstai 24. syyskuuta 2020

Yläkaupungin piilokadut II

 Betula pubescens, osa 131

Matka hämäriä piilokatuja pitkin sujui ilman suurempia ongelmia. Heidän lisäkseen kulkijoita oli vain pari ja nämäkin väistivät heidät nähdessään. Ne, jotka tiesivät taistelusta, ilmeisesti käyttivät varsinaisia katuja liikkumiseensa. Kun oli kiire, tärkeintä oli päästä nopeasti paikasta toiseen.

Lopulta he pääsivät kohtaan, jossa useat piilokadut kohtasivat ja samaan paikkaan oli rakennettu myös viemäriverkoston huoltokäytäviä. Paikka oli aivan heidän kohteena olevan portin läheisyydessä ja he pystyivät kokoontumaan siinä uudelleen. Pylväiköt, joiden varassa tilan katto lepäsi, suojasivat heitä mahdollisilta vierailta katseilta. Isossa tilalla joukko ei myöskään herättänyt niin paljoa huomiota kuin ahtaalla kujalla.

”Seuraavaksi edessämme on portti?” Venir kysyi.

”Ja taistelu”, Martin vastasi.

”Sitä varten me olemme tänne tulleet”, Venir sanoi.

Kallas katsoi miehiään, jotka nyökkäsivät varmoina.

”Niin kuin mekin”, Martin sanoi.

Kallaksella oli edelleen epäilyksensä, mutta hän antoi tekojen puhua puolestaan. Kaikki apu oli kuitenkin tilanteessa tervetullutta.

”Ongelmamme on ehkä se, että miten portin ulkopuolella olevat sotilaat osaavat hyökätä samaan aikaan. Yksinään emme saa porttia haltuun”, Venir sanoi.

”Voimme antaa heille merkin”, Martin sanoi.

”Miten?” Venir kysyi.

Burhleo kaivoi laukustaan esiin putkimaisen esineen, joka oli sidottu keppiin.

”Tällä”, Martin vastasi.

”Mikä tuo on?” Venir kysyi.

”Kohta näet”, Martin sanoi.

”Ei minun sitä tarvitse nähdä, kunhan sotilaani muurin toisella puolella näkevät”, Venir sanoi.

”He varmaankin näkevätkin sen paremmin”, Martin sanoi.

”Joudun taas luottamaan sinuun”, Venir sanoi.

”Toivottavasti en tee sillä olostasi liian epämukavaa”, Martin sanoi.

Kallaksen teki mieli sanoa ääneen, että niin vanha mies oli tekemässä ja tehnyt koko ajan. Hän piti kuitenkin mielensä. Sen sijaan hän päätti, että oli aika koko retken määränpäälle.

”Olemmeko valmiita hyökkäämään portille?” Venir kysyi.

Kaikki nyökkäilivät, joten Burhleo lähti johdattamaan heitä pois piilokaduilta ja portille.


torstai 17. syyskuuta 2020

Yläkaupungin piilokadut

 Betula pubescens, osa 130

Ulkoilma tuntui oudolta kellarien ja tunnelin jälkeen. Siihen meni hetki tottua. Onneksi ulkona oli vielä pimeää, niin valoon ei tarvinnut tottua. Aamun kajo alkoi kuitenkin jo valaista. Päivänvaloon ei ollut enää pitkä aika.

Burhleo päästi heidät kaikki ulos ja lukitsi oven takanaan. He tulivat sisäpihalle, joka muodostui rakennuksesta ja muurista. Muurissa oli kaksi aukkoa, joista isompi johti tavalliselle kadulle ja pienempi piilokaduille. Burhleo johdatti heidät pienemmälle aukolle, jonka takana kapeat portaat veivät heidät rakennuksen taakse. Viemärin haju etsiytyi sieraimiin.

”Jakaannutaan nyt pienempiin ryhmiin. Me kaksi menemme edeltä. Seuraava ryhmä voi lähteä pienen välin jälkeen. Pysykää kuitenkin näköetäisyydellä. Ainakin seuraavista, mutta ei välttämättä kaikista. Tarkoitus olisi näyttää siltä, ettemme oli yhtä isompaa joukkoa”, Martin sanoi.

Ensimmäisenä piilokaduille astuivat Burhleo ja Kallas. Hämärässä joutui varomaan askeleitaan, vaikka välillä satunnaisen lyhdyn valokeila ulottui piilokadulle saakka. Kallas vilkaisi taakseen ennen kuin he kääntyivät Burhleo kanssa kulman taakse. Heidän peräänsä seuraavana tuli kaksi hänen sotilaistaan.

Piilokadut olivat nimensä veroisia kapeita kujia, jotka mutkittelivat sinne tänne riippuen ympäristöstään. Ne olivat piilossa pihojen tukimuurien tai rakennusten takana. Monessa kohtaa kujat oli katettu tai ne kulkivat kokonaan jonkin rakennuksen alla. Piilokadut myös yhdistyivät ja olivat myös osa kaupungin viemäriverkkoa. Sateella kujat olivat varmasti varsin epämiellyttävä paikka, kun kaikki sadevesi ohjattiin piilokatujen kautta pois yläkaupungin kaduilta. Jo yöllä kivimuureihin tiivistyvä ilmankosteus sai paikan muuttumaan epämiellyttäväksi.

Burhleo huomasi Kallaksen tutkivan heidän kulkemiaan kujia niin tarkkaan kuin nopeasti ohi kävellessä oli mahdollista.

”Mitä pidät?” Martin kysyi.

”Olen yllättynyt, että joku on jaksanut nähdä kaiken tämän vaivan”, Venir vastasi.

”Tuskin tänä päivänä kukaan jaksaisikaan. Joskus aikaisemmin on kuitenkin olleet toisenlaiset ajat”, Martin sanoi.

”Puhut menneistä ajoista kuin kaupungilla olisi jokin myyttinen historia”, Venir sanoi.

”Gyllenburhilla on myyttinen historia. Nykyään elämme vain niiden jäämistöjen äärellä, joka meille on sattunut jäämään ja säästymään vuosien ja vuosisatojen kulumisen jälkeen”, Martin sanoi.

Kallas ei ollut varma mitä sanoisi. Hän ei oikein edelleenkään uskonut, että Gyllenburhilla oli sen kummoisempaa historiaa kuin historia kaivoskaupunkina. Jokin Burhleon vihjailuissa kuitenkin herätti hänen tiedonhalunsa.

”Jos selviämme tästä, niin voit kertoa tarkemmin”, Venir sanoi.

”Siinä kuluu ilta jos toinenkin. Minä tosin en ole asian paras asiantuntija. Tunnen kuitenkin henkilöitä, jotka tietävät historian hämäristä minua enemmän. Voimme etsiä heidät ja oppia molemmat uusia asioita”, Martin sanoi.

”Tiivistettykin versio varmasti riittää”, Venir sanoi.

”Jotta voi tiivistää, täytyy tuntea kokonaisuus”, Martin sanoi.

He kääntyivät taas uuden kujan kulman taakse.


torstai 10. syyskuuta 2020

Salakäytävä yläkaupunkiin VI

 Betula pubescens, osa 129

Burhleo ei lähtenyt jatkamaan matkaa vaan jäi pohtimaan. Kallas tiesi, että nyt oli huono hetki jäädä odottamaan pitkäksi aikaa, joten hän päätti keskeyttää vanhan miehen pohdinnat varsin pian.

”Entä seuraavaksi?” Venir kysyi.

Burhleo oli vielä hetken hiljaa ja huokaisi.

”Seuraavaksi kerron teille, mitä meillä on edessämme ja miten reittimme kulkee tästä eteenpäin. Aluksi ajattelin, että on turhaa käyttää aikaa siihen, mutta äskeinen jännittäminen sai minut toisiin aatoksiin”, Martin vastasi.

”Itse ainakin kuulen mielelläni, mitä edessä on”, Venir sanoi.

”Voin kertoa vain reitistä. Valitettavasti minulla ei ole mitään tietoa siitä, mitä meitä edessä odottaa. Portilla olevien sotilaiden määrästä teillä on parempi käsitys, kun olette tilannetta seuranneet”, Martin sanoi.

”Sekin tilanne on voinut muuttua sen jälkeen, kun me lähdimme tunneliin”, Venir sanoi.

Edessä olevalle epävarmuudelle he eivät mahtaneet sillä hetkellä mitään. Burhleo sen sijaan ryhtyi kertomaan edessä olevaa reittiä. He olivat varastorakennuksen sisällä, joka ei ollut, tai ei ainakaan pitäisi olla, missään käytössä. Rakennukselta pääsi kulkemaan helposti sekä varsinaiselle katuverkolle että piilokatuverkolle, joka kulki yläkaupunkilaisten kartanoiden välissä ja paikoittain myös niiden alla.

Piilokatuverkkoa käyttivät ne, jotka eivät halunneet herättää huomiota yläkaupungissa kulkiessaan. Tähän joukkoon kuuluivat osa palvelijoista ja sekä ajoittain myös aristokraatit ja porvarit itse. Kaikki yläkaupunginkaan asukkaat eivät piilokatujen olemassaolosta tienneet ja kadut olivatkin hyvin kätkettyjä. Aivan joka paikkaan yläkaupungissa niitä pitkin ei myöskään päässä.

Burhleon mukaan heidän tarpeisiinsa piilokadut olivat juuri sopivia, vaikka aivan heidän haluamalleen portille saakka ne eivät johtaneetkaan. Normaaleilla kaduilla heidän vaatetuksensa ja muu ulkoasunsa herättäisi nopeasti huomiota. Tämä saattaisi tuoda paikalle vartioita ja sotilaita, vaikka yö heitä hieman suojelikin. Piilokaduilla sen sijaan ihmiset pukeutuivat tarkoituksella normaalista poikkeavasti ja mahdollisimman ryysyisesti. Näin he eivät siellä erottuisi joukosta.

”Kuljetaan piilokaduilla pienemmissä ryhmissä lyhyen matkan päässä toisistamme. Yhtenä joukkoja saattaisimme tukkia ahtaat kujat. Niitä ei ole rakennettu ryhmien liikkumista varten, vaan yksittäisiä henkilöitä varten”, Martin sanoi.

”Entä sitten, kun tulemme portille?” Venir kysyi.

”Kokoonnutaan ennen sitä johonkin sopivaan paikkaan, jos onnistumme sellaisen löytämään. Meidän täytyy silloin kuitenkin sopia, mitä teemme. Taisteluhan meillä on silloin edessä”, Martin vastasi.

Kallas oli hieman yllättynyt siitä, että Burhleo aikoi osallistua taisteluun portin hallinnasta. Hän oli odottanut tämän vetäytyvän sivukujalle siinä vaiheessa, kun portti häämöttäisi edessä.

”Niinhän se on edessä”, Venir sanoi.

Burhleo tutki katseellaan kaikkien olotilan.

”Olemmeko valmiit?” Martin kysyi.

Kaikki nyökkäilivät.

”Sitten palaamme ulkoilmaan”, Martin sanoi.

Burhleo kävely huoneen päähän, jätti lyhdyn seinustalle ja avasi sitten oven toiseen huoneeseen, jossa oli jo ikkunat ulos. Ulkona oli edelleen pimeää. Ikkunoiden välissä oli ovi, jonka Burhleo avasi avaimella. Lopulta he pääsivät takaisin ulos.


keskiviikko 9. syyskuuta 2020

Viisi vuotta Magnartusta

 Viime viikon torstaina eli 3.9. tuli täyteen viisi vuotta yritykseni Magnartuksen perustamisesta. Olen syyskuun kolmatta päivää käyttänyt yrityksen syntymäpäivänä tai Magnartus-päivänä, koska sille päivälle on merkitty yrityksen y-tunnuksen antaminen. Tätä päivää olen ajatellut käyttää myös jatkossa, vaikka yritysmuoto joskus vaihtuisikin.

Koska yrityksellä on ikää viisi vuotta, niin olen myös itse ollut yrittäjä viisi vuotta. Sikäli kyllä vierastan tittelin käyttöä, koska yrityksen toiminta on varsin pienimuotoista ja en toimeentuloani saa yrityksestä. Taiteilija olisi ehkä osuvampi nimitys.

Magnartukseen liittyen minulla on ollut ja on edelleen hyvin monenlaisia haaveita ja suunnitelmia. Iso osa, jopa suurin osa, niistä ei ole toteutunut. Osa suunnitelmista on kaatunut siihen, etteivät ne ole olleet realistisia. Osa taas siihen, ettei niiden vaatimat asiat ole toteutuneet. Osa myös siihen, ettei minulla ole ollut aina mahdollista käyttää yrityksen toimintaan niin paljon aikaa kuin suunnitelmien toteutuminen olisi vaatinut. Näistä suunnitelmista ja ajatuksista osa on vain jäänyt odottamaan hetkeä, jolloin toteutus olisi mahdollista. Jotkut suunnitelmat ovat myös vanhentuneet, kun omat ajatukset ovat suuntautuneet jo toiseen suuntaan ennen suunnitelmien toteutumista.

 


 

Vaikka kaikki suunnitelmat eivät ole toteutuneet ja yrityksen toiminta on jäänyt pieneksi, niin silti viidessä vuodessa on ehtinyt oppia paljon. Yksi isoimpia oppeja on se, että suunnitelmat hyvin harvoin toteutuvat niin kuin on ajatellut etukäteen. Siksi täytyy olla valmis elämään epävarmuuden ja keskeneräisyyden kanssa sekä olla valmis muuttamaan suunnitelmia.

Sen olen myös oppinut, että rajallisen ajan kanssa on tärkeää osata keskittyä olennaisiin asioihin. Jokaiseen suuntaan rönsyily taas vie aikaa olennaiselta ja siltä, mitä oikeasti haluaisi olla tekemässä. Tämäkin on muuttanut suunnitelmia, kun olen keskittynyt miettimään enemmän sitä reittiä, joka keskittyisi niihin olennaisiin asioihin, joita haluan ensisijaisesti tehdä. Rönsyille on aikaa myöhemminkin tai ne voi jättää kokonaan tekemättä.

Tällaisilla ajatuksilla kohti seuraavaa viittä vuotta Magnartuksen tarinaa eteenpäin. Uusiakin asioita on tekeillä, mutta niistä sitten omalla ajallaan. Sitä ennen keskittyä niiden olennaisimpien asioiden tunnistamiseen ja toteuttamiseen.



torstai 3. syyskuuta 2020

Salakäytävä yläkaupunkiin V

 Betula pubescens, osa 128

Yläkaupungin päässä kellaritila oli siistimpi ja selvästi vähemmän kosteudesta kärsinyt. Tunneli piti huolen siitä, että tänne ei vettä päässyt kertymään. Puun kestävyys ei tosin ollut täällä ongelma, sillä puisen tason ja pystysuoraa kuilua ylös johtavien tikkaiden sijaan kellarista johti pois kiviset kierreportaat. Portaiden suu oli myös taitavasti rakennettu niin, että kulkeminen oli helppoa, mutta äänet kellarista tai tunnelista eivät kulkeutuneet portaisiin.

”Tänne on haluttu eri tavalla mukavuutta kuin käytävän toiseen päähän”, Venir sanoi.

”Kierreportaissa pääsee suuri joukko kulkemaan nopeammin kuin tikkaissa. Toinen vaihtoehto on, että työ on jäänyt kesken ja toiseen päähän on rakennettu väliaikainen ratkaisu”, Martin sanoi.

Kapteeni Kallas nyökkäsi. Historian hämärän tuolla puolen olevia asioita oli hankala tietää. Rakennelmista ei voinut päätellä aivan kaikkea.

”Onko tämä pää samalla tavalla piilotettu kuin tunnelin suu alakaupungissa?” Venir kysyi.

”Siinä mielessä samalla tavalla, että tunnelin tästä päästä pääsemme liikkumaan eteenpäin varsin huomaamattomasti. Täysin samanlainen tämä pää ei kuitenkaan ole”, Martin vastasi.

”Lähdemmekö sitten jatkamaan eteenpäin?” Venir kysyi.

”Niin, yötä ei kestä loputtomiin”, Martin vastasi.

Burhleo loi katseen sekä omiin että Kallaksen miehiin.

”Ovatko kaikki valmiita jatkamaan eteenpäin?” Martin kysyi.

Pienen epäröinnin jälkeen kaikki nyökyttelivät. Jos joku olisi halunnut levätä, hän ei sanonut sitä ääneen.

”Hyvä, lähdetään”, Martin sanoi.

Burhleo lähti ensimmäisenä nousemaan portaita. Hän ei osoittanut eleelläkään sitä, että olisi harkinnut kysyvänsä muiden halukkuudesta kulkea ensimmäisenä. Samalla hän myös kulki eteenpäin selvästi paljon varovaisemmin kuin aikaisemmin.

Nyt eteenpäin kuljettiin hitaasti ja hiljaisuuden vallitessa. Aluksi se riitti, mutta kohta Burhleo halusi välillä pysähtyä kuuntelemaan. Hän myös viittoi muut pysymään muutaman askelman päässä itsestään.

Lopulta portaat päättyivät ja tulivat pieneen huoneeseen.

”Minun täytyy taas avata salaovi. En voi mennä takuuseen siitä, mitä sen takana odottaa. Olkaa siis valmiina”, Martin sanoi.

Uuden salaluukun takaa löytyi taas uusi kytkin, jolla pienen huoneen seinään aukesi ovi. Oven takana oleva huone osoittautui yhtä tyhjäksi ja pimeäksi kuin kaikki tilat sitä ennenkin.

Burhleo huokaisi kuuluvasti helpotuksesta.

”Pidät meitä liiankin kovassa jännityksessä”, Venir sanoi.

”Pidän meitä kaikkia aivan liian kovassa jännityksessä”, Martin sanoi.