Betula pubescens, osa 92
Lopulta myös Kenraali Netronovan johtama kuolleiden armeijan pääjoukko saapui Gyllenlaesiin. Ensin saapuivat pääjoukon tiedustelijat ja kärkiosasto ja sitten suurimmat taisteluosastot. Näiden jälkeen tulivat huoltojoukot sekä Tammen seuraajat. Myös kenraali Netronovan avustaja Miranda tuli huoltojoukkojen mukana yhdessä kenraalin tavaroiden kanssa. Viimeisenä seurasivat jälkijoukko sekä itse kenraali.
Ensimmäisenä Gyllenlaesiin saavuttuaan kenraali halusi kuulla etujoukon kapteenien raportin ja saapui tätä varten kapteenien telttaan. Kenraali näytti uupuneelta. Hän vain lysähti tuoliin ja ei saanut itseään enää suoristettua.
”Kapteenit, mikä täällä on tilanne?” Edkar kysyi.
”Herra kenraali, olemme eristäneet kaupungin ja kaivosalueen ja valmistelleet puolustusasemia teiden hallussapitoa varten”, Venir vastasi.
”Herra kenraali, olemme myös tiedustelleet lähimpiä mahdollisia paikkoja, joista voisimme löytää puuta piirityslaitteita varten”, Tom vastasi.
”Hyvä, hyvä”, Edkar sanoi.
Kenraali vajosi ajatuksiinsa. Kapteenit odottivat, että kenraali jakaisi käskyt, mutta lopulta alkoi näyttää siltä, ettei kenraalilla ollut mitään käskyjä annettavana.
”Herra kenraali, miten jatkamme tästä eteenpäin?” Venir kysyi.
Edkar palasi ajatusmaailmoistaan takaisin todellisuuteen ja haiskeli vähän aikaa vastaustaan.
”Jatkakaa vain samaan malliin”, Edkar sanoi.
”Eli rakennamme suojavarustuksia ja yritämme etsiä puuta?” Tom kysyi.
”Vaikka”, Edkar sanoi.
Kapteenit vilkaisivat tosiaan. Molemmat tulivat sellaiseen loppuajatukseen, ettei kenraalista saisi enää enempää irti ennen kuin tämä olisi levännyt.
”Selvä, herra kenraali”, Tom sanoi.
Kapteeni Cranfot lähti teltasta.
”Voitte levätä täällä, kunnes oma telttanne saadaan pystytettyä, herra kenraali”, Venir sanoi.
Kenraali tuijotti kapteenia.
”Näytänkö siltä, että tarvitsen lepoa?” Edkar kysyi.
”Haluatko rehellisen vastauksen, herra kenraali?” Venir kysyi.
Kenraali mietti hetken.
”Haluan rehellisen vastauksen”, Edkar vastasi.
”Näytätte siltä, että ette olisi nukkunut viikkokausiin. Levätkää nyt. Meillä on tärkeitä päiviä tulossa ja tarvitsemme sinut täysissä voimissasi”, Venir sanoi.
Edkar käänsi katseensa pois kapteenista. Oikeasti hän ei olisi halunnut kuulla rehellistä vastausta.
”Voitte käyttää minun petiäni. Se on tuo tuossa. Järjestän niin, että saatte olla täällä rauhassa”, Venir sanoi.
Kapteeni Kallas lähti teltasta ja jätti kenraali Netronovan yksin.
torstai 26. joulukuuta 2019
torstai 19. joulukuuta 2019
Gyllenlaes II
Betula pubescens, osa 91
Kapteenien johdolla etujoukko katkaisi kaikki yhteyden Gyllenburhiin ja sen vierellä olevaan kaivosalueeseen. Alue oli pääasiassa tasankoa, mutta vuorten juuressa oli myös muutama sola, joihin kapteenit asettivat vartion. Netronovalaiset eivät juurikaan kohdanneet vastarintaa keisarikuntalaisten suunnalta. Keisarikuntalaiset katsoivat parhaaksi vain odottaa keisarikunnan armeijoiden saapumista ja antaa netronovalaisten väsyttää itsensä piirityksellä. Kaupunkilaisten ei kannattanutkaan yrittää taistella yksin, sillä kuolleiden armeija oli iso ja jo taisteluissa kokenut.
Toinen syy gyllenburhilaisten taktiikkaan olivat kaivoskaupungin muurit, jotka olivat korkeat ja se seikka, ettei netronovalaisilla ei juurikaan ollut piirityskalustoa. Kaivoksen ja kaupungin tarpeet olivat myös kuluttaneet lähes kaiken puun lähistöltä, joten piirityskaluston rakentamiseen tarvittavien materiaalien hankkiminen tulisi olemaan työlästä. Puun etsimiseksi kapteenit lähettivät ympäristöön tiedustelijoita, mutta lähistöltä löytyi vain yksittäisiä puita sieltä täältä sekä joitakin hedelmäpuutarhoja. Suurien piirityslaitteiden rakentaminen vaati siis puun tuomista kaukaa kaupungista. Siihen netronovalaisilla ei ollut juurikaan aikaa.
”Tulee olemaan työlästä hankkia riittävästi puuta edes soihtuja ja nuotioita varten. Puhumattakaan siitä, jos haluamme rakentaa jotakin itsemme puolustamiseksi tai hyökkäyksen tuoksi”, Tom sanoi.
”Ainoa mahdollisuus on lähettää miehiä hakemaan puuta kauempana olevista metsistä. Puolustusvarustuksia voi onneksi rakentaa myös maasta ja kivestä. Niitä molempia täällä riittää”, Venir sanoi.
”Kaivaminen ja kivien kantaminen nekin vievät aikaa. Ja eivät tuo kaupungin valloitusta yhtään lähemmäksi”, Tom sanoi.
”Meidänhän on tarkoituskin jäädä tänne, joten ajankäytössä ei kannata säästellä”, Venir sanoi.
”Kunhan vain ehtisimme valloittaa kaupungin ennen keisarikunnan armeijoiden saapumista”, Tom sanoi.
”Niin. Aika ei ole puolellamme”, Venir sanoi.
Pääjoukkoa odotellessa etujoukko ryhtyi rakentamaan pieniä puolustusvarustuksia Gyllenburhista pois johtavien teiden hallussa pitämiseksi. Teiden molemmin puolin rakennettiin pienet varustukset ja tie suljettiin raskailla puomeilla, joihin he käyttivät järeimpiä puita, joita olivat löytäneet. Paljoakaan puomit eivät estäisi hyökkäystä, mutta ainakaan kukaan ei voisi suoraan ratsastaa tietä pitkin kaupunkiin. Itse varustukset sen sijaan kohosivat jo parissa päivässä ympäröivän tasangon yläpuolelle ja antoivat heti pienen etulyöntiaseman puolustajille. Vaikutusta lisättiin kaivamalla varustusten eteen ojat. Ojista kaivettu maa käytettiin varustusten rakennusaineena.
”Ei tämä paljoa ole, mutta parempi kuin ei mitään”, Tom sanoi.
”Toivottavasti kenraali on samaa mieltä”, Venir sanoi.
”Hän päässee pian kertomaan mielipiteensä”, Tom sanoi.
”Kunhan pääjoukko nyt ehtii tänne”, Venir sanoi
Kapteenit saivat odottaa kenraalia vielä seuraavaan päivään asti.
Kapteenien johdolla etujoukko katkaisi kaikki yhteyden Gyllenburhiin ja sen vierellä olevaan kaivosalueeseen. Alue oli pääasiassa tasankoa, mutta vuorten juuressa oli myös muutama sola, joihin kapteenit asettivat vartion. Netronovalaiset eivät juurikaan kohdanneet vastarintaa keisarikuntalaisten suunnalta. Keisarikuntalaiset katsoivat parhaaksi vain odottaa keisarikunnan armeijoiden saapumista ja antaa netronovalaisten väsyttää itsensä piirityksellä. Kaupunkilaisten ei kannattanutkaan yrittää taistella yksin, sillä kuolleiden armeija oli iso ja jo taisteluissa kokenut.
Toinen syy gyllenburhilaisten taktiikkaan olivat kaivoskaupungin muurit, jotka olivat korkeat ja se seikka, ettei netronovalaisilla ei juurikaan ollut piirityskalustoa. Kaivoksen ja kaupungin tarpeet olivat myös kuluttaneet lähes kaiken puun lähistöltä, joten piirityskaluston rakentamiseen tarvittavien materiaalien hankkiminen tulisi olemaan työlästä. Puun etsimiseksi kapteenit lähettivät ympäristöön tiedustelijoita, mutta lähistöltä löytyi vain yksittäisiä puita sieltä täältä sekä joitakin hedelmäpuutarhoja. Suurien piirityslaitteiden rakentaminen vaati siis puun tuomista kaukaa kaupungista. Siihen netronovalaisilla ei ollut juurikaan aikaa.
”Tulee olemaan työlästä hankkia riittävästi puuta edes soihtuja ja nuotioita varten. Puhumattakaan siitä, jos haluamme rakentaa jotakin itsemme puolustamiseksi tai hyökkäyksen tuoksi”, Tom sanoi.
”Ainoa mahdollisuus on lähettää miehiä hakemaan puuta kauempana olevista metsistä. Puolustusvarustuksia voi onneksi rakentaa myös maasta ja kivestä. Niitä molempia täällä riittää”, Venir sanoi.
”Kaivaminen ja kivien kantaminen nekin vievät aikaa. Ja eivät tuo kaupungin valloitusta yhtään lähemmäksi”, Tom sanoi.
”Meidänhän on tarkoituskin jäädä tänne, joten ajankäytössä ei kannata säästellä”, Venir sanoi.
”Kunhan vain ehtisimme valloittaa kaupungin ennen keisarikunnan armeijoiden saapumista”, Tom sanoi.
”Niin. Aika ei ole puolellamme”, Venir sanoi.
Pääjoukkoa odotellessa etujoukko ryhtyi rakentamaan pieniä puolustusvarustuksia Gyllenburhista pois johtavien teiden hallussa pitämiseksi. Teiden molemmin puolin rakennettiin pienet varustukset ja tie suljettiin raskailla puomeilla, joihin he käyttivät järeimpiä puita, joita olivat löytäneet. Paljoakaan puomit eivät estäisi hyökkäystä, mutta ainakaan kukaan ei voisi suoraan ratsastaa tietä pitkin kaupunkiin. Itse varustukset sen sijaan kohosivat jo parissa päivässä ympäröivän tasangon yläpuolelle ja antoivat heti pienen etulyöntiaseman puolustajille. Vaikutusta lisättiin kaivamalla varustusten eteen ojat. Ojista kaivettu maa käytettiin varustusten rakennusaineena.
”Ei tämä paljoa ole, mutta parempi kuin ei mitään”, Tom sanoi.
”Toivottavasti kenraali on samaa mieltä”, Venir sanoi.
”Hän päässee pian kertomaan mielipiteensä”, Tom sanoi.
”Kunhan pääjoukko nyt ehtii tänne”, Venir sanoi
Kapteenit saivat odottaa kenraalia vielä seuraavaan päivään asti.
torstai 12. joulukuuta 2019
Gyllenlaes
Betula pubescens, osa 90
Kapteenien Kallaksen ja Cranfotin johtama etujoukko saavutti Gyllenburhin ympärillä olevan tasangon ensimmäisenä. Usein kuultiin puhuttavan Gyllenburhin tasangosta, mutta paikalliset kutsuivat aluetta Gyllenlaesiksi, koska siellä oli useita kaupunkilaisten yhteislaitumia. Tasanko oli hieman kalteva, koska se nousi kohti vuoria, joita vasten kaupunki oli rakennettu. Se kuitenkin erottui selvästi vuorten juurella olevista kukkuloista, jollaisille Gyllenburhkin oli rakennettu. Kaupungista ja vuorista kauemmaksi mentäessä tasanko tasoittui ja jatkui kunnes Trenosin jokilaakso alkoi. Jokilaakson merkkinä olivat pienet suot ja niistä lähtevät pienet purot joet, jotka kuljettivat tasangolle tulevat sadeveden Trenosiin.
Tavallisena päivänä he olisivat nähneet paljon liikettä, mutta nyt Gyllenlaes oli tyhjä. Kaupunkilaiset olivat vieneet eläimensä joko pois kauemmaksi maaseudulle tai sitten ne olivat kaupungin muurien sisäpuolella. Myöskään kauppiaat tai lähiseudun asukkaat eivät kulkeneet teillä kohti kaupunkia tai sieltä pois. Kaikki olivat joko sisällä kaupungissa, lähteneet kauemmaksi etelään tai piiloutuneet.
”Ainakaan meidän ei tarvitse varoa yllätyksen menetystä”, Tom sanoi.
”Niin, sitä etua meillä ei ole ollut enää vähään aikaan”, Venir sanoi.
Kapteenit eivät tienneet olivatko kauaksi näkyneet poltettujen maatalojen savupatsaat paljastaneet heidät vai oliko jostakin sotilaiden ryöstöretkestä jäänyt todistajia. Sen he tiesivät, että kaupunki ja koko heitä ympäröivä lähiseutu tiesi kuolleiden armeijan olevan tulossa ja kaupunki oli varustautunut piiritykseen. Suuren keisarikunnan armeija oli myös varmasti saanut jo tiedon kaivoskaupunkia uhkaavasta vaarasta ja oli vain ajan kysymys milloin keisarikunnan joukkoja alkaisi saapua paikalle.
”Kuinkahan kauan kaupunki on ehtinyt varustautua piiritykseen?” Tom kysyi.
”Jospa tiedustelijat osaavat kertoa sen. Tästä katsottuna näyttäisi kuitenkin siltä, että kaupunkilaisilla on ollut hyvin aikaa”, Venir vastasi.
”Niin, piirityksestä voi tulla vaikea”, Tom sanoi.
”Sitä minäkin pelkään. Edes pienen yllätyksen kanssa kaikki olisi ollut paljon helpompaa”, Venir sanoi.
”Mutta vaikka kuinka olisimme päässeet tänne ilman että kukaan olisi huomannut, olisi kaupungin omalla vartiojoukolla ollut hyvin aikaa polttaa lähes kaikki pellot ja teljetä kaupungin portit”, Tom sanoi.
”Niin, kaupungin valtaaminen on vaikeaa joka tapauksessa”, Venir sanoi.
Kapteenit kävelivät pitkin kapeaa tietä, joka kulki kahden laitumen välissä. Seutu oli lähes täysin tasaista lukuun ottamatta aitoja ja ojia sekä siellä täällä olevia pieniä mökkejä ja latoja.
”Tämä näyttää vähän liikaakin taistelukentältä”, Tom sanoi.
”Niin näyttää. Tasanko tuntuu vain odottavat armeijoita saapuvaksi”, Venir sanoi.
”Ja kun piiritämme kaupunkia, meillä ei ole mitään suojaa keisarikunnan hyökkäystä vastaan”, Tom sanoi.
”Toivottavasti olemme ennen sitä päässeet sisälle kaupunkiin”, Venir sanoi.
”Mutta miten pääsemme sinne?” Tom kysyi.
”Toivon, että kenraali on keksinyt siihen jonkin ratkaisun siihen mennessä, kun hän ehtii tänne”, Venir vastasi.
”Eli hänellä on pari päivää aikaa miettiä”, Tom sanoi.
Kapteenien Kallaksen ja Cranfotin johtama etujoukko saavutti Gyllenburhin ympärillä olevan tasangon ensimmäisenä. Usein kuultiin puhuttavan Gyllenburhin tasangosta, mutta paikalliset kutsuivat aluetta Gyllenlaesiksi, koska siellä oli useita kaupunkilaisten yhteislaitumia. Tasanko oli hieman kalteva, koska se nousi kohti vuoria, joita vasten kaupunki oli rakennettu. Se kuitenkin erottui selvästi vuorten juurella olevista kukkuloista, jollaisille Gyllenburhkin oli rakennettu. Kaupungista ja vuorista kauemmaksi mentäessä tasanko tasoittui ja jatkui kunnes Trenosin jokilaakso alkoi. Jokilaakson merkkinä olivat pienet suot ja niistä lähtevät pienet purot joet, jotka kuljettivat tasangolle tulevat sadeveden Trenosiin.
Tavallisena päivänä he olisivat nähneet paljon liikettä, mutta nyt Gyllenlaes oli tyhjä. Kaupunkilaiset olivat vieneet eläimensä joko pois kauemmaksi maaseudulle tai sitten ne olivat kaupungin muurien sisäpuolella. Myöskään kauppiaat tai lähiseudun asukkaat eivät kulkeneet teillä kohti kaupunkia tai sieltä pois. Kaikki olivat joko sisällä kaupungissa, lähteneet kauemmaksi etelään tai piiloutuneet.
”Ainakaan meidän ei tarvitse varoa yllätyksen menetystä”, Tom sanoi.
”Niin, sitä etua meillä ei ole ollut enää vähään aikaan”, Venir sanoi.
Kapteenit eivät tienneet olivatko kauaksi näkyneet poltettujen maatalojen savupatsaat paljastaneet heidät vai oliko jostakin sotilaiden ryöstöretkestä jäänyt todistajia. Sen he tiesivät, että kaupunki ja koko heitä ympäröivä lähiseutu tiesi kuolleiden armeijan olevan tulossa ja kaupunki oli varustautunut piiritykseen. Suuren keisarikunnan armeija oli myös varmasti saanut jo tiedon kaivoskaupunkia uhkaavasta vaarasta ja oli vain ajan kysymys milloin keisarikunnan joukkoja alkaisi saapua paikalle.
”Kuinkahan kauan kaupunki on ehtinyt varustautua piiritykseen?” Tom kysyi.
”Jospa tiedustelijat osaavat kertoa sen. Tästä katsottuna näyttäisi kuitenkin siltä, että kaupunkilaisilla on ollut hyvin aikaa”, Venir vastasi.
”Niin, piirityksestä voi tulla vaikea”, Tom sanoi.
”Sitä minäkin pelkään. Edes pienen yllätyksen kanssa kaikki olisi ollut paljon helpompaa”, Venir sanoi.
”Mutta vaikka kuinka olisimme päässeet tänne ilman että kukaan olisi huomannut, olisi kaupungin omalla vartiojoukolla ollut hyvin aikaa polttaa lähes kaikki pellot ja teljetä kaupungin portit”, Tom sanoi.
”Niin, kaupungin valtaaminen on vaikeaa joka tapauksessa”, Venir sanoi.
Kapteenit kävelivät pitkin kapeaa tietä, joka kulki kahden laitumen välissä. Seutu oli lähes täysin tasaista lukuun ottamatta aitoja ja ojia sekä siellä täällä olevia pieniä mökkejä ja latoja.
”Tämä näyttää vähän liikaakin taistelukentältä”, Tom sanoi.
”Niin näyttää. Tasanko tuntuu vain odottavat armeijoita saapuvaksi”, Venir sanoi.
”Ja kun piiritämme kaupunkia, meillä ei ole mitään suojaa keisarikunnan hyökkäystä vastaan”, Tom sanoi.
”Toivottavasti olemme ennen sitä päässeet sisälle kaupunkiin”, Venir sanoi.
”Mutta miten pääsemme sinne?” Tom kysyi.
”Toivon, että kenraali on keksinyt siihen jonkin ratkaisun siihen mennessä, kun hän ehtii tänne”, Venir vastasi.
”Eli hänellä on pari päivää aikaa miettiä”, Tom sanoi.
torstai 5. joulukuuta 2019
Tie etelään XI
Betula pubescens, osa 89
Kapteeni Kallas katseli pienen metsikön laidasta jälleen yhtä taloa, joka oli tulessa. Hän ei ollut antanut käskyä eikä niin ollut tehnyt myöskään kapteeni Cranfot. Kumpikaan ei ollut antanut sotilaille edes lupaa poistua ryhmityksestä. Nämä olivat toimineet ilman lupaa ja käyneet ryöstämässä maatalon. Paikalliset asukkaat olivat nousseet vastarintaan ja tappelun aikana joku sotilaista sytytti talon tuleen. Sotilaat olivat tappaneet kaikki todistajat, mutta sillä ei ollut paljoakaan merkitystä. Palavan talon savupatsas näkyisi kauaksi.
Kapteeni Cranfot käveli Kallaksen luokse. Hän oli koonnut kaikki maatalon ryöstöön osallistuneet sotilaat ja lähettänyt heidät pääjoukon luokse. Etujoukossa tarvittiin vain sellaisia sotilaita, jotka tottelivat käskyjä ja eivät ottaneet turhia riskejä.
”Emme voi mitään sille, jos suoria käskyjä ei totella”, Tom sanoi.
”Emmekä mitään meitä ylempien antamille käskyille”, Venir sanoi.
Cranfot hymähti. Kallas oli kertonut aikaisemmasta keskustelustaan kenraali Netronovan kanssa. Toista vastaavanlaista keskustelua Cranfot oli ollut itse todistamassa. Vaikka kapteeni Cranfot oli kenraalin kanssa samaa mieltä etenemisnopeuden tärkeydestä, niin myös hän oli sitä mieltä, ettei sotilaille kannattanut antaa täysin vapaita käsiä. Se ei koskaan johtanut hyvään lopputulokseen.
”Poltettu maa”, Venir sanoi.
”Mitä?” Tom kysyi.
”Poltettu maa. Se tästä on tulossa”, Venir vastasi.
”Ei kai nyt ihan vielä”, Tom sanoi.
”Talo kerrallaan se tapahtuu. Ensin me ja kohta täällä on jo toinen armeija paikalla”, Venir sanoi.
”Mikä armeija meidän perässämme tänne tulisi?” Tom kysyi.
”Keisarikunnan armeija ainakin”, Venir vastasi.
”He tuskin polttavat omia maitaan”, Tom sanoi.
”Sekasorto houkuttelee aina ryöstelyyn ja emme tiedä miten kauaksi tuo savupatsas näkyy”, Venir sanoi.
Kapteenit katselivat palavasta talosta nousevaa savua, joka tuntui kohoavan vain yhä korkeammalle kohti aurinkoa.
”Mitenhän kauaksi tuo savu oikein näkyy?” Tom kysyi.
”Miten kauaksi tahansa näkyykin, niin luulen sen olevan meidän kannaltamme liian kauas”, Venir vastasi.
”Niin saattaa olla”, Tom sanoi.
Kapteeni Kallas huokaisi ja pudisteli päätään.
”Ei kai yhden maalaistalon palaminen sinua näin paina?” Tom kysyi.
”Ei, ei yhden”, Venir vastasi.
”Mikä sitten?” Tom kysyi.
”Minua vain surettaa se, miten aina eniten kärsivät ne, jotka ovat tästä kaikesta sivullisia. Ne, jotka vain haluaisivat rauhassa elää omaa elämäänsä. Kasvattaa lapsiaan, karjaansa ja viljaansa. Heidän unelmansa nousevat tuhkana kohti taivasta”, Venir vastasi.
Cranfot katseli mietteliäänä palavaa maatilaa. Kallas oli sanonut ääneen ikävän totuuden, joka piti valitettavan hyvin paikkansa. Kapteeni Cranfot toivoi, että voisi tehdä asialle jotakin. Hän tiesi, ettei kaikkea voinut muuttaa kerralla. Mutta jos voisi tehdä edes jotakin pientä, joka tekisi maailmasta vähän paremman paikan. Pieni hyvä voisi itää ja saada aikaan paljon hyvää tulevaisuudessa.
Kapteeni Kallas katseli pienen metsikön laidasta jälleen yhtä taloa, joka oli tulessa. Hän ei ollut antanut käskyä eikä niin ollut tehnyt myöskään kapteeni Cranfot. Kumpikaan ei ollut antanut sotilaille edes lupaa poistua ryhmityksestä. Nämä olivat toimineet ilman lupaa ja käyneet ryöstämässä maatalon. Paikalliset asukkaat olivat nousseet vastarintaan ja tappelun aikana joku sotilaista sytytti talon tuleen. Sotilaat olivat tappaneet kaikki todistajat, mutta sillä ei ollut paljoakaan merkitystä. Palavan talon savupatsas näkyisi kauaksi.
Kapteeni Cranfot käveli Kallaksen luokse. Hän oli koonnut kaikki maatalon ryöstöön osallistuneet sotilaat ja lähettänyt heidät pääjoukon luokse. Etujoukossa tarvittiin vain sellaisia sotilaita, jotka tottelivat käskyjä ja eivät ottaneet turhia riskejä.
”Emme voi mitään sille, jos suoria käskyjä ei totella”, Tom sanoi.
”Emmekä mitään meitä ylempien antamille käskyille”, Venir sanoi.
Cranfot hymähti. Kallas oli kertonut aikaisemmasta keskustelustaan kenraali Netronovan kanssa. Toista vastaavanlaista keskustelua Cranfot oli ollut itse todistamassa. Vaikka kapteeni Cranfot oli kenraalin kanssa samaa mieltä etenemisnopeuden tärkeydestä, niin myös hän oli sitä mieltä, ettei sotilaille kannattanut antaa täysin vapaita käsiä. Se ei koskaan johtanut hyvään lopputulokseen.
”Poltettu maa”, Venir sanoi.
”Mitä?” Tom kysyi.
”Poltettu maa. Se tästä on tulossa”, Venir vastasi.
”Ei kai nyt ihan vielä”, Tom sanoi.
”Talo kerrallaan se tapahtuu. Ensin me ja kohta täällä on jo toinen armeija paikalla”, Venir sanoi.
”Mikä armeija meidän perässämme tänne tulisi?” Tom kysyi.
”Keisarikunnan armeija ainakin”, Venir vastasi.
”He tuskin polttavat omia maitaan”, Tom sanoi.
”Sekasorto houkuttelee aina ryöstelyyn ja emme tiedä miten kauaksi tuo savupatsas näkyy”, Venir sanoi.
Kapteenit katselivat palavasta talosta nousevaa savua, joka tuntui kohoavan vain yhä korkeammalle kohti aurinkoa.
”Mitenhän kauaksi tuo savu oikein näkyy?” Tom kysyi.
”Miten kauaksi tahansa näkyykin, niin luulen sen olevan meidän kannaltamme liian kauas”, Venir vastasi.
”Niin saattaa olla”, Tom sanoi.
Kapteeni Kallas huokaisi ja pudisteli päätään.
”Ei kai yhden maalaistalon palaminen sinua näin paina?” Tom kysyi.
”Ei, ei yhden”, Venir vastasi.
”Mikä sitten?” Tom kysyi.
”Minua vain surettaa se, miten aina eniten kärsivät ne, jotka ovat tästä kaikesta sivullisia. Ne, jotka vain haluaisivat rauhassa elää omaa elämäänsä. Kasvattaa lapsiaan, karjaansa ja viljaansa. Heidän unelmansa nousevat tuhkana kohti taivasta”, Venir vastasi.
Cranfot katseli mietteliäänä palavaa maatilaa. Kallas oli sanonut ääneen ikävän totuuden, joka piti valitettavan hyvin paikkansa. Kapteeni Cranfot toivoi, että voisi tehdä asialle jotakin. Hän tiesi, ettei kaikkea voinut muuttaa kerralla. Mutta jos voisi tehdä edes jotakin pientä, joka tekisi maailmasta vähän paremman paikan. Pieni hyvä voisi itää ja saada aikaan paljon hyvää tulevaisuudessa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)