Vuoret

Betula pubescens, osa 105

Vuoret Gyllenburhin takana nousivat ensin kevyiksi kukkuloiksi, joilla kasvoi ruohoa ja puita. Kukkuloiden kohotessa yhä korkeammiksi alkoivat puut harventua ja käydä yhä kitukasvuisemmiksi. Pian vastaan alkoi tulla jyrkänteitä ja kallioita, jotka oli pakko kiertää. Lopulta vastassa ei enää ollut kukkuloita, vaan pelkkää jyrkkää vuorenseinämää. Jyrkimmänkin vuoren seinämästä löytyi kuitenkin aina jonkin reitti, josta pääsi eteenpäin.

Kapteeni Kallas oli etsinyt osastolleen kaikki valkoiset ja harmaat päällysvaatteet, joita koko Netronovalan armeijalta löytyi. Niitä oli ollut harvassa, mutta riittävästi osaston pukemiseen. Armeija ei ollut valmistautunut piileskelemään lumen ja kallioiden seassa. Nyt niin oli tehtävä, jotta vuorten kautta kiertämisessä voitaisiin onnistua.

Osaston ensimmäisenä kulkivat muutamat tiedustelijat, jotka etsivät kuljettavaa reittiä kallioiden väleistä. Välillä vastaan tuli umpikujia ja he joutuivat kääntymään takaisin. Lopulta reitti eteenpäin kuitenkin aina löytyi. Kallas pelkäsi sitä hetkeä, kun reittiä ei enää löytyisi ja he joutuisivat palaamaan samaa reittiä koko matkan alas vuorelta.

Vuorilla oli hiljaista, mutta he eivät olleet siellä yksin. Aika ajoin kallioiden välistä hypähti esiin vuorikauriita ja he näkivät myös useampia kotkien pesiä. Kohtaamisia oli sen verran, että ne pitivät miehet valppaina, muttei niin paljoa, että se olisi häirinnyt heidän matkaansa. Enemmän matkantekoa häiritsi itse vuorten lisäksi maisema, joka heidän taakseen jäi.

”Oletko koskaan ollut näin korkealla, herra kapteeni?” Sotilas kysyi.

”En ole ollut”, Venir vastasi.

”Onkohan kukaan ollut”, sotilas sanoi.

”Eiköhän täällä joku ole joskus käynyt”, Venir sanoi.

”Miksi tänne kukaan tulisi?” Sotilas kysyi.

”Ehkä joku on halunnut käydä vuoren huipulla vain seikkailunhaluaan. Tai sitten hän on halunnut nähdä tämän maiseman”, Venir vastasi.

He olivat pysähtyneet syömään ja lepäämään. Samalla he katselivat takana avautuvaa maisemaa jokilaaksoon.

”Seikkailunhalusta en tiedä, mutta tämä maisema yksinään tekee tästä retkestä riskien arvoisen”, sotilas sanoi.

Kallas ei ollut sotilaan kanssa eri mieltä.

Vuoret ylsivät korkealle. Onneksi heidän ei tarvinnut kiivetä huipulle saakka. Vain niin korkealle, että he saattoivat näkymättömissä kiertää kaupungin kohdalle. Lopulta he saavuttivat korkeuden, jota olivat tavoitelleet.

”Lepäämme tässä yön ja huomenna jatkamme rinnettä vaakatasossa”, Venir sanoi.

Sotilaat iloitsivat ja yöksi saatettiin vielä tehdä tuli. Seuraavana yönä se ei enää olisi mahdollista vaan tuli näkyisi Gyllenburhiin. Seuraavan kerran tulen lämpöön oli mahdollista päästä kaupungissa.