Aamu yläkaupungissa II

 Betula pubescens, osa 149

Kallas arveli tietävänsä mitä Burhleo halusi. Tämä halusi päästä vanhoilla päivillään vielä takaisin valtaan. Vanha mies oli luultavasti syrjäyttämisestään saakka punonut juonta, jolla voisi palata taas valtaan. Ja odottanut tilaisuutta. Netronovalalaiset olivat sen tälle tarjonneet ja Burhleo oli siihen tarttunut. Miten luotettavan kumppanin tämä teki Burhleosta, siihen Kallas ei osannut itselleen vastata.

Porttirakennuksen sisällä olevat kierreportaat oli muotoiltu tummanharmaasta samasta kivestä, josta kaupungin muuritkin oli rakennettu. Tumma kivi imi itseensä lähes kaiken talon ja portaat olivat pimeät. Kaivokset, joista tämä kaikki kivi tuli, olivat varmasti synkkiä paikkoja. Pitkien portaiden aikana silmät ehtivät hieman tottua pimeään ja kun Kallas astui ulos aamuaurinkoon vartiotuvasta, johon portaat johtivat, silmien oli taas totuttava valoon.

Kallaksen luokse tuli yksi aliupseereista, joka oli johtamassa portin ympäröiviä linnoitustöitä. Aliupseerin nimi oli Jeanne Saesteorra.

”Herra kapteeni, olemme saaneet valmiiksi ensimmäisen version suunnitelmista portin ympäristön linnoittamiseksi”, Jeanne sanoi.

”Hyvä, tulen katsomaan niitä kohta”, Venir sanoi.

Saesteorra katsoi Kallasta hieman kiusaantuneena.

”Mitä?” Venir kysyi.

”Jäikö hän ylös?” Jeanne kysyi.

Kallas katsoi taakseen ja ei nähnyt Burhleota ulkona eikä vartiotuvassa.

”Siltä vaikuttaa”, Venir vastasi.

Saesteorra valkaisi ympärilleen varmistaakseen, ettei ketään ollut kuuloetäisyydellä.

”Herra kapteeni, ei ole varmastikaan minun tehtäväni arvioida, mutta minusta hän vaikuttaa epäilyttävältä. Sellaiselta ihmiseltä, josta äitini sanoisi, että kannattaa pysyä kaukana hänen toimistaan”, Jeanne sanoi.

”Kiitos, että jaoit tuntemuksesi. Luulen, että äitisi olisi oikeassa. Valitettavasti taidamme tarvita vielä hänen palveluksiaan”, Venir sanoi.

”Toivottavasti emme pitkään”, Jeanne sanoi.

”Toivottavasti meidän ei tarvitse olla tässä kaupungissa pitkään”, Venir sanoi.

”Mutta kotiin on pitkä matka”, Jeanne sanoi.

Kallas nyökkäsi ja katsoi portin sisäpuolella olevan aukiota. Taistelun jälkiäkin oli vielä paljon raivaamatta.

”Jos huomaat jotakin outoa, niin älä epäröi tulla kertomaan siitä minulle. Tai vaikka et huomaisikaan mitään, mutta sinulla on jokin aavistus”, Venir sanoi.

”Kyllä, herra kapteeni”, Jeanne sanoi.

”Käyn hieman jaloittelemassa ja tulen sitten katsomaan suunnitelmaa”, Venir sanoi.

”Teidän pitäisi nukkua, herra kapteeni”, Jeanne sanoi.

”Ehkä ensi yönä”, Venir sanoi.

Aamu yläkaupungissa

 Betula pubescens, osa 148

Pisinkin yö päättyy lopulta niin päättyi tämäkin. Aamun valkeamisen matkassa taistelu yläkaupungin portista kääntyi lopulta netronovalalaisten eduksi. Vaikka gyllenburhilaiset olivat saaneet kaksintaistelun jälkeen rivinsä järjestykseen nopeammin, oli heidän taistelutahtonsa pahemmin murtunut johtajan menetyksestä. Gyllenburhilaisten taistelutahtoa ei varmasti myöskään helpottanut se, että he olivat nähneet kuinka vaarallisia vastustajia epäkuolleet olivat. Ja nyt aamun valossa he näkivät ketä vastaan he taistelivat.

Niinpä kapteeni Suomaksen johdolla gyllenburhilaiset ajettiin yläkaupungin läpi aina kaupungin päälinnan liepeille saakka. Päälinnan luona netronovalalaisten oli pakko lopettaa hyökkäyksensä, sillä päälinna oli liian vahva linnoitus hyökättäväksi ilman valmisteluja. Päälinnan luokse päässeet gyllenburhilaiset saivatkin tarvitsemansa tauon taistelusta ja hetken turvaa linnoituksen suojissa.

Samaan aikaan kapteeni Kallas johti yläkaupungin ja yläkaupungin portin ympäristön puhdistamista gyllenburhilaisista sotilaista sekä huolehti vangeista. Yhä enemmän gyllenburhilaisia sotilaita antautui, kun kaupungin puolustajien taistelutahto alkoi rakoilla. Myös yhä enemmän alakaupunkilaisia liittyi taisteluun netronovalalaisten rinnalle.

Kapteeni Kallas seisoi yläkaupungin portin yläpuolella tornissa katselemassa aamuauringon valaiseman yläkaupungin ylitse. Burhleo oli hänen kanssaan katselemassa uuden päivän alkua. Punainen aamuaurinko muistutti yön tapahtumista.

”Olemme voittaneet taistelun”, Martin sanoi.

”Ehkä, mutta millä hinnalla”, Venir sanoi.

”Sodilla on aina hintansa, joka niistä täytyy maksaa. Nyt se hinta oli minusta kohtuullinen. Se olisi voinut olla vielä paljon suurempi ja taistelu olisi voinut käydä tappioksemme”, Martin sanoi.

Kallas kuljetti katsettaan yläkaupungin kattojen yli.

”Mutta päälinna on edelleen pystyssä. Sitä me emme tänään kykene valtaamaan, jos pystymme missään vaiheessa”, Venir sanoi.

”Sinnekin saattaa olla salaisia reittejä, joita linnan puolustajat eivät tunne” Martin sanoi.

Kallas katsoi Burhleota. Vanha mies ei näyttänyt noteeraavan katsetta mitenkään erityisellä tavalla. Toisaalta Kallas oli kiitollinen tälle, että he olivat pystyneet samaan yläkaupungin haltuunsa niin helposti kuin he olivat tehneet. Toisaalta Kallas yhä edelleenkin epäili, että Burhleo salasi jotakin olennaista.

”Paljastaisitko meille lisää kaupungin salaisuuksia?” Venir kysyi.

”Se riippuu siitä, mitä tänään päivän aikana tapahtuu”, Martin vastasi.

Kallas käänsi katseensa takaisin yläkaupunkiin. Heidän alapuolellaan portin ympäristön linnoitustöiden valmistelu jatkui, vaikka taistelu kaupungista ei ollut vieläkään ohitse.

”Mitä sinä haluat?” Venir kysyi.

”Haluan, että kaupungin ylimystö saa kärsiä siitä, mitä he tekivät minulle”, Martin vastasi.

”Se tässä taitaa olla koko ajan tapahtumassa”, Venir sanoi.

”Niin toivon”, Martin sanoi.

”Mutta entä sen jälkeen? Mitä tapahtuu kaiken tämän jälkeen?” Venir kysyi.

”Haluan, että kaupunki pystyy palaamaan takaisin parempiin aikoihin”, Martin vastasi.

Kallas huokaisi ja kääntyi pois muurilta lähteäkseen tarkastamaan miten asiat sujuivat alhaalla.

”Menneet ajat eivät koskaan palaa”, Venir sanoi.

Kaksintaistelun jäljet

 Betula pubescens, osa 147

Kaksintaistelun alusta saakka kapteeni Suomas pelkäsi vain pahinta. Hän ei missään vaiheessa välittänyt siitä voittaisiko Cranfot kamppailun. Hän välitti vain siitä, että tämä selviäisi siitä hengissä. Siitä saakka, kun gyllenburhilainen oli saanut tehtyä ensimmäisen viillon Cranfotin kylkeen, Suomaksen oli ollut vaikea hengittää tai ajatella. Hetkeä myöhemmin Cranfot oli saanut kuollettavat iskut. Ja kuitenkin onnistunut voittamaan kaksintaistelun.

Suomas ei aluksi osannut tehdä mitään. Hän näki kuinka Cranfot puhui hävinneelle gyllenburhilaiselle, joka kuoli. Sitten Cranfot oli itse vajonnut maahan. Tuntui kuin ikuisuus olisi kulunut ennen kuin Suomas sai itsensä liikkeelle.

Kun Suomas ehti kapteeni Cranfotin luokse, tämä oli jo kuollut. Suomas yritti itkeä, mutta ei pystynyt. Hän vajosi polvilleen toverinsa viereen ja yrittää käsittää tapahtumia.

”Ei. Ei tämä voi olla mahdollista”, Solkar sanoi.

Cranfot ei vastannut.

Sotilaita kerääntyi kapteeni Suomaksen ympärille. Osa tuli suremaan kapteeni Cranfotia, osa odottamaan käskyjä ja osa molempia.

Yksi aliupseereista polvistui Suomaksen vierelle.

”Herra kapteeni, mitä me teemme?” Aliupseeri kysyi.

Suomas nosti katseensa ensin aliupseeriin ja sitten ympärillään oleviin sotilaisiin. Ei hän tiennyt mitä pitäisi tehdä. Cranfot olisi tiennyt heti, mitä olisi pitänyt tehdä. Hän tiesi aina, mitä piti tehdä Oli tilanne mikä tahansa. Suomas käänsi katseensa Cranfotin elottomiin kasvoihin. Enää Cranfot ei tietäisi koskaan, mitä pitäisi tehdä.

Hieman kauempaa alkoi kuulua gyllenburhilaisten sekalaisia komentoja. Tilanne oli ilmeisesti alkanut selkeytymään heidän puolellaan. Täytyisi toimia. Se vaati sen, että tiesi miten toimia. Lopulta Suomas muisti, mitä he olivat puhuneet Cranfotin kanssa juuri ennen kaksintaistelua.

”Herra kapteeni?” Aliupseeri kysyi.

Suomas nosti katseensa aliupseeriin.

”Kootkaa…” Solkar sanoi.

Suomaksella meni vielä hetki koota ajatuksiaan. Hän nousi ylös ja katsoi ympärillään olevia sotilaita.

”Kootkaa joukot. Meidän täytyy saada hyökkäys nopeasti uudelleen liikkeelle ja paine gyllenburhilaisten päälle. Kapteeni Cranfot ei kuollut turhaan”, Solkar sanoi.

”Kyllä, herra kapteeni”, aliupseeri sanoi.

Sotilaat järjestäytyivät nopeasti uudelleen ja taistelu jatkui. Suomas katsoi vielä ystäväänsä.

”Sinä lupasit, että me lähdemme yhdessä pois täältä. Minä pidän huolta, että me vielä pääsemme yhdessä takaisin Netronovalaan. Jos ei muuten, niin minä kannan sinut”, Solkar sanoi.

Suomas käski kahden sotilaan viedä Cranfotin ruumis turvaan ja sitoa hänen haavansa, jos tarpeen. Vaikka tämä oli kuollut, ei haavojen tarvinnut olla vuotavia. Sitten Suomas katsoi kaksintaistelun jättämiä jälkiä kadun kiveyksessä ja lähti johtamaan taistelua.

Kaksintaistelu VII

 Betula pubescens, osa 146

Cranfot veti oman miekkansa ja Eodurin oman miekan pois tämän sisältä, kun Eodur kaatui maahan. Veri valui teriä pitkin ja putosi maahan kadun kiveykselle. Miekat olivat lävistäneet vatsan ristiin ja tulleet vastakkaisilta kulmilta selästä ulos. Cranfot oli voittanut ja Eodurilla oli vain pieni hetki elämää jäljellä.

”Taistelit hyvin, gyllenburhilainen”, Tom sanoi.

Eodur yski verta ja sanoi jotakin, mistä Cranfot ei saanut selvää. Cranfot polvistui Eodurin puoleen, vaikka se oli hänen omien kipujen vuoksi vaikeaa. Eodur tarttui Cranfotin käteen ja puristi sitä jäljellä olevilla voimillaan.

”Sinä taistelit paremmin”, Jannik sanoi.

Eodur yski lisää ja sanoi vielä jotakin. Cranfot kumartui tämän ylle, jotta kuuli sanat.

”Minä en ole gyllenburhilainen. Minä olen kotoisin pohjoisesta, vuorten sylistä”, Jannik sanoi.

Sen jälkeen ei kuulunut enää mitään. Cranfot tunsi kuinka puristus lakkasi ja Eodurin käsi muuttui elottomaksi. Hän laittoi Eodurin miekan tämän vierelle ja sulki kädellään tämän silmät.

”Taistelit niin hyvin, että voisimme herättää sinut kuolleesta taistelemaan uudestaan. Tarvitsemme sinun kaltaisiasi sotilaita. Ja niin varmasti tarvitsee tässä maailmassa jokainen armeija, joka haluaa voittaa taisteluita”, Tom sanoi.

Cranfot nousi ylös ja tunsi kuinka hänen oma loppunsa oli lähestymässä. Sitä ennen hän halusi kuitenkin tietää oliko kaksintaistelu ollut turhaa vai ratkeaisiko taistelu nyt. Hän katseli ympärilleen. Taistelu ei vielä jatkunut. Ehkä kukaan ei tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä. Tai ehkä kaikki oli selvää. Hän oli voittanut kaksintaistelun ja Eodur oli hävinnyt. Tai ehkä he olivat molemmat hävinneet. He molemmat ainakin kuolisivat.

”Solkar tietää, mitä pitää tehdä. Hänen täytyy johdattaa meidät voittoon. Hänen täytyy valloittaa kaupunki. Ja sitten puolustaa sitä. Jotta pääsemme kotiin”, Tom sanoi.

Cranfot halusi kotiin. Hän yritti etsiä katseellaan kapteeni Suomasta, mutta ei löytänyt tätä sotilaiden keskeltä.

”Missä Solkar on?” Tom kysyi.

Kukaan ei vastannut. Kukaan ei edes kuullut hänen kysymystään. Cranfot ei tiennyt oliko sanonut sitä ääneen vai ei. Hän ei enää tiennyt oikein muutakaan tästä maailmasta.

”Missä minä olen?” Tom kysyi.

Cranfot ei jaksanut enää seisoa. Hänen miekkansa putosi maahan ja hän polvistui. Cranfot hengitti, mutta se teki vain kipeää. Pian hänen oli käytävä makaamaan. Kiveys tuntui aluksi kovalta, mutta pian jo pehmeältä.

Kivetyllä kadulla maatessaan Cranfot huomasti, että taivas oli jo alkanut muuttua vaaleammaksi. Aamu oli koittamassa. Aamu, joka toisi mukanaan voiton taistelussa ja toivon tulevaisuudesta. Niin hän ainakin uskoi.

Viimeisenä asiana tästä maailmasta Cranfot näki kapteeni Suomaksen kasvot.