Betula pubescens, osa 89
Kapteeni Kallas katseli pienen metsikön laidasta jälleen yhtä taloa, joka oli tulessa. Hän ei ollut antanut käskyä eikä niin ollut tehnyt myöskään kapteeni Cranfot. Kumpikaan ei ollut antanut sotilaille edes lupaa poistua ryhmityksestä. Nämä olivat toimineet ilman lupaa ja käyneet ryöstämässä maatalon. Paikalliset asukkaat olivat nousseet vastarintaan ja tappelun aikana joku sotilaista sytytti talon tuleen. Sotilaat olivat tappaneet kaikki todistajat, mutta sillä ei ollut paljoakaan merkitystä. Palavan talon savupatsas näkyisi kauaksi.
Kapteeni Cranfot käveli Kallaksen luokse. Hän oli koonnut kaikki maatalon ryöstöön osallistuneet sotilaat ja lähettänyt heidät pääjoukon luokse. Etujoukossa tarvittiin vain sellaisia sotilaita, jotka tottelivat käskyjä ja eivät ottaneet turhia riskejä.
”Emme voi mitään sille, jos suoria käskyjä ei totella”, Tom sanoi.
”Emmekä mitään meitä ylempien antamille käskyille”, Venir sanoi.
Cranfot hymähti. Kallas oli kertonut aikaisemmasta keskustelustaan kenraali Netronovan kanssa. Toista vastaavanlaista keskustelua Cranfot oli ollut itse todistamassa. Vaikka kapteeni Cranfot oli kenraalin kanssa samaa mieltä etenemisnopeuden tärkeydestä, niin myös hän oli sitä mieltä, ettei sotilaille kannattanut antaa täysin vapaita käsiä. Se ei koskaan johtanut hyvään lopputulokseen.
”Poltettu maa”, Venir sanoi.
”Mitä?” Tom kysyi.
”Poltettu maa. Se tästä on tulossa”, Venir vastasi.
”Ei kai nyt ihan vielä”, Tom sanoi.
”Talo kerrallaan se tapahtuu. Ensin me ja kohta täällä on jo toinen armeija paikalla”, Venir sanoi.
”Mikä armeija meidän perässämme tänne tulisi?” Tom kysyi.
”Keisarikunnan armeija ainakin”, Venir vastasi.
”He tuskin polttavat omia maitaan”, Tom sanoi.
”Sekasorto houkuttelee aina ryöstelyyn ja emme tiedä miten kauaksi tuo savupatsas näkyy”, Venir sanoi.
Kapteenit katselivat palavasta talosta nousevaa savua, joka tuntui kohoavan vain yhä korkeammalle kohti aurinkoa.
”Mitenhän kauaksi tuo savu oikein näkyy?” Tom kysyi.
”Miten kauaksi tahansa näkyykin, niin luulen sen olevan meidän kannaltamme liian kauas”, Venir vastasi.
”Niin saattaa olla”, Tom sanoi.
Kapteeni Kallas huokaisi ja pudisteli päätään.
”Ei kai yhden maalaistalon palaminen sinua näin paina?” Tom kysyi.
”Ei, ei yhden”, Venir vastasi.
”Mikä sitten?” Tom kysyi.
”Minua vain surettaa se, miten aina eniten kärsivät ne, jotka ovat tästä kaikesta sivullisia. Ne, jotka vain haluaisivat rauhassa elää omaa elämäänsä. Kasvattaa lapsiaan, karjaansa ja viljaansa. Heidän unelmansa nousevat tuhkana kohti taivasta”, Venir vastasi.
Cranfot katseli mietteliäänä palavaa maatilaa. Kallas oli sanonut ääneen ikävän totuuden, joka piti valitettavan hyvin paikkansa. Kapteeni Cranfot toivoi, että voisi tehdä asialle jotakin. Hän tiesi, ettei kaikkea voinut muuttaa kerralla. Mutta jos voisi tehdä edes jotakin pientä, joka tekisi maailmasta vähän paremman paikan. Pieni hyvä voisi itää ja saada aikaan paljon hyvää tulevaisuudessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti