Seuraavat askeleet Fagalesissa

Fantasiamaailma Fagalesiin sijoittuva jatkokertomukseni on taas saavuttanut uuden vaiheen. Sivupolkuna toiminut tarina Betula pubescens on viime viikolla julkaistulla osallaan päättynyt ja seuraavaksi palataan alkuperäiseen tarinaan Betulaan nanaan. Betula nanan taas on tarkoitus kääntyä pikkuhiljaa kohti omaa päätöstään. Siinä varmaan menee myös oma aikansa. Tarkkoja suunnitelmia en ole tehnyt, mutta tarinan pääkaari on tiedossa.

Vaikka joskus Betula nana loppuisikin, niin Fagales ei tule kokonaan jäämään silloinkaan. Tarinaa on kerrottavaksi vielä eteenpäin, menneitä kertomattomia tapahtumia riittää historian täydeltä ja kuluvissakin tapahtumissa on kerrottavaa useasta näkökulmasta.

Betula pubescens toimi siis välitarinana sijoittuen samaan maailmaan Betula nanan kanssa, mutta eri paikkoihin sijoittuen ja keskittyen eri hahmoihin kuin päätarina. Jotakin vastaavaa, mutta taas hieman erilaisesta näkökulmasta, voisi olla kiinnostavaa kirjoittaa enemmän.

Seuraavaksi kuitenkin Betula nana loppuun.

700.

Yksi määrällinen rajapyykki tuli jälleen vastaan tässä blogissa, sillä tämä kirjoitus on 700. täällä julkaistu teksti. Edellinen sadan raja meni rikki viime vuoden tammikuussa. Siitä voikin miettiä, että maailma on muuttunut vajaassa kahdessa vuodessa melko paljon. Nyt en kuitenkaan pohdi sitä, vaan enemmän sitä, miten on vaikeaa löytää arjen keskeltä aikaa kirjoittamiselle.

On siis vaikeaa löytää aikaa kirjoittamiselle. Tähän liittyy erityisesti se, että aloitin tämän vuoden syksynä uudet opinnot. Siihenkin liittyen on koko syksyn ajan ollut tarkoitus kirjoittaa tekstiä blogiin, jossa kerron uusien opintojen alkamisesta ja uuteen kaupunkiin sopeutumisesta. Jotenkin on kuitenkin ollut hyvin vaikeaa löytää aikaa sen kirjoittamiseen.

 

Opintojen lisäksi teen osa-aikaisesti töitä, koska minulla ei ole enää opintotukikuukausia jäljellä. Sen lisäksi pitää tietysti pyörittää muuten arkea sekä pitää omasta henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnista huolta. Niinpä onkin ollut aika vaikeaan löytää aikaa millekään ylimääräiselle, tai prioriteettilistalla yhtään alkupäätä alempana olevalle, asialle. Edes lyhyelle tai yksinkertaiselle blogikirjoitukselle.

Tosin ehkä tuon opiskelujen aloituksen kohdalla olen halunnut kirjoittaa asiasta pidemmin yhdellä kertaa, joten se siitä lyhyestä ja yksinkertaisesta tekstistä. Ehkä sen kohdalla olisi ollut järkevämpää kirjoittaa useampi hieman eri aiheista oleva teksti ja julkaista niitä pitkin syksyä. Ehkä yritän sitä seuraavaksi. Syksy on tosin kääntynyt jo talven puolelle, ainakin täällä pohjoisen suunnassa, missä nykyään asun. Ehkä sitten joululomalla…

Tällaisella yksinkertaisella tekstillä siis juhlistan 700. blogitekstiä. Tämän vuoden elokuussa tuli myös 10 vuotta täyteen tätä blogia, joten sekin on hyvä mainita, vaikka tekstiä aiheesta ei tullut kirjoitettua.

600.

Jo otsikkokin sen kertoo eli tämä teksti on tämän blogin 600. kirjoitus. 600 on jo melko iso lukema. Vuosissa se on ero nykypäivän ja renessanssin välillä. Siihen väliin mahtuu monia erilaisia tapahtumia ja samoin 600 tekstiin mahtuu monia erilaisia tekstejä.

Tosin, kun käyn läpi, mitä tekstejä olen viime aikoina blogiin kirjoittanut, niin niissä on havaittavissa pienimuotoista yksipuolisuutta. Mikäli laskin oikein, niin viime vuoden aikana julkaisin täällä blogissa kolme tekstiä, jotka eivät olleet Betula pubescens -jatkokertomusta. Koko vuoden aikana tekstejä tuli 53 kappaletta, joten julkaisusuhde on aika vahvasti jatkokertomuksen puolella. Toki kirjoitan jatkokertomusta joka viikolle, joten niistä tulee joka tapauksessa varsin iso osuus vuoden teksteistä. Tälle puolelle vaakakuppia ei siis mahda paljoa mitään, jos tavoitteena on edelleen kirjoittaa jatkokertomusta joka viikolle.

Sen sijaan haluaisinkin kirjoittaa enemmän ja muutakin kuin vain jatkokertomusta. Viime aikoina en ole kirjoittanut niin paljoa kuin tahtoisin (tai, noh, en varmaan koskaan ole kirjoittanut niin paljon kuin haluaisin, jos tarkemmin mietin). Osaksi tämä johtunee siitä, että vuorokaudessa on rajattu määrä tunteja ja kaikkea ei vain ehdi tekemään. Osaksi myös ihan siitä, että ei ole vain ryhtynyt kirjoittamaan. Jotakin olen toki kirjoittanut jatkokertomuksen ulkopuolella, mutta en mitään blogiin laitettavaa.

Halusin siis asettaa tavoitteeksi kirjoittaa enemmän ja erityisesti kirjoittaa tänne blogiin enemmän. Se vaatinee hieman oman ajankäytön suunnittelua ja tehokkaampaa käyttöä, kun haluaisin myös muita harrastusasioita tehdä enemmän. Mallailua ja piirtämistä en nimittäin haluaisi jättää myöskään paitsioon. Ja niistähän voi tietysti myös saada sisältöä tänne blogiin.

Mutta koitan myös olla ottamatta sen suurempia paineita tästä asiasta. Tämä blogi on kuitenkin olemassa sitä varten, että pidän kirjoittamisesta. Ei sitä siksi pidä liian vakavasti ottaa, jos sisältönä on pääasiassa lähinnä itseäni varten kirjoittamaani jatkokertomusta. Pitää tehdä niin kuin itsestä tuntuu sopivalta ja mihin löytyy aikaa ja innostusta.

Näillä ajatuksilla kerryttämään seuraavaa satasta täyteen.

Kadotettu sukupolvi

Kirja, jota tällä hetkellä luen, on Ville-Juhani Sutisen kirjoittama Kadotettu sukupolvi. Nimensä mukaisesti kirja kertoo kadotetusta sukupolvesta, jolla viitataan erityisesti 1920-luvulla Ranskan Pariisissa vaikuttaneisiin yhdysvaltalaisiin kirjailijoihin, mutta myös hieman laajemmin ajan tiettyihin kirjailija- ja taideryhmiin, joita yhdisti enemmän elämäntyyli kuin varsinaisesti taidetyyli. Tyypillisimpänä kadotetun sukupolven edustajana on monesti pidetty Ernest Hemingwayta.

En nyt tässä varsinaisesti halua kirjoittaa itse kirjasta. Siihen tutustumista voin kyllä suositella, jos kadotettu sukupolvi ja sen tarina kiinnostaa. Kadotettu sukupolvi -kirja käy kattavasti läpi kadotetun sukupolven vaiheet sekä ryhmään vaikuttaneet asiat. Samalla se antaa kadotetusta sukupolvesta ehkä hieman realistisemman kuvan kuin mitä sukupolven omat teokset usein tekevät. Hyvänä esimerkkinä tästä on Hemingwayn Nuoruuteni Pariisi, joka on osittain nuoruuden nostalgisointia sekä Hemingwayn ja kadotetun sukupolven legendan pönkittämistä. Mutta niin. Erityisesti haluan nyt kirjoittaa omista ajatuksistani, joita Kadotettu sukupolvi -kirja on nostanut esiin. Osittain nämä ajatukset liittyvät omiin kirjailija- ja taiteilijahaaveisiini, joihin kadotettu sukupolvi ja siihen kuuluvat taiteilijat ovat vaikuttaneet.

Kadonnut sukupolvi on ollut itselleni tietynlainen kultakausi, jonne olen aina halunnut päästä vierailemaan ja josta olen saanut innoitusta. Olisi monella tapaa perusteltua pitää Suomen taiteen kultakautta 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alkuvuosina tai belle époquen ajan Pariisia samoina vuosina ehdottomana vierailukohtana taiteen historiassa. Eivätkä nuo ole lähellekään ainoita ajankohtia tai sijainteja, jotka olisivat näkemisen ja kokemisen arvoisia. Kuitenkaan mikään niistä ei silti nouse samalle tasolle maailmansotien välisen ajan, erityisesti 1920-luvun, Pariisin kanssa. Ei ainakaan omissa ajatuksissani.

Tämän vuoksi jo mainitsemani Hemingwayn Nuoruuteni Pariisi on ollut itselleni syvästi vaikuttava kirja. Sama kirja on myös varmasti ollut merkittävässä asemassa kadoneen sukupolven ja tuon aikakauden merkityksen luomisessa itselleni. Samasta syystä pidän todella paljon Woody Allenin elokuvasta Midnight in Paris ja pystyn samaistumaan elokuvan päähenkilöön. Hän pohtii elokuvassa hieman samankaltaisia asioita, joita nyt itse tässä tekstissä ruodin.

Kadotettu sukupolvi -kirja.

Kadotettua sukupolven ja sen ajan Pariisin ihailu on vaikuttanut siihen, miten olen ajatellut kirjoittamisesta ja taiteen tekemisestä yleisemminkin. Aikaisemmin ajattelin, että sitten voisin kirjoittaa hyvin, kun pääsisin Pariisiin. Tai en välttämättä edes Pariisiin, mutta johonkin sellaiseen paikkaan, joka tarjoaisi innoitusta, jonka voisi kanavoida tekstiksi. Nyttemmin olen tullut hieman toisenlaisiin ajatuksiin.

Ensinnäkin, jotta voisi kanavoida inspiroivan ympäristön hyväksi tekstiksi, pitää osata kirjoittaa hyvää tekstiä. Sama koskee tietysti kaikkia muitakin taidemuotoja, ei vain kirjoittamista. Taito kasvaa vain taitoa kehittämällä. Eli tekemällä. Paikalla, jossa asiaa tekee, ei ole niinkään suurta merkitystä. Toki se helpottaa, jos paikka mahdollistaa keskittymisen. Keskittymiseen sopivat paikat ovat erilaisilla ihmisillä erilaisia. Monestikaan se ei kuitenkaan ole suurkaupungin katukahvila, vaan pohjoisen pikkukaupungin opiskelija-asunto. Ainakin itselläni.

Toisekseen olen alkanut kyseenalaistamaan Pariisin kaltaisten myyttisten paikkojen merkitystä. Varmasti Pariisi 1920-luvulla ja muulloinkin on ollut, ja varmasti tänäkin päivänä on, inspiroiva ympäristö. Joillekin ihmisille. Pariisikaan ei kuitenkaan enää ole se paikka, mitä se on kadonneen sukupolven siellä ollessa ollut. Samoin kuin Helsinkikään ei ole sama paikka kuin mitä se oli Suomen taiteen kultakaudella. Eikä niiden pidäkään tai tarvitsekaan olla.

Sen sijaan, että menisin jonnekin hienoon paikkaan ja kirjoittaisin siellä jotakin hienoa tekstiä, voin kirjoittaa mitä haluan siellä missä jo olen. Minun ei tarvitse päästä 1920-luvun Pariisiin, vaan voin luoda itse omasta ympäristöstäni sen myyttisen inspiraatiolähteen, joka pulppuaa vielä pitkään minun jälkeenikin. Vaikka oikeastihan inspiraatio on vain kovaa työtä ja hyviä istumalihaksia. Tätäkään tekstiä en ole kirjoittanut Ranskan Pariisissa. Olen kirjoittanut sen Suomen Rautalammilla vanhempieni talossa entisessä makuuhuoneessani.

Tärkeintä ei siis ole saavuttaa täydellisiä olosuhteita, täydellistä paikkaa tai täydellistä hetkeä. Mikään näistä ei ole millään tavalla olennaista. Tämä jo siitä yksinkertaisesta syystä, että täydellisyyttä ei ole olemassa. Sen tavoittelu on vain itse keksitty tekosyy, jolla estän itseäni ryhtymästä toimeen ja tekemään asioita. Tärkeintä on kirjoittaa. Tai piirtää. Tai mitä ikinä se on, mitä haluat tehdä.

500.

Tämä teksti on blogini 500. kirjoitus. Se on aika monta tekstiä. Ja hyvin monenlaisia tekstejä. 500 blogitekstiä on rajapyykki, jonka saavuttamisesta en varmaankaan ole missään vaiheessa osannut toivoa saavuttavani. En ainakaan muista niin tehneeni. Samalla tuo lukeman on kertynyt kasaan kuin itsestään. Vain kirjoittamalla uusia ja taas uusia tekstejä tänne blogiin.

Tämän rajapyykin saavuttamisen kunniaksi haluan vähän pohtia sitä, miksi kirjoitan.

Kirjoittaminen on minulle hieman samanlainen asia kuin hengittäminen. Minun on enemmän ja vähemmän pakko tehdä sitä. Aina se ei ole miellyttävää ja joskus se myös turhauttaa, mutta useimmiten se on rentouttavaa ja hieman meditaation tapaista. Samalla kirjoittaminen on tapa hahmottaa maailmaa. En haluaisi olla ilman kirjoittamista, päinvastoin haluaisin kirjoittaa enemmän.

Tällaista tekstiä kirjoittaessa kysyy helposti itseltään, miksi minä kirjoitan. Toisaalta koko kysymyksen esittäminen tuntuu oudolta, jopa hieman typerältä. Olen samaa kysynyt itseltäni moneen otteeseen, mutta en ole siihen keksinyt mitään parempaa vastausta kuin sen, että kirjoitan, koska kirjoitan. Kirjoittaminen nyt vain on osa minua ja sen asian kanssa on elettävä.

Asiaa voi katsoa myös hieman toisesta näkökulmasta. Sen sijaan, että miettisin asiaa omasta sisäisestä näkökulmastani, voin ajatella kirjoittamistani myös siitä käsin, mitä haluan saada kirjoittamisella aikaan.

Selkein ja itsestään selvin asia, jota haluan saada kirjoittamisella aikaan, on kertoa tarinoita. Vaikka en yleensä tee asioita niiden itseisarvon vuoksi, niin silti yksi syys siihen, että haluan kertoa tarinoita, on tarinankerronta itsessään. Tämä johtuu siitä, että tarinoissa on voimaa ja tarinankerronta on hauskaa. Tarinoilla voi muuttaa maailmaa ja minä haluan muuttaa maailmaa paremmaksi paikaksi.

Kirjoittamisella haluan myös löytää jotakin syvempää merkitystä tästä meidän maailmastamme ja oppia ymmärtämään sitä. Tämä syy liittyy enemmän omaan haluuni löytää jotakin merkitystä maailmasta ja elämästä. Samalla kirjoittaminen tarjoaa mahdollisuuden kertoa tuosta merkityksestä myös muille. Kirjoittamalla voi myös yrittää ymmärtää maailmassa tapahtuvia asioita ja erityisesti ihmisiä asioiden takana. Se on mielestäni erityisen tärkeää tässä ajassa, kun ihmiset tuntuvat ymmärtävän toisiaan jatkuvasti huonommin ja huonommin.

Jotta voisin tehdä kirjoittamista vielä enemmän ja erityisesti tavoitteellisemmin, kuin mitä tällä hetkellä tai tähän saakka olen tehnyt, pitäisi kirjoittamisella tienata jotakin. Kirjoittamisella tienaaminen ei varsinaisesti ole koskaan ollut itselleni mikään syy kirjoittaa. Olenkin päätynyt siihen, että kirjoitan sellaista, mitä nyt kirjoitankaan, ja tienaan sillä, jos olen tienatakseni. Kirjoittamisessa tienaaminen onkin enemmän mahdollistaja, jota on hieman hankala jättää täysin unholaan.

Tällaisilla ajatuksilla lähden tavoittelemaan tästä seuraavaa rajapyykkiä, joka ehkä lopulta on se 1000 tekstiä. Se on kaukana siintävä tavoite, mutta onneksi väliin mahtuu monta muuta rajapyykkiä, joita voi tavoitella ensin.

Örkki

Kirjoitin tekstissäni Minne katosivat kirjeet ja päiväkirjat? siitä, miten nykyajan digitaalinen viestitteli on kovasti uhkaamassa kadota. Hieman tähän liittyen olen jo jonkin aikaa pikkuhiljaa työstänyt kirjaa, joka koostuu pelkästään kahden henkilön välisestä viestittelystä. Tuon kirjan työnimi on Örkki. Nimi tulee siitä, että olen menossa työnimissäni ö-kirjaimessa. Seuraavaksi täytynee keksiä projekteille jokin uusi työnimeämiskäytäntö, kun kirjaimet loppuvat kesken.

Yksi motiivi kirjan kirjoittamiseen on tallentaa jollakin tapaa sitä viestintätapaa, jota pikaviestinsovelluksissa käytetään. Toki olen jonkin verran tuota tapaa muokannut kirjaa varten. Ainakin omaan viestintätapaan erona on kuvien puute. Niitä tulee viljeltyä aika paljon. Kirjasta löytyy siis pelkkää tekstiä. Muutenkin viestintätyyli on ehkä lähempänä sitä, mitä viestittely oli vuosina 2016–2017. Kirja tosin myös sijoittuu pääosin vuoteen 2017, joten tämä on siinä mielessä ihan luonnollista.

Tämä projekti on vielä suhteellisen alkutekijöissään, joten saa nähdä millaiseksi se lopulta muodostuu. Tämäkin kirjan kohdalla voin kuitenkin jo nyt sanoa, ettei se ole yhtään sellainen kuin aikaisemmin kirjoittamani tekstit. Nyt tuo toteamus taitaa pitää paikkansa enemmän kuin aikaisemmilla kerroilla.

Minne katosivat kirjeet ja päiväkirjat?

Helsingin Sanomien viime lauantain lauantaiesseessä Riitta Koivuranta pohtii yksityisarkistojen kutistumista. Yksityisarkistoilla tarkoitetaan yksityiseen henkilöön liittyvän materiaalin arkistoa kuten kirjeitä, päiväkirjoja ja valokuvia. Tällaisia arkistoja on monesti hyödynnettyä historiallisista henkilöistä tehtyjen kirjojen ja muiden teosten taustamateriaalina. Itseltänikin löytyy kirjahyllystä useampi kirja, joiden sisältö on pelkkiä kirjeitä.

Nykyisellä digitaalisella aikakaudella potentiaalista materiaalia yksityisarkistojen täytteeksi syntyy enemmän kuin ehkä koskaan ennen, mutta samalla sen tallentaminen on vaikeampaa kuin koskaan. Sähköpostit katoavat, kun ne laitetaan sovelluksen roskakoriin ja samoin käy pikaviestinsovellusten viesteille. Osa näistä toki löytyy palveluja tuottavien yritysten tietokannoista, mutta sielläkään niitä tuskin säilytetään ikuisesti. Yksi haaste on myös se, että viestintä on hajautunut useisiin tai jopa useisiin kymmeniin eri paikkoihin. Asia, josta keskusteltiin ennen pelkkien kirjeiden välityksellä, saattaa nyt kulkea sähköpostilla, somepäivityksellä, yksityisviestillä ja puhelinsoitolla.

Olen joskus aikaisemminkin pohtinut tätä samaa asiaa ja esseen lukeminen sai taas siihen palaamaan. Mitä meistä jää jäljelle vai jääkö mitään? Nykyajan digitaalisesta viestittelystä ei varmasti jää jäljelle paljoakaan. Ei ainakaan, jos asioita ei varta vasten talleteta. Omakin viestittely on hajaantunut varsin moneen eri lähteeseen ja useasta olisi aika vaikeaa tallentaa viestittelyä. Viestittely on myös monesti niin arkista ja sen määrä on niin suurta, ettei sen tallentamisessa ja säästämisessä tunne olevan samaa painoa kuin käsin kirjoitettujen kirjeiden säilyttämisessä. Sinällään tällainen ajattelu tässä yhteydessä on ehkä hieman hassua, sillä olivathan kirjeetkin ennen sitä arkipäivän viestittelyä.

Kuva lauantaiesseestä, joka toimi tämän tekstin innoittajana.

Minä olen jo sitä ikäluokkaa, joka ei ole koskaan tottunut käsin kirjoitettuihin kirjeisiin. Muutamia yksittäisiä kirjeitä olen saanut ja kirjoittanut, mutta ne ovat aina olleet erityistapauksia. Postikorttejakin olen lähettänyt hyvin vähän. Olen kuitenkin kirjoittanut melko pitkään käsin päiväkirjaa ja välillä olen tehnyt sitä varsin aktiivisesti. Viime vuosina käsin kirjoittaminen, päiväkirjaan ja muualle, on tosin jäänyt vähemmälle, vaikka kuinka pidän sitä itselleni tärkeänä. Käsin kirjoitetun päiväkirjan rinnalla minulla on vuosia ollut myös tietokoneelle kirjoitettu päiväkirja, joka on kulkenut työpäiväkirjan nimellä. Sen kirjoittamisessa olen aktivoitunut erityisesti tänä vuonna.

Säilytän myös mielestäni melko täsmällisesti eri versioita kaikesta kirjoittamastani. Erityisesti, jos on kyse kaunokirjallisesta työstä, jota teen kierroksittain. Jokaisen kierroksen tuotos säilyy kätevästi omana tiedostonaan. Monesti olen myös tulostanut tekstejäni, koska siitä se on helpompi lukea ja kirjoittaa ylös muutoksia. Nämä tulostetut tekstit olen myös pyrkinyt säilyttämään. Eri asia sitten on, kuinka kauan normaalin tulostimen muste kestää paperilla.

Kirjeenvaihto, tai viestittely, on siis sellainen asia, joka itseltäni saattaa jäädä tallentumatta. Päiväkirjat ja kirjallinen työ sen sijaan säilyvät ainakin osittain, elleivät jopa kokonaan. Ne pelkästään eivät toki anna kokonaiskuvaa elämästä. Myös aivan erillinen kysymys on se, haluanko säilyttää kaiken tekemäni viestittelyn. Silloin tällöin näitä asioita kannattaa kuitenkin pohtia. Mieluummin ennen, kuin mitään on peruttamattomasti kadonnut historian syövereihin.

Betula nana siirtyy tauolle

Jatkokertomus Betula nana siirtyy tämänviikkoisen jakson jälkeen pienelle tauolle. Fagalesia en jätä kokonaan, sillä Betula nanan tilalla torstaisin jatkuu toinen jatkokertomus, jonka nimi on Betula pubescens. Nimi on hieskoivun tieteellinen nimitys. Tämän toisen nimen alla tarina jatkuu jonkin aikaa ja sitten palataan taas Betula nanaan. Tauon tarkkaa kestoa en vielä toistaiseksi tiedä, mutta se selviää aikanaan.

Tarina siis siirtyy tässä kohtaa toiseen paikkaan ja käsittelee toisia hahmoja, joten halusin myös nimen olevan eri. Aivan välttämätöntä tällainen nimenvaihto-operaatio ei olisi ollut. Halusin sen kuitenkin tehdä, jotta ero tulisi selkeäksi. Myös se, millä ajatuksella lähdin väliin sijoittuvaa tarinaa kirjoittamaa, vaikutti päätökseeni. Alun perin tarkoitus oli siis kirjoittaa novelleja tai normaalia paljon pidempiä osia, joissa nuo toisaalla tapahtuvat tapahtumat tapahtuisivat. Eli siis jo lähtöidea oli, että välitarina olisi varsinaisesta Betula nanan tarinalinjasta irtonainen osa.

Novellien työstäminen on kuitenkin jäänyt muiden asioiden varjoon ja päätin, että ne on helpompi kirjoittaa samalla tavalla Betula nanan kanssa viikoittaisina jaksoina. Ensi viikolla näistä jaksoista on vuorossa ensimmäinen ja siitä jatketaan viikko kerrallaan kohti kevättä. Laatu tässäkin jatkokertomuksessa on melko lailla samanlainen Betula nanan kanssa, eli kyseessä on ensimmäisen kierroksen tai luonnoksen tasoista materiaalia. Näin huomautuksena sellaiselle, jota pieni hiomattomuus haittaa.

Antoisia lukuhetkiä myös tämän jatkokertomuksen parissa!

Kirjoituskilpailua, pitkästä aikaa

Osallistuin kirjoituskilpailuun taas pitkästä aikaa, joten ajattelin kirjoittaa siitä tällaisen lyhyen bloggauksen. Tarkemmin sanottuna osallistuin J.H. Erkon kirjoituskilpailuun, johon olen osallistunut joskus aikaisemminkin. Silloin osallistuin yhdellä tekstillä eikä menestystä tullut. Tällä kertaa osallistuin kolmen tekstin voimin, joten katsotaan miten käy. Tekstit laitoin menemään viime viikolla torstaina postin mukana ja nyt sitten jännitetään.

Osallistuin novellikilpailuun siis kolmella novellilla ja kaikki kolme tekstiä olivat jokseenkin erilaisia. Teksteistä kaksi on myös sellaisia, että niihin tulen melko varmasti palaamaan tavalla tai toisella. Nuo tekstit sisältävät mielenkiintoiset uudet maailmat, joita haluan tutkia lisää. Siltä osin olen siis teksteihin melko tyytyväinen. Muuten tekstit olisivat vaatineet vielä työtä, että olisin ollut niihin tyytyväinen. Aika loppui kuitenkin kesken ja tekstit piti lähettää ehkä hieman raakileina. Oma silmäni voi toki olla kriittisempi kuin lukijan silmä.

Tähän asiaan toivottavasti palataan kevään aikana.