Betula pubescens, osa 105
Vuoret Gyllenburhin takana nousivat ensin kevyiksi kukkuloiksi, joilla kasvoi ruohoa ja puita. Kukkuloiden kohotessa yhä korkeammiksi alkoivat puut harventua ja käydä yhä kitukasvuisemmiksi. Pian vastaan alkoi tulla jyrkänteitä ja kallioita, jotka oli pakko kiertää. Lopulta vastassa ei enää ollut kukkuloita, vaan pelkkää jyrkkää vuorenseinämää. Jyrkimmänkin vuoren seinämästä löytyi kuitenkin aina jonkin reitti, josta pääsi eteenpäin.
Kapteeni Kallas oli etsinyt osastolleen kaikki valkoiset ja harmaat päällysvaatteet, joita koko Netronovalan armeijalta löytyi. Niitä oli ollut harvassa, mutta riittävästi osaston pukemiseen. Armeija ei ollut valmistautunut piileskelemään lumen ja kallioiden seassa. Nyt niin oli tehtävä, jotta vuorten kautta kiertämisessä voitaisiin onnistua.
Osaston ensimmäisenä kulkivat muutamat tiedustelijat, jotka etsivät kuljettavaa reittiä kallioiden väleistä. Välillä vastaan tuli umpikujia ja he joutuivat kääntymään takaisin. Lopulta reitti eteenpäin kuitenkin aina löytyi. Kallas pelkäsi sitä hetkeä, kun reittiä ei enää löytyisi ja he joutuisivat palaamaan samaa reittiä koko matkan alas vuorelta.
Vuorilla oli hiljaista, mutta he eivät olleet siellä yksin. Aika ajoin kallioiden välistä hypähti esiin vuorikauriita ja he näkivät myös useampia kotkien pesiä. Kohtaamisia oli sen verran, että ne pitivät miehet valppaina, muttei niin paljoa, että se olisi häirinnyt heidän matkaansa. Enemmän matkantekoa häiritsi itse vuorten lisäksi maisema, joka heidän taakseen jäi.
”Oletko koskaan ollut näin korkealla, herra kapteeni?” Sotilas kysyi.
”En ole ollut”, Venir vastasi.
”Onkohan kukaan ollut”, sotilas sanoi.
”Eiköhän täällä joku ole joskus käynyt”, Venir sanoi.
”Miksi tänne kukaan tulisi?” Sotilas kysyi.
”Ehkä joku on halunnut käydä vuoren huipulla vain seikkailunhaluaan. Tai sitten hän on halunnut nähdä tämän maiseman”, Venir vastasi.
He olivat pysähtyneet syömään ja lepäämään. Samalla he katselivat takana avautuvaa maisemaa jokilaaksoon.
”Seikkailunhalusta en tiedä, mutta tämä maisema yksinään tekee tästä retkestä riskien arvoisen”, sotilas sanoi.
Kallas ei ollut sotilaan kanssa eri mieltä.
Vuoret ylsivät korkealle. Onneksi heidän ei tarvinnut kiivetä huipulle saakka. Vain niin korkealle, että he saattoivat näkymättömissä kiertää kaupungin kohdalle. Lopulta he saavuttivat korkeuden, jota olivat tavoitelleet.
”Lepäämme tässä yön ja huomenna jatkamme rinnettä vaakatasossa”, Venir sanoi.
Sotilaat iloitsivat ja yöksi saatettiin vielä tehdä tuli. Seuraavana yönä se ei enää olisi mahdollista vaan tuli näkyisi Gyllenburhiin. Seuraavan kerran tulen lämpöön oli mahdollista päästä kaupungissa.
torstai 26. maaliskuuta 2020
torstai 19. maaliskuuta 2020
Piiritys III
Betula pubescens, osa 104
Netronovalan armeija tiivisti piiritystä pikkuhiljaa. Kun varustuksia oli saatu rakennettua tasaiseksi ketjuksi ympäri kaupunkia, alettiin niitä rakentaa kohti kaupunkia. Myös joitakin strategisesti tärkeitä sijainteja kauempana kaupungista miehitettiin ja linnoitettiin. Puutavaraakin saatiin ohuena, mutta tasaisena, virtana ympäröivältä maaseudulta. Samoin ruokaa saatiin kerättyä varsin hyvin kaupunkia ympäröivältä alueelta. He olivat päivä päivältä valmiimpia sekä hyökkäämään kaupunkiin että ottamaan vastaan Suuren keisarikunnan armeijan hyökkäyksen, joka väistämättä oli ennemmin tai myöhemmin tulossa.
Neuvottelut Gyllenburhin antautumisesta eivät sen sijaan edenneet ollenkaan. Kenraali lähetti neuvottelijan yhä uudelleen kaupunkiin ja kerran kenraali upseereineen myös tapasi kaupungin edustajia kaupungin porttien läheisyydessä. Mitään edistystä mitkään neuvottelut eivät kuitenkaan tuottaneet.
Kenraali Netronova oli kutsunut kapteenit Cranfotin ja Suomasin pohtimaan tilannetta. Kenraalin teltan karttapöydällä heidän edessään oli kartta jo olevista linnoituksista sekä seuraavaksi rakennettavista linnoituksista.
”Neuvottelut ovat olleet turhia alusta alkaen, kuten tiesimmekin. Kaupunki ei varmastikaan tule antautumaan. He vain haluavat pelata aikaa”, Edkar sanoi.
”Eipä heillä ole mitään syytä neuvotella mistään, herra kenraali. Odottaminen on heidän puolellaan”, Tom sanoi.
”Kuinka hyökkäysvalmistelut siis etenevät?” Edkar kysyi.
”Herra kenraali, rakennamme piirityskoneita koko ajan lisää ja rakennamme varustuksia ja suojia yhä lähemmäksi kaupunkia. Kaupungin valloittaminen olisi kuitenkin edelleen hyvin vaikeaa pelkän suoran hyökkäyksen voimin. Kaupungin muurit ovat korkeat emmekä oikein mahda asialle mitään”, Solkar vastasi.
”Mutta tekin pidätte kaupungin valtaamista mahdollisena?” Edkar kysyi.
Kapteenit vilkaisivat toisiaan.
”Mahdollisesti, mutta se vaatisi suuria uhrauksia. Niin suuria, että en ole varma onko kaupungin valtaamisessa mitään järkeä, koska emme kykenisi sitä enää puolustamaan”, Tom vastasi.
”Niin, aivan. Aina pitää ajatella askelta pidemmäksi”, Edkar sanoi.
Kenraali nojasi käsillään karttapöytään ja kumartui karttojen ylle.
”Täällä me olemme odottamassa sitä, että joudumme puun ja kuoren väliin”, Edkar sanoi.
Kenraali osoitti sormellaan aluetta, jolle armeija oli levittäytynyt.
”Ja kaikki riippuu siitä, milloin Suuren keisarikunnan armeija ehtii kaupungin avuksi”, Edkar sanoi.
”Ja siitä meillä ei ole mitään käsitystä. Vaikka voisimme lähettää tiedustelijat niin kauaksi, että saisimme tietoa keisarikuntalaisten liikkeistä, emme saisi tietoa niin nopeasti, että siitä olisi meille mitään iloa”, Solkar sanoi.
Kenraali Netronova huokaisi ja käänsi katseensa kartan ylälaitaan, jossa olivat vuoret.
”Sitten voimme vain onnistua, että kapteeni Kallas onnistuu”, Edkar sanoi.
Netronovalan armeija tiivisti piiritystä pikkuhiljaa. Kun varustuksia oli saatu rakennettua tasaiseksi ketjuksi ympäri kaupunkia, alettiin niitä rakentaa kohti kaupunkia. Myös joitakin strategisesti tärkeitä sijainteja kauempana kaupungista miehitettiin ja linnoitettiin. Puutavaraakin saatiin ohuena, mutta tasaisena, virtana ympäröivältä maaseudulta. Samoin ruokaa saatiin kerättyä varsin hyvin kaupunkia ympäröivältä alueelta. He olivat päivä päivältä valmiimpia sekä hyökkäämään kaupunkiin että ottamaan vastaan Suuren keisarikunnan armeijan hyökkäyksen, joka väistämättä oli ennemmin tai myöhemmin tulossa.
Neuvottelut Gyllenburhin antautumisesta eivät sen sijaan edenneet ollenkaan. Kenraali lähetti neuvottelijan yhä uudelleen kaupunkiin ja kerran kenraali upseereineen myös tapasi kaupungin edustajia kaupungin porttien läheisyydessä. Mitään edistystä mitkään neuvottelut eivät kuitenkaan tuottaneet.
Kenraali Netronova oli kutsunut kapteenit Cranfotin ja Suomasin pohtimaan tilannetta. Kenraalin teltan karttapöydällä heidän edessään oli kartta jo olevista linnoituksista sekä seuraavaksi rakennettavista linnoituksista.
”Neuvottelut ovat olleet turhia alusta alkaen, kuten tiesimmekin. Kaupunki ei varmastikaan tule antautumaan. He vain haluavat pelata aikaa”, Edkar sanoi.
”Eipä heillä ole mitään syytä neuvotella mistään, herra kenraali. Odottaminen on heidän puolellaan”, Tom sanoi.
”Kuinka hyökkäysvalmistelut siis etenevät?” Edkar kysyi.
”Herra kenraali, rakennamme piirityskoneita koko ajan lisää ja rakennamme varustuksia ja suojia yhä lähemmäksi kaupunkia. Kaupungin valloittaminen olisi kuitenkin edelleen hyvin vaikeaa pelkän suoran hyökkäyksen voimin. Kaupungin muurit ovat korkeat emmekä oikein mahda asialle mitään”, Solkar vastasi.
”Mutta tekin pidätte kaupungin valtaamista mahdollisena?” Edkar kysyi.
Kapteenit vilkaisivat toisiaan.
”Mahdollisesti, mutta se vaatisi suuria uhrauksia. Niin suuria, että en ole varma onko kaupungin valtaamisessa mitään järkeä, koska emme kykenisi sitä enää puolustamaan”, Tom vastasi.
”Niin, aivan. Aina pitää ajatella askelta pidemmäksi”, Edkar sanoi.
Kenraali nojasi käsillään karttapöytään ja kumartui karttojen ylle.
”Täällä me olemme odottamassa sitä, että joudumme puun ja kuoren väliin”, Edkar sanoi.
Kenraali osoitti sormellaan aluetta, jolle armeija oli levittäytynyt.
”Ja kaikki riippuu siitä, milloin Suuren keisarikunnan armeija ehtii kaupungin avuksi”, Edkar sanoi.
”Ja siitä meillä ei ole mitään käsitystä. Vaikka voisimme lähettää tiedustelijat niin kauaksi, että saisimme tietoa keisarikuntalaisten liikkeistä, emme saisi tietoa niin nopeasti, että siitä olisi meille mitään iloa”, Solkar sanoi.
Kenraali Netronova huokaisi ja käänsi katseensa kartan ylälaitaan, jossa olivat vuoret.
”Sitten voimme vain onnistua, että kapteeni Kallas onnistuu”, Edkar sanoi.
torstai 12. maaliskuuta 2020
Piiritys II
Betula pubescens, osa 103
Neuvottelut Gyllenburhissa jatkuivat ja samoin piirityksen valmistelut. Netronovalan armeija jatkoi varustusten rakentamista kaivamalla kaupungin ja kaivosalueen ympärille ojan ja sen molemmin puolin vallin, joilla suojauduttiin sekä kaupungista tulevia vastahyökkäyksiä vastaan että jossakin vaiheessa odotettavaa Suuren keisarikunnan armeijan hyökkäystä vastaan. Linnoitus ei ollut kummoinen ja armeija oli liian pieni miehittämään sitä tehokkaasti, mutta se oli silti parempi kuin taisteleminen tasangolla.
Kapteeni Suomas johti rakennustöitä samalla, kun kapteeni Cranfot auttoi kenraalia tuleviin taisteluihin valmistautumisessa. Päivän jaloitteluksi Cranfot oli tullut katsomaan miten linnoitustyöt sujuivat. Samalla hän vei Suomakselle uusimmat suunnitelmat piiritystä varten ja tiedustelujen perusteella tehdyn arvion mahdollisista Suuren keisarikunnan armeijan hyökkäysreiteistä.
”Ei näissä mitään kovin mullistavaa ole, mutta joitakin asioita kannattaa katsoa tarkemmin. Tein niistä listan erilliselle paperille, joka on täällä jossakin seassa”, Tom sanoi.
Cranfot ojensi paperikasan Suomakselle, joka puolestaan ojensi sen kirjurilleen.
”Tutustun näihin illalla”, Solkar sanoi.
”Voi jo katsoa valmiiksi ja kertoa sitten olennaiset asiat”, kirjuri sanoi.
”Sekin olisi hyvä, tee niin”, Solkar sanoi.
Kirjuri jätti kapteenit kahden.
”Miten työ etenee?” Tom kysyi.
”Hitaasti. Niin kuin tähänkin saakka”, Solkar vastasi.
Kapteenit katselivat sotilaiden työntekoa.
”Ainakaan kukaan ei pääse pahantekoon, kun täytyy olla linnoitustöissä”, Tom sanoi.
”Niin, mutta kyllähän tämä loputon linnoitustyö sotilaita rasittaakin. Kaikki kuitenkin tietävät, että nyt tehtävä työ saattaa pelastaa heidän henkensä myöhemmin”, Solkar sanoi.
”Mitä enemmän tekee nyt, sitä helpompaa on myöhemmin”, Tom sanoi.
”Oikeastaanhan se pätee jokaiseen hetkeen, mutta ehkä tällaisissa tilanteissa sen tuntu jotenkin korostuu”, Solkar sanoi.
”Niin”, Tom sanoi.
Cranfot käänsi katseensa vuorille.
”Toivottavasti Kallaksella kaikki sujuu hyvin”, Tom sanoi.
Myös Suomas nosti katseensa ylös työmaalta.
”Varmasti. Hän on meistä paras”, Solkar sanoi.
Neuvottelut Gyllenburhissa jatkuivat ja samoin piirityksen valmistelut. Netronovalan armeija jatkoi varustusten rakentamista kaivamalla kaupungin ja kaivosalueen ympärille ojan ja sen molemmin puolin vallin, joilla suojauduttiin sekä kaupungista tulevia vastahyökkäyksiä vastaan että jossakin vaiheessa odotettavaa Suuren keisarikunnan armeijan hyökkäystä vastaan. Linnoitus ei ollut kummoinen ja armeija oli liian pieni miehittämään sitä tehokkaasti, mutta se oli silti parempi kuin taisteleminen tasangolla.
Kapteeni Suomas johti rakennustöitä samalla, kun kapteeni Cranfot auttoi kenraalia tuleviin taisteluihin valmistautumisessa. Päivän jaloitteluksi Cranfot oli tullut katsomaan miten linnoitustyöt sujuivat. Samalla hän vei Suomakselle uusimmat suunnitelmat piiritystä varten ja tiedustelujen perusteella tehdyn arvion mahdollisista Suuren keisarikunnan armeijan hyökkäysreiteistä.
”Ei näissä mitään kovin mullistavaa ole, mutta joitakin asioita kannattaa katsoa tarkemmin. Tein niistä listan erilliselle paperille, joka on täällä jossakin seassa”, Tom sanoi.
Cranfot ojensi paperikasan Suomakselle, joka puolestaan ojensi sen kirjurilleen.
”Tutustun näihin illalla”, Solkar sanoi.
”Voi jo katsoa valmiiksi ja kertoa sitten olennaiset asiat”, kirjuri sanoi.
”Sekin olisi hyvä, tee niin”, Solkar sanoi.
Kirjuri jätti kapteenit kahden.
”Miten työ etenee?” Tom kysyi.
”Hitaasti. Niin kuin tähänkin saakka”, Solkar vastasi.
Kapteenit katselivat sotilaiden työntekoa.
”Ainakaan kukaan ei pääse pahantekoon, kun täytyy olla linnoitustöissä”, Tom sanoi.
”Niin, mutta kyllähän tämä loputon linnoitustyö sotilaita rasittaakin. Kaikki kuitenkin tietävät, että nyt tehtävä työ saattaa pelastaa heidän henkensä myöhemmin”, Solkar sanoi.
”Mitä enemmän tekee nyt, sitä helpompaa on myöhemmin”, Tom sanoi.
”Oikeastaanhan se pätee jokaiseen hetkeen, mutta ehkä tällaisissa tilanteissa sen tuntu jotenkin korostuu”, Solkar sanoi.
”Niin”, Tom sanoi.
Cranfot käänsi katseensa vuorille.
”Toivottavasti Kallaksella kaikki sujuu hyvin”, Tom sanoi.
Myös Suomas nosti katseensa ylös työmaalta.
”Varmasti. Hän on meistä paras”, Solkar sanoi.
torstai 5. maaliskuuta 2020
Piiritys
Betula pubescens, osa 102
Kenraali Netronovan lähettämä neuvottelija oli kaupungissa vain yhden yön ja palasi tyhjin käsin Gyllenburhista. Neuvottelut eivät olleet sujuneet oikein millään tavalla.
”Eivät he halunneet neuvotella, tai oikeastaan edes keskustella, juuri mistään, herra kenraali”, neuvottelija sanoi.
”Oliko sitten jotakin, josta he olisivat halunneet neuvotella?” Venir kysyi.
”Lähinnä he esittivät vaatimuksia siitä, että meidän pitäisi taata kaupungin siviileille vapaa kulkuoikeus kaupungista pois ja sinne takaisin, herra kapteeni”, neuvottelija vastasi.
”Sitä iloa emme heille suo. Mitä enemmän kaupungissa on siviilejä, sitä nopeammin kaupungin ruokavarat hupenevat”, Edkar sanoi.
Kapteenit olivat samaa mieltä. Siviilejä tuli kohdella hyvin, mutta myös neuvotteluihin tuli antaa jonkinlaista painetta. Kaupunki ei myöskään vaikuttanut siltä, että siviileillä olisi siellä mitään hätää. Todennäköisesti siviileillä olisi vaikeampaa kaupungin ulkopuolella, kun netronovalaiset keräsivät kaiken ruuan ja puun kaupungin ympäristöstä.
Kun muut jäivät pohtimaan taktiikoita neuvotteluihin ja piiritykseen, kapteeni Kallas jatkoi valmistautumista vuorten kautta kaupunkiin suuntautuvaa retkeä varten. Hän keräsi varusteita ja vapaaehtoisia mukaansa. Kapteeni halusi varustautua hyvin ja ottaa mukaan vain parhaat sotilaat, koska hänellä ei ollut mitään varmuutta siitä mitä kaikkea he joutuisivat kohtaamaan vuorilla. Retki saattaisi myös epäonnistua surkeasti ja olla matka kuolemaan.
”Haluan, että jokainen harkitsee tosissaan haluaako lähteä mukaan. Emme tiedä mihin vuorilla törmäämme ja miten retkessä tulee käymään. Sieltä ei välttämättä ole paluuta”, Venir sanoi.
”Herra kapteeni, seuraamme sinua vaikka jäätikön poikki”, eräs sotilas sanoi.
”Sen saatatte joutua tekemään, sillä vuorilla näyttää edelleen olevan sulamatonta jäätä ja lunta”, Venir sanoi.
Edes lumi ja jää eivät saaneet sotilaiden tahtoa lähteä kapteenin horjumaan. Niinpä, kun kaikki varusteet oli kerätty, kapteeni Kallas lähti johtamaan osastoa kohti vuoria. Reitti kulkisi ensin poispäin kaupungista, jotta päästäisiin pois sen näkökentästä. Sitten kierrettäisiin kohti vuoria ja kiivettäisiin sen rinteille. Alas pitäisi laskeutua kaupungin kohdalla ja se tuli tehdä huomaamattomasti.
”Onnea matkaan”, Tom sanoi.
”Samoin teille piiritykseen. Onnea me kaikki tulemme tarvitsemaan”, Venir sanoi.
”Teidän onnistumisesta on paljon enemmän kiinni kuin meidän. Me vain istumme täällä ja vahdimme muureja. Teidän pitää saada sen portit auki”, Tom sanoi.
”Onnistumisesta riippumatta toivon, että pääsemme kaupunkiin saakka emmekä jää jumiin lumen ja jään keskelle”, Venir sanoi.
”Niin ei varmasti tapahdu, kun sinä olet heitä johtamassa”, Solkar sanoi.
Kapteeni Kallas naurahti.
”En minäkään ihan mahdottomiin pysty. Sitä paitsi te olette paljon parempia johtamaan sotilaita taistelussa”, Venir sanoi.
”Sinä et olekaan menossa taisteluun”, Solkar sanoi.
”Saattaa siellä odottaa taistelukin”, Venir sanoi.
Kapteenit hyvästelivät toisensa ja Kallas osastoineen lähti matkaan. Cranfot ja Suomas katselivat pitkään, kun osasto pikkuhiljaa hävisi maastonmuotojen taakse. Paljon oli kiinni Kallaksen ja hänen sotilaidensa onnistumisesta.
Kenraali Netronovan lähettämä neuvottelija oli kaupungissa vain yhden yön ja palasi tyhjin käsin Gyllenburhista. Neuvottelut eivät olleet sujuneet oikein millään tavalla.
”Eivät he halunneet neuvotella, tai oikeastaan edes keskustella, juuri mistään, herra kenraali”, neuvottelija sanoi.
”Oliko sitten jotakin, josta he olisivat halunneet neuvotella?” Venir kysyi.
”Lähinnä he esittivät vaatimuksia siitä, että meidän pitäisi taata kaupungin siviileille vapaa kulkuoikeus kaupungista pois ja sinne takaisin, herra kapteeni”, neuvottelija vastasi.
”Sitä iloa emme heille suo. Mitä enemmän kaupungissa on siviilejä, sitä nopeammin kaupungin ruokavarat hupenevat”, Edkar sanoi.
Kapteenit olivat samaa mieltä. Siviilejä tuli kohdella hyvin, mutta myös neuvotteluihin tuli antaa jonkinlaista painetta. Kaupunki ei myöskään vaikuttanut siltä, että siviileillä olisi siellä mitään hätää. Todennäköisesti siviileillä olisi vaikeampaa kaupungin ulkopuolella, kun netronovalaiset keräsivät kaiken ruuan ja puun kaupungin ympäristöstä.
Kun muut jäivät pohtimaan taktiikoita neuvotteluihin ja piiritykseen, kapteeni Kallas jatkoi valmistautumista vuorten kautta kaupunkiin suuntautuvaa retkeä varten. Hän keräsi varusteita ja vapaaehtoisia mukaansa. Kapteeni halusi varustautua hyvin ja ottaa mukaan vain parhaat sotilaat, koska hänellä ei ollut mitään varmuutta siitä mitä kaikkea he joutuisivat kohtaamaan vuorilla. Retki saattaisi myös epäonnistua surkeasti ja olla matka kuolemaan.
”Haluan, että jokainen harkitsee tosissaan haluaako lähteä mukaan. Emme tiedä mihin vuorilla törmäämme ja miten retkessä tulee käymään. Sieltä ei välttämättä ole paluuta”, Venir sanoi.
”Herra kapteeni, seuraamme sinua vaikka jäätikön poikki”, eräs sotilas sanoi.
”Sen saatatte joutua tekemään, sillä vuorilla näyttää edelleen olevan sulamatonta jäätä ja lunta”, Venir sanoi.
Edes lumi ja jää eivät saaneet sotilaiden tahtoa lähteä kapteenin horjumaan. Niinpä, kun kaikki varusteet oli kerätty, kapteeni Kallas lähti johtamaan osastoa kohti vuoria. Reitti kulkisi ensin poispäin kaupungista, jotta päästäisiin pois sen näkökentästä. Sitten kierrettäisiin kohti vuoria ja kiivettäisiin sen rinteille. Alas pitäisi laskeutua kaupungin kohdalla ja se tuli tehdä huomaamattomasti.
”Onnea matkaan”, Tom sanoi.
”Samoin teille piiritykseen. Onnea me kaikki tulemme tarvitsemaan”, Venir sanoi.
”Teidän onnistumisesta on paljon enemmän kiinni kuin meidän. Me vain istumme täällä ja vahdimme muureja. Teidän pitää saada sen portit auki”, Tom sanoi.
”Onnistumisesta riippumatta toivon, että pääsemme kaupunkiin saakka emmekä jää jumiin lumen ja jään keskelle”, Venir sanoi.
”Niin ei varmasti tapahdu, kun sinä olet heitä johtamassa”, Solkar sanoi.
Kapteeni Kallas naurahti.
”En minäkään ihan mahdottomiin pysty. Sitä paitsi te olette paljon parempia johtamaan sotilaita taistelussa”, Venir sanoi.
”Sinä et olekaan menossa taisteluun”, Solkar sanoi.
”Saattaa siellä odottaa taistelukin”, Venir sanoi.
Kapteenit hyvästelivät toisensa ja Kallas osastoineen lähti matkaan. Cranfot ja Suomas katselivat pitkään, kun osasto pikkuhiljaa hävisi maastonmuotojen taakse. Paljon oli kiinni Kallaksen ja hänen sotilaidensa onnistumisesta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)