torstai 27. joulukuuta 2018

Suuren keisarikunnan sotilaat II


Betula pubescens, osa 42

Kapteenit Kallas ja Waelde ratsastivat Suuren keisarikunnan armeijan keskusleiriin heti kun päivän palvelukseltaan joutuivat. Matkalla he ohittivat toisen leirin, johon oli juuri asettunut uusi armeija. Sen sotilaat eivät olleet ennen nähneet netronovalaisia, joten kapteeni Kallaksen ratsastus leirin ohitse aiheutti ihmetystä.

”Edelleenkin jaksavat ihmetellä”, Gauen sanoi.

”Niin. En taida koskaan tottua tähän huomioon. Kuin olisi jokin sirkuseläin”, Venir sanoi.

Kapteeni Waelde katsoi kapteeni Kallasta.

”Anteeksi”, Gauen sanoi.

”Mistä hyvästä?” Venir kysyi.

”Siitä, että joudut kestämään tällaista”, Gauen vastasi.

”Ei sinun tarvitse pyydellä anteeksi muiden puolesta”, Venir sanoi.

”Toivoisin vain, että maamieheni olisivat rohkeampia tutustumaan teihin”, Gauen sanoi.

”Vaikka olisi sinultakin ehkä jäänyt tutustuminen välistä, jos sinua ei olisi siihen pakotettu”, Venir sanoi.

”Sekin on ehkä totta, mutta onneksi virheistään voi oppia ja seuraavissa kohtaamisissa uudenlaisten ihmisten kanssa voi toimia paremmin”, Gauen sanoi.

Lopulta kapteenit saapuivat keskusleiriin. Jo se portilla oli vastassa kaksi Suuren keisarikunnan upseeria, joihin kapteeni Waelde oli aiemmin tutustunut. Näiden ohjeistamana Kallas ja Waelde päästettiin leiriin sisälle ilman sen suurempia muodollisuuksia.

”Iltapäivää”, Gauen sanoi.

”Sitä samaa”, etummainen upseereista sanoi.

”Kukas sinulla on mukanasi?” Taaempi upseeri kysyi.

”Ystävä, jonka kanssa olen päässyt kokemaan monia seikkailuja”, Gauen vastasi.

Waelde esitteli Kallaksen suurieleisesti. Upseerikaksikko nyökkäili ja mittaili Kallasta katseellaan.

”Onko ystävällä nimeä?” Etummainen upseeri kysyi.

”Minä olen Netronovalan armeijan kapteeni Venir Kallas. Mukava tutustua”, Venir sanoi.
”Samoin. Minä olen kapteeni Costel Hooghoorn”, taaempi upseeri sanoi.

”Ja minä olen luutnantti Anders Corvus”, etummainen upseeri sanoi.

Esittelyjen jälkeen Kallas ja Waelde veivät hevosensa pois ja seurasivat kahta muuta upseeria illanviettoon.

torstai 20. joulukuuta 2018

Suuren keisarikunnan sotilaat


Betula pubescens, osa 41

Aluksi Suuren keisarikunnan armeijan sotilaat suhtautuivat Netronovalan armeijaan samaan tapaan kuin kenraalinsakin. Kylmäkiskoisesti ja välinpitämättömästi. Kuolleiden armeijan kanssa oltiin tekemisissä niin vähän kuin suinkin oli mahdollista. Osalla sotilaista uteliaisuus kuitenkin voitti sekä pelon vierasta ja tuntematonta kohtaan että välinpitämättömyyden muusta kuin erikseen käsketystä tehtävistä.

Tämä näkyi ensin sotilaina, jotka jollakin tekosyyllä tulivat kulkemaan Netronovalan armeijan leirin poikki kulkevaa tietä pitkin. Monet sanoivat olevansa lähettejä, mutta heidän hidas eteneminen leirin läpi ja kaiken näkemänsä ihmetteleminen kertoi muuta. Myöhemmin, kun netronovalaiset olivat myös tottuneet keisarikuntalaisten uteliaisuuteen, kanssakäyminen muuttui aidoksi.

Ensin kahden armeijan sotilaiden välinen kanssakäyminen oli satunnaista ja koostui pääasiassa lyhyistä keskusteluista ja pienestä tavaranvaihdosta. Myöhemmin kaupankäynti laajeni ja alkoi esiintyvä jopa yhteistä ajanviettoa. Kovinkaan pitkiä ystävyyssuhteita sotilaiden välille ei tosin ehtinyt syntyä, kun Suuren keisarikunnan armeijan yksiköt olivat koko ajan liikkeessä kenraalien liikutellessa armeijoita paikasta toiseen. Netronovalan armeija sen sijaan pysyi paikoillaan.

Suuren keisarikunnan armeijan ainoa pysyvästi paikoillaan oleva leiri oli armeijoiden keskusleiri. Vaikka sekä keskusleirillä että netronovalaisten leirillä oli lähempänä muita leirejä, johti muiden leirien sotilaiden jatkuva vaihtuminen näiden kahden leirin sotilaiden yhteydenpidon tiivistymiseen.

Kapteeni Waelde oli erityisen iloinen, kun pääsi tapaamaan muita Suuren keisarikunnan armeijan upseereja. Kapteeni Kallas sen sijaan olisi pysynyt mieluummin omissa oloissaan.

”Tuletko tänään mukaani?” Gauen kysyi.

”Minne?” Venir kysyi.

”Keskusleiriin. Minähän käyn siellä joka keskiviikko”, Gauen vastasi.

”Mitä minä tekisin siellä?” Venir kysyi.

”Samaa kuin minäkin. Tutustuisit muihin upseereihin ja viettäisit aikaa heidän kanssaan”, Gauen vastasi.

”Taidan viihtyä paremmin täällä omassa leirissä. Sotilaille pitäisi keksiä taas jotakin uutta harjoiteltavaa”, Venir sanoi.

”Et varmasti keksi täällä istumalla yhtään mitään sen parempaa kuin lähtemällä minun mukaani. Sitä paitsi sinä lupasit viime viikolla, että lähdet kanssani”, Gauen sanoi.

Kapteeni Kallas huokaisi.

”Toivoin, että olisit ehtinyt unohtaa. Hyvä on. Tulen mukaasi”, Venir sanoi.
Kapteeni Waelden hymy leveni ja hän nosti kätensä Kallaksen olalle.

”Olin varma, että lähdet. Tästä tulee varmasti hyvä ilta. Vähintään yhtä hyvä kuin se ilta Emnetburgissa”, Gauen sanoi.

”Toivottavasti ei lähellekään niin hyvä”, Venir sanoi.

torstai 13. joulukuuta 2018

Ikävystynyt kenraali


Betula pubescens, osa 40

Netronovalan armeijan leirissä sotilaiden arki jatkui normaalina. Loputtomalta tuntuvan marssin tilalle olivat astuneet loputtomalta tuntuvat harjoitukset, joissa sotilaiden jo hyvin opittuja ja useaan kertaan testattujakin taitoja hiottiin. Armeijan taistelukomennuksesta sen sijaan ei tihkunut mitään tietoa. Ei sotilaille, eikä armeijan kenraalille.

Edkar Netronova nojasi käsillään karttapöytäänsä ja huokaisi tuskastuneena. Hän oli teltassaan pohtimassa seuraavien harjoitusten aiheita. Hän oli ollut armeijoineen keskellä Suuren keisarikunnan läntisiä erämaita jo kuukausia ja sotilaiden harjoitukset vain jatkuivat. Muuta tekemistä armeijalle ei oltu keksitty.

Tiedusteluretkiä oli alkuun tehty, mutta lähimaasto oli koluttu jo läpikotaisin. Edkar ei myöskään uskaltanut ulottaa tiedusteluaan pidemmälle, koska se olisi saattanut herättää vääränlaista kiinnostusta hänen armeijansa toimintaa. Niinpä maastontiedusteluun käytetyt retket oli lopetettu ja nyt tiedustelijat vain valvoivat armeijan ympäristöä sitä varten, että jokin vihollisosasto olisi päässyt tunkeutumaan alueelle. Tämä oli vain varotoimi, sillä Edkar tiesi armeijansa leirin ja taistelualueiden välillä olevan useita Suuren keisarikunnan osastoja, jotka varmasti partioivat omassa ympäristössään enemmän kuin Edkar salli oman armeijansa tehdä.

Nyt Edkarilla oli siis taas edessään kysymys, että mitä hänen armeijansa harjoittelisi seuraavaksi. Hän tiesi, että kaikki harjoittelu oli enemmän tai vähemmän väkinäistä. Miehistö kyllä tiesi mitä oli tekemässä. Taistelutehtävät olisivat myös auttaneet sotilaiden moraalin kanssa. Jatkuva harjoittelu ja epätietoisuus tulevasta alkoivat näkyä joukoissa.

Edkar havahtui ajatuksistaan, kun teltan oviaukon kangas nostettiin syrjään ja Miranda astui sisään. Mirandalla oli mukanaan kori, jossa oli päivän lounas. Korin hän laski teltan oven vierellä olevan laatikon päälle ja astui Edkarin luokse.

”Kuinka harjoitusten suunnittelu edistyy, arvon kenraali”, Miranda sanoi.

Edkar huokaisi vastaukseksi.

”Ei ilmeisesti kovinkaan hyvin”, Miranda sanoi.

”Sekä minä että miehet tiedämme kaikki harjoitukset täysin turhiksi. Meidän on turha olla täällä, jos meillä ei ole mitään tehtävää”, Edkar sanoi.

”Mutta Suuren keisarikunnan kenraaleja se ei tunnu kiinnostavan”, Miranda sanoi.

”He tuskin huomaisivat, jos lähtisimme pois. Niin vähän heitä tuntuu minun läsnäoloni kiinnostavan”, Edkar sanoi.

”Niin olette useasti kertoneet, arvon kenraali”, Miranda sanoi.

”Anteeksi, ikävystytän teitä jo”, Edkar sanoi.

”Ei, ette te ikävystytä minua, arvon kenraali. Suuren keisarikunnan kenraalit ikävystyttävät minua. He ikävystyttävät meitä kaikkia”, Miranda sanoi.

”Siinä olet kyllä oikeassa”, Edkar sanoi.

Miranda nyökkäsi ja hymyili kenraalille. Sitten hän kääntyi ja astui takaisin korinsa luokse.

”Tarjoilenko nyt lounaan vai haluatko vielä jatkaa työntekoa, arvon kenraali?” Miranda kysyi.

”Tarjoile lounas nyt. Se voi auttaa ajatuksiani eteenpäin, kun teen välillä jotakin muuta.

Miranda nyökkäsi ja nosti korin pienen pöydän luokse. Pöydälle hän alkoi kattaa lounasta kenraalille, joka jatkoi pohdintojaan karttapöydän ääressä siihen saakka, kunnes Mirandan kattaus oli valmis.